IV.
Porthan oli paljoa ennen joutunut etupäässä historiallisten tutkimusten alalle. Kansanrunojen ja sananlaskujen kokoileminen oli ollut vain yhtenä osana siitä kokoilemisharrastuksesta, joka 1770 vaiheilla ilmenee maassamme. Se kohdistui kaikkeen, jonka huomattiin olevan yhteydessä Suomen maan ja kansan kanssa ja sen historialliset muistot ensi sijassa vetivät mieliä puoleensa. Tällainen kokoilemishalu oli omituinen Ruotsillekin ja kaikissa valtakunnan osissa syntyi kokoilijoita.
Eräs sen ajan kirje, kirjoitettu yhdelle etevimmistä silloisista kokoilijoista Sigfrid Pehrsson Gahmille kertoo noista harrastuksista: "Herra Sihteeri on yleensä arvossa töittensä, mutta etenkin perinpohjaisen Smoolantia koskevan kokoelman vuoksi, Hülphers koettaa koota Westmanlannin ja Taalain kuvauksia, konrehtori Lundströmillä on kelvollisia kokoelmia, jotka kuuluvat Helsinglantiin ja Gestriklantiin, Fryxell ja Fernow ovat ottaneet Wermlannin osalleen, lukuun ottamatta muita, niiden joukossa itseäni, joka olen monta vuotta haalinut kokoon kaikki, mitä olen voinut saada käsiini Länsipohjaan kuuluvaa".[157] Näistä puuhista ei Suomi voinut jäädä syrjään, se kun oli verrattain vilkkaassa yhteydessä Ruotsin kanssa ja Ruotsin puolelta vielä erityisesti niihin kehotettiin. Niinpä kertoo Tilas eräästä nuoresta suomalaisesta, josta hän aikoi kasvattaa hyvän kokoilijan, mutta valittaa kohta sen jälkeen: "Suomalaisesta arkivaariostani pelkään, että hän on joutunut uskottomaksi, sittenkuin hänen on täytynyt isänsä apulaisena kaivautua Vaasan maakirjaan ja sitäpaitsi kuljeskelee hän jonkun Chloriksen perässä".[158]
Suomalaisilla oli kuitenkin muitakin edellytyksiä toiminnalleen kuin vain maakunnallinen erikoistunne ja siitä johtuva harrastus. Aina siitä asti kun Juslenius ensiksi teoksissaan esiintoi ihailunsa ja kiitollisuutensa suomen kansaa kohtaan, kun hän oli tutkinut kansan vaiheita ja sen kieltä, oli suomalaisten mielissä ollut tunne siitä, että he olivat oma erityinen kansa ja että heillä oli velvollisuutensa sitä kohtaan. Tämä tunne keksi itselleen eri aikain käsitystavan mukaisia erilaisia ilmaisumuotoja.
Juslenius pitää isänmaan vaiheiden kertomista pyhänä työnä, kiitollisuuden osotteena vanhemmille ja esi-isille, joille maanmiehensä ovat velkaa tunteensa, työnsä ja koko persoonansa. Hänen teoksensa ovatkin sentähden etupäässä isänmaan ylistystä ja puolustusta sen halveksijoita vastaan.[159] Mutta sitten muuttui käsitys. Tietoa aljettiin pitää etupäässä keinona, jolla voitiin hankkia hyötyä itselle ja muille ja siten päästä lähemmäksi vastaista onnellisuutta ja täydellisyyttä. Isänmaan historia ja kieli olivat nyt ennen kaikkea keinoja, joilla tuli sivistää omia maanmiehiä. Eräs ruotsalainen lausunto näiltä ajoilta väittää, "ettei ole ollut eikä ole mitään barbaarista kansaa, jonka onnetonta tilaa ei olisi johdettava tietämättömyydestä siitä, millaiset ihmiskunnan muinaiset vaiheet ovat olleet".[160] Mutta jotta tuollaisesta tiedosta todella olisi hyötyä, piti sen ennen kaikkea olla luotettavan, kriitillisesti todistetun, muuten se saattoi väärällä muodollaan pettää ihmiset.
Halu isänmaan menneisyyden tutkimiseen johtui todellisuudessa kuitenkin paljon välittömämmin ajan katsantotavasta. Ranskalaisten kirjoittajain keskuudesta oli lähtenyt tarve historiallisesti perustella kaikkia olevia laitoksia, tapoja ja aatteita, tutkia niiden syntyä ja olemassa olon oikeutta. Tämä tarve oli tullut aivan yleiseksi ja vaikutti ehdottomasti suomalaisiin, etenkin niihin, jotka omasta kokemuksestaan hyvin tunsivat kansansa elämän ja tavat, jotka olivat tehneet laajoja matkoja maassa ja kirjoittaneet taloudellisia ja topograafisia kuvauksia siitä. Maan ja kansan tunteminen oli vain puolinaista, niinkauvankuin ei niiden menneisyyttä tunnettu. Erilaiset käsitykset suomalaisten ja suomen kielen oikeudesta erikoiseen olemassa oloon sytyttivät ehdottomasti halun tutkia niiden alkuperää ja vaiheita.
1760 ja 1770 luvuilla tapaa lukuisasti esimerkkejä lausunnoista, jotka osottavat tuontapaista isänmaanrakkautta suomalaisissa tutkijoissa. Nuori Juhana Lizelius kuvaa tunteitaan näin: "Ainakin minä olen seuratessani esi-isäin tekoja tuntenut erinomaista huvia ja melkeinpä hurmaavaa nautintoa, joka vaan sentähden on tullut häirityksi, etten ole voinut saada niistä sitä tietoa, jota halusin".[161] Tämä vuonna 1772. Seuraavana vuonna kirjoittaa Lencquist, kun tulee puheeksi hänen osallisuutensa historiallisiin tutkimuksiin, jotka käsittelevät Suomen muinaisuutta, ettei hän luule olevansa mihinkään niin velvoitettu kuin toimimaan kristinuskon jälkeen lähinnä isänmaan kunnian ja sivistyksen hyväksi.[162] Huomaa kuitenkin, että tähän aikaan vielä Jusleniuksen käsityksellä kansan muinaisesta arvosta ja vanhasta iästä sen parhaimpina etuina oli paljon puoltajia. Sellainen ajatus on aiheuttanut väitöskirjan "De gloria antiquitatis temere non contemnenda" vuodelta 1768. Ja seuraavana vuonna ilmestyneessä "De justo Fennorum in patriam amore" selitetään, että rakkautta kansaan lisää tieto sen vanhuudesta niinkuin kiintymistä omaan sukuun sen vanha alkuperä ja arvo.
Mutta alkavalla tutkimuksella ei ollut niitä edellytyksiä, joita tarvittiin sen menestymiseksi, ja valituksia siitä tavataankin aina siellä, missä on halua ja puuhaa muinaisuuden selvittämiseksi. Mennander kertoo, että on melkein mahdotonta saada käsiinsä suomalaisia lähteitä. Brenner oli matkoillaan korjannut sen, minkä oli voinut, ja vienyt mukanaan Ruotsiin. Sodat ja onnettomuudet olivat hävittäneet suurimman osan käsikirjoituksista täällä ja vanhoista painetuista teoksista olivat painokset olleet niin pieniä ja hajaantuneita joka suunnalle, ettei ahkerimmallakaan etsimisellä voinut niitä löytää. Samaa valittaa Bilmark.[163]
Oli kuitenkin koottu omasta maasta, mitä oli saatu. Mennander, joka 1757 oli tullut Turun piispaksi, oli virkamatkoillaan ja kirjevaihdolla pappien kanssa koonnut vanhoja suomalaisia kirjoja ja hautajaispuheita. Paitsi runoja oli hän keräillyt taloudellisia tietoja, tietoja muinaisjäännöksistä sekä muista merkillisyyksistä. Hänen asemansa ja laajat tuttavuussuhteensa olivat siinä parhaimpana apuna. Mutta sitäpaitsi hän oli asettunut yhteyteen ruotsalaisten oppineitten kanssa ja seurauksena tästä vuorovaikutuksesta oli usean asiakirjan joutuminen Suomeen, joko alkuperäisenä tahi jäljennöksenä. Tämän yhteyden merkityksen käsittää vasta silloin, kun on luonut silmäyksen silloisten lähdevarastojen tilaan Ruotsissa.
Lähteiden keskittäminen päävarastoihin oli jotenkin vähän edistynyt. Suuria perhearkistoja oli useilla aateliskartanoilla esim. Skoklosterissa, Sahlstadissa, Djursholmassa ja kartanoitten omistajat käyttivät usein niitä omaksi huvikseen päästämättä niihin tutkijoita. Vanhoja päärmäkirjeitä ja muita asiakirjoja ajelehti paljon maaseuduilla ja niitä tavattiin paikoissa, joissa niitä ei voitu aavistaakaan olevan. Mutta ei siinä kyllä. Ruotsin arkistot ja kirjastot olivat 1760 luvulla vielä enimmäkseen ilman järjestystä ja ilman kunnollisia luetteloita. Useimmiten olivat kirjastonhoitajat vain nimeksi toimessaan, säilyttivät kirjastojen avaimet ja näyttivät yleisölle kirjoja, jotka olivat jollakin tavalla heistä eriskummallisia. Käsikirjoituskokoelmat olivat sidotut sekaisin pakkoihin, niin että täytyi käydä ne lehti lehdeltä lävitse ja kirjat olivat ilman järjestystä hyllyillään tahi röykkiöinä lattialla.[164] Valtioarkistossa v. Stiernman piti hallussaan joukottain kirjallisia aarteita, joita käsittelemään hän ei ketään päästänyt. Hän näyttää usein suorastaan ehkäisseen tutkijain toimintaa.[165]
Valtioarkistossa säilytettiin enimmäkseen asiakirjoja uudemmalta ajalta, keskiajan asiakirjat taas olivat antikviteettiarkistossa, joka sijaitsi Brahen talossa. Päärmäkirjeet, joita oli suunnaton joukko, olivat täällä eräässä rapun alaisessa huoneessa aina vuoteen 1772 siinä tilassa, ettei niitä ensinkään voitu käyttää.[166]
Poistaakseen epäkohtia, joita tällaisesta järjestelmästä oli, olivat ruotsalaiset kokoilijat kopioineet ja koonneet äärettömiä kokoelmia kaikenlaisilta eri aloilta. Usein syntyi kilpailua eri kokoilijain kesken harvinaisemmista asiakirjoista ja se aiheutti toisinaan kateutta ja epäluuloa heidän välillään. Alkavan suomalaisen tutkimuksen oli välttämättä asetuttava yhteyteen heidän kanssansa, jos mieli saada Ruotsista siellä olevia tärkeitä asiakirjoja. Välittäjänä esiintyi aluksi etupäässä Mennander, jonka korkea asema ja käytettävänä olevat varat paljon edistivät näitä pyrintöjä.
Mutta Mennanderilla on suuri merkitys senkin yhteistoiminnan aikaansaamisessa, joka alkoi suomalaisten tutkijain omassa keskuudessa vuonna 1770. Innostus suomalaiseen tutkimukseen oli siihen asti puhjennut esiin hajanaisissa yrityksissä osaksi tietojen kokoilemisessa, jota useat papit seudullaan tekivät, osaksi taas pitäjänkertomusten ja muitten isänmaata koskevain väitöskirjain julkaisuissa. Mutta noilla yrityksillä ei ollut mitään keskinäistä yhteyttä, joka ne olisi liittänyt yhdeksi kokonaisuudeksi. Pitäjänkertomukset olivat usein maakunnallisen tahi paikkakunnallisen erikoisharrastuksen synnyttämät, enemmän ainakin kuin kansallisen, vaikka isänmaallinen tunnekin usein vaikutti voimakkaasti. Sitäpaitsi vaikutti myöskin hallituksen kehotus niitä kirjoittamaan ja aineen helppous käsitellä.[167]
Tämä isänmaallinen innostus osaltaan aiheutti vuonna 1770 seuran perustamisen, joka otti suomalaisen tutkimuksen tehtäväkseen. Se oli tunnettu Aurora seura.[168] Tarkoitus sillä kyllä oli kaksinainen, niinkuin sen laeissa sanotaankin. Ensi sijassa mainitaan sen harrastusten esineenä ruotsin kieli ja senkielinen kirjallisuus, toisessa vasta suomen kieli sekä tämän maan vaiheet ja historia.[169] Tämä vastasikin täydelleen silloista ajatustapaa, siinä kun valtakunta sellaisenaan muodosti yhtä huomattavan aiheen isänmaanrakkauteen kuin Suomi erityisesti.
Mennander mainitaan erityisesti sinä, joka oli saanut aikaan seuran, vieläpä uhrannut siihen varojaankin. Ensimäiset jäsenet, joita mainitaan ensimäisessä säilyneessä seuran pöytäkirjassa, ovat kaikki hänen läheisempiä tahi kaukaisempia sukulaisiaan — hänen poikansa C.F. Mennander, Petter Juslén nuorempi, Porthan sekä M.J. Alopaeus, joka pari vuotta sen jälkeen meni naimisiin mainitun Juslénin sisaren kanssa. Kuitenkin kehittyi seura Mennanderista riippumattomana, jonka parhaiten todistaa tyytymättömyys, jota hän kohta sen jälkeen osotti koko seuraan.[170] Sensijaan Porthan esiintyy kohta seuran varsinaisena sieluna, etenkin kun tuli kysymykseen huolenpito seuran julkaisuista.
Seura oli nimittäin vuoden 1771 alusta ruvennut julkaisemaan omaa viikkolehteä "Tidningar utgifna af et Sällskap i Åbo", "voidakseen sitä nopeammin ja voimakkaammin edistää tarkoitustaan". Kunkin jäsenen piti kirjoittaa aineesta, johon hän oli perehtynyt, kun se vaan oli seuralle kunniaksi ja yleisölle eduksi. Ja niinkuin seuralla itselläänkin oli kaksinainen tarkoitus, niin oli sen julkaisuissakin kahdenlaisia kirjoituksia. Oli runoja ja käännöksiä vieraskielisistä kappaleista sekä kaikenlaisia yleistajuisia aineita käsitteleviä aiheita, mutta sitäpaitsi oli erityisesti Suomen maata ja kansaa koskevia tutkimuksia, kuvauksia ja lähteitä. Tuo viikkolehti oli aijottu siksi varastoksi, johon Suomea koskevat tiedot olivat eri tahoilta kerättävät yhteen kohtaan. Oli tarkoitus pelastaa kaikki nuot tiedot häviöstä, samalla kuin sen kautta heräisi laajemmissa piireissä halu tuommoiseen keräilyyn.
Vuosi vuodelta kasvoi jälkimäistä tarkoitusta varten kirjoitettujen kirjoitusten luku ja se mies, joka etupäässä ylläpiti tätä ohjelmaa ja samalla koko julkaisua, oli Porthan. Hän julkaisi joukon maamme historiaa koskevia lähteitä, lyhyitä sivistyshistoriallisia kappaleita ja kielellisiä tutkimuksia. Historialliset tutkimukset alkoivat astua etusijaan.[171] Porthanin historialliset harrastukset olivat kuitenkin paljoa vanhempaa alkuperää. Luennoillaankin hän oli kosketellut historiaa, etenkin filosoofisia aineita käsitellessään. Noudattaen ranskalaisten valistuskirjailijain esimerkkiä hänkin usein alotti selityksensä jostakin opista, jostakin ennakkoluulosta tahi tavasta seuraamalla sitä sen alkuperään ja syihin tahi selitti hän esitystään esimerkeillä, joita otti historiasta. Ja historia, jota hän tässä tuli käsitelleeksi oli etupäässä sivistyshistoriaa, etenkin Ruotsin. Sitävastoin Suomen historia vain poikkeustapauksissa tulee kysymykseen vielä hänen viimeisinä elinvuosinaankin. — Varsinainen välitön aihe Porthanin historiallisiin tutkimuksiin on kuitenkin etsittävä paljoa aijemmalta ajalta.
Porthan oli vuonna 1764 nimitetty yliopiston kirjaston vakinaiseksi amanuensiksi. Tämä toimi se etupäässä sai hänet historiallisten ja kirjallisuushistoriallisten opintojen ja tutkimusten alalle, hänellä kun oli esteetön tilaisuus tutustua kirjastossa olevaan kirjavarastoon. Tähän oli kyllä riittävää aikaakin, kun kirjavarat olivat verrattain pienet ja juoksevat tehtävät pian toimitetut. Päähuolen kirjastosta piti sitäpaitsi sen hoitaja Henrik Hyllén, joka aikoinaan oli ollut Porthanin kotiopettajana. Hänen hallussaan oli kirjaston tärkeimmät asiakirjat eikä hän edes antanut Porthanin kirjoittaa luetteloon saapuneita ja saapuvia kirjoja.[172] — Miten läheisesti kirjallisuushistoria kuului kirjastonhoitajan virkaan, osottaa se, että Hyllén, kuten useat hänen virkaveljensä muualla, piti tuosta aineesta luentoja näytellen kuulijoilleen samalla tärkeimpiä teoksia.[173]
Kun Hyllén erosi toimestaan vuonna 1770, tuli Porthan kirjaston varsinaiseksi hoitajaksi, vaikka hän vasta kahta vuotta myöhemmin siksi nimitettiin. Hän peri samalla Hylléniltä toisenkin toimen, nimittäin kirjaston historian kirjoittamisen, jota tämä jo oli aikonut sommitella.[174] Se oli sitäpaitsi yhteydessä käytännöllisten tointen kanssa, johon uuden kirjastonhoitajan oli ryhtyminen. Kirjasto oli nimittäin viimeisten hoitajainsa aikana jäänyt tarpeellista huolenpitoa vaille, kirjat olivat vaillinaisesti merkityt luetteloihin, useat olivat poissa ja itse luettelot huonossa kunnossa. Jotta ensi tarkastuksessa voitaisiin päättää, mitä kirjoja kulloinkin oli tullut kirjastoon, oli verrattava eri luetteloja ja teosten ostamisaika niiden mukaan merkittävä. Muutamia vuosia myöhemmin syntyikin kysymys yleisen luettelon tekemisestä ajan perustalla, milloin teokset olivat tulleet kirjastoon, joka ulottuisi aina akatemian perustamiseen asti. Porthan ei kyllä suosinut tuumaa sellaisenaan, mutta se osottaa kaikissa tapauksissa jonkinlaista tarvetta saada yleiskatsaus kirjavaraston muodostumiseen, jotta sitä sen paremmin sitten voisi hallita ja hoitaa.[175]
Tämä sama käytännöllinen tarve oli jo kerran ennenkin saanut aikaan kirjaston historian, vaikka toisenlaisissa oloissa ja sentähden toisenlaisessa muodossa. Tarkoitan sitä historiaa muutamissa yleispiirteissä, jonka Scarin pani kokoon kirjastontarkastajain käytettäväksi vuonna 1748 silloin tapahtunutta tarkastusta varten. Esityksensä alussa sanoo Scarin: "Koska on tärkeätä, että ennenkuin ryhdytään edessämme olevan julkisen kirjaston tarkastukseen, herrat valtuutetut saavat tiedon kahdesta asiasta: 1:o mitä lisiä kirjastolla on aika ajoin ollut ja 2:o miten asianomaiset ovat hoitaneet ja hallinneet kirjastoa sen perustuksesta alkaen, niin olen katsonut velvollisuudekseni antaa tarpeellista tietoa tästä" j.n.e.[176] Ettei kertomus tullut suuremmaksi johtui osaksi sen tilapäisestä tarkoituksesta, osaksi lähteitten laadusta. Scarin käytti näet vain niitä muutamia kirjastoa koskevia asiakirjoja, joita siellä oli, sitävastoin hän ei ensinkään tuntenut akatemian konsistoorion pöytäkirjoja. Kuitenkin hän ehdottaa, että konsistoorion amanuensi ottaisi käydäkseen ne läpi, vaikka ehdotus raukesi ilman näkyvää tulosta.
Sensijaan olivat Celsiukset samoihin aikoihin kirjoittaneet Tukholman kuninkaallisen kirjaston ja Upsalan yliopiston kirjaston historiat. Mutta ne olivat lyhyitä, epätäydellisiä teoksia, eivätkä läheskään käyttäneet kaikkea sitä lähdevarastoa, joka oli saatavissa. Annerstedt huomauttaa jälkimäisestä teoksesta, että se retoorisen laveapuheisuuden alle kätkee heikkouksia tutkimuksessa ja hätäilemistä.[177] Nämät olivat mallit, joita Porthan saattoi käyttää esikuvinaan, ja tällaisia esityöt, jotka oli tehty.
Kirjallisuushistorialliset ja oppihistorialliset tutkimukset näyttävät tähän aikaan olleen muodissa Turussa, etenkin nuorempi tutkijajoukko oli niihin antautunut. Calonius käsitteli humanistisen ajan kirjallisuutta väitöskirjasarjassa, jonka hän julkaisi vuosien 1764 ja 1777 välillä, Tidgren kirjoitti vuonna 1773 "De regimine et constitutione Reipublicae litterariae" ja Sigfrid Porthan julkaisi 1760 luvulla, kaksi tätä ainetta koskevaa sarjaa. Kun tapaamme kaksi ensinmainittua sekä H.G. Porthanin hakemassa Hasselin professioonia, on mahdollista, että noilla väitöskirjoilla on tämän aikeen kanssa jotakin yhteyttä. Mutta myöskin Bilmarkilla on väitöskirja "De caussis florescentis et marcescentis reipublicae litterariae" vuodelta 1771.
Teoksensa esipuheessa sanoo Porthan, että hän on "koettanut olla mitään kertomatta ja todeksi vakuuttamatta, jota ei ole siksi näytetty sopivilla todisteilla ja saatu hyviksi tunnustetuista lähteistä, yliopiston konsistoorion pöytäkirjoista ja muista varmoista muistomerkeistä". Tämä lausunto on ensimäinen ilmaus periaatteesta, joka yhtä mittaa uudistuu Porthanin myöhemmissä lausunnoissa. — Kirjaston historiassa ei ole mitään erityistä ilmoitusta lähteistä, joita siinä on käytetty, paitsi milloin niihin erikseen viitataan. Päälähteenä ovat olleet konsistoorion pöytäkirjat, luettelot kirjoista ja itse kirjat. Ensimäinen lainauskirja alkaa vuodelta 1748. Sitäpaitsi oli pienempi kokoelma vanhempia kirjaston hoitoa koskevia asiakirjoja, jotka ulottuivat taaksepäin vuoteen 1720. Kirjaston tilit olivat säilössä vasta vuodesta 1746 alkaen.[178]
Tiedot vanhemmalta ajalta olivat sentähden jotenkin niukkoja eivätkä nekään aina varmoja. Konsistoorion pöytäkirjoissa ilmoitetut luettelot uusista kirjoista, joita oli hankittu, sisälsivät usein vääriä ja epätarkasti kirjoitettuja tekijän ja teosten nimiä. Toisinaan nuot ilmoitukset olivat kokonaan laimiinlyödyt.
Siltä ajalta alkain, jolta tilit olivat säilössä, vertasi Porthan näitä pöytäkirjoissa oleviin ilmoituksiin sekä täydenteli ja korjasi edellisten avulla jälkimäisiä. Näitä tietoja vertasi hän itse kirjoihin. Tämä menettely oli yhtämittaista palaamista johdetuista lähteistä alkulähteihin ja edellisten tarkastelemista sekä korjaamista jälkimäisten mukaan. Kritiikki oli kyllä aivan yksinkertaista, melkeinpä koneellista, mutta vaati suurta tarkkuutta ja kärsivällisyyttä. Lähteiden vanhemmuudella oli tässä ehdottomasti pääarvo ja tätä periaatetta saattoi noudattaa kritiikissä ottamatta huomioon lähteitten muita ominaisuuksia.
Lähteiden laatu selittää myöskin, minkätähden Porthan on rajoittanut esityksensä aihetta enemmän kuin olisi voinut otaksua. Tarkkaan luettelee hän kyllä yksityiset tapaukset, joiden kautta kirjavarasto kasvoi, kuten lahjoitukset ja muut sellaiset. Sitävastoin hän ei ole antanut mitään kuvausta kirjaston säännöllisestä kasvamisesta, mitä teitä teoksia sinne hankittiin, minkä maan teokset milloinkin olivat enimmin suosittuja ja kuinka kirjain hankkiminen yleensä oli järjestetty. Tällainen kuvaus oli vanhempiin aikoihin nähden aivan mahdoton, koska lähteet tässä suhteessa enimmäkseen puuttuivat. Sensijaan olivat ne säilyneet vuosisadan keskivaiheilta aikain ja Porthanin oma toiminta kirjastonhoitajana olisi viimeisiltä vuosikymmeniltä antanut sellaiseen hyvän tilaisuuden. Mutta sen sijaan tapaamme vain aivan ylimalkaisia ilmoituksia siitä, "että kirjasto alkoi kauniisti kasvaa", "ettei harrastus sen lisäämiseen uusilla lisillä lakannut" j.n.e. Porthanin yksityiseen kirjevaihtoon kuuluvista kirjeistä ja harvoista nyt enää säilyneistä jätteistä saamme epäselvän käsityksen siitä, miten se todella tapahtui.
Kirjojen arvostelua Porthan kyllä ei liittänyt luetteloon niistä, mutta kuitenkin hän ikäänkuin ohimennen huomautti niiden arvoa historiallisina jätteinä. Niinpä sanoo hän muutamista vanhoista Ciceron käsikirjoituksista, että "niiden pitäisi olla tärkeitä ja erittäin arvokkaita niille, jotka tutkivat kriitillistä ja tieteellistä henkeä ja sitä harrastavat", vaikka noista teoksista filologialle ei ollutkaan mitään hyötyä. Kokoelmasta erilaisia asiakirjoja vuosilta 1331-1616 arvelee Porthan, että niitä voi käyttää eri aikojen kirjainten ja käsialan muotoa tutkiessa mutta sitäpaitsi vanhojen tapojen selvittämiseen. Myöskin päättelee tutkijamme kirjoituksista niiden kirjoittajan luonnetta, ajatustapaa, asemaa j.n.e..[179]
Häntä eivät siis huvittaneet teokset sellaisinaan, niiden omituisuus, harvinaisuus eli kuten silloin sanottiin kuriositeetti. Häntä viehätti etupäässä erilainen inhimillinen elämä, joka esiintyi sisällöltään mitättömimmänkin kirjoituksen alta. Huomaa, että Porthan etupäässä ajatteli sitä, ja siinä hän erosi useista sen ajan kokoilijoista, joille kokoileminen sellaisenaan sekä sen tulos oli kaikki. — Kuitenkaan ei hän ole tässäkään teoksessaan ryhtynyt itse kuvaamaan teosten oleellisuutta, vaan esitti muutamia kuvaavia kohtia niistä.
Mutta silloin kun nämät kirjoitusluettelot julkaistiin väitöskirjoissa, oli Porthan jo julkaissut suuren joukon historiallisia esityksiä Aurora seuran lehdessä. Palaamme niihin.
Näissä kirjoituksissa huomaa selvästi vaikutuksen Mennanderin runsaista kokoelmista ja hänen harrastuksistaan. Porthanin "Kortt Historia om Finnska Bibel öfversättningen", joka painettiin vuoden 1778 Turun lehdissä, käsittelee aihetta, jota Mennander erityisesti oli tutkinut. Synodaalipuheessaan, jonka hän piti Turussa 15. p. syyskuuta 1775 oli hän esittänyt muun muassa myöskin samaa ainetta, raamatunkäännöksen historiaa vuoteen 1642. Porthanin esitys ei sisällöltään eikä muodoltaan paljoa tästä eroa, olematta kuitenkaan siltä missään orjallisessa riippuvaisuus-suhteessa siihen. Se jatkuu sitä paitsi aina silloiseen aikaan asti.[180]
Vuonna 1782 julkaisi Porthan lyhyen tutkimuksen "Anmärkning rörande framl. Biskopens i Åbo M. Pauli Juustens Adelskap och efterkommande". Tähän oli sitä enemmän aihetta, kun Fredenheim juuri tähän aikaan tutki sukunsa alkuperää ja luuli tällöin huomanneensa Juustenin olleen hänen esi-isäinsä kanssa sukulaisuussuhteessa. Porthan oli kirjevaihdossaan Mennanderin kanssa kosketellut asiaa jo vuonna 1779. Aiheen tutkimukseen oli kuitenkin antanut Juustenin "Acta legationis Muscoviticae", jonka Porthan vuonna 1775 julkaisi. Sen esihistoria on tämä.
Ollessaan keräilymatkalla eteläisessä Ruotsissa vuonna 1774 löysi Gahm eräästä syrjäisestä sopesta Lundissa tuon asiakirjan. Heti syksyllä samana vuonna hän lähettää sen suosijalleen Mennanderille samalla toivoen, että se painettaisiin Turussa ilmestyvään lehteen. Kun tämä ei voinut käydä päinsä sen latinankielisen asun tähden, ehdotti Gahm, että Bilmark painattaisi sen väitöskirjana respondentin muistutuksilla varustettuna.[181] Se oli vuoden viimeisenä päivänä 1774. Seuraavana vuonna ilmestyi asiakirja Porthanin presidiolla.
Porthan sai kuitenkin muitakin teitä noita julkaistavia lähteitä. Vuonna 1776 hän kirjoittaa lehtiin "Om en liten sällsynt Bok, Respublica Glacialis kallad". Tutkijamme oli saanut kirjan lainaksi äsken Ruotsista tulleelta hovioikeuden presidentiltä Leijonhufvudilta, joka edellisen vuoden lopulla oli kutsuttu Aurora seuran jäseneksi. Hän etsii sen kirjoittajaa ja vetoo tässä kirjeeseen, jonka Tessin on asiassa kirjoittanut Leijonhufvudille, tullen kuitenkin siten erehdyttäviin johtopäätöksiin.[182] Tässä siis yksi monista teistä, joilla Ruotsin kokoilijat olivat yhteydessä Suomen alkavan historiantutkimuksen kanssa. Aine koski yksinomaan Ruotsin historiaa tässä tapauksessa.
Lehtiä toimittaessaan oli Porthanin taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia vastaan, jotka yhtämittaa kasvoivat. Jo vuonna 1772 ilmoitetaan, että lehdet ilmestyvät kovin epäsäännöllisesti ja laihtuvat sisällöltään. Syynä tähän oli se, että vain harvat seuran jäsenistä todella työskentelivät, muut sitävastoin luottivat näihin eivätkä tehneet mitään. Samaa valitellaan myöhemminkin.
Seuraan kuului hyvin erilaisia aineksia, jäsenet olivat usein tieteelliseltä katsantokannaltaan ja mielipiteiltään aivan erilaisia. Useat kokoilivat maata koskevia tietoja isänmaallisella mielellä, mutta heiltä puuttui arvostelukykyä ja he olivat juurtuneet vanhoihin ajatuksiin Suomen muinaisuudesta, Toiset taas vaativat suurempaa kriitillisyyttä ja samalla kuin he seurasivat yhä tarkistuvaa kirjallisuutta muualla, loittonivat he yhä enemmän entisestä työtavasta ja ajatuskannasta. Seurassa oli sitäpaitsi miehiä, jotka olivat levottomia ja juonittelevia luonteeltaan sekä koettivat päästä niin vähällä työllä kuin suinkin.
Seuran toiminnassa oli vaarallinen kohta, jossa kaikki nuot eroavaisuudet helpoimmin saattoivat tulla näkyviin, — seuran jäsenten sille jättämäin kirjoitusten tarkastelu. Seuran säännöissä on selvästi huomautettu tätä mahdollisuutta ja viitattu eripuraisuuteen ja tyytymättömyyteen, joka muissa seuroissa oli ollut tarkastelun seurauksena. Sentähden oli ryhdytty Aurora seurassa varokeinoihin tarkastajain salaamiseksi muilta jäseniltä.
Väitetään, että kritiikki tästä huolimatta hajoitti seuran. Kalm kertoo: "Turun oppisanomat ovat täydelleen sekasorrossa…. Olen kysynyt syytä tähän ja minulle on vastattu, että Herrat Professorit Porthan ja Bilmark, Asessori Juslén sekä pari muuta lisäksi ovat ilman muuta joko kokonaan hyljänneet tahi karsineet tahi myöskin kokonaan muuttaneet seuran laatikkoihin jätetyt kirjoitukset; tämä on suuresti loukannut kirjoittajia, jotka sentähden eivät enää ole antaneet mitään kirjoituksia, vieläpä ovat jääneet kokonaan pois kokouksista".[183]
Mutta löytyy toinenkin kertomus Turun sanomain lakkaamisesta, jonka mukaan tilaajain vähyys on ollut siihen pääsyynä.[184] Yleisössä alkoi yhä enemmän päästä valtaan haluttomuus kaikkeen vakavampaan lukemiseen, nyt kun ulkomaalainen, etenkin ranskalainen kevyt kirjallisuus saavutti enenevää suosiota. Kun Turun sanomat myöhemmin alkoivat uudelleen ilmestyä, valitellaan tätä seikkaa yhtämittaa. Miten suuresti yleisön osanotto oli laimentunut todistaa Porthan itse kertoessaan: "Melkein kaikki apu maaseudulta on lakannut, en tiedä mistä syystä; sen mitä sieltä tarvitsemme on meidän itse kirjevaihdolla, maksulla ja vaivalla hankittava".[185] Tätä ajanhenkeä vastaan on Porthan vielä myöhemminkin saanut taistella ja hänen seuraavat julkaisunsa olivat enemmän tahi vähemmän, joskus välittömästi, useimmiten ainakin välillisesti siitä riippuvia.