III.
Toinen puoli kysymyksessä olevasta Porthanin tutkimuksesta oli erilaisten ilmoitusten arvon tutkiminen, syiden esittäminen puolesta ja vastaan ja vihdoin näin syntyneen historiallisen kysymyksen lopullinen ratkaisu. Koko tämä menettely tuodaan esiin itse esityksessä. Siinä eroaa tämä kritiikki siitä, jota ennen noudatettiin, se kun tyytyi useimmiten ilmoittamaan tutkimuksen tulokset tahi sen ohella yhden ja toisen syyn tulokseen, johon oli tultu, mutta ei käsitellyt asiaa kaikilta puolin julkisesti esityksessä. Toisinaan oli tämä puoli säästetty väitöstilaisuuteen, jotavastoin itse tutkimuksen tulokset esitettiin aforismeina tahi teeseinä kuten Bilmarkilla muistutukset Juustenin kronikkaan.
Tällaiselle tarkastelulle oli Juustenin kronikka epäilemättä sopivin lähtökohta, se kun oli verrattain luotettava perusta, jolle saattoi rakentaa. Olisihan Messeniuksen riimikronikka tahi ehkä paremmin Scondia illustrata myöskin sopinut sellaiseksi. Bilmark oli varustanut edellisen muistutuksilla, kuten Juustenin kronikankin, mutta oikeastaan vain alkuosan siitä ja senkin niukasti ja Porthan on selityksissään Juustenin kronikkaan käsitellyt Messeniuksen ilmoituksia aivan yhtä paljon kuin Juusteninkin. Jo Benzelius aikoinaan piti tuollaista yritystä toivottavana.[344] Mutta se olisi ollut liian epävarma perusta nyt perustettavalle Suomen historialle ja itse teos oli Porthanille paljon vieraampi kuin Juustenin asiallinen ja lyhyt esitys.
Tämän pohjalla Porthan tarkasteli kaikki saatavissa olevat tiedot ja arvosteli niitä. Ruotsissa oli Lagerbring tehnyt saman työn Ruotsin historian alalla kuin Porthan nyt Suomen, ja hänen teoksensa Swea Rikes Historia oli sen tuloksena. Esityksessään tuli hän usein koskettaneeksi Suomenkin historiaa, kuitenkin vain lyhyesti, mustaa kirjaa hän ei tuntenut. Porthan onkin sentähden kritiikissään läheisesti liittynyt Lagerbringiin, kuitenkin käsitellen laajemmin ja perinpohjaisemmin hänen esittämiään kysymyksiä ja epäilyksiä. Tästä johtuvat lukuisat sitaatit Lagerbringin teoksesta, jotka Porthanilla tavataan.
Voipa sitäpaitsi näyttää eittämättömiä jälkiä vaikutuksesta, joka Lagerbringin teoksella oli Porthanin julkaisuun. Kun Lagerbring kertoo Birgerin antamasta suojeluskirjasta Karjalan naisille arvelee hän, että sen tarkoituksena oli parantaa sitä orjan asemaa, jossa karjalaiset pakanuudesta asti olivat tottuneet pitämään naisia. Nyt Porthan kertoo asian aivan samalla tavalla, vaikka itse suojeluskirjeessä, jonka hän kyllä tunsi, nimenomaan viitataan aivan toiseen syyhyn.[345] — Toinen samanlainen tapaus on heti Porthanin ensimäisessä nootissa, hän kun siinä selvästi Lagerbringin mukaan hyväksyy Vesteråsin piispan Kaarlen kirjoitukset, joita siihen aikaan yleisesti pidettiin epäiltävinä. Porthan onkin itse myöntänyt sen merkityksen, joka Lagerbringillä oli ruotsalaisen ja samalla myöskin suomalaisen kritiikin varsinaisena alkajana, hän kun lausuu: "Kuitenkin olemme suuressa kiitollisuuden velassa etupäässä Lagerbringin työlle, joka erinomaisesti auttoi keskiajan rakentamista, ja kokoomalla kaikkialta uutterasti aineksia sekä tarkemmin tutkimalla vanhempain kirjoittajain väitteitä tuotti näitä asioita harrastaville hyväntyön. Ei hän sentään voinut ammentaa kaikkea eikä joka paikassa varautua erehdykseltä, jota ei voi odottaakaan häneltä, ihminen kun oli".[346]
Toiselta puolen erosi Porthanin kritiikki — sanottakoon se jo nyt — monessa suhteessa Lagerbringin menettelytavasta. Tämä oli kritiikissään niinkuin kirjoitustavassaan paljoa jyrkempi ja yksipuolisempi kuin Porthan eikä jäänyt koskaan selvittämään erehdyksien syytä, kun sellaisen kerran oli löytänyt. Kun tarkkaa Porthanin menettelytapaa, johtuu ehdottomasti mieleen aivan toinen, tosin paljoa kaukaisempi vertauskohta, tulee näet ajatelleeksi sitä kritiikkiä, jota benediktiinit ovat suurissa lähdekokoelmissaan ja muissa julkaisuissaan harjoittaneet.
Heidän kritiikissään huomaa melkeinpä pääpiirteenä omituisen sekotuksen kunnioittavasta varovaisuudesta vanhoja lähteitä kohtaan ja itsenäisestä arvostelusta. He ottavat huomioon kaikki asianhaarat käyttäen apunaan tavattoman laajaa oppiaan ja antavat lopullisen päätöksen erinomaisella maltilla ja hienotunteisuudella. Todella noudattivat nämät tutkijat ohjettaan, jonka olivat asettanut itsellensä: "meidän on kuljettava keskitietä ja pidettävä se kohtuuden käsky, että puolustamme järkisyillä laillisten asiakirjain oikeutta ja näytämme vääriksi laittomat joko varmoilla tahi hyväksyttävillä todisteilla". Ja he pitivät itseänsä vain edeltäjinä, joiden oli alkaminen, jotta muut kerran tarkemmin ja laajemmin tutkimalla voisivat täydentää ja lopettaa. Myöskin lohdutti heitä ajatus, että heidän työstään saattoi olla myöskin suorastaan käytännöllistä hyötyä eri tahoilla.
Ja tämän tutkimustavan mukainen oli esityskin. "On myöskin käytettävä kohtuutta itse tavassa, jolla hyväksytään tahi hyljätään, rauhallisuutta ja tyyneyttä kuten totuuden ja kristinuskon puoltajain tulee". Oli pidettävä myöskin keskitietä siinä, ettei toiselta puolen liiaksi innokkaasti kumottaisi sitä mikä on väärää, toiselta taas ei pitäisi peitellä sitä totuutta, jonka tuo esille.[347]
Nämät aatteet ovat paljon lähempänä Juustenin kronikan kritiikkiä ja esitystapaa, kuin valistusajan kirjoittajain teoksissa tavattavat. Juustenin kronikassa tosin on paljon, joka muistuttaa Lagerbringin menettelyä, mutta, kuten mainitsimme, on itse kritiikissä eroa. Samaa voimme sanoa Schlözerin ja hänen heimolaistensa teoksista eikä Porthanilla sitäpaitsi ole heidän useinkin opettavaa tahi syyttelevää stiiliään. Kuitenkin luulisin tästä huolimatta, että yhtäläisyys Porthanin Juustenin kronikan ja benediktiinien sekä muidenkin vanhempain kokoilijain teosten välillä johtuu enemmän samanlaisista oloista ja yhdenlaisesta ajatustavasta tahi jonkinlaisesta hengenheimolaisuudesta kuin mistään suoranaisesta vaikutuksesta.
En ole näet tavannut minkäänlaisia viittauksia siihen, että Porthan oli heidän teoksiaan käyttänyt ja laajemmalti tuntenut. Luennoissaan arkeologiasta hän kyllä luettelee useita benediktiinein diplomaatisia teoksia, m.m. "Mabillonin erinomaisen teoksen De re diplomatica, joka paljon auttaa diploomien tutkimisessa, mutta vähemmän arvoinen on Maffei, Historia Diplomatica. Sitä täydellisempi on Nouveau traité Diplomatique, jonka muutamat benediktiinimunkit ovat julkaisseet" j.n.e.[348] Mutta hän piti luentonsa vasta vuonna 1800 enkä ole tavannut mitään merkkejä siitä, että Porthan milloinkaan olisi harrastanut diplomatiikkaa. Ja luettelossa, jonka hän antaa yliopiston kirjaston kirjoista, puuttuvat kerrassaan benediktiinien suuret lähdejulkaisut.[349]
Oli kuitenkin muitakin valmistavia tutkimuksia, kuin Lagerbringin epookkia tekevä teos. Paitsi tätä ja useita ruotsalaisia erikoisjulkaisuja, jotka noita kysymyksiä koskettelivat, oli, kuten jo mainitsin, 18. vuosisadan turkulaisissa väitöskirjoissa samoja asioita käsitelty. Ensi sijassa olivat Scarinin ja Bilmarkin selitykset Juustenin kronikkaan.
Porthan ei ole niitä melkein milloinkaan maininnut, ainoastaan joskus hän viittaa niihin moittiakseen niitä jostakin virheestä tahi mainitessaan lähteen, jonka ovat julkaisseet. Kuitenkin saattaa väittää tuon Porthanin tutkimusten syrjäyttämän kirjallisuuden vaikuttaneen hänen menettelyynsä jotenkin tuntuvasti. Siinä oli asetettu kysymyksiä kriitillisen tutkijan ratkaistaviksi, siinä oli väitteitä, jotka vaikuttivat uuden tutkijan menettelyyn joko positiivisesti tahi negatiivisesti.
Niin selittää jo Bilmark, ettei suomalaista Folqvinusta saisi sekottaa virolaiseen, joka eli samaan aikaan, vaikka Porthan seikkaperäisesti esittää syyt tähän väitteeseen. Edelleen huomauttaa hän sitä merkillistä seikkaa, että kolme Turun piispaa perätysten olivat olleet kuninkaan kanslereita, selittäen sen niin, että epävarmat olot maassamme vaativat lähempää liittymistä Ruotsiin. Myöskin on hän Scarinia seuraten pitänyt mahdottomana, että Henrik olisi ollut Suomen ensimäinen piispa, hän kun jo ennestään oli Upsalan hiipan kantaja. Eroavia mielipiteitä Eerikin ristiretken ajasta Bilmark myöskin koskettelee, vaikka hän tässä tulee tuohon merkitsemättömään tulokseen: "Mutta tämän riidan sovittaminen ei ole minun tehtäväni".[350]
Porthan on tullut samoihin tuloksiin käsitellessään noita kysymyksiä, ja täydellä syyllä. On sitten vielä toisia tapauksia, joissa hän on mielestäni liian keveillä syillä yhtynyt siihen asti Suomessa vallalla olleeseen mielipiteeseen. Niin on se mielipide, että kuningas Eerik oli sijoittanut ruotsalaiset uutisasukkaat Uudellemaalle jokaisessa sitä asiaa koskevassa väitöskirjassa tavattavana ja niistä on se kulkenut Porthanillekin, vaikka kyllä on huomattava, ettei tämä sitä ilman tarkkaa tutkimusta hyväksynyt. Suuresti on se vaikuttanut koko hänen käsitykseensä noista ajoista, määräten luultavasti muun muassa hänen mielipiteensä siitä, milloin ruotsalaiset lainasanat tulivat suomeen.
Kuitenkin tulee muistaa, että tämä vanhempi tutkimus oli samalla laskenut liikkeelle tavattoman joukon perustelemattomia tietoja, jotka Porthan nyt kumosi kriitillisillä tutkimuksillaan. Näitä oli enemmän kuin noita varmoja ilmoituksia, joihin hän saattoi liittää omat tutkimuksensa ja jatkaa niitä. Niiden näyttäminen vääriksi oli juuri Porthanin kriitillisen toiminnan päätehtäviä ja sen hän saattoi tehdä usein vetoamalla ennen tuntemattomiin lähteihin, jotka hän samalla julkaisi. Näin liittyi hänen kriitillinen toimintansa välittömästi hänen julkaisemistoimintaansa.
Samalla kun Porthan näin kriitillisesti arvosteli kaikkia ilmoituksia tuli hän myöskin arvostelleeksi koko sitä kirjallisuutta, jossa nuot ilmoitukset tavattiin. Erinomaisen laajalti hän onkin sitä ottanut huomioon. Mainitsematta hän kumminkin jättää varsinaisen rudbeckiläisen suunnan, jonka seikkaperäinen kumoaminen olisi ottanut tarpeettoman suuren tilan ilman vastaavaa hyötyä. Sentähden hän vain parissa kohdassa mainitsee Rudbeckin mielipiteet, toisessa näistä sentähden, että vasta ilmestynyt Thuneldin maantiede oli ne hyväksynyt. Myöskään ei Porthan ole käsitellyt Johannes eikä Olaus Magnusta eikä Messeniuksen aikuista kirjallisuutta muuta kuin sivumennen. Mutta siltä voi sanoa, että Porthan on ottanut teokseensa melkein kaiken mitä käsiteltävältä ajalta oli maastamme tunnettua. Niin on hän antanut luettelon virkamiehistä kunakin aikana, vieläpä mahtavista ylimyksistä ja heidän suvuistaan sekä vaiheistaan. Hän on käsitellyt valtiollisia tapahtumia ja sotaretkiä yhtä hyvin kuin kirkon olojakin. Ei missään ruotsalaisessa piispain kronikassa tahi kirkkohistoriassa ole ainetta käsitelty näin laajalta kannalta. Esityöt, jotka Porthan teoksessaan tarjosi, muistuttivat melkein jotakin asiasanakirjaa, ne olivat ensyklopeedisia luonteeltaan, niinkuin kaikki nuot muut teokset eri aloilta, joita tavallisesti merkittiin nimillä "Bibliotheca" tahi "Thesaurus". Mutta ainekset olivat ryhmitetyt asialliseen ja samalla kronoloogiseen järjestykseen ja liittyivät kiinteästi toinen toisiinsa. Hänen teoksensa suuri ansio onkin, että se on koonnut kaiken tuon hajanaisen kirjallisuuden yhteen kohtaan, josta sitten helpolla saattoi löytää mitä tarvitsi. Hän oli täten tehnyt samansuuntaisen työn Suomen historialle kuin Warmholtz Historiskt Bibliothek nimisellä julkaisullaan Ruotsin historialle, sillä erotuksella, että jälkimäinen antoi aivan ylimalkaisen luettelon lähteistä, kun taas edellinen viittasi kuhunkin erikoiskohtaan niissä ja sitä arvosteli yksityiskohtiin asti.
On kuitenkin asioita, joita turhaan etsii tästä varastosta tulevaa Suomen historiaa varten; erittäinkin ovat poisjääneet varsinaiset n.s. antikviteetit. Vanhoja rahoja, joita oli maastamme tavattu, ei ole milloinkaan mainittu, vaikka ne kyllä herättivät muitten tämän ajan tutkijain huomiota. Erittäinkin oli väitelty rahoista, joiden arveltiin olevan piispa Henrikin maahan tuomia, vieläpä hänen nimellään lyötyjäkin. Niinikään ei ole minkäänlaista kertomusta ruotsalaisista linnoista maassamme, joita kuitenkin Palmsköld kokoelmissaan kuvaa, mainiten niiden kaikkein vanhimpia muistomerkkejä.[351]
Laurentius Suurpään ajasta asti lakkaa Porthan luettelemasta maan hallinnollisia virkamiehiä. Syynä siihen oli se, että Caloniuksen omistama v. Stiernmanin Höfdinga Minne oli joutunut kadoksiin eikä toista kappaletta tästä käsinkirjoitetusta teoksesta ollut saatavissa. Se oli ollut kadoksissa vuodesta 1793 asti, ja oli Porthan sitä turhaan etsinyt pitäen sitä välttämättömänä Juustenin kronikkaansa varten.[352]
Julkaisemistapa, jota Porthan käytti, antoi Juustenin kronikalle sen omituisen muodon. Ensiksikin se paisutti äärettömästi teoksen kokoa. Tämä oli sillä yhteistä useimpain ajan historiallisten teosten kanssa ja oli luonnollinen seuraus osaltaan siitäkin, että ruvettiin yhä enemmän ottamaan huomioon kaikki tarjolla olevat yksityisseikat. Teokset kasvavat aina tutkijain käsissä, ja vaikka tämä on usein uudistuva ilmiö, on se erittäin tälle ajalle omituinen. Bilmark kirjoittaa Messeniuksen riimikronikan editioonista: "Aikomukseni oli alussa liittää muutamia muistutuksia, mutta kun niitä tuli paljon ja laajempia kuin itse teksti, olen ollut pakotettu säästämään ne toiseen tilaisuuteen".[353] Ja kuitenkin on hän jättänyt yrityksen varustettuaan oikeastaan vain teoksen alun muistutuksilla. Samoin kirjoittaa Calonius "De prisco servorum jure" teoksestaan, jota valmisti samaan aikaan kuin Porthan Juustenin kronikkaa: "Työ on kasvanut käsissäni, niin että kolme osaa, kaikki noin kuusi arkkisia, vielä vaaditaan, ennenkuin se suunnitelmani mukaan tulee valmiiksi".[354]
Mutta esitystavalla oli toinen ikävämpi seuraus, se oli ristiriidassa niiden taiteellisten vaatimusten kanssa, joita oli totuttu asettamaan historiallisiin esityksiin. Oli luonnollista, että tämä ristiriita etenkin vaivasi Porthania, joka virkansa puolesta harrasti juuri taiteellista kirjoitustapaa ja jota kauan jäljestäpäinkin ihailtiin klassillisen kirjoitustapansa tähden. Sitäpaitsi ei yleisö pitänyt tarkasta yksityiskohtiin menevästä kritiikistä, jota Porthanin teoksessa käytettiin. Sanalla sanoen, tässä oli vanha vastakohta esoteeristen ja eksoteeristen kirjoittajain välillä. Lukuisat ajan kriitilliset historiantutkijat ovat siitä kärsineet ja esittäneet kaikenlaisia puolustuksia menettelytavalleen, mainitsen tässä vaan kritiikin tienraivaajat Saksassa ja Ruotsissa, Schlözerin ja Lagerbringin.
Porthankin on sentähden arvostellut teostaan hyvin vaatimattomasti. 10. p. toukok. 1794 kirjoittaa hän siitä Caloniukselle: "Veli tuntee tuon teoksen ennestään, se ei sisällä suuria asioita, vaan enimmäkseen vähäpätöisyyksiä; mutta koska olen siihen tahtonut ikäänkuin varastohuoneeseen asettaa kaikki mitä olen voinut koota Suomen asioita koskevaa, sekä sitäpaitsi poistaa kaikki valheet ja tarkastaa vääryyksiä, joilla on peitetty se vähä, joka Suomen historiasta on jäljellä, ei ole voitu välttää sellaista minuta diligentiaa". Hän piti teostaan vain esityönä, jolle muut sitten saattoivat rakentaa kauniimman ja täydellisemmän rakennuksen, ja hän viittaa mielihyvällä teoksiin, jossa siihen on ryhdytty.
Antaessaan teokselleen tuollaisen esityön muodon, oli Porthan epäilemättä osannut oikeaan. Jos hän näet olisi liittänyt tutkimuksiinsa täydellisen esityksen, voinee pitää varmana, että jälkimäinen olisi edellisiä haitannut. Sen huomaa hyvin Lagerbringin teoksesta, jossa tutkimus on useinkin tullut näkyviin ainoastaan tuloksissaan ja painettuna nootteihin esityksen alle. Olosuhteitten pakosta ja silloisen tutkimuksen tilan vaatimuksesta on siis Juustenin kronikka syntynyt ja erilaisia pyrkimyksiä on siinä yht'aikaa koetettu toteuttaa. Se on lähdekokoelma, samalla kuin se on kokoelma kriitillisiä huomautuksia vanhemman kirjallisuuden ilmoituksista; se on sitäpaitsi myöskin täydellinen ja hyvin järjestetty käsikirja, jonka avulla voi löytää tarvittavia lähdekohtia eri teoksista. Ja sitäpaitsi on se mitä sen alkujaan piti olla, tarkan tekstikritiikin avulla toimitettu julkaisu vanhasta historiallisesta lähteestä, Juustenin kronikasta.
On senlisäksi huomautettu, että tuo Porthanin teos oli vielä muutakin, oli huolimatta muodostaan myöskin esitys Suomen vaiheista aikoina, joita siinä käsitellään, tahi, että lukija siitä ainakin saa hyvän ja yhtenäisen käsityksen niistä.[355] Epäilemättä niin olikin. Aineen ryhmittäminen muistutuksiin suurimmaksi osaksi pääkohtain mukaan teki sen kaikesta huolimatta sisällöltään joksenkin kokonaiseksi. Muistutukset olivat todella, niinkuin Porthan lausui: "Noten ohne Text" siinä merkityksessäkin, että ne sellaisinaan ilman Juustenin tekstiäkin muodostavat lukijan käsityksen. Teksti, jota niiden tuli kommenteerata, tuntuu monasti vain siteeltä, joka muodollisesti yhdistää sisällön osat.
Voisi siis kutsua puheena olevaa teosta Suomen keskiajan historiaksi, etupäässä sen sivistyshistoriaksi. Olen edellä jo viitannut siihen, miten vaikeata tutkijoille vielä oli luoda historiallista teosta, joka esittäisi kaikkien elämänalojen historiaa toistensa yhteydessä ja rinnan. Toiset olivat onnistuneet siinä paremmin, toiset huonommin, mutta tehtävä oli pääasiassa ratkaisematta. Porthan antoi sille nyt uuden omituinen ratkaisun. Hän saattoi kehyksensä sisällä antaa tietoja kaikilta aloilta, vieläpä monenmoisia pikkutietoja, joille sen ajan kirjoittajat eivät olisi voineet löytää sijaa varsinaisessa esityksessä. Erityisen tärkeänä puolena tässä suhteessa olivat lähteitten julkaisut, tosin vielä varsinaisten muistutusten alamuistutuksina, siis samaan suuntaan, kuin mainitsin muutaman brittiläisen tutkijakoulun kirjoittajan menetelleen. — Saatan siis sanoa Juustenin kronikan julkaisun, vaikkapa sillä olikin vanhan kokoilevan tutkimuksen ulkonainen muoto, edustavan hyvinkin edistynyttä astetta pyrkimyksessä kehityskykyistä tulevaisuutta kohti.