II.
Nämät virkeät toimet lähteiden kokoamiseksi ja julkaisemiseksi päättyivät paremmin, kuin alussa oli toivottu ja kääntyivät suuntaan, jota ei oltu aavistettu. Huhtikuussa vuonna 1782 kertoo Porthan Mennanderille aikovansa uudestaan painattaa Juustenin kronikan selityksillä varustettuna. Tämä asiakirja oli kyllä painettuna Nettelbladtin Schwedische Bibliothekiin, mutta muistutukset siinä olivat aivan lyhyitä ja itse teksti oli virheellinen. Tekstin parantaminen ja korjaaminen vertaamalla eri käsikirjoituksia lieneekin ensin ollut päätarkoituksena Porthanilla ja varmaankin ajatteli hän lähinnä juuri jotakin filoloogista interpretatioonityötä.[322]
Tällainen interpretatiooni kuului Porthanin varsinaiseen alaan latinan kielen opettajana. Mutta sitäpaitsi käytettiin sitä erityisellä innolla raamatun tekstien selityksissä juuri näihin aikoihin. Olen jo ennen maininnut miten yleisesti tällaista metoodia opetettiin Porthanin ylioppilasaikana Turun yliopistossa. Göttingenissä Porthan joutui, kuten näimme, yhteyteen kuuluisan Michaeliksen kanssa, joka käänsi saksaksi ja varusti selityksillä raamattua. Kennicottin suurenmoiset vertailuhankkeet olivat myöskin herättäneet hänen huomiotaan ja harrastustaan. Kuitenkin olisivat nämät harrastukset olleet erillään varsinaisesta historiantutkimuksesta, ellei Schlözer olisi tavattomalla innolla vaatinut filoloogista tekstikritiikkiä kaikessa ankaruudessaan noudatettavaksi historiallisten tekstien julkaisussa. Miten suurta tarkkuutta hän vaati, osottaa seuraava lausunto: "Kaikki variantit, jotka kriitikeri voi tarvita, merkittäkööt. Sanon tahallani: joita kriitikeri voi tarvita. Tuskin on sadan variantin joukossa kymmentä, joilla välittömästi on historialle merkitystä: mutta muut ovat toisiin tarpeihin omiaan: ne kuuluvat kielitieteeseen; ne auttavat määräämään käsikirjoitusten ikää, isänmaata ja sisällistä arvoa j.n.e. Näiden varianttien kokoaminen vaatii, jos se tapahtuu tarpeellisella huolella ja tarkkuudella (jota ilman koko työ tulee epäluotettavaksi ja mahdottomaksi käyttää) taitoa ja pitkällistä harjaantumista, jotka tässä oletan jo edeltäkäsin".[323]
Kuitenkin oli selitysten kirjoittaminen Juustenin kronikkaan alusta asti ollut oikean tekstin julkaisemisen ohella Porthanin tarkoituksena. Nähtävästi aikoi hän tässä täydellisemmin ja uuden käsitystapansa mukaan tutkia kronikassa esiintyviä asioita, joita Scarin ja Bilmark olivat ennen häntä käsitelleet. Bilmark oli näet vuosina 1771-1772 julkaissut väitöskirjan "Hypomneumata quaedam in Chronicon Episcoporum Aboensium a Paulo Juusten consignatum". Tässä oli lyhyitä muistutuksia Juustenin kronikkaan ilman itse kronikan tekstiä. Olemme nähneet, että Porthan edellisillä julkaisuillaan pyrki uudestaan käsittelemään ja täydentämään, mitä muut jo ennen, useinpa juuri vähää ennen, olivat aloittaneet. Niin aikoi hän tässäkin.
Mutta Porthanin julkaisusta tuli jotakin aivan toista, kuin mitä hän ensin näin oli aikonut. Pari kuukautta sen jälkeen kuin hän ensin ilmoittaa aikomuksestaan julkaista Juustenin kronikka, oli hän Tukholmassa saanut käsiinsä Turun tuomiokirkon mustan kirjan. Tämä asiakirjakokoelma oli 1600 luvulla joutunut Ruotsiin, useat tutkijat olivat sitä silmäilleet, toiset vähän käyttäneetkin, mutta pääasiassa sen sisältö oli jäänyt aivan tuntemattomaksi.[324] Sittemmin oli se joutunut saman kohtalon alaiseksi, kuin useat muutkin vanhat asiakirjakokoelmat tähän aikaan, oli hävinnyt antikviteettiarkistoon, "suureen mereen", kuten tutkijat sitä kutsuivat. Kohta eivät edes ammattimiehetkään tienneet paikkaa, jossa sitä säilytettiin. Niin kirjoitti suuri tutkija ja kokoilija M. v. Celse: "Onko Codex Aboensis (Svarteboken) nykyjään olemassa, en tiedä".[325]
Kuitenkin oli jo jonkun aikaa turkulaisten tutkijain huomio kääntynyt vanhoihin Suomea koskeviin asiakirjoihin Ruotsin puolella. Olen ennen puhunut siitä tietojen välityksestä, jota Mennander harjoitti tähän aikaan Ruotsin ja Turun oppineitten välillä, — hän nyt myöskin ensinnä sai Ruotsista mustan kirjan hankkimisen aatteen.
Vuonna 1763 tekee v. Stiernman selkoa Mennanderille muutamista Pyhän Sigfridin alttaria Turussa koskevista kirjeiden kopioista. Kuvaavaa hänen käsitykselleen on, että näistä kirjeistä, jotka enimmäkseen ovat lahjoituskirjeitä mainitulle alttarille, ei ole hänen mielestään muuta hyötyä, kuin että niistä saa muutamia muinoin eläneiden henkilöiden nimiä.[326] Viittä vuotta myöhemmin lähettää Gahm Mennanderille luettelon asiakirjoista, jotka löytyvät eräässä vanhassa kirjassa. Gahm oli sen matkoillaan hankkinut ja oli se kopia toisesta, jonka hän myöhemmin löysi valtioarkistosta. Luultavasti tarkoittaa Gahm tällä kirjalla niin kutsuttua Registrum Aboenseä, joka sisälsi Turun piispain säännökset ja "Åbo Klockare lag" nimisen asiakirjan. Lähettäessään luettelon tästä Mennanderille huomauttaa Gahm, että pitäisi etsiä Turun tuomiokirkon mustaa kirjaa, josta tässä kirjassa puhutaan.[327]
Kesällä 1782 teki Porthan sopimuksen tuon asiakirjan kopioituttamisesta Gjörwellin yksityissihteerin Stechaun kanssa.[328] Ei ole mitään tietoa siitä kuka tuon lähdekokoelman löysi, mutta arvattavasti Gahm jollakin tavalla oli siinä osallisena. Hänen kauttansa Porthan sai kopioimistyön järjestetyksi ja kutsuu hän Gahmia vanhaksi ystäväkseen. Tämä löytö muutti kokonaan Porthanin Juustenin kronikan julkaisun suunnitelman, vaikkei hän itsekään sitä vielä heti tajunnut. Lokakuussa vuonna 1783 hän toivoo voivansa saada työnsä loppuun kolmessa, neljässä väitöskirjassa. Marraskuun lopulla kertoo hän saaneensa kolmannen osan tilaamastaan mustan kirjan kopiasta ja kertoo siinä olevista monista paavillisista bullista, jotka hän aikoo täydellisinä liittää esitykseensä.[329] Nyt oli aineksien kokoamishalu voittanut varsinaisen tekstin julkaisemistarkoituksen täydelleen ja samalla oli koko teos muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin mitä siitä oli aijottu.
Sitä myöten kuin musta kirja tuli kopioiduksi ja osia siitä lähetettiin Turkuun, ruvettiin tekemään valmistavia tutkimuksia ja aineskokoelmia sen avulla. Huomattava on, että Calonius oli tässä työssä osallisena. Caloniuksella oli kopia v. Stiernmanin teoksen "Svea och Götha Höfdingaminne" toisesta osasta, joka oli jäänyt painamatta. Tätä hän täydenteli muistutuksilla ja lisäyksillä, jotka hän sai Porthanin mustan kirjan kopiasta, arvatenkin omia tutkimuksiaan varten hallinnollisessa historiassa. Porthan on tämän Caloniuksen omistaman kopian ja hänen tekemiensä lisäysten perustalla laatinut luettelon Suomen maaherroista Kustaa Waasan aikaan asti. Itse on hän paikoitellen lisäillyt ja vähän muutellut käyttäen etupäässä Lagerbringin Swea Rikes Historiaa apunaan.[330] Luettelon hän julkaisi Turun sanomissa vuonna 1785 nimellä "Förtekning på Finlands Höfdingar intil Konung Gustaf I:s tid". Samana vuonna julkaistiin myöskin Turun sanomissa useita otteita mustasta kirjasta sekä sen perustalla tehty Porthanin tutkimus "Någre Anmärkningar til K. Magni Erikssons Historia, egenteligen rörande Finland".
Mutta vuonna 1785 teki kuninkaallinen julistus aikakauskirjoista lopun Turun sanomista ja samalla myöskin mahdottomaksi lähteiden painattamisen tässä lehdessä. Varmaankin tämäkin asianhaara aiheutti lähteiden julkaisemisen välttämättömyyttä juuri Juustenin kronikan selityksissä. Nämät saivat osaksi nyt edellisten tehtävän.
Nämät olivat lähimmät syyt siihen, että Porthanin selitykset Juustenin kronikkaan muuttuivat historiallisen asiakirjan julkaisusta yhä enemmän Suomen historiaa koskevain ainesten kokoelmaksi. Erittäinkin huvittavaa on seurata Porthanin omaa ajatusta tästä muutoksesta. Vuonna 1785 kirjoittaa hän Hallenbergille, että hänen olosuhteissaan ei voi ajatella suuria aikeita eikä yrityksiä ei historiallisiin kokoelmiin eikä esityksiin. Niinpä on Suomea koskeva historia ainoa, jota hän koettaa parantaa ja täydentää. "Tuolla minun työlläni ei tosin ole mitään yleistä intressiä; mutta niinpä tahdon kuitenkin koettaa tehdä sen niin täydelliseksi kuin mahdollista". Ja sen hän todella tekikin. Kahta vuotta myöhemmin tavataan ensi kerran vertaus, jota Porthan sitten aina on käyttänyt kuvaamaan työtään. "Juustenin kronikassa" — sanoo hän — "aijon erityisen vakavasti työskennellä; ja siihen sarjaan ikäänkuin varastohuoneeseen koota kaikki, mitä minulla on ollut tilaisuus tavata Suomen historian valaisemiseksi ennen reformatioonin aikaa".[331]
Vuonna 1784 alkoi Porthanin Juustenin kronikan julkaisu ilmestyä nimellä "M. Pauli Juusten episc. quondam Ab. Chronicon Episcoporum Finlandensium, annotationibus et sylloge monumentorum illustratum". Se tuli julkisuuteen 56:na eksersitiaaliväitöskirjana monen vuoden kuluessa; vasta 1800 painettiin näet kolme viimeistä osaa, jotka sisälsivät lopun teoksen sisällysluettelosta.
Voimme erottaa Juustenin kronikan selityksissä oikeastaan kaksi eri lajia aineksia. Toiset olivat varsinaiset uudet lähteet, jotka nyt julkaistiin joko kokonaisina, osittain tahi niin, että niiden sisältö esitettiin. Toisen aineksen taas muodostivat vanhempain kirjoittajain tarkastelu ja historiallisten kysymysten ratkaisu. Molemmat puolet tosin usein sekaantuivat toisiinsa ja sulivat yhdeksi, mutta ne edustivat kuitenkin eri harrastuksia tutkijassa ja muodostavat sentähden eri osansa julkaisussa. Tiedot, jotka eivät koskettaneet kumpaakaan harrastusta jäivät pois, viitataan vaan sinne, missä niitä ennen on käsitelty.
Kuitenkaan Porthan ei julkaise kaikkia saatavilla olevia ennen painamattomia lähteitä. Vaikka hän julkaistavien lähteitten valinnassa ei noudata mitään tarkkaa periaatetta, on hänellä kuitenkin vissejä näkökohtia, joiden mukaan hän ottaa niitä teokseensa. Joko olivat asiakirjat harvinaisia ja siis painatettavat, etteivät menisi hukkaan, tahi olivat ne omiansa erityisesti valaisemaan esitettyjä asioita, tahi useammin vielä kysymyksessä olevaa aikaa, sen tapoja ja ajatustapaa.[332]
Sen suunnitelman mukaan, jonka Porthan vähitellen oli sovittanut Juustenin kronikkaan, oli lähteiden hankkiminen yksi pääedellytyksiä yrityksen onnistumiseen. Näitä Porthan koettikin saada uusia heti aloittaessaan julkaisunsa. Hän pyytää Hallenbergiä lähettämään tiedonantoja Suomea koskevista asiakirjoista, jos tapaisi niitä, samoin hän kääntyy Mennanderin puoleen pyynnöllä, että hän saisi tiedon siitä, löytyisikö hänen alaansa koskevaa Roomasta äsken saapuneista bullista.[333] Porthanin yhteys ruotsalaisten tutkijain kanssa lujittui ja laajeni juuri 1780 luvulla huomattavasti. Niinpä Mennander ja hänen poikansa Fredenheim eivät enää ole varsinaisia välittäjiä, vaan Porthan asettuu suoranaiseen kirjevaihtoon tutkijain kanssa.
Jo vuonna 1788 tekee Porthan yhdessä suuren kokoilijan ja tutkijan C.G. Nordinin kanssa matkan Upsalaan, ja jälkimäisen Porthanille kirjoittamat kirjeet osottavat, miten vilkkaasti he keskustelivat myöhemminkin erinäisistä tieteellisistä kysymyksistä. Nordinilta on Porthan saanut joukon tärkeitä lähteitä teokseensa.[334] Paljon apua sai Porthan myöskin Upsalan yliopiston kirjastonhoitajalta P.F. Aurivilliukselta, joka toimitti hänelle kopioita Palmsköldin kokoelmista. Tuttavuus hänen kanssaan sai alkunsa kirjainostojen ja tilausten kautta, jotka Porthan teki kirjastoa varten Upsalassa, ja se alkoi 1780 luvun keskivaiheilla.[335]
Tätä yhteyttä Porthan ylläpiti sitäpaitsi tiheillä matkoilla Ruotsiin. Olen jo maininnut, että hän kesällä 1782 oleskeli siellä. Senjälkeen huomaamme hänen käyttävän loma-aikojaan oman maan eri osissa matkustamiseen. Hän tekee sen osaksi yksityisten sukusuhteitten tähden, osaksi oppiaksensa tuntemaan maata. Sitten tapaamme Porthanin jälleen Ruotsissa heinä- ja elokuulla vuonna 1788, jolloin hän tapansa mukaan kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Nyt otettiin hänet kirjallisuus-, historia- ja antikviteetti-akatemian jäseneksi heinäkuun 30. päivänä. Uudelleen oleskeli Porthan taas Ruotsissa kesällä 1791, kuten näemme muutamista Caloniukselle kirjoitetuista kirjeistä.
Näistä kirjeistä saamme käsityksen millaisissa oloissa Porthan työskenteli täällä. Hän kirjoittaa Caloniukselle siitä: "Kuninkaallinen kirjasto täällä on, kuten useimmat kirjastomme, kauneimmassa epäjärjestyksessä. Kirjat, jotka antikviteettiarkistosta sinne muutettiin ja olivat paraimmassa järjestyksessä ja tarkoilla luetteloilla varustettuja, ovat nyt hajallaan hyllyillä niinkuin vahtimestarit muutossa ne asettivat: niihin kiinnitetyt nimiliput ovat osaksi pois pudonneet ja kaikki sekaisin, niin että on jotensakin vaikeata löytää mitä etsii. Siitä johtuu, että saan käydä läpitse osan hyllyistä kirja kirjalta ja etsiä mitä alaani kuuluu".[336]
Kuitenkin oli lähteiden ja kirjavarojen kokoaminen ylipäätänsä saanut suuremman vauhdin, niitä järjestettiin ja kirjoitettiin luetteloihin. Niinpä katalogiseerasi Aurivillius paraillaan Upsalan yliopiston kirjaston kirjavaroja ja Georgii sai 1780 luvun lopulla valmiiksi luettelonsa Palmsköldin kokoelmasta.[337] Tästä kokoelmasta oli kyllä ollut muistiinpanoja Suomessa jo paljon ennen, niihin kun viitataan muutamissa väitöskirjoissa vuosisadan keskivaiheilta, samoin myöskin Turun sanomissa vuodelta 1771. Vuonna 1768 kirjoittaa Mennander pojalleen, joka silloin oli virkamiehenä valtioarkistossa: "Jos Palmsköldin käsikirjoitusten joukossa, jotka arkistosta on löydetty, on jotakin, joka koskee Suomen historiaa, niin kirjoita tahi kirjoituta se minua varten".[338] Mutta tiedot, jotka tähän asti oli Suomeen saatu, olivat aivan hajanaisia ja mitättömiä. Nyt vasta tiedettiin mitä kokoelmassa oli ja nyt vasta sitä todella saattoi käyttää. Nyt aljettiin myöskin julkaista Warmholtzin Historiskt Bibliothekiä, joka tavattomasti helpotti Ruotsin historiaa koskevien lähteitten arvostelemista ja tuntemista. Eipä ihmettä siis, että tapaamme Porthanin teoksen tilaajain joukossa siinä, missä ne ovat lueteltuina, sen toisen osan ensi lehdillä. Tämä osa ilmestyi vuonna 1783.
Melkein yhtä tärkeä kuin tämä esityö oli v. Celsen Ruotsia koskevain paavillisten bullain sisällysluettelo, joka ilmestyi vuonna 1782. Mutta itse bullat olivat niinkuin useat muutkin asiakirjakokoelmat vielä julkaisematta ja itse ruotsalaisille jotenkin tuntemattomia. Nordin sanoo lausunnossaan kansliakolleegiolle 4. p. huhtik. 1783: kuninkaallisessa kirjastossa säilytetyt diploomit tunnen vain registeristä, joka niistä on tehty. Ne ovat suurimmaksi osaksi kopioidut herrojen Örnhjelmin ja Peringsköldin toimesta ja olen minä nähnyt jäljennökset Kuninkaallisessa Antikviteettiarkistossa.[339]
Peringsköldin, Örnhjelmin sekä Broocmanin kokoelmat erilaatuisien kirjeiden jäljennöksistä tunsi Porthan kyllä, mutta ei lähimainkaan tarkoin. Peringsköld jakoi kokoelmansa kuninkaallisiin kirjeisiin, paavien bulliin sekä vihdoin piispain ja kirkolliskokousten päätöksiin, privilegioihin ja testamentteihin. Mutta yksityiset ja luostarien kirjeet hän oli pannut muistiin aivan lyhyesti. Örnhjelmin kokoelman mainitsee Porthan ensi kerran vuonna 1796 kirjoituksessa "Om St. Anna-Kloster vid Åbo". Luultavasti tuli Porthan tuntemaan nuot kokoelmat Caloniuksen välityksellä, siihen viittaa ainakin Porthanin lausunto kirjeessä tälle 9. p. tammik. 1794: "Tulee olemaan hauskaa kuulla, saako veli mainituista päärmäkirjeistä mitään valaistusta Suomen historiaan".[340] Ylipäänsä on Porthan vasta 1790 luvun lopulla saanut tarkempia tietoja noista kokoelmista ja hän käyttää niitä vasta teoksensa lopulla sekä lisäyksissään.
Caloniuksen kautta sai Porthan aina vuodesta 1793 alkain kaikenlaisia tietoja, joita tarvitsi. Calonius oleskeli näet tästä lähtien Tukholmassa korkeimman tuomioistuimen jäsenenä. Hänen kauttaan kysyi Porthan neuvoa tukholmalaisilta oppineilta useista työtään koskevista kysymyksistä. Ja Calonius ilmoittaa heidän ajatuksensa. Niinpä hän kertoo Marks v. Würtembergin arvelevan, että piispat käyttivät enimmäkseen erityisiä piispallisia vaakunoita eikä sukuvaakunoitaan. Porthan oli näet kysynyt vaakunoista Missale Aboensen kansilehdellä, minkä suvun merkkejä ne lienevät, lähettäen kirjeessä tuon kansilehden. Myöhemminkin lähettää Porthan samanlaisia lippuja ja vastauksissaan kertoo Calonius, että kanslianeuvos Adlerbeth ja revisioonisihteeri Marks v. Würtemberg mielellään antavat selityksiä vaakunoista, jos voivat.[341]
Mutta Suomessakin oli syntynyt lähdekokoelmia ja luetteloja, joita yksityiset henkilöt olivat koonneet. Etenkin oli sellaisia vanhoista päärmäkirjeistä. Vapaaherra G. Cederhielm oli Suomessa ollessaan vuosien 1780 ja 1788 välillä tehnyt laajoja kokoelmia Suomen historiasta ja topografiasta. Näissä tavataan osaksi sellaisiakin tietoja, joita Porthan esityksessään on jättänyt käyttämättä.
Niin on niissä muun muassa "Rovasti, tohtori Idmanin luettelo tuomareista ja virkamiehistä Suomessa vanhempina aikoma, sisältävä alla olevat vanhat tuomiot ja asiakirjat". Merkkejä siitä, että Porthan olisi sitä tuntenut ei ole Porthanin puheena olevassa julkaisussa. Niinpä asettaa hän Klaus Meiningin laamanniajan vuosien 1404 ja 1424 välille säilyneiden asiakirjain nojalla, vaikka eräässä Idmanin luettelossa olevassa tuomiossa Fleming esiintyy Itämaiden laamannina jo vuonna 1400. Samoin on luettelossa tuomio, jossa Bo Jonsson esiintyy laamannina vuonna 1378 ja jota Porthan ei mainitse koettaessaan saada selville Bo Jonssonin laamannina oloaikaa.[342] Mutta riittäkööt esimerkit. Tästä jo huomaa, että Porthan kokoilemisestaan huolimatta ei käyttänyt kaikkia Suomessakaan saatavissa olevia lähteitä, vielä vähemmin kaikkia niitä, jotka piilivät Ruotsin arkistoissa.
Cederhielmin kokoelmat ovat nekin todisteena siitä, miten vilkas kokoilija-into Ruotsin puolelta välittömästi vaikutti meren ylitse Suomeen. Vaikka kokoelmat ovatkin tehdyt ilman mitään tarkempaa järjestystä tahi kritiikkiä, lienevät nekin osaltaan edistäneet sensuuntaista toimintaa, joka oli Turussa vallalla. Toiselta puolen kuitenkin se seikka, ettei Porthan ole niissä esitettyjä asioita tuntenut, viittaa siihen, ettei yhteys hänen ja ruotsalaisen kokoilijan välillä ollut erityisen harras.
Porthan siis suureksi osaksi vasta tutkimuksen ja julkaisemisen kuluessa kokosi lähteitä, niin paljon kuin saattoi hankkia. Kaikkea hän ei voinut eikä koettanutkaan saada, hän tahtoi vaan laskea järjestetyn perustan, johon sitten saattoi liittää lisät kohdalleen. Kuitenkin on huomattava, että hänellä kuten muillakin suomalaisilla tutkijoilla oli se käsitys, että Suomea koskevia tietoja hyvin vähän oli saatavissa. Niinpä hän kirjoittaakin Hallenbergille, ettei muita painamattomia lähteitä liene kuin musta kirja.[343] Tällainen käsitys tietysti oli omiansa ehkäisemään Porthanin lähteiden etsimistoimintaa. Mutta muutenkin on Porthanin toiminnalla tässä suhteessa sama leima, kuin yleensä Juustenin kronikan julkaisussa: vasta vähitellen ja itse työn kuluessa muodostuu se kokonaisuudeksi.