I.
Lauvantai-ilta Pynnölässä.
— Ahhah, se oli terveellistä!
— Juu, se priskaa päätä ja niskaa.
— Mitähän tästä maailmasta viimein tulee?
— Kuinka niin?
— Kun ihmisiä aina vaan syntyy ja niin harvoin kuolee.
— Entä sitte?
— Mihin ne kaikki mahtunevatkin?
— Jaa.
— Aina melkein sanotaan uudenvuoden päivänä kirkossa, että syntyneitä on enempi, kuin kuolleita.
— Niin, ihmiset lisääntyvät maan päällä.
— Mitä siitä peräksi tullee?
— Se on, ja olkoon, luulen ma, meiltä peräti salattu. Tuommoinen keskustelu tapahtui kahden viisaan miehen välillä Pynnölän pirtissä, tuolla pitäjään takamaalla, missä nykyään jo on uutistaloja ja torppia taajassa todistamassa viljelyksen valloittamaa voimaa. Toinen keskustelijoista oli pitäjän mestari, kunniallinen suutari Joel Sunkreini, ja toinen oli yhtä etevä-arvoinen ja samaten "hyvin konstins' oppinut" pitäjän räätäli, Isak Malakias Saksmanni.
Eräänä talvis-iltana — se oli lauvantai neljättä adventtisunnuntaita vastaan — niin, silloin istuivat nuo mestarit Pynnölän pirtissä, toinen perä-, toinen ovensuu sängyn laidalla. Molemmat olivat paratiisin puvussa, sillä he olivat juuri tulleet kylpemästä. Talon uudessa saunassa oli kuppari-Kaisan sanan mukaan sinä iltana ollut erinomaisen hedelmällistä löylyä.
Senpä takia miesten punertava iho niin huimasti höyrysikin. Siinä he nyt istuivat, paita polvilla. Pihdissä keinui puoliväliin palanut päre, joka melkein keskupaikalta oli sen rautaleukojen välissä. Se paloi omia aikojaan, ja tulen puoleinen pää, kadottaen painoansa, nousi yhä enemmän pystyyn. Mutta mestarit eivät valkeasta välittäneet. Puoli pimeässä he ajelivat partaansa yllä kerrotun keskustelun ajalla, peilittä, saippuatta sujui tuo hengelle vaarallinen työ tottuneilta mestareilta; vieläpä oli aikaa keskustellakin.
— Niin, maailma tulee täyteen ihmisiä, jatkoi Sunkreini, niitä on kuin
Ekyhtin sirkkoja.
— En oikein käsitä, valitteli Saksmanni, sinun ajatustesi päämeininkiä.
— En käsitä sitä minäkään; sen vaan luulen ymmärtäväni, että paljon on, jota et sinä, enkä minä ymmärrä.
— Niin, näitäpä viisaat tutkivat, nämät ovat tutkimattomat, huokasi
Saksmanni.
Tätä viisaustieteellistä keskustelua olisi kai jatkettu pidemmälle, ja meillä olisi säilytettävänä jälkimaailmalle uusi filosoofinen keskustelu, dialoogi käsityöläisiltämme, ellei ajatuksen vuolle olisi toiselle uralle joutunut siitä syystä, että yhä uutta väkeä tuli saunasta pirttiin. Kun vihdoin kaikki ovat sijoittuneet pitkin laveata, honkaseinäistä pirttiä, niin katsahtakaamme vähän ympärillemme. Tuossa istuu pöydän päässä talon oivallinen isäntä, tanakka, ymmärtäväisen näköinen mies. Hänen kasvonsa ovat tyynet ja levolliset, niinkuin sopiikin olla miehen semmoisen, joka korpeen, kontion asumasijoille on jykevän uutistalon rakentanut, ja tyhjästä alettuaan on voimiinsa päässyt. Illallisen toimihin rupee emäntä, ja pian on hänen toimellaan ilmaantunut oivallinen ateria leveälle, yksipuiselle honkapöydälle. Tuolla kiistelee muurin takana lapsiparvi, ja nuot viisi pulleaa poskiparia osottavat, että niiden omistajilla on ollut tapana syötäessä kotona olla. Onpa tuvassa myös talon itsellinen, tuo tukeva, hartiakas Priski-Heikki; hän asuu Pynnölän maalla, pienessä mökissä, Linnaniemen niityn takana; mutta koska hänen oma saunatoppisensa vasta on "tasakerrassa", niin hän on ollut Pynnölässä kylpömässä. Hän on lähtemäisillään kotiansa kohden tallustelemaan, odottaa vain eukko kultaansa Liisaa, pitkää, laihanpuolista naista, joka muuripenkillä istuen tallukoita jalkaansa kiskoo. Mutta he karsivatkin jo matkoihinsa, kiittävät hyvästä löylystä ja sanovat Jumalan haltuun. Heistä ei siis sen enempää. Vielä näemme pirtissä pari puolikasvuista renkipoikaa ja piikatytön.
Viimemainittu on erittäin vilkkaassa puuhassa. Hän pöyhii vuoteita, laittaa sängyn oljet köyhkeöiksi, asettelee kauniisti raamit suoraan ja päänaluisten kohdalle puhtaat aivinaraidit. Kun hän vielä laskee peräsänkyyn — se oli haltijoiden sänky — kukitetun ryijyn, ja muihin lämpimät vällyt, niin silloin ovat sijat valmiit. Luulenpa unen niillä maistuvan ainakin yhtä makealta, kuin hienossa makuukammiossa, uutimien takana, höyhen-patjoilla, kahden raidin välissä, kunpa vaan nukkujalla on puhdas omatunto.
Siinä nyt on taas yksi pirttikunta lukijalle esitettynä — olen saanut sen kunnian! Mutta jos herrat Sunkreini ja Saksmanni, nuot tietoviisaat V:n takamaalla, eivät vielä ole sinua pelästyttäneet, niin jatketaan tuttavuutta! Enpä luulisi olevan häpeämistä, vaikka veljen kaupat tekisit heidän kanssansa; sillä sattuu niitä saamaan maailman matkoilla huonompiakin.
Kuka on siis Sunkreini? Hän on pitäjään mestari, konstin-oppinut, kunniallinen suutari, Joel Sunkreini, ijältään 37 ajastaikaa; 3 kuukautta ja 21 päivää. Ei se tosin ole iso ikä miehen iäksi, vaan tosi kyllin iso tuottamaan hänelle vanhan nuorenmiehen karahteerin. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Kirjoittaa? Se taito oli pari, kolme vuosikymmentä sitten sangen harvinainen. Mutta kirjoittaa hän osasi. Tosi on, että hän ks:n sijasta täytti x:ää, ja kirjoitti k:n sijasta aina kun c seurasi g; mutta ajatus oli selvä — etu, joka monelta oikokirjoittajalta usein puuttuu. Jo isällänsä opissa ollessaan oli hän ollut, kuten sanottiin, tarkka kakara. Liidun palasella hän oli kotona parkittuun anturanahkaan usein piirrellyt latinaisia kirjaimia; Viipurilaisesta aapisesta oli hän oppinut kirjoituspuustavit; ja siitä sitte kehittyi Sunkreinin taidollisuus yhä enemmän. Olipa hän ollut oikein ahne kirjoitukselle; "Huutavan äänen" etu- ja taka-lehden vieläpä kannetkin oli hän kirjoittanut täyteen sananlaskuja ja omiakin ajatuksiaan. Lukumies hän oli, luki harvaan ja painokkaasti, vaan selvään — etu, joka monelta lukijalta tähänkin aikaan puuttuu. Niin sitä luettaman pitää, oli seurakunnan vakava kirkkoherra viime lukusijoissa hänelle lausunut — ja sen minä sanomattakin tiesin, oli Sunkreini kotiin tultuansa sanonut. Sunkreinilla oli kirjoja viljalta: Raamattu, Möllerin katekismus, Wigeliuksen postilla, Virsikirja, Huutavan ääni, vanhan Sunkreini-vainaan perintö, Neuvokirja nuorisolle y.m. pienempiä kirjoja. Mutta sitä paitse oli hänellä kirjoitettuja suomennoksia mainion ammattiveljensä Jaakko Böhmen kirjoista. Ne oli hän hiljattain saanut eräältä vanhalta kristityltä, jolle taas eräs sananpalvelija Pohjanmaalta oli ne suomentanut. Niitä säilytettiin pienessä tuohikontissa, joka neulomusmatkoilla oli kätkettynä erääsen lestipussin sivuosastoon. — Sen verran Sunkreinin menneestä historiasta. Näöltään oli hän jo tässä ijässään vanhanpuoleinen. Alituinen istumatyö oli taivuttanut niskan kymäräksi, kaartanut hänen leveän selkänsä ja vaivuttanut rinnan sisäänpäin. Kaarevan otsan alta näkyivät silmät puolihaaveksivaisesti katselevan tämän maailman "luomuksia". Useimmin ne aivan kuin lepäsivät, erittäin silloin, kun Sunkreini luki kirjojaan ja puheli, miten sielun on vaipuminen korkeimman, ainokaisen olennon makeutta ja karvautta maistamaan.
Kun nyt Pynnölän pirtissä miehet olivat partansa ajaneet, illallinen oli syöty ja muut välttämättömimmät lauvantaipuuhat suorittaa ehditty, niin virkki Saksmanni:
— Veisataan nyt pari ehtoovirttä pyhä-illan kunniaksi!
— Ja sydämmiemme hartaudeksi, myönsi Sunkreini.
— Niin kyllä, onhan se sopivaa, lausui siihen isäntä.
Päät kampattuina, valkeat paidat yllä ja virsikirjat kädessä asettuivat he, Saksmanni edellä ja muut hänen mukanansa, loimottavan päreen ympärille. Pulleaposket. jotka muurin päällä nuhisivat, saivat pontevan käskyn olemaan koreasti ja kuuntelemaan. Siinä sitä veisattiin ehtoovirsiä useampiakin. Räätäli Saksmanni, jonka laululahjoja yleensä koko pitäjäässä kiitettiin, alotti; siihen yhtyi Sunkreini huononpuoleisella äänellänsä, isäntä ja vihdoin emäntäkin ynnä helevä-ääninen Johanna piika. Renkipojat istuivat sänkyjensä laidalla, mutta kellähtivät jo ennen ensimmäisen virren loppua pitkäkseen. Oli se tosin yksi-ääninen laulukunta; vaan sitä yksimielisemmästi veisasivat kaikki. Lapset kuuntelivat uskollisesti, sillä siihen oli heitä opetettu. Pirttikunnan laulu muutti heidän korvissaan yhä laatuaan; se kävi yhä hienommaksi, yhä taivaallisemmaksi; ja vähitellen vaipuivat lapset, yksi toisensa perään, unen helmoihin. Laulu kuului varmaankin unessaan hymyilemän pienokaisen korvaan, kuni hiljainen soitto Onnelan siniharmaan kunnaan takaa. Niinhän se on? Todistathan sen sinäkin, joka itse lapsena olet nukkunut äitisi hartaasen veisuun? Niinpä niin, jotakin "takasin saadusta paratiisista" tuntui tänä lauvantai-iltana olevan himmeänvaloisessa, nokisessa pirtissä. Kerupiimi miekkoineen oli tällä kertaa paratiisin portilta paennut. Jo menivät vaimoväetkin levolle, Omituisen värisevästi kuului vielä miesten suusta:
"Kanss' lasten ja myös perheen,
Lepään rauhass'; sill' murheen
Kyll' Herra pitää meist'."
Mutta ei miehet vielä juuri maata menneet. Mehevää viisasta puhetta herui vielä tuokion aikaa Sunkreinin huulilta; leikkipuheita lasketteli Saksmanni, vakavia muistutuksia teki isäntä, väliin myöntäen, väliin eväten. Hän näki kuitenkin paraaksi mennä levolle. "Laarattuaan vielä itselleen nukkupiipun", meni hän sänkyynsä, ja kun hän oli kirmahuttanut muutaman siniharmaan savun nahkavarrestaan, pudota kolahti piippu lattiaan; hän oli nukkumatin matkoilla. Yhteen kuorsausnuottiin yhtyi hän perheväkensä kanssa. — He makaavat vanhurskaan unta, sanoi Sunkreini.
— Kyllä ne makaavat ahkerasti, ei ihme jos aamulla onkin hiki hatussa, sanoi Saksmanni leikillisesti.
Siinä nyt istuivat miehet taas vähän aikaa. Oli kuin heillä olisi ollut toisilleen jotakin sanottavaa, joka ei oikein tahtonut ottaa suusta lähteäksensä.
Siitä sitten nimesi Sunkreini:
— Kyllä me sentään, velikulta, olemme kuin kaksi mädännyttä kantoa!
— Kyllä, kyllä, erittäin minä, huokasi Saksmanni ja lausui seuraavan värsyn eräästä huolilaulusta:
"Kuinkas poika taitaa
Olla nyt iloissans',
Kuin kumppanians' kaipaa
Vetisen silmän kanss'?"
— Se värsy, jatkoi hän, sopii niin hyvin minulle, sillä usein muistelen Saaravainaata. Ihminen hän oli, mutta siellä hän nyt lepää, ja levätköön vahvass' rauhass'!
— Niin, kuolo kaikki tasoittaa, lisäsi suutari.
— Ja siltä rauhan raukka saa, runoili räätäli ja jatkoi: Miks'ette ole jo katsonut itsellenne kumppania?
— Hm, hm, sanoi suutari, lahjat ovat moninaiset. Toisella on naimattomuuden lahja, toisella joku muu lahjansa.
— Niin minäkin ennen aattelin, mutta muijani kun kuoli, murhe mulle tuli ja huoli!
— Aina sinä vaan teet kaikki lauluksi; etkö jo siihen väsy?
— Hei, en! Kun istun klasin pielessä ja neuloskelen, niin väliin tuntuu niin oudolta. Kun katson ulos ja näen kuinka muut ihmiset ovat ulkotöissä, ja kuulen lintujen laulavan sinisen taivaan alla, ja näen orvokkien kukoistavan niin merkillisen näköisinä, niin on oloni niin lystimäistä. Silloin tulee mieleeni aivan kuin itsestänsä semmoisia kaikellaisia lauluja. Ja kun nuori kansa niitä halukkaasti laulelee, niin laulan minä heille. Ei suinkaan se synti ole?
— Puhtaille on kaikki puhdasta. Mutta etkös ole koskaan halannut itsellesi tunnon rauhaa, lujaa ja pysyväistä?
— Kyllä, usein halaan rauhaa, ja silloin otan pelikommoni ja soitan pari laulua, ja sitten on taas olo parempi.
— Hm, rauhakin on monenlaista, sanoi suutari käyden akkunaan katselemaan talvis-illan kimaltelevaa taivasta. Katso, puhui hän hiljaisesti, kuinka nyt on tähdessä, ja niinkuin selitetään "Jusun ja Enon kirjassa" (Sunkreini tarkoittaa epäilemättä 'Enon opetuksia luonnon asioissa'. Se kirja oli todella kansantajuinen.), ovat tähdet suuria palloja, niinkuin tää maakin, ja niitä on siellä epälukuisia ja niin pitkälle, kuin vaan ajatella jaksaa. Tuolla niitten keskellä lienee Rauhala, rauhan ja autuuden koti; sinne vetää näkymätöin voima ihmisen sydänkurjaa.
— Kas tuota tähtee, kun lentään se lähtee, lentäisin minäkin, jos siivet olis mull' — — —, runoili Saksmanni, nähdessään komean tähden lennon.
— Nyt on aika pakkanen, kirkas on taivas, ja pohjoinen palaa. Kuules, kuinka nurkissa paukkuu.
— On kai lauhtumaan päin, arveli räätäli.
— No ihmeellistä kolinaa, eihän se enää laitaa ole, sanoi suutari, nostaen päänsä tarkastelevaisesti.
Ja todella kuului erityistä kolinaa ulkoa. Miehet kuuntelivat tarkkaan ja tulivat sitten päätökseen, että joku oli porstuan ovea kolistamassa.
— Täytyyhän sille arvata, sanoi Sunkreini, ja meni avaamaan ovea.
— Kysykää, kuka se on, ennenkuin oven avaatte, muistutti Saksmanni varovaisesti.
— Kuka siell' on, kysyi Sunkreini.
Ei kuulunut muuta, kuin kiihkeämpää kolkutusta. Ja kun suutari toisti kysymyksensä, niin valittavaa, epäselvää ääntä vaan kuului.
Ovi avattiin. Saksmanni näytti päresoihdulla valkeata pirtin ovella, että tulija saattoi pirttiin osata. Siinä hän nyt oli jo pirtissä. Se oli vaimoihminen, puettuna mustaan tröijyyn ja puoliskaiseen karttuunihameesen, — todella omituinen puku paukkuvassa pakkasessa. Huoaten ja väsyneen näköisenä istahti hän "hyvää ehtoota" sanottuaan muuripenkille. Hetkisen perästä rupesi hän päästelemään vihnikkeitä, joissa näkyi joltinenkin taakka riippuvan. Siinä työssä meni Saksmanni taiteilijan huomaavaisuudella häntä auttamaan. Olipa nuot kasvot kai olleet kauniitkin aikanansa. Nyt ne olivat laihat ja kelmeät; mustat silmiripseet ja musta tukka teki kelmeyden vielä silmiin pistävämmäksi. Jopa vihnikkeet saatiin auki ja taakka purettiin; siinä oli villahameesen käärittynä lapsi. Se nyt otettiin erille, vaimo asetti hänet muuripenkille viereensä istumaan. Hän riisui sen yltä nutturepaleet, puhalteli sen hyppysiin ja jalkoihin; mutta pienokainen ei suutansa avannut.
— Mistä vieras kotoisin on, kysäsi Sunkreini.
— Tuolta pohjan puolelta, oli vastaus.
— Mistä sieltä, jatkoi Saksmanni vilkkaasti.
— Kappaleen toiselta puolen Vaasan, vastasi vaimo puolitukehtuneella äänellä.
Mutta siihen jo isäntäkin emäntinensä ennätti herätä. Viimemainittu nousi vuoteelta ja rupesi sijaa tekemään uusia yövieraita varten. Tarjosi hän heille myös ruokaa, vaimo sitä ei maistanut, vaan sen sijaan korjasi lapsi kuppinsa kyllä kiireesti.
— Olen niin kipeä, vaikeroitsi vaimo, päätäni kivistää ja rintaani ahdistaa, tuolta kylästä asti olen kantanut Maria selässäni. Lahdella vajosin puolen kyynärää joka askeleella. Ja enempää puhumatta kallistui hän sijallensa ja vaikeni. Tyttö noin 5:n 6:n vanha, mustatukkainen lapsi, hän se kotvasen istui äitinsä vieressä ja katsella tuijotti ympärillensä.
— Oikeinhan sen silmät tulta iskivät, sanoi isäntä hiljaa emännällensä.
— Pane maata lapsukainen ja siunaa itsesi, sanoi Sunkreini ja sammutti palavan päreen pistämällä sen pesän edessä olevaan vesikiuluun.
— Herra siunatkoon meitä ja kaikkia, jotka kulkevat elon teitä, erittäin tämmöisessä pakkasessa ja lumen paljoudessa, huokasi Saksmanni.
Ja pian oli äänettömyys pimeässä pirtissä, ei kuulunut muuta, kuin vanhan säijärin yksitoikkoinen tikutus, jota kotisirkka muurin takaa säesti. Vähitellen alkoi uudestaan kuulua pirttikunnan kuorsaus aina yleisempänä sen mukaan, kuin kukin oli ennättänyt unen päästä kiini saada.