II.
Neljäs sunnuntai Adventista.
Huikeasti oli jo useampia kertoja huutanut orreltansa Pynnölän punaharjainen, pramea-pukuinen kukko, kun isäntäväki rupeaa nouseskelemaan makuultansa ja heidän perässänsä perhe muukin. Isäntä renkinensä menee talliin, emäntä rupeaa piian kanssa suurukseksi "perunoita kaappimaan". Mestarit vielä venyvät vuoteella. Siinä vielä unen kohmelossa ovat pirtissä eläjät ani harvasanaisia. Vasta kun Saksmanni sulavan nuotikkaasti on veisannut: Herää sielun' ja mielen', vasta sitten näyttää noissa heränneissä ruumiissa sielutkin eloon heränneen.
— Kuinkahan yövieras jaksaa, alotti emäntä kuiskaavasti; aamupuolella yötä, kun murheenani oli, ett'ei taikina vain olisi tiinusta maalle kuohunut, nousin ylös, ja kun kerran olin kollamustunut, niin valvelin try'in aikaa. Oikein minua kamotti sen puhe, sillä se oli niin outoa. Minä kysyin ensin: mikä teitin on, vieras, ottaisitteko juotavaa, sitten huomasin, että se olikin vaan taudin hourausta. Hän mutisi hammassalveesta epäselviä sanoja, mutta sen ymmärsin, että hän huusi kirousta ja kostoa jollekulle patroonalle, joka hänelle oli vääryyttä tehnyt. Oli hän myös puhuttelevinaan jotakuta hyvääkin ihmistä; sillä hän sanoi usein: te olette hyvä ja jalo, sen uskon, vaikka koko maailma teitä sanoisi pelkuriksi; te olette minun, ei teitä ota minulta muu kuin kuolema.
— Ettekö enemmästä selkoa saanut, kysäsi Saksmanni.
— En saanut, vastasi emäntä, sillä hän puhui niin kummallisen sekavasti, väliin hän sinutteli, väliin teititteli, ja pani aina joukkoon sellaisia outoja sanoja, että minua kauhisti.
— Se on kovin merkillistä, lausui Sunkreini miettivästi.
— Kas kuinka se taas sairastaa, huomautti isäntä.
— Pitää katsoa häntä, sanoi emäntä ja otti päresoihdun pihdistä käteensä. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja pian seisoivat kaikki muuripenkin vieressä, katsellen vaaleata vaimoa. Marityttö oli kyyristynyt hänen viereensä ja piti molemmin käsin äitinsä kaulasta.
Kädellään kosketti Saksmanni vaimon otsaa; se oli melkein kylmä. Aivan henkitoreissansa oli vieras. Väsynyt, kiillotoin silmäys harhaili isännästä emäntään, emännästä Saksmanniin, Saksmannista Sunkreiniin, ja Sunkreiniin se jäi kummallisen terävästi katselemaan. Vielä vaimo osoitti hermottomalla viittauksella vieressään olevaa lasta ja sanoi silmä yhä kiinnitettynä Sunkreiniin:
— Pitäkää huolta lapsestani, — Mari, raukka, — älköön hänestä tulko äitinsä lainen — — lukekaa siunaus — — väsymys tulee — — on niin helppo käydä, — — kenttä on aivan lumeton — Akseli, sinä olet petetty — on niin keveää ja raitista. — Silloin alotti Saksmanni kuoleman virren, ja ennenkuin hän vielä oli ennättänyt viimeiseen värsyyn oli Pynnölän yövieras kuollut.
— Se ihminen oli varmaan paljon kärsinyt, sanoi Sunkreini miettiväisesti.
— Mutta nyt ne ovat loppuneet, jatkoi isäntä.
— Mahdollista, myönsi Saksmanni.
Nyt oli ensi työksi otettava lapsi pois kuolleen vierestä; eihän sen siinä käynyt oleminen. Mutta se ei ollutkaan niin helppoa, sillä kovasti kietoi se käsivartensa äidin kylmän kaulan ympäri. Kummallisesti säihkyi hänen mustat silmänsä, kun isäntä lempeällä väkinäisyydellä tahtoi häntä kuolleesta eroittaa. Ja sellaista silmän-tuikeutta säikähti itse arvokas Pynnöläkin, hän sama, joka monta kertaa oli nähnyt suden tai karhun silmät kiiluttavan muutaman sylen päässä, ja kuitenkin levollisesti tähdännyt ja ampunut. Mutta Marin kanssa ei hän ruvennut kiistelemään. Ei ollut siihen halua muillakaan miehillä. Emäntä sitä vastaan, ollen käytöllinen ihminen, otti vehnävenkaleen ja sokuripalan korkeasta peräkaapista ja meni päättäväisesti tytön luo.
— Tule pois piikaseni, tule, puhui hän, että äiti saa rauhassa olla, tule nyt saat nisukakkua ja sokeria. Tätä hellää kehotustaan auttoi hän samassa työllisestikin. Hän tarttui tyttöön; säihkyvin silmin, vaan kuitenkin vastustelematta hän antoi emännän menetellä tahtonsa mukaan. Ja hellästi, mutta päättäväisesti vei emäntä hänen peräsänkyyn istumaan.
Jo rupesi ääntänsä ilmoittamaan talon lapsiparvikin vuoteillansa. Nuoremmat kitisivät, vanhemmat lukivat aamurukoustansa. Suuresti kummastuivat he nähdessään muuripenkiltä liikkumattoman naisen ja vieläkin enemmän huomatessaan tummasilmäisen tytön istuvan peräsängyssä, pikimustat hiukset hajalla, ja ympyriäiset käsivarret paljaina.
— Mikä tuo noin ruma tyttö on, kysyi pikku Santeri.
— Se on vissiin mustalainen, kuiskasi Aatu, toinen veljeksistä.
— Noin mustat hiuksetkin kuin mustavainaan häntäjouhet, arvosteli
Katri, talon kymmenvuotias.
— Se on paholainen, kuin silmätkin noin palavat, sanoi vanhin veli,
Kalle, ratkaisevan päättäväisesti.
Arkeillaan alkoivat lapset siitä kysellä vanhemmiltaan asian laitaa. Mutta kun he eivät sanoneet tietävänsä muuta, kuin mitä toden mukaan tiesivät, niin kuiskailivat lapset epäilevästi toisilleen; he kyllä tiesivät mikä se semmoinen tyttö oli.
Ihmetellen katseli mustasilmäinenkin noita pienokaisia. Mutta hetkisen perästä loi hän silmänsä alas ja katsoa tirkisteli käsiinsä. Olipa aivan, kuin tytön mielestä ei yksikään noista pyöreöistä hämäläisnaamoista olisi hänen lähempää huomiotansa ansainnut.
Mitäs siinä olikaan muuta tehtävää, kuin ruveta kuollutta korjaamaan. Renkipojista meni toinen, vikkelä Miinan Janne Priski-Heikin Liisaa ja kuppari-Kaisaa hakemaan. Eikä kulunut puoltakaan tuntia kuin muijakset olivat tulleet Pynnölään, sillä heidän asuntonsa oli aivan lähellä, varsin hakavainion takana. Heille annettiin toimeksi ruumiin peseminen; ja sen toimensa he hyvin tekivätkin. Paikkakunnan tavan mukaan tuli heidän palkaksensa saada ne vaatteet, jotka vainajan yllä kuollessa olivat olleet. Eivätkä ne monenkertaiset toki olleet. Karttuuni hameen sai Priskin-Liisa ja lastinkitröijyn kuppari-Kaisa. Ruumis puettiin liinavaatteisin, jotka emäntä empimättä antoi hyvin varustetusta arkustansa; ja siinä lepäsi yövieras leveällä hartija-laudalla, vaikka "venytysvaate" peittonaan. Hänen rintaansa teki kukin nyt vuorostansa ristin merkin, vieläpä lapsetkin saivat käskyn mennä siunaamaan vainajata.
Ja sitten kun se toimi oli tehty, alkoi Saksmanni kuoleman virren, ja laulun kaikuessa ensin pirtissä sekä sitten ulkona adventti-aamun talvisessa raikkaudessa, kantoivat miehet kuolleen erääseen tyhjään aittaan.
Kaikkea tuota menettelyä oli Mari katsellut miltei välinpitämättömästi. Olipa hän toisten lasten mukaan mennä sujahuttanut äitinsä luo ja laskenut kätensä hänen rinnalleen. Mutta kun äitiä ulos vietiin, niin silloin hän huusi ja paiskasi itseään kuin vimmattu, ja tahtoi väeltä väkisin mennä ulos. Ainoastaan emännän maltillinen puhe ja estos sai hänet pysymään huoneessa. Sitten asettui hän istumaan, ja katseli käsihinsä. Kolkko oli nyt olento, kuin kuoleman jälkeen ainakin, Pynnölän pirtissä. Muun työn puutteessa alkoi Kaisa koetella lastinki tröijyä yllensä. Mainiosti se sopikin. Mutta kyllä se "parempia" ihmisiä varten onkin tehty, näkeehän sen napeista ja kaikista. Mutta mikä kova se siellä rinnan puolella on? No ihme, lastinkitröijyssä on povitasku, ja taskussa pieni ympyriäinen rasia.
— Tästähän saan hyvän nuuskarasian, iloitsi Kaisa, vanha tuohitoosani onkin jo rikki, ja päästää löylyn nuuskaa lauhduttamaan. Mutta, hyvät ihmiset, eihän se aukekaan. Koittakaa isäntä te, onko teillä kovemmat kourat.
— Oikeinhan tämä on varvattu ja kaupungin tekoa, sanoi isäntä, ja koetti vääntää sitä auki. Ja aukenihan se sentään, vaikka vaivalla, kun isäntä huomasi vääntää vasta päivää.
— Mitähän tämä merkitsee, lausui hän katsellen rasian sisustaan.
— Taitaa olla oikein enkelskan nuuskaa ja kaitapuun öljyllä kastettua, arveli Kaisa toivehikkaasti.
— Eipä sentään, vaan katsokaas, sanoi isäntä, ja veti esille pienen metaljongin ja moneen kertaan käärityn hienon paperiliuskan. Olipa siellä pieni sormuskin, jonka kupeella kimalteli pieni lasihelmi.
— Ne ovat tietysti minun, väitteli Kaisa.
— Ne ovat tytön perintö, sanoi isäntä. Kaisan oli määrä saada tröijy, vaan ei sitä, mitä on sen taskussa, lisäsi hän, ja siihen päätökseen yhtyivät muutkin. Katsottiin noita kapineita tarkemmin ja tutkittiin.
Sormus oli kultaa, sillä olihan siinä "kissankäpälät" ja muut "kontrollit" kaikki laillisessa järjestyksessä, niinkuin räätäli selitti.
— Mutta mikä kello tuo messinkinen on, tuumasi vaimoväki. Aukeni sekin, ja sen sisällä oli nuorenpuolisen miehen kuva. Ei se vaimoväen mielestä oikein kaunis ollut, sillä siksi oli sillä liian suuri parta; silmät tosin olivat lempeät ja herttaiset.
— Hyvästi nyt taas, sanoi kuppari-Kaisa ja lähti pois. Ja ennen iltaa tiesi koko kulmakunta, että Pynnölään oli tullut Turkin kuninkaan puoliso, joka oli hovista pois ajettu maan kulkijaksi. Tuollainen kova onni oli häntä Kaisan käsityksen mukaan kohdannut sen takia, että hän kolmantena iltana lapsensa syntymisen jälkeen oli unhoittanut sitä siunata, ja että paholainen tuollaisen laimiinlyönnin takia oli ottanut hänen valkoverisen, vaaleahiuksisen tyttärensä kätkyestä, ja pannut puupölkyn sijaan; tuon pölkyn oli hän noennut ja piinnyt, ja sentähden oli tyttö niin musta sekä silmiltään että hiuksiltaan — ja tietysti myös sielultaan. Avattiin viimein tuo hieno paperikäärykin. Siinä oli kirjoitusta. Ja Sunkreini meni akkunan ääreen, josta päivä yhä runsaammin rupesi pirttiin tulvaamaan; hän luki paperista seuraavaa:
Rakas Aatelaite. Meidän täytyy erota; pahat henget ovat kaikki irrallaan. Huommenna olen onnettomin mies maailmassa. Älä tuomitse minua aivan ankarasti. Jumala siunatkoon sinua kallihini ja pikku Mariaani. Ikuisesti sinua muistan.
Akseli.
— Tytöllä on siis isäkin, sanoi suutari.
— Preivistä päättäen, tietomiehiä, lisäsi räätäli.
— Ihmeellistä tosin on tämä kaikki, lausui isäntä, mutta niinkuin se on, niin se on; mennään nyt suurukselle. Ja väki keräytyi honkapöydän ympärille; lapset saivat osansa suurehkolle tuolille laitetuksi. Mari taas sai ruokaa käteensä. — Ja niin se adventtiaamu Pynnöläisille valkeni.
Nyt aamiaisen päätyttyä oli enempiin toimiin ryhdyttävä. Päätökseksi tuli, että rovastille oli kuolon sanoma vietävä ja vaivaishoidolle tytöstä ilmoitettava. Mutta kukapa puoltatoista peninkulmaa näin huonolla kelillä, tuiskujen seassa, polttavassa pakkasessa ottaisi mennäksensä? Kukas muu, kuin vanha pyssymies ja suksiniekka räätäli? Ja hän sen tekikin, pian seisoi hän sivakoilla suksillaan ja laski kinosten poikki seurakunnan kirkkoa kohden. Muassa oli hänellä tuo rasia sisällyksineen. Tuskin vielä oli talvis-ilta hämärällään ennättänyt pari hetkeä leikityttää Pohjolan lapsille "lymysillä olemista", kun räätäli jo oli hikisenä ja punottavana Pynnölän pirtissä. Hän ei ollut sellaisia räätäliä, joissa ei ole kuin luu ja nahka sekä ulospäin pistävät poskiluut, hän oli terveennäköinen ukontynkä, joka usein liikkui ulko-ilmassa, kesällä kalanpyydyksineen, talvella pyssyineen.
Hän se nytkin oli vain pilanpäiten kiitänyt kolme peninkulmaa ja toi tietoja kirkolta sanoen: Terveisiä kirkosta.
— Kiitoksia, kiitoksia, kuului monesta suusta, ja emäntä lisäsi:
— Mitäs kirkkoon kuului?
— Hyvää vaan, maisteri oli saarnassa.
— Mikäs oli tästi, kysyi suutari.
— Kukas olet? vastasi kirkkomies.
— Oliko uusia morsiamia, tutkaili Maijastiina piika.
— Olihan niitä pari paria. — Mäkelän Loviisakin taitaa jo miehen saada.
— Kenenkä hän sitten saa, kysyi Miinan Janne.
— Häppölän Villen.
— Keitäs toiset olivat, uteli toinen renki, jota tavallisesti Leenan Kustaaksi puhuteltiin, vaikk'ei hän siitä nimityksestä oikein "tykännyt".
— Sarkkilan Manu ja Pussinsuun Helviiki.
— Olikos kuolleita, kysyi isäntä.
— Ei muita, paitse eräs vaimo-ihminen Pohjanmaalta, jonka kuolema tapasi Halkipohjan Pynnölässä.
— Vai teetit jo hänestäkin kiitokset?
— Teetin.
— Mitäs rovasti hänestä meinasi, jatkoi isäntä.
— Mitäs se meinasi, kun minä selitin asian, niin huomasi hän paraaksi, että ruumis haudataan kristillisesti. Kyllähän se jutteli ensin, että tarvitseisi kirjoittaa hänen kotiseurakuntaansa; mutta koska siitä oli mahdoton tietoa saada, niin antaa olla, arveli rovasti, asian sillänsä. Tyttö taas luvattiin panna vaivaishoitoon.
— Paras lieneekin, koska näyttää niin kesyttömältä, tuumasi isäntä, jospa vaan joutuisi säällisten ihmisten heituviin.
Pirtissä oli väkeä muutakin, paitse tuttavamme. Sinne oli kokoontunut naapureita joltinenkin joukko Pynnölän kummallisia vieraita katsomaan. Kaikin kävivät he aitassa ruumiin luona, ja hartaasti teki jokainen ristin merkin sen rintaan. Mutta kummallisinta oli katsella tuota vaihetettua "tyttöriepua", joka arkana ja samalla huiman näköisenä istui sängyn jaloissa, "puhumatta pukahtamatta", silloin tällöin vain luoden tulisen silmäyksen johonkuhun läsnä olevaan.
— Ei se ole laita kakara, kuiskasi Kokkolan Karoliina naapurilleen.
— Kyllä kai se "parempien ihmisten" lapsia on, nuhisi Nikkarin Eveliina; hän oli, näet, kaupungissa ennen ollut palveluksessa, ja siellä saanut nähdä noita "parempia".
— Minä en sano mitään, mutisi kuppari-Kaisa, joka myös oli hätähätää illan kuluksi Pynnölään juossut, minä en sano mitään — — —
— Paras se olisikin, myödytti isäntä.
— Minä en sano mitään, alkoi Kaisa uudestaan, vaan sen minä sanon, ett'ei keisarin kuva suotta ollut sen nuuskatoosassa, ja se kivi sitten sormuksessa — ja preivit ja paperit — minä tiedän, mitä mä tiedän.
— Sen mekin tiedämme, ilkkui Koiramaan Eriika.
— Niin aina niin, hyvästi vaan ja kiitoksia paljo puhui Kaisa ja meni ovesta ulos.
Vähitellen seurasi muukin väki hänen esimerkkiänsä ja pian oli kotoinen väki ynnä molemmat mestarit illallispöydän ääressä; ilta joutui, yö tuli, ja Pynnöläiset panivat huokuulle, uutta työviikkoa vastaan ottamaan.