III.
Sunkreinin kasvatti.
Siinä se oli metsäpolun vieressä, aivan nurmikon reunalla, vähän matkaa laveasta Pohjan niitystä, tuo niin sanottu "littoskivi". Se oli tavallisen huoneen korkuinen, ylöspäin kaventuva, vähäsen sinnepäin, kuin Egyptin pyramiidia olen nähnyt kuvatuksi. Pääsi sen huipulle ihminenkin, sillä pitkin sen kuvetta oli loukeroita, jotka kiipeäjälle jalan sijaa tarjosivat. Hupaista oli muuten nähdä, kuinka Kalterin Ullan vuohet littoskivellä kilinensä leikittelivät. Jyrkkää rinnettä ne juoksivat huimaavaa vauhtia, ja tekivät senkin seitsemän hyppäystä ja kuperkeikkaa. Lapset odottivat puolinaisella vahingon ilolla jonkun noista uskalikoista joka silmänräpäys rapsahtavan maahan ja säärensä taittavan. Vaan loppupäätös oli aina se, että Ullan Kalle sota-päällikön ylpeydellä silmäili vuohiansa ja varmuudella lausui: ei tule mitään meidän muorin kuolemasta. Toiset lapset olivat melkein vihaisia hänellekkin siitä, ett'ei heille sattunut huvia nähdä vuohen jalkojansa taittavan. Mutta palataksemme vielä kiveen, oli se kelpo "littoskivi"; aika jättiläistä olisi tarvittu, jos sillä kivellä oli "littosta" eli "voileipiä" heitettävä. Littoskiven juurella oiva lähde; vesi oli siinä kirkasta ja maukasta; ja historiallisena totuutena on mainittava, että Herra Vallesmannikin kerran ryöstöretkellä ollessaan oli littoslähteestä juonut, ja kiittänyt sen vettä mainioksi,
Mutta lähteeltä kiviheiton matkan päässä oli suutari Sunkreinin asumus. Piha oli viheriäinen ja sievä; siinä kasvoi suuri pihlaja ja mehevä tuomi; keisarin kukat prameilivat seinuksella kilpaa orvokkien ja muiden luonnon vapaiden impien kanssa. Itse huoneuksessa oli neljä suojaa: pirtti, sen vastapäätä, eli sen suulla aittahuone, niiden välillä porstua; ja porstuan perässä oli pieni kammari kuin "pääskysen pesä". Hauskalta tuntui kyllä nähdä tuota pientä asumusta. Sen siintyneet kattomalat ja seinät, sen punatut akkunalaudat, valkeaksi savettu katon harjalla törröttävä takanpiippu, aitan nurkalla korkeuteen kohoova viiri kukkoinensa, sanalla sanoen: tuo asumus teki katselijaan hyvän vaikutuksen. Siinä suutari oleskeli silloin, kun ei ollut läänissänsä neulomassa. Sen oli hän perinyt vanhemmiltansa, niiden kuoltua, ja siinä oli hän jo asunut toista kymmentä vuotta ihan yksinään. Hyvin oli hän toimeen tullut; mutta mikäs hänen olikaan! Olihan kuppari-Kaisa sielunsa autuuden uhalla vannonut hänellä olevan aarteen, jonka hän muka pyttyyn kätkien oli haudannut tuuhean kuusen alle. Kaisa tiesi melkein sanoa, missä aarre oli; mutta eihän sitä sieltä saanut kukaan, joka ei uhria tuntenut. Mutta nyt, tämän kertomuksen aikaan, muuttuivat asiat. Vaivais-hoidolta oli hän ottanut turvattoman Marin hoitaaksensa aivan maksutta sitä varten vain, ett'ei hänen äitinsä perintöä, tuota rasiaa sisällyksineen, myötäisi hänen elatukseksensa. Sellaiseen kauppaan olivat kirkkoherra ja vaivaishoito tietysti olleet hyvinkin tyytyväiset, ja Sunkreini otti Marin luoksensa: otti hänen "kasvatiksensa ja lailliseksi perilliseksensä". Hän oli, sanoi hän, mielistynyt tuohon kummalliseen lapseen, jossa kahdenlaiset "elementit" eli elämänalueet (Latinan kielen tuntija tietää kyllä, ettei elementti ja elämä sanalla ole sama merkitys; mutta suutarimme ei tunne latinaa. Elementti on oikeastaan sama kuin alkuaine. Mutta ettei Sunkreininkaan käännös itse asiassa harhaan vie, huomaamme, jos tarkemmin hänen lausettaan ajattelemme.), hyvät ja pahat, olivat tavattomassa sekamelskassa; hän toivoi voivansa ne hänessä eroittaa, niin että muka hyvät pääsivät hallitsemaan ja pahat väistyivät.
Siinä toivossa oli vanha poika, tuo haaveillen tiedoitseva uskon mies, ottanut vilkkaan, vaan taipumattoman tytön kumppaniksensa. Todella omituinen pari! Kun suutari istui työssänsä, istui Mari pienellä jakkarallansa ja piirteli korkonaskalilla kummallisia piiruja anturanahkaan, tai katseli uutta kuva-aapistansa. Usein sattui että tyttö pisteli parhaan vasikannahan läpiä täyteen; sitten hän asetti sen päivää vasten, kurkisteli sen läpitse, ja sanoi tähtiä katselevansa; joskus hän sinkahutti aapisensa nurin niskoin nurkkaan. Hiljaisesti ja vakavasti nuhteli häntä silloin mestari ja selitti mikä oikein, mikä väärin on. Eikä olisi luullut tuon hurjan näköisen lapsen niin maltillisesti kuuntelevan "isän" puhetta — isäksi oli hän Sunkreinia tottunut jo nimittämään. Ihmeitä toki oli Sunkreini tehnyt, rakkauden voimalla oli hän saanut tytön luottamusta, sillä lapset huomaavat hyvin tarkka-aistisesti, kuka heitä todella rakastaa. Aapista luettiin ahkerasti, ja ihmeen pian Mari lukemaan oppi. Parin vuoden kuluessa ehti hän lukea moneen kertaan Sunkreinin kirjaston. Kirjoituksen oppiminen kävi yhtä sievään, kuin lukeminenkin, sillä peräti terävä pää, sen myönsi Sunkreini hymyillen, oli tuolla "tenavalla". Olipa Sunkreini aivan pulassa tiedonhaluisen oppilaansa kanssa, erittäin kun Böhmeä luettiin. Silloin oli Marilla erinomaisen paljon kysymyksiä tehtävänä, kysymyksiä, jotka ennen eivät olleet mestarin mieleenkään tulleet. Mutta hän syventyi silloin korkeimman salattuun katselemiseen ja uusia selityksiä, henkeviä, asiaan koskevia sai ongelmoihinsa Mari.
Mutta ei ollut tyttö aina niin helposti ohjattava, sillä ei hän suotta "pohjalaista merenalaa" ollut. Usein katseli hän alaspäin, niinkuin ennen Pynnölän peräsängyssä. Usein istui hän littoskivellä ja katseli totisesti yli lavean niittymaan metsän rinnettä kohti. Joskus hän nousi seisomaan sen huipulle silmäilläksensä kauvas metsän siniharmaata rantuetta kohti. Äänetönnä kuunteli hän silloin, kuinka käki kukahteli isossa korpikuusessa, tahi kuinka "taivaan vuohi" mökötti aivan maallisten kaimojensa tavalla. Luonnon elämä, tasamaan raikas metsä-ilma oli Marin paras toveri. Kun luonto iloitsi, iloitsi hänkin; kun metsä huokaili, huokaili hänkin. Väliin nousi hän kivellensä ja huuhuta huijaili tyyneen ilta-ilmaan. Kymmenkertasesti vastasi silloin jylheä hongisto ja läheinen Kallasvuori. Huu, hui, kaikui silloin ylt'ympäri, ja Mari oli iloinen ja tyytyväinen ainakin siksi kerraksi.
Kun taas Ullan Kalle toi metsästä vuohensa littoslähteelle juomaan, niin uutta hauskuutta oli silloin Marilla ei Kallesta, sillä häntä ei Mari oikein suvainnut, vaan hänen vuohistansa. Vohlain kanssa kirmasi hän littoskivellä, kiipeili ja hyppeli niin vallattomasti, että Kalle, joka oli vanhempi iältään, pelkäsi hänen päistikkaa lähteesen putoavan.
— Älä putoo, älä putoo, ett'ei niskaluut mene suuhusi, huusi hän varoittavasti tytölle.
— Älä putoo, matki tyttö, älä putoo Kalle, ett'ei äitisi toru.
— Kuinka ma tästä putoon, mätäshän täss' on allani ja vahva maa, muistutti ällistellen Kalle, joka venyi lonkallaan kiven juurella ja katseli kirmaajoita.
Osasipa Mari suuttuakin leikkitoverilleen. Vihan vimmassa rupesi hän yht'äkkiä painimaan isompien vuohten kanssa — vohliin hän harvoin kajosi — ja koetti sysätä niitä alas kiveltä. Mutta näppärästi juosta kapitti vuohi kiven lapetta alas, tuli maahan ja oli taas silmänräpäyksessä huipulla, ja alkoi sarvillaan tonkia Maria. Leikkinä pitivät vuohet vain Marin vihanosoituksia. Ja sentähden olikin Kalle varma asiassansa, hymyillen hän vain sanoi:
— Ei siitä Mari mitään tule, että vuohi putoo.
Silloin oli Mari niin äkäinen, ja katsoi Kallea ja hänen nelijalkaisia tovereitansa niin tuiman pistävällä silmäyksellä, että paimen huusi paimenettavansa luoksensa ja lähti pois. Mennessänsä hän huusi: Sinä sen tulen tuonainen Pohjalais-Maija, kuinka oletkin häijy, olet kuin oletkin sinä vaihetettu pirun kakara!
Silloin istui Mari taas kivellä ja katseli alaspäin. Hän näytti paljon miettivän. Silmät tuijottivat lähteesen, huulet olivat uhkamielisesti kiini puserretut, silloin tällöin pudisti hän päätänsä, saadakseen vallattoman tukkansa silmäin edestä poistetuksi. Mutta sulipa sydän viimein, ja lauhkea itku kostutti mustan säkenöitsevät silmät.
Näin oli tapahtunut usein littoskivellä. Ullan Kalle tuli usein, heitti lonkallensa kiven juurelle, ja katsella töllisteli avosuin kivellä kirmaavaa impeä. Usein muistutti hän vihoissansa Marille tuota vaihetushistoriaa, eikä silloin leikki maistunut Marista enää miltään.
Ajat ne kuluivat vähitellen. Minuutti minuutin, hetki hetken lisäksi, siitähän syntyi aika — äpö ääretön. Vuodet vierivät; hiljaisuudessa eleli Sunkreini kasvattinsa kanssa. Ihmisillä oli paljon tekemistä siitä, kuinka he oikeastaan toistensa kanssa toimeen tulivat. Sunkreini ei enää käynyt läänissänsä neulomassa muualla, kuin Pynnölässä, sitä vastaan teki hän enemmiten työtä tykönänsä. Kyllähän Sunkreinilla ihmisiä kävi, mutta hänen perhe-elämästään ei päästy hullua harmaammaksi. Pienen pöydän ääressä istui useimmiten tummasilmäinen, lukein uuden näköisiä, kannettomia kirjoja — kirjoja, kelta-, sini- ja musta kantisia oli epäilyttävässä määrässä ilmaantunut pieneen klasikaappiin — tai istui hän neuloen. Se oli erittäin kummallista monen mielestä, ja kuka hänen sormensa oli neulalle totuttanut, siitäkin oli eri mieliä; toiset sanoivat hänen Pynnölän emännän luona koulua käyvän, toiset taas tuumasivat, että joka pikilangalla osaa neuloa se pikiämättömänkin kanssa toimeen tulee s.o. että Sunkreini itse olisi häntä opettanut; Kuppari-Kaisan elävä vakuutus taas oli, että tuommoiset vaihdokkaat osaavat tehdä kaikkia — jo ennen syntymäänsäkin. Ehkä oli näissä mielipiteissä vähän perää kussakin, mutta tavatonta oli vaan tuon kakaran terävyys ja näppäryys naapurien mielestä. Pienet taloustoimet teki hän tarkalleen: ihme kuinka hän miehisen ihmisen "huushollissa" noin oli oppinutkin! Priskin Lilja, jolle hän Sunkreinin käskystä oli kerran omaa tekemäänsä sahtia tarjonnut, todisti lujasti sen olleen, kuin "tupultti olutta". Vielä kummempaa oli kuitenkin se, että hänen neuloksensa oli hienompaa, kuin muiden tyttöjen, rihmansa tasaisempaa kuin vanhojenkin rihman kutojien; neuloipa hän kuorenuotan laiseen kankaasen sellaisia koukeloitakin, ettei kukaan ennen ollut nähnyt — mutta ne olivat kotosin tuolta — tuolta hornasta varmaan, oli Kaisa päätellyt. Ja tuo tumma, terävä katse, se se oli kamalin kaikista. Olihan lapsi kurja tavallisesti nöyrä, vähäpuheinen tyttöriepu, mutta niin äkkinäinen ja tuulihattu. Mutta kuinkas kävi kerran Keinumäellä? Silloin hän oli toisella kymmenellä jo pari, kolme vuotta. Hän nojasi kauvan aikaa mietteissään vanhaa leppää vasten, katsellen kuinka toiset nuoret kiikkuivat; mutta armas, kun keinu jäi tyhjäksi! Silloin hän hyppäsi kuin raivio siihen, rupesi polkemaan ja laulamaan, ja lauloi niinkuin pakana, ja polki kuin villitty. Ympäri rupesi keinu menemään kuin kela, ja hirveän huimasti kiersi siinä keinun kaljua urhean uskalias tyttö. Eipä siinä keinussa ollut sillä tavoin mennyt Koivulan Ristokaan, joka kuitenkin oli uskaliain kylän pojista, Kauhistuksella katselivat nuoret "suutarin Maijan" huimaa keinumista.
— Nyt sen on taas se peijooni sisässä, kuiskailivat he toisillensa.
Ja hirveesti huokuen, kuumana ja hikoilevana pudota mätkähti Mari nurmelle. Onni ettei tolppiin ja tukipuihin mäsäksi mennyt! Kaikki olivat säikäyksissä ja neuvottomina.
Sattuiko Maria, uskalsi Koivulan Risto vihdoin häneltä kysyä.
— Ei, oli Marin lyhyt vastaus. Pois hän sitten läksi Keinumäeltä taaksensa katsomatta.
Kunnahalta katseli Halkipohjan nuoriso mustatukkaista, sinihameista impeä, hän kun riensi helevän vihreää oras-vainion syrjää kotiansa kohti. Totisena oli erittäin Koivulan Risto.
Näin kului vuosi vuodelta; Marista ei sen selvempää metsäkulmalla saatu. Mutta asia vanhettui. Pidettiin luonnollisena, että Pohjalais-Maija oli sellainen, kuin hän oli. Enemmän ihmetelty, jos hän toisellainen olisi ollut. Mari parka! Kuinka vähän kukaan ymmärsi, tai sittemmin on ymmärtänyt, mikä hänessä oikeastaan liikkui!
Niin ehti Marikin rippikoulun ikään. Ja kirkolle Sunkreini kasvattinsa lähetti, ja toimitti hänet suntiaalle korttieriin. Yhdessä Pynnölän Kallen kanssa samosivat he maanantai-aamuisin metsäpolkua kirkolle, yhdessä tulivat he takaisin perjantai-iltasin. Kolmantena oli joukossa Ullan Kalle; hän oli tosin paria kolmea vuotta vanhempi, mutta hän olikin jo kolmatta "löysiä" koulussa; ja kirkkoherra sanoi epäiltäväksi asiaksi, pääsisikö hän nytkään "edes". Suu auki oli Kalle katsonut kirkkoherraa silmiin ja mutissut hampaittensa välistä: vai niin.
Mari sitä vastaan oli osannut lukea sekä sisältä että ulkoa; olipa hän osannut vastatakin papin kysymyksiin. Se vaan oli paha, että hän joskus oli hajamielinen eikä tiennyt, mistä kysymys oli. Silloin loi kirkkoherra häneen lempeän-moittivan silmäyksen, ja Mari kuunteli taas ja katsoi suurilla mustilla silmillänsä opettajansa huuliin. Rippikoulun loppupäätös oli se, että Mari oli niiden 70:n joukossa, jotka katsottiin tarpeellisesti valmistuneiksi Herran ehtoolliselle. V:n seurakunnan lapset laskettiin Juhanneksena ripille. Sen toimituksen on jokainen lukija nähnyt, jonkatähden kertomus siitä saakin jäädä sikseen, vaikka aine olisikin kiitollinen, kuten sanotaan. Mainittakoon vaan, että suutarin Mari oli merkillisen eroava muusta joukosta. Valkea hame, päässä ei yhtään mitään, korpinkarvainen tukka vain valui hartioille. Lempeän tyynenä polvistui hän sakramenttia saamaan. Mutta kyllä olikin kirkkoväellä pakinaa "mustantokosta" tytöstä. Häntä arveltiin jos joksikin.
— Tuoko nyt on se suutarin ihmelapsi, kysäsi eräs rusthollin emäntä
Pynnölän emännältä.
— Se on Sunkreinin kasvatti, vastasi viimemainittu.
— Eikä edes liinaripsua päässä, vaikk' on pyhä toimitus ja armotyö, kuiskasi Tanomäen Priita kuppari-Kaisalle.
— Pakana kuin pakana, huoahti Kaisa hurskaasti ja pani kätensä ristiin.
Loppuivat ne kirkonmenot, ja väki riensi kotia. Ja matkalla vasta paljon "mustalaistytöstä" haasteltiin. Mutta virsikirjat kainalossa asteli pieni parvi tuttaviamme monenloukeroista polkua kohden Halkipohjan kulmaa. Siinä oli Sunkreini kasvattinensa, siinä Pynnölän haltijat poikinensa, siinä Saksmanni, siinä Priski-Heikki, siinä kuppari-Kaisa punaruutuisessa hameessansa kiikutteli sauvansa nojassa. Ullan Kallen oli käynyt juuri niinkuin kirkkoherra oli epäillytkin. Kotomiehenä taas Pynnölässä oli pitkä ja laihan kalmea Priskin Liisa.
Siinä nyt asteltiin lämpimänä juhannuspäivänä, puhuttiin ilmanlaadusta, pellon pehmeydestä, juhannushallasta ja jos jostakin. Vaan äänetönnä astui kasvatusisänsä rinnalla valkohamehinen Maija.
Ensin oli lakeoita vainioita, sitten kukkivaa niityn nurmea, sitten upeaa kuusimetsää, sitten tultiin vihreään koivistoon, joka Pynnölän hevoisha'assa lehviänsä levitti; pitkin linnaniemen niityn aitoviertä kasvoi lemuavia pihlajia sekaisin tuomien kanssa, ja edempää, vasikkaha'an koivulehdikön alatse kiilsi juhannusauringon huikaisevassa valossa Pynnölän järven sinikirkas pinta; kiviheittomatkaa vielä pitkin kotovainion pientaretta, niin oltiin jo Pynnölässä.
Siellä oli Priskin Liisa laittanut tukevan päivällisen. Päivän kunniaksi oli valkea liina levitetty pöydälle ja seinäkaapista oli tammilautaset otettu esille ja pöydälle kauniisen järjestykseen asetetut. Mitäs muuta kuin mentiin aterialle. Kalle ja Mari olivat ääneti, niinkuin sopikin; toiset ne pakisivat kaikellaista.
— Kukahan se vieras herra tänään siellä kirkossa oli, kysyi emäntä.
— En tiedä minä suinkaan, lausui isäntä, vaikka kyllä näin hänen ensin perä-ovella, sitten meni hän kuoriin asti, ja katseli rippilapsia koko ajan niin tarkasti.
— Niin, selitti Saksmanni, kyllä minä sen vehkeet näin, ensin istui hän vieressäni käsityöläisten penkissä, vaan kun hän meni kuoriin, menin minäkin perässä, voidakseni paremmin kuulla lasten vastaukset. Tutkimisen jälkeen riensi herra unilukkarin luokse, ja unilukkari — me laulumiehet olemme hyvät ystävät — kertoi hänen juuri kysyneen Marin perustusta.
— Kyllä tunsin jonkun olleen takanani ja katselleen minua, tunnusti
Mari punastuen.
— Minä näin hänen muotonsa muuttuneen ensin punaisen, sitten vaalean karvaiseksi, kertoi Saksmanni.
— Tämä jotain merkitsee, tuumaili Sunkreini.
— Kyllä vissiin, vakuutti isäntä.
— No, mitä ihmeitä lieneekään tekeillä, päivitteli emäntä.
— Se rikas herra on vissiin heittänyt silmänsä Mariin, niin minä luulen, lausui varmuudella Priskin Liisa.
— Minä tiedän, mitä minä tiedän, pakisi kuppari-Kaisa salaperäisesti ovensuusta, jossa hän söi osaansa kädestään.
Ja vielä enemmän keskusteltiin sinne tänne herrasta, joka Marin perustusta oli kysynyt.
— Kaikki on Herran kädessä, oli Sunkreini lopuksi sanonut; ja se päätös oli kaikkein mielestä viisain. Parin hetken perästä päivällisvieraat erosivat.
Kun Sunkreini oli päässyt kotia kasvattinsa kanssa, istuivat he pienelle rahille pihlajan juurelle. Siinä imi mestarin sielu iki rakkauden tuoksua juhannus-illan juhlallisessa tyynessä. Monasti oli hän puhunut Marille, miten korkein rakkaus on pukeutunut moninaiseen pukuun, miten se kedon tuhansista kukkasista ja taivaan tähtitarhasta luo meihin sydämellisiä silmäyksiä. Sitä rakkautta näytti mestarin sisällinen silmä tähtäävän, sitä samaista oppilaskin sydänriemulla nautti; rauhallisen kirkkaina olivat vanhan pojan kasvot, juhlallisen tyyni oli sillä kertaa immen silmä.
— Isä, alkoi Mari puhua, olen usein ollut niin paha ja vallaton.
— Miksi, tyttöni, sitä nyt muistelet; eikö anteeksi-annon sana ole sieluusi sattunut?
— Kyllä, mutta sanokaa isäni, eikö se toinen enää saa minua valtoihinsa?
— Mikä toinen? puhu tyttöni!
— Se — se, joka saattaa minut niin onnettomaksi!
— Meillä kaikilla on jäsenissämme toinen laki, joka sotii mielemme lakia vastaan, se ei tule pois juuritetuksi ennenkuin kuolemassa, vaikka tosin sen voima päivä päivältä on heikontuva.
— Ei, isä, minä tarkoitan toista. Kylän lapset sanovat minua — nyt säihkyi immen silmä — he sanovat minua vaihetetuksi. Ja minä tunnen, ett'ei se olento, joka huutaa ja hurjistuu, olekkaan minun olentoni. Onko perää, että pahalla on erityinen, salainen valta minussa, onko mahdollista, että kätkyeeseni pantiin pahuuden luomus? Sanokaa, isä kulta, sanokaa, minä olen niin onneton!
Kauhistuksella kuuli suutari hämärää selitystä siitä aatteesta, joka tytön nuoreen mielikuvitukseen oli sattumalta, kuni paha siemen varahtanut ja vihdoin koko olennon anastanut.
Ja Sunkreini selitti asiata, selitti laveasti ja juurta jaksain.
Himokkaasti otti Mari jokaisen sanan hänen huuliltansa. Niinkuin
parantava palsami oli hänestä tuo levollinen, rakkautta henkivä puhe.
Hänen kasvonsa loistivat ilosta, ja isän kaulaan karaten hän virkki:
— Minä olen siis Mari, äitivainajani oma lapsi, ja minullakin on oma sielu, Jumalan luoma, puhallus Hänen Hengestään, niinkuin olette sanoneet; minä en ole siis paljas hirveä pelätti, jonka pimeyden henki on ilmoille tuonut.
— Sinä olet oman äitisi lapsi, minun lapseni ja ennen kaikkia Luojan rakkauden lapsi; älä enää laske tuollaista ajatusta mieleesi: se on vaan kiusaus.
— Ja se on minua kauvan kovasti kiusannut. Tuntui usein niin kummalliselta — älkää vain suuttuko isä kulta — tuntui usein niin kummalliselta, ollessani täällä yksin kotona.
Kun tuuli humisi pihlajassa ja sinikukat nyökyttivät päitänsä, tahi kun littoskiveltä katselin kauvas, kauvas taivaan rannalle, niin silloin tuli niin kovin ikäväni. Muistin äitivainaatani, ja hänen kuolemansa kalpea kuva on aina ollut edessäni. Kun vaan panen silmäni kiini, niin muistan viimeisen yön, jonka olin äitini kanssa; muistan, miten hän sairasti ja huokaili koko yön, siunaili minua ja silitteli päätäni; silloin tartuin häneen ja luulin kuoleman ottavan minutkin. Aamulla kuulin kummallista puhetta, josta ymmärsin lasten pitäneen minua jonakin oikein suurena hirviönä. Ja samallaista puhetta olen kuullut yhä edelleen.
— Tyhmäin ihmisten raakaa pakinaa; voi tyttöseni.
— En uskaltanut edes sinulle, isäni, puhua salaisuuttani, koska pelkäsin, että kauhistuisit ja hylkäisit minut peijoonina, niinkuin kaikki muutkin ovat tehneet, vaan pidin sen itsekseni. En edes itsekään ymmärtänyt sitä oikein selvästi, enkä luullut sinunkaan ymmärtävän, vaan pitävän sitä lapsellisena mielihoureena. Minä halasin usein muuttua pienen pieneksi itikaksi ja kätkeytyä kukkasen kupuun, tahi saada suuret siivet sivulleni ja lentää kauvas, tuonne siintävään avaruuteen ja muuttua pieneksi, vaalean siniseksi pilven laikaksi, haihtua taivaan sineen ja siellä yhtyä äitivainajani kanssa. Mutta kun en sellaista onnea voinut saavuttaa enkä päästä korkeammalle, kuin littoskiven huipulle, niin silloin syttyi sanomaton tuska rinnassani; minä vääntelin yksinäisyydessäni itseäni, enkä aina muidenkaan aikana voinut hillitä tuskaani.
Miettiväisesti ja silmä nehkeänä, oli Sunkreini Marin puhetta kuunnellut; hän virkkoi: lapseni on ajaa lennättänyt kummallisilla hevosilla; syvään sieluun paljon mahtuu.
— En ymmärrä isä. Kerran kuulin räätäliltä hiljaisen soiton; minä hiivin hänen huonettensa taka. Kuulin hänen laulavan ja soittavan; silloin oli hyvä ollakseni; mutta kun soitto lakkasi, tunsin aivan samaa, kuin Keinumäellä kiikusta pudotessani. Uskalsinpa kerran mennä sisäänkin, ja räätäli soitti ja lauloi minulle. Anna isäkulta anteeksi että tein sen tietämättäsi; mutta minun täytyi saada sitä kuulla, vaikka tiesin, ettet ole erittäin soitannon ystävä. Minä kävin usein siellä, hän soitti ja minä lauloin hänen tekemiään lauluja; silloin, luulen, olin Mari.
Ja isän kaulahan kapsahti tyttö; pehmeät kätensä kietoi hän hänen kaulansa ympäri ja pyysi uudestaan anteeksi.
Sunkreinin ääni vapisi ja silmä oli entistä levottomampi, kun hän lempeästi työnsi tytön pois ja lausui anteeksi-annon sanan.