IV.
Uusia tapauksia.
Aikoja kului, ja Mari oli jo kukoistava impi. Ei hän juuri korea ollut sanoivat tytöt; mutta pojat myönsivät yksimielisesti, että vaikk'ei hän ollutkaan "punainen ja valkoinen," vaan mustanverevä, niin oli hän kumminkin "herrasväen kaunis", sillä tuommoisistahan ne herrasväet juuri kuuluvat "tykkäävänkin."
— Kuuluuhan sillä sentään olevan ylkämiehiäkin, tiesi Priskin Liisa kertoa Pynnölän klihtaustalkoossa.
Ja siihen juttuun kävi muijatusina kiini, kuin koira kalikkaan. Klihdat melkein taukosivat työstänsä yleisen hartauden takia, joka jutun johdosta oli ilmaantunut Pynnölän pellavariiheen. Siellä sitä suutarin Mari maalattiin jos jonkin karvaiseksi.
— Niin se Koivulan Ristokin on olevinaan yli muita, "fiini ja ylösotettu", selitti Kalterin Ulla, käy simisäkissä ja vapriikin verassa, että läikkyy — —
- Ja paikkauttaa joka viikko saappaitansa Sunkreinilla lisäsi
Kairaniemen Eriika.
— Niin poika saa elää oman päänsä mukaan; ei ole isää eikä äitiä parempaan neuvomassa.
— Vielä se sen taitaa, vaikk' on taatimiehiä. Kummia kuuluu, maailma on villissä; ihmiset puhuvat tyttörassusta vähän niin ja näin, valitteli Tanomäen Priita vastaukseksi Eriikan puheesen.
— Voi nyt, voi nyt, vai niin, no kun yhdeksän sutia, kuului kymmenkunnilta naispuolisilta huulilta.
Luhassa loukutti pellavia Pynnölän miespuolinen talkooväki. Siellä ärähti vähäsen isäntä, ja heti akkojen arvostelu taukosi, ja Mari jäi rauhaan.
Silloin muijien suu kävi supukalle, tulta iski Tanomäen Priitan silmä, ja kiukkuisen voimakkaasti raatelivat klihdan rautaterät pellavasormaisia: seka-äänisesti läikkyi taaskin klihtojen kymmenlukuinen kuoro, jota viisi loukkua luhan puolella säesti.
— Hyvää huomenta, kuului riihen portailta, vähän ruotsinvoittoisesti.
Taukosi silloin Tanomäen Priitan klihta, joka oli lähinnä ovea ja kummastuneena katsoi Priita tulijaa.
Mikähän nyt Priitan on, ajatteli Eriika antaen sormahaisen, jonka juuri oli ottaa käteensä, pudota takaisin pellavaläjään.
Ja niin taukosi parhaimmassa järjestyksessä, yksi toisensa perästä, kaikki kymmenen klihtaa; ja samassa järjestyksessä rupesivat niiden arvoisat emännät katsomaan ulos syysaamun sumuiseen hämärään.
Se oli hienon näköinen herra, musta hattu päässä ja kultasankaiset klasisilmät nenällä. Hän toisti tervehdyksensä: hyvää huomenta.
Nyt vasta vastasi talkooväki, Priita ensinnä, sitten toiset:
Jumal' antakoon!
— Tiedättekö sanoa minulle, missä suutarimestari Sundgren näillä paikoin asuu, kysyi hän.
— Jaa suutariko, tutkaili Priita.
— Niin, suutari Sundgren, oli vastaus.
— Niin, Sunkreinia se kysyy, selitti Kalterin Ulla.
— Kyllä se tääll' asuu; kun menee polkua tuonne niityn syrjään ja siitä kääntyy pyörtänöä myöten, niin sitte siin' on kanssa suutarin asunto mäen takana, neuvoi Priita yhdessä henkäyksessä.
Herra murisi jotakin itsekseen ja pyysi sitten lyhyesti saattajaa. Priita pani päähänsä liinan ja astui riihestä ulos. Herralla oli ollut saattomies aina pitäjään "aukealla asti", mutta hän oli outo näillä seuduilla eikä osannut edemmäksi, kuin Pynnölään. Hän sai palkkansa. Herra läksi Priitan kanssa Sunkreinin asunnolle.
Toimekkaana mennä tohotti Priita edellä; missä veräjä, sen hän avasi selki seljälleen, missä portaiden avulla aidan yli oli mentävä, siinä hän repeli aidasta irti aidaksia, missä vetinen paikka, siihen hän mättäsi lahoja puita ja kiviä.
Puoli ivalla, puoli harmilla oli herra sanonut:
Luuletko sinä, että minä olen yksi lokomotiivi?
— Jassoo, vai lokomotiivi, korkea virka, arvaan, jassoo, soo, monta on virkaa, esivalta tarvitsee kaikkia; voi, voi tulkaa täältä, ett'ette suohautaan mene, korkeasti oppinut ja ylistettävä lokomotiivi! Näin hopotti Priita ja mennä sutasi edellä että "pää kolmantena jalkana".
Ja niin päästiin neljännestunnissa Sunkreinin asunnolle. Priita sai "juomarahaa" 25 kopeekkaa; hän olisi mielellään katsellut, mitä siitä peräksi oli tuleva; mutta portaille saavuttua oli herra lyhyesti sanonut: mene nyt klihtaamaan! Ja mitäs Priita muuta taisi, kuin mennä? Mutta Pynnölän riihessä kertoi hän kummia uteliaille kuulijoille: eräs suuren suuri virkamies, lokomotiivi oli tullut suutarille tutkimaan Marin perustuksia; ja mitä kaikkea nyt saivatkaan ihmiset vielä kuulla ja nähdä!
Mutta lyhyt oli herran käynti Sunkreinilla. Hän oli, puhuen asiansa suoraan, sanonut olevansa Marin isällinen ystävä. Viime juhannuksena kaksi vuotia sitten oli hän puolisonsa kanssa tehnyt huvimatkan V:n kirkolle laivalla, joka suvisin kaupungista teki tämmöisiä huvimatkoja lähipitäjien kirkoille. Kirkossa hän oli nähnyt tytön, joka oli erään hänen nuoruutensa ilmi-elävä kuva. Asiasta kyseltyään oli hän saanut tietää, että Marin äiti oli ollut juuri tuo nuoruuden ystävä, erään köyhän pappivainajan tytär Pohjanmaalta. Hänen nimensä oli ollut Adelaide S; ja köyhä kun oli, täytyi hänen jo varhain olla vieraan palveluksessa. Rikkaan maakauppiaan Salmell'in perheessä oli hän ollut, kuten sanotaan, huushollin päällä usean vuoden. Salmell'in poika Akseli, tulinen pohjalaisnuorukainen, oli rakastunut kauniisen Adelaideen, ja pian oli liitto iänikuinen tehty nuorten välille. Mutta vanha patroona oli sydäntynyt hirveästi, ajanut Adelaiden lapsinensa häpeällä pois ja lähettänyt poikansa kavaluudella sitä kyytiä merille. Tyttö sai kuljeskella lapsinensa sukulaistensa luona, elää halveksittuna heidän armoillaan ja kärsiä lankeemuksensa hedelmiä. Niin oli hän kuljeskellut usean vuoden, milloin neuloen, milloin mitäkin tehden elatuksensa takia. Akseli oli hädin tuskin saanut laivan kannelta pistetyksi kirjeen lapun eräälle kalastajalle, joka sen toimitti Adelaidelle. Sitten eivät he olleet toisistaan mitään tienneet.
Kun nyt Sunkreini kertoi Pynnölän yövieraan viimeisestä, niin vieras herra oli äänetönnä tuijottanut lattiaan ja painanut harmaan päänsä käsiinsä. Sitten oli hän mennyt syleilemään Maria, mutta arkana oli Mari ja vetäytyi pois hänestä.
Sunkreini oli ottanut valokuvan rasiasta ja tarkastellut vuoroin sitä, vuoroin vierastaan ja sanonut päättäväisesti:
Te se olettekin Akseli ja Marin isä. Eikä herra sitä takasin ajanutkaan, hän oli valmis ottamaan Marin luoksensa, hän kun oli varsin yksin perityssä kartanossaan, sillä hänen rouvansa ja pieni tyttönsä olivat kuolleet, tyttö jo monta vuotta sitten, rouva vuosi takaperin.
Mutta oli Mari kylmä ja heltymättömän näköinen. Kun vieras lähestyi häntä rakkautensa vakuutuksilla, sanoi hän:
Tiedättekö, kuinka paljon äitini on kärsinyt, ja kuinka paljon minä olen kärsinyt teidän tähtenne ja kuinka paljon vielä saan kärsiä?
— Nyt loppuu kärsimises; sinä tulet tietysti kanssani?
— Kärsimistä on hautaan asti, vastasi Mari.
— Tämä puutteellinen olo on niin vaikeata sinulle, nyt se muuttuu, selitti vieras. Minun luonani on sinulle tarjona elämän ilo ja onni.
— Kiitän, vastasi Mari; mutta oloni on liiankin hyvä minulle. Ette suinkaan, isäni te, minua hyljää, sanoi hän rukoilevasti Sunkreiniin kääntyen.
— Mutta täällä alhainen metsäkulman elämä, siellä sivistyksen valo ja monet muut edut, puhui Sunkreini.
— En ole sivistynyt enkä hieno, mutta sen verran tiedän, että olen kovin vähätietoinen, enkä sovi ylhäisten seuroihin. Antakaa isä kulta minun olla täällä, rakastakaa minua kuin ennenkin; ja te vieras, joka sanoitte itseänne isäkseni, antakaa minun olla täällä, minä siunaan teitä ja rukoilen puolestanne.
— Vai semmoisia, hm, hm, semmoisia on tyttö täällä talonpoikain joukossa oppinut.
— Eihän siinä liene mitään pahaa, kysyi terävästi Sunkreini.
— Lörpötyksiä, lörpötyksiä, joita et itsekkään ymmärrä, olet, suutari, tytön päähän ajanut. Tyttö tuletko kanssani, niin sinusta tulee ihminen; tosin olet hyvin metsäläisen näköinen, mutta seura ja uudet elämän tavat kyllä — — —
— En, vastasi Mari, ja mustat silmät säihkyivät taas kummallisesti, en milloinkaan; sillä meillä ei ole sama henki.
— Ilmi äitisi, nuot silmät, puhe, sanoi vieras innoissansa, ja kuin nuorukainen, nousi hän nopeasti seisomaan ja painoi palavan suudelman tyttärensä huulille.
— Jätä minut, sinä toinen isäni ja siunaa minua, koska kerran olen lapsesi, puhui Mari kiihkeästi.
Ja vieras puhui; — äitisi rakkaus, joka oli puhdas kuin lapsuuden unelma, varjotkoon sinua lapseni; muuta siunausta en voi sinulle antaa.
— Siunaa minua Herran nimeen.
— En voi, en tahdo lapseni.
— Sinä olet siis — sitä jo aavistin, voi, ja kuitenkin olet isäni.
— Pidä lapseni uskosi ja toivosi, sinä olet onnellisempi minua; näen toki, ett'ei meillä ole sama henki.
— Eikä sama rauha, jatkoi Sunkreini.
— Niin, vastasi vieras.
— Eikä sama toivo.
— Niin, niin.
— Eikä sama voima kärsimään.
— Ei.
— Eikä sama ylevä esikuva.
— Ei; mutta älä tuomitse onnetonta isääsi liian ankarasti, Mari, puhui vieras; minua petettiin hirmuisesti; juonilla saatiin minä siihen luuloon, että äitisi oli uskoton minulle, ja ennenkuin asian laita selveni, olin jo laivalla tarkan valvonnan alla. Sattumus teki, ett'en voinut palata, ennenkuin monen vuoden perästä, monen pitkän vuoden, joiden jokainen päivä tiesi kertoa niin paljon kavaluudesta ja itsekkäisyydestä. Ei ihme, jos onneton isäsi, paljon kärsittyään, on menettänyt uskonsa hyvään voimaan ja näkee maailmassa paljaita houkkioita.
— Onneton, huokasi Mari.
— Jää tänne, tyttöni, jää, se on ehkä sinulle ja minulle paras.
— Herran kiitos, sanoi Sunkreini, korkeimman käsi johtaa elämämme juoksun.
Ja niin se asia päätettiin kaikessa sovinnossa; ja puolipäivän aikaan lähti vieras herra pois.
Ei kukaan varmuudella tietänyt, mitä hän oikeastaan oli toimittanut. Huhuja siitä kulki kaikellaisia, erittäin oli Kaisa aina varma asiassaan; mutta akka parka oli niin usein lyönyt kirveensä kiveen, ett'ei häntä juuri suurin uskottu.
— Etköhän, lapseni, milloinkaan ole katuva, että hyljäsit luonnollisen isäsi, kysyi Sunkreini.
— En, isäni, sillä ensiksikin en olisi voinut häntä seurata lisäämättä hänen onnettomuuttansa, ja siksi toiseksi sanoohan sanassa: "Joka rakastaa isäänsä tahi äitiänsä enemmän kuin minua, ei hän ole minulle sovelias".
Rauhassa ja levossa taas joku aika edelleen elettiin. Mari tosin oli entistään murheellisempi, ja siihen hänellä oli omat pätevät syynsä; ja nuot ikävät huhut, joista Pynnölän klihtaustalkoossa oli puhe, saapuivat Sunkreinin korviin. Ja mikä ikävämpää oli, Sunkreini rupesi näkemään huhujen olevan todenperäisiä.
— Niin nyt on laita, isä, sanoi eräänä iltana Sunkreinille Mari istuessaan pöytänsä äärellä. Luulin jo päässeeni "siitä toisesta", mutta petyin. Luulin olevani korkealla kalliolla turvassa, vaan lankesin kauheasti.
— Herra armahda, huokasi Sunkreini.
Ja hirveän hirveä oli Halkipohjan kulmalla melu, kun tapahtui se, mitä huhu oli ennustanut.
Mari sai kärsiä häpeän; hänen sydämensä oli pakahtua ollessaan polvillaan kirkkoherran edessä, hän kun luki, miten tuo "eteenasetettu ihminen perkeleen yllytyksestä ja oman pahan luontonsa houkutuksesta oli langennut syntiin kuudetta käskyä vastaan". — Todella oli hän pahan vallassa; sielunsa oli pohjattomalla ikävällä himonnut vaipua tuntemattomaan ihanuuteen, ja siinä sielunsa poltteessa oli hän hairahtunut.
Mutta rehevänä rehvasteli upeassa Koivulassa Risto. Ei se poika isäänsä tullut, sillä isä oli tarkka ja raitis talon-mies, vaan poika rupesi ankarasti herrastelemaan. Isänsä perinnöillä laitteli hän uljaita kaluja, osteli hiljumia oriita, markkinoilla rupesi hän käymään ja väkeviä maistelemaan. Todella vahinko niin sievästä pojasta! Viiden kolmatta vanhaan oli hän oiva mies, eikä Marin vaikutus häneen ollut suinkaan vähäksi arveltava. Mutta markkinat, korttipeli ja irstas seura vieroittivat hänen mielensä tuosta pohjalaishempukasta, sillä kielletty hedelmä on ihana nähdä, ja lupaa paljon, vaan perästäpäin se karvastelee. Niin hänkin unohti viattoman herttaiset onnensa päivät Halkipohjan kunnahilla haaveksivan Marin kanssa, unohti ne, ja jos muistikin niitä, niin muisti ylenkatseella.
Toisesta pitäjäästä nai hän ja upporikkaan sai hän; ja komea oli elämä
Koivulassa, siell' oli Jumalan vilja ja tanssi sydänten riemuna.
Pian se Marin pikku Joel kuoli; Herra sen korjasi pois huonon äidin hoidosta, ajatteli Mari.
Ja kun Sunkreini ja Mari Pynnölän hevosella eräänä sunnuntaina olivat kirkolla käyneet pienokaista hautaan viemässä, niin paluumatkalla ajaa kiidätti Risto emäntinensä kuorskuvalla oriillaan heidän ohitsensa. Silloin mutisi mestari itsekseen, ja Marin silmä se säkenöitsi taas entisellä tavallansa. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa kovaa taistelua. Niin he nyt istuivat re'essä, ja kaukana heidän edellänsä lennätti Koivulan nuori pari.
— Isä, sanoi Mari, olet niin usein puhunut minulle iki-ihanuudesta, johon sielu autuaasti uinahtaa; tiedän siitä koko joukon, vaan osoita minua nyt todella itse siitä osalliseksi pääsemään.
Ja Sunkreini puhui ihanasti siitä alkuperäisestä kauneudesta, joka saa ihmisolennon katkonneet kielet taaskin sopusointuisesti väräjämään. Ja Mari kuuli ja kätki.
— Isä, sanoi hän taas, olet kertonut minulle äärettömästä totuudesta, josta kaikki totuus on kotosin, opeta minua omistamaan tämä totuus itselleni, niin että se todella minussa asuu.
Ja Sunkreini selitti, että on olemassa elämää antava totuus, jonka saa jokainen, joka täydellä todella sitä etsii ja noudattaa.
— Isä, sanoi Mari vieläkin, opeta minua piiloutumaan siihen rakkauteen, joka "peittää paljon rikoksia", ja joka "syntisiä vastaan ottaa".
Ja isä puhui kirkastetuin kasvoin, kuinka rakkaus ympäröi meitä silloinkin, kun sitä vielä vastustamme. Kirkastui silloin Marinkin kasvot; hän oli kaiketikin löytänyt totuuden, ihanuuden ja rakkauden iki lähteen; ja samassa kun hän oli havainnut olevansa aivan voimaton, samassa oli hän äärettömän voimakas. Olihan hän nyt voimallinen, koska saattoi sanoa, vaikka tosin paljon taisteltuaan: Jumala siunatkoon Ristoa ja hänen emäntäänsä! — Niin he nyt puhetta pitäen saapuivat kotia. — — —
Ei ole enää kertomukseemme monta sanaa lisättävä. Tuttavistamme ovat useammat menneet menojansa. Sunkreini ja uskoton Akseli lepäävät haudoissaan; Saksmannin viulu on pahanpäiväisellä kyläpelimannilla, joka sitä tanssitiloissa poruttaa. Mari, joka nyt on jo vanha ihminen, on saanut testamenttien johdosta periä molemmat isänsä, eikä perintö niin vähäinen ollutkaan, vaikk'ei Sunkreinin rahat pytyssä olleet, niinkuin hoettiin. Hän asuu littoskiven lähellä Sunkreini-vainaan huoneessa. Takanapäin saa hän yhä pitää Pohjalais-Maijan nimen, edessä he häntä nimittävät tavallisesti Suutarin Mariksi. Kylän lapsia käy talvisin hänen luonaan lukukoulua; onpa hän ottanut kasvattaaksensa pari köyhimpää. Paikkakunnan yleinen mielipide onkin, ettei niin nöyrää ja lempeää ihmistä monta ole, kuin hän. Peri harvoin ja silmänräpäyksen vaan välkähtää silmä, joka ennen usein oli tuimasti sädehtinyt.
No, entä muut kertomuksemme henkilöt?
Se on pian sanottu, vaikka se sanomattakin saisi jäädä. Pynnölän haltijat ovat kuolleet; vanhin veljeksistä hallitsee kotitaloa, ja toiset ovat raivanneet uutisasutuksia avaralle takamaalle. Kalterin Kalle on vakinaisena maatorpparina; ripille hän oli päässyt, vaikkei luku juuri kehuttavaksi ollut selvinnyt. Hänelläkin on vaimo ja lapsia ja hyvin hän kuuluu väkensä ruokkivankin. — Saksmannin perukirjoitusta pidettäissä ei tosin tavaraa ollut kirjaan pantavaksi, vaan sen sijaan oli punaisessa kirstussa koko joukko kaikellaisia lauluja ja runokirjoja. Muun muassa löytyi Korhosen runojen välistä seuraava laulunpätkä:
Yhden onnettoman tytön laulu.
1 v. Voi mua tyttö parkaa,
Näin onnetonta ja arkaa!
:: Minä tanssin, laulan ja kaipaan. ::
2 v. Minä istun sivellä ja itken
Ja katselen maailmaa pitkin,
:: Ma kuuntelen, katson ja huokaan. ::
3 v. Kun tuuli ja myrskyt ne pauhaa,
Anelen mä lepoa ja rauhaa;
:: Ja kerran se mullekin suodaan! ::
"Se onneton tyttö" ei ollut suinkaan Mari ainoastaan, vaan kyllä
sellainen "onneton" piti asuntoansa Saksmanninkin laulaja-povessa.
Tätä laulua sanoo Mari usein Saksmanni vainaan soittaessa laulaneensa.
Laulaa hän sitä vieläkin joskus muistellessaan menneitä päiviä.
Ja Marilla on Sunkreinin vanha raamattu. Sen viime lehdelle on mestarin omalla kädellä kirjoitettu: Korkeimman edessä ei ole ketään niin suurta, jonka ei pidä mitättömäksi tuleman, eikä niin pientä, jolla ei ole ijankaikkinen päämaali. Sen tarkoituksen ja päämaalin tähden ihmiset sekä syntyvät että — kuolevat.
Loppu.