KYSYMYSMERKKEJÄ; KUINKA MUIKKULAN MATIN KIRKOLLA KÄVI
Kirj.
Kah [G. A. Heman]
Werner Söderström, Porvoo, kustantaja.
Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomain Osake-Yhtiön kirjapainossa, 1885.
Esipuhe, jonka sopii lukea viimeiseksi.
Keväällä vuonna tuhat kahdeksan sataa ja usea vuosikymmen päälle oli allekirjoittaneella kuuma ja kiireinen aika. Olin laiskotellut Helsingissä tarpeekseni, juonut tuutinkia, käynyt suomalaisessa teaatterissa, riidellyt ruotsikiihkoisten kanssa — sanalla sanoen: ollut kaikin puolin vapaa Apollon poika. Elämä oli ollut kuin paljasta mäenlaskua, rahapulat ainoana, säännöllisenä poikkeuksena.
Mutta kerran loppui alamäki; elämän tanner oli tutkintojen ja tutkintolukujen jyrkän ylämaan takana; ja sitä myötenhän kävi tie.
Maalle siis, hiljaisuuteen, lukemaan!
Sain asuinpaikan eräässä Hämeen vesirikkaassa pitäjässä — nimi on samantekevä. Se talo oli, niinkuin rekivirressä veisaamme, "järven rannalla punainen talo, ja valkoinen akkunan lauta". Isäntä, iältään pian neljänkymmenen, oli noita "hiljaisia maassa", joissa on jotakin nimettömän miellyttävää, vaikk'ei olekaan heidän sydän suussa eikä kieli hyvissä tuntumissa.
Emäntä — Esteriksi häntä isäntä puhutteli — taisi olla muutamaa vuotta nuorempi. Vaikea on sanoa, minkälainen hän oli. Ei hänellä ollut sormet täynnä kultasormuksia, kaksi vain vasemman nimettömässä, ei hän näytellyt joka ämmälle vaatevarastoansa, ei hän puhunut pahaa muille emännille piioistansa, eikä muillekaan ihmisille.
Näköään oli hän tunteen ihminen. Suurissa sinisissä silmissä kuvastui syvä sielunelämä; lempeys ja kirkkaus loisti hänen otsaltansa.
Oli niillä poikakin, kymmenkunnan vanha, sinisilmäinen, kiharatukkainen pieni veitikka, minun herttainen ystäväni.
Tämän perhekunnan yhteydessä olin liki puoli vuotta; ja muisto siitä heloittaa vieläkin valopilkkuna kuumeentapaisesta luku-ajastani.
Olin tullut isännän kanssa hyvinkin tutuksi. Iltasin istuimme tupakoiden ja jutellen. Hyvin usein jouduimme sielun-elämän alalle, ihmetellen tutkistelimme niitä monia ilmiöitä, joita elämässä olimme huomanneet.
Kun ihmettelin sitä lepoa ja mielentyyneyttä, sitä varmaa vakuutusta, jota hänen puheensa ja elämänsä ilmaisi, niin hän sanoi, että se rauhan rahtunen mikä hänellä on, ei ollut taistelutta saavutettu.
Kerran toi hän minulle paksun paperivihon, sanoen: "Jos viitsitte tuon lukea, niin ehkä näette, kuinka meikäläisetkin taistelevat, kaipaavat ja toivovat".
Luin tuon vanhan paperin; kymmenen vuotta oli se ollut romun seassa, vanhassa kopassa.
Ehdotin hänelle, eikö sopisi toimittaa painoon tuota paperia.
Hän ei mitenkään tahtonut siihen myöntyä, sillä "mitäs metsäkulmalaisen mietteistä maailman luettavaksi on?"
Voitin kuitenkin hänen epäilyksensä.
Se oli kyllä hyvä, että hän suostui; mutta toiselta puolen saattoi kehoitukseni olla turhaa vaivaa, sillä ei ole takeita, saako tämmöinen kyhäelmä kustantajaa mistään.
Ainoan toivoni perustan siihen, että tämän kyhäelmän saattaa ymmärtää kahdellakin tapaa — aina sen mukaan kuinka kukin tahtoo.
Koettakaa siis kysymysmerkit onneanne; ehkä jostakin sydämestä houkuttelette vastauksen, vastauksen, joka mahdollisuutena siellä on uinunut, vaan jäänyt tietämykselle kirkastumatta!
Varustaisin teidät piirtäjänne, Kustaa Uotilan nimikirjoituksella, mutta hän itse kielsi nimeänsä kirjan etulehdelle painattamasta. Antaisin teille, te kysymysmerkit, jonkin-moisen puolustuslauseenkin, mutta mitäs siitä kohtalonne valkenisi, sillä teidän piirtäjänne nimi on kirjallisuuden kilpakentällä yhtä tuttu kuin Uotilassa asuneen ylioppilaan nimimerkki Kah.
Kah [G. A. Heman].