IX.
Jos ei moista ihmisten keskuudessa tapahtuisi, luulisin monen yhteentörmäyksen jäävän mahdottomuudeksi. Sillä todellakaan ei voi koskaan sanoa mitä tapahtuu ja toteutuu vain senkautta, että ihmiset ovat tehneet sitä ja sitä toisilleen tai ainoastaan sanoneet toisilleen niin eli näin. Ei Bob eikä Anna voineet myöskään tässä elämänsä käänteessä ymmärtää, mikä oikeastaan vieroitti heitä toisistaan. Bob ei tahtonut tunnustaa edes itselleenkään minkäänlaista hajaannusta tapahtuneen ja jos Anna rouva hieman asiaa ymmärsikin, niin hän ei missään tapauksessa puhunut siitä Bobille.
Olisipa Anna rouva vaan ollut enemmän äiti siinä merkityksessä, kuin muutamat naiset ovat, olisi hänen ollut helpompi osata itse ja samalla johtaa miehensäkin raittiimpaan silmäpiiriin niistä sokkeloista, joissa he molemmat haparoivat. Hän oli kyllä tavallaan äiti ja rakasti kiihkeästi lastaan. Hänen rakkautensa Bobiin oli kokonaan muuttunut ja melkeinpä haihtunutkin. Heille molemmille oli lapsi ollut vaan enemmän ääretön ilonlähde, joka enensi heidän onneaan toistensa seurassa, kuin yksilö ja lapsi, jolle heidän ensisijassa tuli molempien elää. Senvuoksi Anna rouva melkein unohti poikansa, kun tunsi eripuraisuuden hänen ja Bobin välillä kasvavan ja Georg eleli nyt enimmästi koulussa ja lastenkamarissa.
Anna rouva vietti sillä välin aamupäivänsä vierashuoneessaan katsellen väliin akkunasta ulos, josta hän voi eroittaa muutamia puitten latvoja Humlepuistosta. Hän tunsi epämääräistä pelkoa jostain, joka oli juuri tapahtumaisillaan, ja hän ajatteli Bobia. Kun Bob nyt oli poissa, heltyi Annan sydän kokonaan häntä näin ajatellessaan ja oli hyvillään ikäänkuin hän olisi ollut juuri hänet kadottamaisillaan. Tarvittiin vaan niin vähän hänet jälleen voittaakseen. Tarvitsisi vain sanoa muutama sana, ehkäpä yksi sana oikeaan aikaan ja he alkaisivat taas puhua toistensa kanssa kuin ennenkin. Kaikki muuttuisi entiselleen.
Anna rouvan sydän löi kuuluvasti tätä ajatellessaan.
Niin, hän ei voinut mielestään kauvemmin sietää sellaista elämää, jota he nyt elivät. Oli koko jakso pikkuseikkoja heidän välillään. Ennen oli ollut tapana edes kerran ennen päivällistä telefonoida toisilleen. Toisinaan telefonoi Bob ja toisinaan soitti Anna rouva itse. Tässä pienessä keskustelussa kumpainenkin kuvaili toisilleen ikävää yksinäisyyttään ja Anna oli ennen tottunut ikävöimään sitä hetkeä tavallisena aamupäivätapahtumana. Tämä tapa oli viime aikoina itsestään hävinnyt, Juuri tänä päivänä Anna rouva suri sitä, että se oli niin hävinnyt. Hän suri sitä niin voimakkaasti, että hän alkoi ikävöidä ainoastaan saada kuulla Bobin ääntä. Ja tämä ikävä lopultakin voitti hänet.
Anna rouva kuului niihin, joitten ei ole helppo ottaa ensi askelta ja se oli hänelle suuri voitto, kun hän nyt meni telefonin luo ja soitti.
Kaikeksi kummakseen hän kuuli kohta miehensä äänen.
"Kumma kyllä, kun sinä soitit", sanoi Bob. "Minä olisin juuri soittanut sinulle."
Annan sydän lakkasi ilosta hetkeksi sykkimästä. Hän oli ajatellut samaa! Hän odotti henkeään pidättäen.
Sitten tuli jatkoa. Hän ei voinut tulla kotia päivälliselle. Kokonaisia selityksiä, joita Anna ei kuullut.
"Oletko sinä pahoillasi? Miks'et sinä vastaa?"
"Ikävissäni! Eipä ensinkään! Hyvin tyytyväinen."
Koko elämä näytti Anna rouvasta tyhjältä ja sisällyksettömältä, kun hän jälleen ripusti kuulotorven paikalleen ja tuntui melkein kuin Bob kädenkäänteessä olisi pois pyyhkäisty hänen tunne-elämästään ja mailmastaan. Hän meni verkalleen paikalleen vierashuoneen pöydän viereen, kohoutti pikku Georgin vaatteita, jotka odottivat korjaamista. Poika itse istui matolla ja leikki pienillä vaunuillaan. Aurinko heitti akkunasta säteitään hyväillen hänen valkoisenkellertävää, pehmeää tukkaansa, mutta Anna ei tuntenut vähintäkään iloa siinä häntä katsellessaan. Hän tunsi epämääräistä vihaa sielussa, suuttumusta kaikkeen ja kaikkiin sekä ennen muita Bobiin. Näistä tunteista sukeltautui hänen mieleensä omituinen kiusaava ajatus, että hänen omassa elämässään oli jotain epäselvää. Kuinka hän on juuri tähän kotiin tullut vaimoksi ja äidiksi, kuinka se on tapahtunut. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin hän vielä oli nuori tyttö ja vapaa; hän toivoi voivansa nähdä mailmaa samassa puoliselvässä, hyväilevässä päivänpaisteessa kuin silloinkin. Mitä varten tuo kaikki on poissa? ajatteli hän. Ja samassa juolahti hänen mieleensä kysymys: Mikä siihen on syynä, että minä juuri nyt sitä ajattelen?
Samassa hän säpsähti, kun telefoni soi jälleen. Hän luuli sitä Bobiksi, joka olisi katunut ja päättänytkin tulla kotia päivälliselle. Se olisi niin hänen tapaistaan. Anna rouva tunsi, jos hän nyt tulisi kotia, olisi se ollut hänelle vielä suurempi pettymys kuin jos hän todellakin olisi poissa. Hän meni vastenmielisesti telefoniin ja sanoi "halloo" sellaisella välinpitämättömällä äänellä, jota hän itsekin ihmetteli.
Hän säikähti kuullessaan iloisen äänen kysyvän: "Onko pikku rouva huonolla tuulella?" Gösta Wickner sieltä puhuikin ja silloin tunsi Anna itsensä oikeen iloiseksi. "Eikös mitä, ei hän ole huonolla tuulella. Vain vähän hermostunut." "Vai niin. Hermostunut vaan." "Voisinko minä saada tulla päivälliselle?" "Kas kuinka kiusallista, ettei Bob ole kotona." Gösta ei ollut kiihkeä, hän kertoi vaan tulevansa jonain toisena päivänä.
Mutta Anna rouva oli saanut päähänpiston, joka näytti antavan hänelle lujuutta. Hän pyysi Göstaa tulemaan päivälliselle, vaikkei Bob ollutkaan kotona. Hän pyysi häntä laverrellen kuinka se olisi hauskaa, jos hän tulisi.
Gösta Wickneriä ei ollut niin vaikeakaan siihen houkutella. Mutta kun Anna rouva nyt ripusti kuulotorvea paikoilleen, niin hänen sydämensä sykki ilosta.
Hän aikoi näyttää Bobille…