X.
Itse asiassa ei ollut vähintäkään ihmeellistä, että Gösta Wickner tuli herra ja rouva Flodinin luo päivälliselle, vaikka talon isäntä oli poissa. Olihan se tapahtunut jonkun kerran ennenkin, eikä siinä ollut talonväki paremmin kuin vieraskaan huomannut mitään ihmeteltävää.
Viime aikoina oli sitäpaitsi tapahtunut se kumma, että Anna ja Bob tunsivat itsensä mitä iloisimmiksi niinä päivinä, joina he saivat tavata Gösta Wickneria. Hänen läsnäolonsa näytti karkoittavan ne sairaloiset mielikuvitukset, jotka koskivat heitä itseään ja aviopuolisoiden välit olivat niinä päivinä ennallaan. He muuttuivat luonnollisiksi, sopusointuisiksi ja helliksi toisilleen niinkuin ennenkin. Niin, jopa eräänä iltana kestailtuaan ravintolassa Göstan kanssa Bob pysähytti Annan keskellä katua suudellakseen häntä ja jatkoi senjälkeen matkaansa sanoen samassa sydämellisen iloisena:
"Eihän se mitään ole, Anna. Eihän se ole kerrassaan mitään."
Myöskin vaikutti siihen se seikka, että Gösta Wickner puolestaan oli melkein unohtanut kaikki, mitä hän oli Bobille salaisuutena kertonut nuoruutensa tunteista Anna rouvaan. Sitäkin selvempää oli, ettei Göstalla ollut eikä voinut olla vähintäkään aavistusta ystäviensä murtuneista väleistä. Kerran hän oli sitä seuraavalla viikolla tavannut Bobin yksinään ja silloin hän oli sanonut: "Sinähän muistanet, mitä olet luvannut, etkä kerro vaimollesi?" "Mitä?" sanoi Bob hänelle tavattoman oudolla maltillisuudella. "Niin, luonnollisesti sitä, jonka minä kerroin sinulle jouluna." "En sanaakaan! Minähän olen luvannut", vastasi Bob häikäilemättä. Tämän hetken perästä rauhoittui Gösta Wickner. Sillä kun muuten totuutta rakastava henkilö joskus on pakoitettu valehtelemaan, tekee hän sen niin vakuuttavasti, että ei kukaan voi epäillä.
Senvuoksi Gösta Wickner tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi lähtiessään päivälliselle kahden kesken Anna rouvan kanssa ja Anna taas puolestaan olisi mitä vakuuttavimmin kieltänyt, että siinä olisi ollut mitään erityistä, jos sitä olisi kysynyt häneltä. Juuri tänään hän kuitenkin huomasi erikoisen merkitsevää siinä salaisuudessa. Hän tunsi viekoittelevaa ajatuksessa saada vieraita omin päinsä, joista Bob ei tietänyt. Hän nautti vapaudestaan, mitävarten hän ei sitten nauttisi omasta vapaudestaan ja käyttäisi sitä hyväkseen? Anna rouva tunsi aivan erikoisen vapauden halun virtailevan tänään itsessään ja hän nautti täysin siemauksin siitä, että hän oli nyt vain itse oma neuvojansa. Sitäpaitsi ei hän ennen päivällistä ehtinyt juuri ajatella muuta. Ensin oli Georg laitettava siistiksi ja sitten pöytä katettava hienoimmilla pöytäliinoilla ja kauneimmilla astioilla. Ja lopuksi oli Annan laitettava itsensä hienoksi.
Siihen tarvittiin enimmän aikaa. Sillä hän pukeutui itse uuteen, harmajaan, hyvin istuvaan kävelypukuun ja liiviin, jossa oli suuret ja uhkeat napit. Anna rouva ei koskaan nauttinut mielestään muusta niin paljon, kuin uusista puvuistaan. Hän tunsi itsensä niin hienoksi ja yhtä nuoreksi kuin hänen uusi, käyttämätön pukunsakin oli. Kaikki vanha, ikävä ja vähäpätöinen heitettiin pois kuin vanha pukukin, ja hän itse oli kerrassaan nuori ja iloinen, ja hän tunsi elämän hymyilevän itselleen. Hän tunsi ikäänkuin muuttaneensa takaisin omiin neitsyyspäiviinsä, kun hän käveleskeli uneksien ja vuotteli jotain erikoista tapahtuvaksi. Hän sitoi mustalla samettinauhalla metaljongin kaulaansa. Kapea musta samettinauha, joka upposi hieman kuulakan valkeaan ihoon. Metaljongissa oli Bobin valokuva ja Anna rouva oli niin riemastuksissaan, että hän suuteli koristetta ennekuin hän sitoi sen kaulaansa.
Kepein, joustavin askelin meni hän saliin ja siellä seisoi jo Gösta
Wickner myhäillen hänelle.
Anna rouva tunsi kasvojensa punehtuvan vain siitä yllätyksestä, että hän niin äkkiarvaamatta sai nähdä vieraansa. Hän kiiruhti pudistamaan hänen kättään.
"Oletteko jo tullut?"
Hän katsoi mielihyvällä järjestelyjä ympärillään.
"Täällähän on juhla. Ja miten hieno te itse olette!"
Gösta Wickner oli miettinyt syytä siihen kylmään äänen sävyyn, jonka hän kuuli huutavan halloota telefonissa. Hän oli valmistautunut näkemään epäjärjestystä ja sensijaan hän tapasikin täydellisen vastakohtaista. Seuraus siitä oli, että hän itsekin tuli kirkkaalle mielelle kaikesta siitä päivänpaisteesta, joka oli täällä häntä vastassa.
"Minä tahdon olla iloinen tänään", sanoi Anna rouva.
"Olkaa hyvä."
Hän otti vierastaan käsikoukusta ja vei pöydän luo. He nauroivat molemmat, puhuivat pari sanaa Bobista ja istuutuivat.
Siitä tuli iloinen päivällinen, pullo viiniäkin tuotiin pöytään. Kynttilät paloivat kruunussa ja akkunaverhot vedettiin alas. Kun päivällinen loppui, siirtyivät he Bobin huoneeseen, paperossit sytytettiin ja he lavertelivat kuin kaksi iloista lasta.
Kuten sanottu, olivat he ennenkin kahden kesken päivällisellä olleet, joten tapaus ei ollut uusi. Mutta Anna rouva ei ollut koskaan ennen tuntenut olleensa niin hyvällä tuulella kuin tänään. Hän huomasi Bobin häviävän ajatuksistaan sitä enemmän mitä kauvemmin päivällinen kesti ja hänen sydämensä yhä keventyi, kun hän sen huomasi. Ihmeellisesti, ei ensinkään tuskaisesti hän luisui pois hänen sydämeltään ja se sai hänet ajattelemaan, että Gösta ja hän istuivat kodissaan. Se oli heidän kotinsa ja kaikki mitä oli ollut, oli poissa ja unohdettu. Sitä ei ollut koskaan tapahtunut. Koko elämä oli heille ollut vain unta ja nyt he olivat valveilla. Kaikki tuntui hänestä niin keveältä ja ihmeelliseltä, melkein kuin uusi, virkistävä ruumiinlämpö olisi alkanut virtailla koko hänen olennossaan. Hän riemastui tuntiessaan itsensä niin keveäksi ja vapaaksi ja koko hänen pieni olentonsa säteili nuoruutta.
Kun he yhdessä menivät Bobin huoneeseen, oli kaikki tuo niin lumoavasti kutoutunut hänen mielikuviinsa, että Anna rouvan täytyi nauraa ääneensä omille ajatuksilleen.
"Mitä te nauratte", kysyi Gösta Wickner.
Anna oli ajatellut ja ajatuksensa niin kietonut mielikuviinsa, että hän olisi pitänyt aivan asiaan kuuluvana, jos Gösta silloin olisi laskenut kätensä hänen vyötäisilleen ja suudellut häntä kiitokseksi ruuasta. Sitä hän ei luonnollisesti voinut sanoa. Ja senvuoksi hänen silmänsä välkähtelivät monin verroin hilpeämmin, kun hän vastasi:
"Niin, tiedättekös, kun minä katsoin teitä selän takaa, niin te näytitte minusta niin naineelta mieheltä."
Anna rouva tunsi silmänräpäyksen joutuneensa lasiliukkaalle jäälle.
Mutta hän sai samassa kykyä ohjata liikkeitään, joka yllätti hänet
itsensäkin, ja äkkinäisellä käänteellä hän muuttui vakavaksi, taputteli
Göstaa olkapäälle ja sanoi:
"Olipa oikeen hyvä, kun tulitte. Minä olin koko päivän niin seuransairas."
Hän hymyili ystävällisesti ja rauhallisesti, mieliala oli jälleen valoisa ja iloinen, joka oli tuskin silmänräpäykseksi äsken häiriytynyt. Gösta Wickner oli mitä paraimmalla tuulella ja alkoi kertoa. Hän kertoi kerrassaan erinomaisesti, ja hänellä oli koko varasto leikillisiä kaskuja ihmisten suhteista muistissaan ja ne vaikuttivat Annaan hyvää. Hän tunsi koko ajan siitä asti levänneensä, kun Gösta tuli. Syy tähän oli aivan yksinkertaisesti siinä, että Gösta Wickner oli kerrassaan Bobin vastakkainen luonne. Täällä ei ollut mitään hermoheikkoutta, ei sitä hentoa hellyyttä, joka aina kerjäsi vastausta. Ei mitään ärtyisää, kiusallisen arkaa, eikä vähintäkään tyytymättömyyttä, joka Bobissa alinomaan väijyi, niin usein kuin hän oli saanut jotain mietittävää. Gösta Wickner sai toisinaan olentoonsa eriskummallista luottamusta herättävää arvokkaisuutta, joka melkein voi vaikuttaa lämmittävästi, vaikka hänen ymmärryksensä oli sitä vähemmin nukuksissa. Voi sanoa, hän oli vahti itselleen. Hän voi olla ystävällinen, jopa osottaa hyvyyttäkin ystävilleen, mutta juuri niin harkiten, että hän tiesi, kuinka paljon hän sanoi ja miten pitkälle hän tahtoi mennä. Alinomaan sai hänestä sen käsityksen, että hän määräsi itse itsestään ja omista suhteistaan. Tämä ehkä alusta alkaen kaikkein enimmän vaikutti sekä kunnioitusta herättävästi että puoleensavetävästi Bobiinkin, ja nyt sai myöskin se Anna rouvan tuntemaan itsensä huvitetuksi hänen seurassaan. Hän tunsi ikäänkuin juovansa voimaa ja sielunrauhaa puhellessaan tuon miehen kanssa, joka oli niin varma itsestään ja jonka tasapainoa ei mikään voinut häiritä.
Ennenkuin Anna rouva huomasi sanojaan, olikin hän alkanut puhua Bobista Göstalle. Se tuli aivan ajattelematta ja hän melkein pelästyi, kun hän oli alkanut. Sillä sellaista ei koskaan ennen tullut kysymykseenkään hänen ja Bobin ystävän kesken. Ylipäätään ei Anna rouva ollut koskaan kenellekään puhunut miehestään tai tunteistaan häneen. Mutta Anna oli nyt tänä iltana sellaisella tuulella, jolloin tuntuu kaikki luonnolliselta ja senvuoksi hän puhui edelleen Bobista juuri senvuoksi, että Gösta hyvin hyvästi tiesi, kuinka paljon hän piti hänestä. Hän varoi taitavasti sellaista, josta olisi voinut huomata, mitä oikeastaan viime aikoina oli heidän välillään tapahtunut. Mutta hän puhui kuitenkin keventääkseen sydäntään uskomalla salaisuutensa Göstalle. Hän kertoi kuinka Bob oli herkkäluonteinen, ja helläsydäminen ja kadotti niin helposti tasapainonsa. Hän kiihtyi pienimmästäkin ja kun hän kerran jostakin tuli kuohuksiin, joutui hän pian pois suunniltaan.
Anna rouva kuvaili yksityisseikkoja. Hän kertoi ne iloisella tavallaan ja lisäsi:
"Ymmärrättehän, miten se voi tulla väsyttäväksi, kun kerran pitää ihmisestä?"
Anna rouva huomasi tätä kertoessaan juuri sanat sanottuaan niin merkillisesti vieläkin enemmän sydämensä kevenevän. Ja mitä iloisemmaksi hän tuli, sitä eloisammasti hän tunsi pitävänsä hänen ja Bobin yhteisestä ystävästä. Hän oli sydämellisesti kiitollinen ja tunsi Göstan ansioksi, että niin paljon painostavaa oli ikäänkuin solunut pois hänen näköpiiristään. Hän näki kaikki niin selvästi tänä iltana. Niin ihmeellisen kirkkaana.
Ja ensi kerran hän tuli selvästi ja rohkeasti ajatelleeksi:
"Miksei hän silloin ymmärtänyt enempi, kun Bob ensi kerran tuli hänen mailmaansa ja melkein heti otti vain hänen sydämensä?"
Anna rouvasta tuntui ihmeelliseltä, ettei hän silloin ollut mitään nähnyt. Joutuin, kirkkaana ja melkein koko mailma seuralaisenaan liukui tuo ajatus hänen aivojensa läpi. Se hävisi päiväpaisteisen ja pilvettömän hymyn viemänä yhtä helposti kuin se oli tullutkin.
Kun Gösta nousi mennäkseen, tuntui Annasta, ettei hän pitkän pitkiin aikoihin ole ollut niin onnellinen, ja nauroi sanoessaan:
"Ajatelkaahan, minä olen Georgin unohtanut kokonaan. Nyt hän on saanut nukkua yksin."
Gösta Wickner meni ja Anna rouva istuutui pianon ääreen. Hän soitti vanhoja kappaleita, joita hän oli silloin soittanut, kun hän vielä oli nuorena tyttönä ja koko elämä hymyillen vietteli häntä. Sävelet olivat saaneet uuden soinnun, jota hän mielestään ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän toivoi oppivansa laulamaan, hänestä tuntui, että häneen sittenkin kätkeytyi hitusen lauluääntä, vaikka hän ei koskaan ennen ole sitä aavistanutkaan.
Silloin kuuli Anna rouva miehensä askeleita eteisestä ja lopetti äkkiä soiton nousten pianon äärestä. Tuskaisin tuntein hän ihmetellen huomasi Bobin läsnäolon häiritsevän hänen iloaan.