XI.
Kun mies jättää iloisen seuransa ennen illallista mennäkseen kotiinsa aivan yksinomaan senvuoksi, ettei vaimon tarvitse yksinäisyydessä ikävöiden viettää iltaansa, niin on hänellä oikeus toivoa edes hieman lämpöistä vastaanottoa, ja jos hän ei sitä saa, niin hän katkeroituneena syvästi sydämessään katuu kaunista tekoaan ja liikanaista jalomielisyyttään. Sillä ei mikään ole nolaavampaa kuin osoittaa tietämättään ystävyyttä, jota ei ensinkään ole kaivattu. Toinen seikka, jos itse on sekä herättänyt ystävällisyyttä että kohdellut hyvyydellä eikä sitten kunnioita mitä on kuitenkin vastaanottanut. Nainen tuskin voi halpamaisemmaksi tulla. Se on melkein ruminta, mitä ihminen voi tehdä, ja sellainen herättää suoranaista ivaa ja halveksumista, jota on synti kehittää paremmassa ihmissielussa.
Tällaista ja paljon muuta samantapaista kierteli Bobin aivoissa, kun hän tänä iltana kotiin saavuttuaan tervehti vaimoaan. Iloisena ja kevein mielin hän tuli, kun oli tavannut Göstan tiellä ja saanut tietää, ettei hänen vaimonsa ollut ollutkaan yksin. Tämä oli heittänyt yhden kiven Bobin sydämeltä. Sillä hän oli varmasti kuullut telefonissa vaimonsa äänessä jotain raskasta ja katkeraa ja toivoi mielipahan nyt olevan ohi.
Bob tuli sisään tyytyväisyyttä ja mielihyvää uhkuvin mielin. Hänellä oli niin paljon hauskaa, jota hän ikävöi saada kertoa vaimolleen. Hän oli jo edeltäpäin nauttinut ajatuksesta saada kuulla hänen nauruaan. Anna otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta Bob oli odottanut hänen riemastuvan, kun hän tuli niin aikasin. Senvuoksi hän kylmeni äkkiä ja kun Bob kylmeni, niin ei ollut suuttumuskaan kaukana.
"Enkö minä olekaan tervetullut?" sanoi hän koettaen laskea leikkiä, joka ei kuitenkaan näyttänyt onnistuneen. Sillä lepyttävää hymyä, jota hän odotti, ei ilmennytkään hänen vaimonsa huulille. Hän vastasi vaan välinpitämättömästi: "Kyllä, varmastihan sinä olet tervetullut", mutta kun Bob oli toivonut olevansa ikävöity, niin vastaus ei tuntunut hänestä vähääkään tyydyttävältä.
Hän ilmaisi sen myöskin ja tällä kertaa hänen äänensä ei ollut enää leikillinen, vaan masentunut ja soimaava. Tämä teki Anna rouvan, joka hetki sitten oli tuntenut sydämensä niin keveäksi ja mielensä iloiseksi, jälleen tuskaiseksi ja hän sanoi senvuoksi onnistumattomasti hillityllä äänellä.
"Minä en olisi koskaan uskonut, että sinä tulisit kotia. Sinä olisit voinut hyvin kernaasti olla poissa, jos se sinua paremmin miellytti."
Tästä Bob ärtyi kylliksi ja hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän oli tullut juuri vaimonsa vuoksi ja sellainen teko vaatii tunnustusta.
Bob ei voinut ymmärtää, miksi Anna rouva olisi pitänyt hänen viipymistä parempana, kun hän sanoo tulleensa ainoastaan hänen itsensä vuoksi, ja senvuoksi hän suuttui kovin, kun hänen vaimonsa aivan kylmäverisesti vastasi:
"Enhän minä ole koskaan sinulta sitä pyytänyt."
Bobista tuntui tuo tulleen sydämettömästä rinnasta eikä hän hetkeen kiukusta hämmenneenä saanut sanaakaan sanotuksi puolustuksekseen. Hän oli siinä määrin loukattu, ettei hän edes kyennyt puolustautumaan ja senvuoksi hän ei löytänyt muuta keinoa kuin antaa vaan sokeasti takaisin.
"Oletko sinä ollut yhtä herttainen Göstallekin", vastasi hän, "silloin minä en onnittele häntä."
Anna rouva kuohui sekä vihasta että sanoissa piilevästä ivasta.
"Eikö minulla ole oikeus tavata ystäviäni, kun sinulla kerran on oikeus käydä ystäviesi luona?" sanoi hän.
"Sitä minä en ole sanonutkaan", vastasi Bob rauhallisemmin.
"Et, mutta sitä sinä tarkoitit. Sen kuuli sinun äänestäsikin. Onko minulla oikeutta tai ei?"
Molemmat huomasivat menneensä liian pitkälle ja juuri se kiihoitti heidän vihaansa. Nämä sanat olivat vain alkua näytelmään, jossa sitten kaikkein kummallisimmat syytökset seurasivat toisiaan ja jossa toinen asiallinen vahti toisen hengenvetoa saadakseen tilaisuuden purkaa kaikki vihansa, joka vitkalleen oli hänessä itsessään sanoiksi muodostunut.
Tätä purkausta seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jolloin molemmat tunsivat elämässään tapahtuneen aivan uuden käännöksen. He istuivat siinä vierekkäin lähellä toisiaan, hikisinä huohottaen ja raivosta kalpeina. He tuijottivat kumpikin ihmetellen toisiinsa ja molemmat olivat näkevinään oudot kasvot, jotka tuntuivat heistä niin vierailta ja jotka he nyt vasta ensi kerran näkivät.
Anna rouva purskahti itkuun, suorana hän istui, antaen kyynelvirran vieriä poskilta rinnoille ja helmaan eikä kohottanut kättään kuivatakseen kyyneleitään. Mutta Bobin sydän oli kova tällä kertaa. Liikahtamatta hän nauttien kuunteli vaan hänen itkuansa.
Anna rouva nousi sitten mennäkseen huoneeseensa. Mutta ennenkuin hän meni, katsoi hän Bobiin ja sanoi.
"Sinä luulet, että minä voin hyvin helposti unohtaa sinut toisen vuoksi. Sinä olet sen sanonut ja sitä minä en koskaan unohda."
Siihen Anna rouva jätti hänet. Ja Bob istui siinä murtuneena ajatellen iloisen päivänsä surullista loppua.