XII.
Seuraavana päivänä kulkivat Bob ja Anna kierrellen toisiaan kuin kaksi pahantekijää, jotka tietävät saman rikoksen ja molemmin puolin syyttävät toisiaan sen alkuunpanijaksi. He olivat molemmat väsyneet ja kyllästyneet itseensä ja koko mailmaan, ja he tunsivat ikäänkuin tulevaisuuden näköpiiri olisi kutistunut yhteen heidän ympärilleen.
Aamiaispöydässä katkaisi Anna rouva äkkiä hiljaisuuden ja sanoi:
"Tällaistako olisi tapahtunut meille! Että sinä ja minä olisimme voineet sanoa toisillemme sellaista! Kaikki muut, mutta emme vaan me."
Hän ei sanonut tätä vastausta siihen odottaakseen. Hän sanoi sen vaan vastauksena omille ajatuksilleen ja hänen katseensa solui Bobin ohi hänen taakseen huoneeseen.
Bob puolestaan ymmärsi kyllä ajatuksen sanoissa. Hän itse oli ajatellut samaa. Mutta hän oli niin kipeästi katkeroitunut, ettei hän voinut yhtyä niihin.
"Miksei meille niin hyvin kun muillekin?" sanoi hän sensiaan.
Pikku Georg istui heidän keskellään tähystellen vanhempiaan suurilla silmillään ja ihmetteli kovin, miksi he näyttivät niin ikävystyneiltä eikä pappa suudellut mammaa lähtiessään.
Vaikka Bob olisi kuinkakin tarkkaan sielustaan haeskellut, tuskin hän kumminkaan olisi ajatuksissaan löytänyt mitään niin vierasta kuin hän noissa sanoissaan lausui, jotka hän juuri oli päästänyt suustaan. Sillä se juuri nykyään lakkaamatta yhtenään kiinnitti hänen ajatuksiaan.
Että tämä oli tapahtunut juuri heille! Tämä oli Bobista niin käsittämätöntä, koko elämä alkoi tuntua hänestä suurelta ja ratkaisemattomalta arvoitukselta. Ennen oli kaikki näyttänyt hänestä niin yksinkertaiselta ja selvältä. Kaikki mikä koski häntä itseään, hänen vaimoaan, lastaan ja kotiaan, kaikkea sitä oli hän tuskin ajatellut toisin kuin lintu, joka laulaa kesällä, ajattelee auringonpaistetta ja tuoretta vihantaa, jotka viekoittelevat hänet visertelemään. Nyt hän sai niin paljon enemmän aihetta ajattelemiseen, hän tunsi ihmeellistä aavistusta tulleensa jollain kummallisella tavalla petetyksi. Hän ei tarkoittanut ensinkään, että hänen vaimonsa olisi hänelle uskoton edes ajatuksissaankaan. Bob voi jotain suutuksissaan sanoa sinne päin, mutta ajatella vakavasti sellaista — ei, sitä hän ei voinut. Kun Bob sanoi itselleen olevansa petetty, niin silloin siinä oli kokonaan toinen tarkoitus. Oli jotain, jota hän oli toivonut saavansa aina omistaa, joka nyt oli huomaamatta alkanut luisua hänen käsistään. Jotain lämpöistä ja jaloa hän oli vaalinut omaisuutenaan ja joka nyt päivä päivältä oli muuttunut yhä kylmemmäksi ja arvottomammaksi. Bob ei voinut koskaan sitä itsekseen lausua. Hän etsi etsimällä sanoja, jotka voisivat selittää sitä, mitä hän tarkoitti, mutta hän ei löytänyt. Hän tunsi vaan, että kaikista, joita hän yritti yhdistellä, puuttui sisällystä.
"Rakastaako hän minua?" ajatteli hän itsekseen virkahuoneessaan kirjojensa ääreen kumartuneena.
"Onko se mahdollista, että hän olisi kyllästynyt minuun?" Tätä ajatusta seurasi yhtäkkiä toinen:
"Rakastanko minä todella häntä?" Bob ei voinut vastata tähänkään kysymykseen ja hän koetti päästä siitä, koskei hän tohtinut ajatuksissaan muodostaa sellaista vastausta, joka häntä pelotti. Hän ei voinut elää ilman vaimoaan, siinä oli kaikki mitä hän tiesi ja tunsi, ja muuta vastausta hän ei myöskään voinut itselleen antaa.
Mutta niin paljon Bob tiesi, että hän ja Anna olivat alkaneet kulkea omia teitään ja että he olivat herjenneet kysymästä, mitenkä toinen eli toinen aikaansa vietti ja mihinkä hän sen kulutti. Anna rouva oli saanut omista oikeuksistaan sellaisen käsityksen, jota hänellä ei ollut koskaan ennen ollut, hän vaati vapautta itselleen, tarvitsematta selittää, mihin hän sitä käytti. Bob ei voinut hänen vaatimustaan kumota ja hänellä oli niin hyvä syy, että hänen oli vaikea vastustaa häntä. Samalla jätti Anna rouva hänelle yhtäläisen vapauden, jota hän ei koskaan ollut pyytänytkään eikä tiennyt mihinkä hän sitä käyttäisi. Hän tiesi yhtä vähän mihinkä hänen vaimonsa käytti vapautensa. Hän tiesi ainoastaan, että jos hän telefonoi aamupäivällä kotiin, niin hän varmasti sai odottaa vastaukseksi, että rouva oli mennyt ulos, ja jos hän iltapäiväksi esitti jotain huveja, niin oli hänen vaimonsa edeltäpäin jo kiinni työssään tai oli hänellä kaupungilla muita puuhia, jotka estivät häntä.
Bob kummeksi kaikkea tätä, mutta ei tohtinut epäillä eikä uskaltanut edes kysyä. Hänellä oli vain hämäränä käsityksenä, että kaikki oli murtunut pirstaleiksi ja toisinaan voi hän vaan ihmetellen odottaa jotain tapahtuvan. Sillä jotain täytyy tapahtua, joka lopettaa tällaisen elämän, siitä hän oli varma. Mutta mitä oikeastaan voisi tapahtua? Bob ei löytänyt vastausta siihen eikä voinut rauhoittaa itseään silläkään, että tuo levottomuus, joka häntä yötä päivää kidutti, oli vain luulottelua.
Bob istui eräänä iltana yksin kotona. Anna rouva oli mennyt vierailulle erään ystävättärensä luo ja Bobin piti työskennellä. Mutta työ ei tahtonut ottaa oikeen sujuakseen. Bob tunsi itsensä rauhattomaksi ikäänkuin hän olisi pelännyt onnettomuuden millä minuutilla tahansa voivan hiipiä ovesta sisään.
Ovi avautui ja pikku Georg pistäytyi sisään. Hän hiipi hiljaa, jottei häiritsisi isää, jolle hän tahtoi sanoa vaan hyvää yötä.
Bob nosti poikansa polvilleen ja alkoi jutella hänen kanssaan. Ja Georg alkoi kertoa vieraasta koirasta, jonka kanssa hän oli leikkinyt Humlepuistossa.
Bob istui hiljaa hyväillen poikansa hiuksia ja sillä välin sekavat ajatukset heräsivät ja hävisivät hänen aivoissaan. Mutta poika huomasi isän olevan hajamielisenä ja kysyi harmistuneena:
"Mikset sinä vastaa?"
"Mitäs minä vastaisin?" kysyi Bob ja koetti näyttää leikilliseltä.
"Ajattele vain hupaisesti", sanoi poika.
Bob tunsi tuon vastauksen omituisella tavalla koskevan kipeästi itseensä. Hän tunsi aina unohtaneen poikansa, tuskin tunsi häntä, ja lapsi nyt avoimella tavallaan soimasi häntä siitä.
Mutta Georg oli jo ruvennut ajattelemaan muuta.
"Miksei äiti nyt ole koskaan kotona?" kysyi hän.
Kysymys vaikutti Bobiin kuin ankara korvapuusti. Hän suuteli lasta kätkeäkseen tältä kyyneleitään, jotka pulpahtivat hänen silmiinsä, pisti pojan ovesta sisään ja pyysi hänen mennä nukkumaan. Senjälkeen hän nousi ylös ja sulki oven kahteen lukkoon, jottei kukaan voisi päästä näkemään kuinka kuohuksissa hänen mielensä oli.
Hänet valtasi uusi ajatus. Hänen vaimonsa alkaa unohtaa lastaan. Hän ei leiki enää pojan kanssa kuten ennen, hän tuli niin pian kärsimättömäksi kuin tämä pyysi hänen apuaan ja lähetti hänet aina lastenkamariin.
Oliko todellakin aina ollut niin, myöskin silloin kun hän toisinaan leikki pojan kanssa, hemmotteli häntä ja oli iloinen häntä hienosti vaatettaessaan?
Heidän keskinäinen rakkautensa, vieraat ystävyyssuhteet, huvit, henkiset harrastukset — kaikki tuo oli täyttänyt heidän elämänsä niin, ettei siellä ollut sijaa heidän omalle lapselleen, joka sai kasvaa palvelijain seurassa.
Siinä on syy heidän onnettomaan elämäänsä, ajatteli Bob ja päätti tarmokkaasti puhua siitä Annan kanssa. Kaikki muuttuisi toisin, ajatteli hän. Täytyy — — —
Bob puhui myöskin Annalle asiasta. Mutta se ei tullut kumminkaan paremmaksi. Hänen vaimonsa selitti niin jyrkästi kaikki, mitä hän esitti, tyhjiksi houreiksi ja luulotteluiksi, että Bobin täytyi lopulta myöntää Annan olevan oikeassa ja hänen itsensä väärässä.
Rauhallisemmaksi hän ei tullut kumminkaan. Vaimonsa sanoissa hän oli tuntenut hänen kylmyytensä.