XIII.
Pari päivää sen jälkeen istui Bob eräänä sunnuntaina aamupäivällä Gösta Wicknerin luona Arsenalikadun varrella. Herrojen välissä oli pelipöytä ja Bob oli juuri voittanut pelin.
Se tapasi muutoin aina saada hänen hyvälle tuulelle. Mutta tällä kertaa näytti siltä kuin hän olisi voittanut tietämättään. Ja kun peli loppui, nousi hän pöydästä, ikäänkuin hän olisi vain odottanut pelin keskeyttämistä voidakseen saada tilaisuuden itse puhua.
Hän alkoi kertoa ystävälleen omista suhteistaan. Sitä Bob ei ollut koskaan ennen tehnyt. Hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleenkään ilmaista edes sanallakaan kellekään elävälle ihmiselle, ettei kaikki ollut niin kuin piti hänen ja vaimonsa välillä. Senvuoksi olikin Bob äärimmäisyyteen asti kiihtyneellä mielellä, hän tuskin näki sitä, jolle hän puhui.
Olisipa Bob nähnyt, niin hän ei olisi mitenkään voinut olla huomaamatta sitä harmillista asemaa, johon Gösta Wickner huomasi joutuneensa. Hän, joka muuten oli tottunut hallitsemaan ilmeitään kaikissa olosuhteissa, sai polttavan punan koko kasvoihinsa. Nyt Gösta kumminkin kuului niihin, jotka tietävät voivansa tahdon ponnistuksella punastuksestansa päästä. Hän käytti myöskin tätä taitoaan ja kun Bob puhui kauvan, sai hän hyvää aikaa voittaakseen kasvojensa ilmeet jälleen valtoihinsa.
Kun Bob lopetti ja nosti katseensa, niin oli Gösta jo aivan rauhallinen. Vieläpä Bob luuli lukeneensa selvää osanottoa ystävänsä ilmeissä. Oli hetken hiljaisuus, jolloin Bob odotti saavansa kuulla, mitä ystävällä oli sanottavaa. Hän odotti Göstalta neuvoa, neuvoa, joka kenties tekisi kaikki hyväksi. Jonkunlaisella epätoivoisella tarmolla hän oli takertunut tähän ajatukseen, pelaaminen oli vain ollut tyhmä tekosyy, jota hän käytti puhelimessa ilmoittaessaan tulostaan ja hän oli koko ajan katunut, että hän oli ottanutkaan sitä suojakseen.
Gösta Wickner luonnollisesti ymmärsi nyt hyvin hyvästi kaikki ja itse asiassa hänen todellakin vilpittömästi tuli sääli Bobia. Se sopi niin mainiosti tuohon hänen teoriaansa, että kaikissa avioliitoissa ilmenee sairaloisuutta, onnellisimmassa tapauksessa käännekohta — mahdollisesti myös käännetapauksia. Hän kehitti aivan luonnollisesti tämän käsityksensä Bobille ja sanoi, että hänen mielipiteensä mukaan luultavasti ovat kaikki avioliitossaolevat elämässään kokeneet samanlaista.
Mutta Bob pudisti päätään. "Miten se voi olla mahdollista?" sanoi hän.
"Voiko rakkaus huonota vihaksi?"
"Kyllä", vastasi Gösta. "Minähän en kyllä ole ollut naimisissa, mutta niin Relling sanoo. Niin, minähän en voi kokemuksesta sitä tietää. Mutta kun kaksi ihmistä menee naimisiin yksinomaan rakkaudesta, niin tuntuu se minusta aivan luonnolliselta. Mutta järjellinen avioliitto — se on kerrassaan toista. Silloin yhtyy kaksi ihmistä senvuoksi, että he ovat huomanneet sopivansa toisilleen, ja kumpikaan ei vaadi enempää kuin toinen voi antaa."
"Mutta jos luonto herää eloon ja vaatii osaansa", sanoi Bob, joka ei nyt kärsinyt minkäänlaisia hyökkäilyjä rakkauden kimppuun.
"Se tapahtuu verrattain harvoin", vastasi Gösta. "Mutta kun rakkaus yhdistää kaksi ihmistä — se on samaa kuin luottaa häilyvään luonnonvoimaan. Toisena päivänä se on hyvä ja toisena paha. Toisena päivänä se hyväilee ja toisena puree. Onneksi olemme kehittyneet jossain määrin lannistamaan luonnonvoimia. Tässä se merkitsee niin paljon, että kun luonnonvoimat ovat raivonneet aikansa, niin asettuvat ne rauhaan ja silloin palaa onnikin takaisin."
"Niinkö luulet?" kysyi Bob.
"Aivan varmasti", oli vastaus. "Tehän olette olleet naimisissa jo yksitoista vuotta? Silloin olette ehtineet kyllästyä rakkauteenne. Ja sitten tulee reaktioni. Se on kerrassaan luonnollista. Kun se on ohi, ei kumpikaan teistä ymmärrä sitten, mistä te olette oikeastaan riidelleet."
Bob istui ja kuunteli ystävänsä sanoja ja ihmeekseen huomasi niitten rauhoittavan häntä. Hän tunsi ihmeellistä helpoitusta, ikäänkuin olisi saanut heittää raskaan kuorman sydämeltään ja hän tahtoi saada kiitokseksi siitä puristaa sydämellisesti ystävänsä kättä.
Gösta Wickner ei ollut huomaavinaan sitä, vaan istui muka ajatuksissaan. Muutamista syistä hän oli viime aikoina saanut hieman epäluuloa, jonka hän tahtoi mielellään varmentaa eli päästä vapaaksi siitä.
Hänellä oli senvuoksi vakava aikomus saavuttaa uutta luottamusta, kun hän kysyi:
"Sinä et tiedä mitään erikoista syytä apeamielisyyteenne ja teidän välisiin rettelöihinne?"
Nyt tuli Bobin vuoro punastua ja hän tunsi tarvetta saada tehdä kaikki selväksi, olla täydellisesti rehellinen ja päästä kaikesta, joka painoi häntä, ja hän sanoi:
"Minä todellakin olen ollut kerran epärehellinen sinua kohtaan. Muistatko, kun sinä minulta kysyit, olenko minä pitänyt sanani ja ollut vaiti Annalle siitä, jonka sinä kerroit itsestäsi minulle?"
Gösta Wickner nyökäytti päällään ja hänen silmänsä saivat kiivaan läpitunkevan ilmeen.
"Minä en voinut vaieta", sanoi Bob häveten, "minä kerroin todellakin Annalle, mitä sinä olit uskonut minulle. Sinä ymmärrät, se tuli aivan itsestään. Ja minä muuten uskon, että häiriöt meidän välillä ei ole missään yhteydessä sen kanssa. Kuinka se voisi olla mahdollistakaan?"
Eriskummallinen ilme välähti Göstan kasvoille, ilme, joka yhtä hyvin saattoi olla hymy kuin irvistyskin. Mutta hänen katseensa muuttui samassa läpipääsemättömäksi ja solui syrjään, ennenkuin Bob ehti sitä tavata.
"Se kumminkin oli kirotun tyhmästi", sanoi hän.
"Kyllä, mutta miksi?" kysyi Bob.
"Niin", sanoi hän rauhallisesti. "Muuten olisin minä ehken voinut puhua asiasta vaimosi kanssa. Ja se olisi mahdollisesti ollut hyvä teille molemmille. Nythän se ei ole enää ajateltavissakaan."
Bobin täytyi myöntää Göstan olevan siinä aivan oikeassa. Mutta lähtiessään hän ei tuntenut itseään vähääkään rauhallisemmaksi kuin tullessaankaan ja hänen rauhattomuuteensa sekottui hämärää epäilystä.