XIV.
Gösta Wicknerillä oli tähän aikaan paljon liikeasioita. Hän kulki kuin kuumeessa, aivot täynnä liikesuunnitelmia. Ensi kerran elämässään hänelle oli juolahtanut mieleen ajatuksia, jotka todellakin näyttivät voivan tehdä rahaa. Eräänä päivänä tuli nimittäin Gösta Wicknerin luo muuan mies, jonka hän oli jo kauvan tuntenut kiinnittämättä erikoisesti sen parempaa huomiota häneen kuin että eräässä kahvilan nurkassa tehdyn pikaisen tuttavuuden jälkeen olivat vaan satunnaisesti muutamia kertoja ulkona toisiaan tavanneet. Tämä mies kääntyi Gösta Wicknerin puoleen, jolla hän tiesi olevan vaikutusvaltaa liikemailmassa ja tarjosi hänelle patenttia ostettavaksi.
Gösta Wickner otti ehdotuksen vastaan hyvin välinpitämättömästi, koska hän tiesi patentteja olevan kyllä paljon, mutta rahapohatoita harvassa. Mutta mitä enemmän hän tutustui siihen ja mitä kauvemmas hän laskuissaan ehti, sitä enemmän hän mieltyi siihen. Hän pyysi patentin huostaansa kahdeksaksi päiväksi, jolloin hän ei ehtinyt muuta ajattelemaan ja lopuksi hänelle selvenikin, että tässä oli kysymys miljoonista. Siinä oli Fenix lintu kätkeytyneenä patentin äärettömyyteen, jonka eteen todellakin ansaitsi työskennellä. Tämä ajatus muutti Gösta Wicknerin mailmankatsomuksen kokonaan ja antoi hänelle sellaista elämänhalua, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Kuinka olikaan hänen mielikuvituksensa työskennellyt, kuinka olikaan hän taistellut itsensä kanssa sietääkseen sellaista elämää, jota hän oli tähän saakka elänyt? Työskennellä muitten hyväksi! Rikastuttaa pankkia! Omasta puolestaan aina tyytyä vähäpätöiseen palkankorotustoiveeseen ja ehkä saada täytettyään viisikymmentä vuotta juhlapäivällisen johtokunnalta ja mitätön kunnialahja! Mitä merkitsee kaikki tuo? Juomarahoja hienommassa muodossa.
Gösta Wickner seisoi rannalla katsellen miljoonien vyöryvän ohitsensa, mutta ei voinut ryhtyä niihin käsiksi ja täyttää niillä omia taskujaan. Hän oli oppinut arvostelemaan virran suuntaa, mittaamaan sen voimaa ja tarkastelemaan, ett'ei vaan järkevänä miehenä sokeasti heittäytyisi tuohon virtaan, joka vaatii häneltä pyörteisiinsä paljon kovia kolikoita.
Nyt huomasi hän vasta hetken tulleen käydä asiaan käsiksi.
Hillityllä kiihkolla, joka vain on mahdollista niille ihmisille, joilla on niin voimakas arvostelukyky, että se voi hillitä liiallisen mielikuvituksenkin, antautui Gösta Wickner nyt tarmokkaasti työhön, joka tarvittiin tuon suuren suunnitelman toteuttamiseen. Hän ei ollut koskaan tähän asti käyttänyt hyödykseen niitä monia ystävyyssuhteitaan, joita hän oli vuosien kuluessa koonnut, vaan oli hän kuten pelaaja säästänyt hyvät korttinsa oikealle hetkelle, jolloin niitä tarvitaan. Gösta Wickner ymmärsi tämän hyödyn ja tiesi myöskin, että kun hän, joka ei ollut koskaan käyttänyt vuoroaan ennen kuin sillä silmänräpäyksellä, jolloin hän oli varma voitostaan, koetti koota osakkaita taloudelliseen yritykseen, olisi hänellä oleva sellainen salaperäinen loiste, joka on siinä, että kaikki mainitsevat miestä kelpoisena voimana senvuoksi, ett'ei tuo ihminen ole aikaan saanut kaikkein katkerinta. "Suuri on se, joka ei liiku, vaan suuresti vaikuttaa", sanoi Gösta Wickner Hamletin sanoilla, hymyillen itselleen. Ja tämä järkevä mies, jonka ajatuksissa mitä aineellisempien ponnistusten keskellä oli sijaa Shakspearen runollisille lauseille, antautui nyt koko tarmollaan voittamaan suurta voittoa elämän arpajaisissa.
Koko taito oli siinä, koota rahaa niin, että ne, jotka rahojaan luovuttivat siihen, uskoisivat ansaitsevansa ne takaisin moninkertaisine korkoineen, vaikka hän itse todellisuudessa jättäisi heille ainoastaan välttämättömimmästi liikenevät osat suuresta voitostaan. Saavuttaakseen tämän päämaalinsa teki Gösta Wickner asiansa ja itsensä mitä luotettavimmaksi kullekin yhtiömiehelle. Hän sai heidät puolelleen näyttelemällä alinomaan selviä papereita tehden samalla lyhyitä ja vaikuttavia suullisia lisäyksiä, joissa ei tuntunut jälkeäkään liiotellusta mielikuvituksesta ja senvuoksi hän voittikin kaikkien luottamuksen. Mutta itselleen hän alinomaa säilytti niin paljon kuin hän tahtoi säilyttää. Ja se mitä hän säilytti, oli juuri hänen oma salaisuutensa, joka antoi hänelle joustavuutta ja sanomatonta onnea.
Tällaista onnea voi vain kokea erään luonteiset miehet, mutta se on lähellä sitä hallitsijailoa, joka on tehnyt onnettomuuksia historiassa. Tämä onni antoi Gösta Wicknerille paitsi loistavan tulevaisuuden mahdollisuutta myöskin nuoruutta, ikäänkuin hän olisi ollut rakastunut. Onnistumisen varmuus valoi hänen vereensä nuorteaa virkeyttä ja hän kulki pirteänä iloiten ikäänkuin hänen elämänsä vasta nyt täytettyään kolmekymmentäkahdeksan vuotta olisi oikeastaan alkanut.
Tätä eriskummallista nuorteaa virkeyttä, jonka tuo kerrassaan kylmäverisesti edeltäpäin laskettu menestys alussa sai, ei Anna rouva ensin oikein sietänyt, se herätti hänessä omituista kateuden tapaista myötätuntoisuutta. Siitä pienestä kahden kesken vietetystä päivälliskestistä saakka, jolloin Anna rouva oli puhunut Göstalle miehestään, oli Göstan ja hänen välillään solmittu sellainen suhde, joka syntyy salaisuuksien uskomisesta toisilleen. Kun nuo kolme ystävystä tapasivat yhdessä toisensa, voi tapahtua, että Bobin sanoessa jotain tai muistellessa menneitä tapahtumia, Anna rouva ja Gösta salaa, ymmärtäen toisiaan vaihtoivat silmäyksen, joka sai veren kuumana syöksymään heidän suonissaan. Ja jos Bob jätti heidät silmänräpäykseksikään kahden kesken, niin alkoi aivan kuin itsestään keskustelu heidän välillään, joka, jos Bobin askeleet kuuluivat viereisestä huoneesta, keskeytettiin tai vaihdettiin kerrassaan toiseen, kuin mitä se oikeastaan oli koskenut.
Gösta Wickner kyllä huomasi siinä piilevän vaaran. Ja tavallisien suhteiden vallitessa olisi hän luultavasti vetäytynyt takaisin ja ajoissa pelastanut itsensä vaarasta. Ei suinkaan Bobin vuoksi. Göstalla oli tähän aikaan niin paljon omia suunnitelmiaan, ett'ei hänen ajatuksissaan ollut tilaa toisen arkaluontoisille asioille. Gösta Wickner eli tähän aikaan suuresti kohoutuneena. Hän kulki päivästä päivään voitonriemuisena, kaikki näytti niin keveältä, mahdolliselta ja kaikkien vaikeuksien yläpuolelle kohoutuneena niin helpolta toteuttaa. Uhkuen elämänhalua, jota hän oli saanut hillitä, odottaessaan omaa loistavaa tulevaisuuttaan, ja vain antaen laskeutua kuluneitten intohimojensa vuon, kohosi koko hänen olentoonsa ikäänkuin uutta nuorteaa voimaa, joka teki hänet rohkeaksi, seikkailuhaluiseksi ja nuoreksi. Hänen tietämättään, miten se tapahtui, alkoi Annan solakka olento ja hienot kehittyneet kasvot sukeltautua esiin hänen unelmistaan ja seurata häntä, kun hän istui seurassa tai oli kiintynyt niihin pitkiin ja jännittäviin keskusteluihin, jotka veivät häntä päämääräänsä kohti. Kasvot eivät olleet enää nuoren tytön kasvot eikä ruumis ollut enää nuori, niin hento ja norea kuin ennen. Tuntui vain kuin tuo nuori nainen, juuri sillä aikaa, kun hän oli ollut kadoksissa Göstan ajatuksista, olisi muuttuessaan neidosta naiseksi seurannut häntä itseään siinä määrässä kuin hänkin oli muuttunut toiseksi. Aika oli talutellut häntä käsipuolesta ja muuttanut häntä niiden vuosien vieriessä, jolloin he olivat olleet eronneina, juuri niin, että hän vielä vanhoja tunteita jälleen eloon herätti. Ja juuri silloin tuli hän häntä vastaan, kohtasi juuri kun taivas valkeni hänelle ja hän näki itsensä voittavana hallitsijana liukuvan eteenpäin ja valloittavan ihmisiä, jotka eivät aavistaneetkaan olevansa hänen vallassaan.
Niin kovassa jännityksessä Gösta Wickner tähän aikaan eli, että hän tuskin tunsi vähääkään painostavan tuon uuden uhkapelinsä, jonka hän oli salaisesti alkanut, ennenkuin hän vielä oli itselleen tunnustanutkaan tahtovansa voittaa takaisin sen naisen, jonka elämä oli kerran häneltä riistänyt.
Hän tuli kokouksesta eräänä iltana ja tapasi sattumalta Anna rouvan kadulla. Hän tuli juuri kuin odotettuna ja Gösta tunsi riemusta sydämensä soivan.
Hän lähestyi Annaa ja kysyi Bobia.
Anna rouva näytti olevan tyytymätön kysymykseen ja Gösta vaihtoi samassa keskusteluaineen. He kulkivat aina Annan kotia saakka. Mutta Anna rouva ei pysähtynyt ja he eivät olleet huomaavinaankaan olevansa perillä, vaan kävelivät vaieten molemmat ohi ja menivät Valhallantielle saakka. Oli valoisa kevätilta ja ilma oli niin hyväilevän lämpöinen.
Ajattelemattaan he jatkoivat vain kävelyään ja Gösta Wicknerilla oli polttava halu kysyä häneltä mitävarten he seurasivat toisiaan eivätkä menneet kumpikin kotiinsa. Hän tahtoi hymyillen kysyä sitä, sanoa leikillään muutamia sanoja ja nähdä hänen punastuvan, nauttia siitä tunnustuksesta, joka ilmenisi tuossa poskien punehduksessa. Mutta hän ei saanut sanoja suustaan. He seurasivat vain toisiaan ja molemmat tunsivat toistensa läsnäolosta saavansa lepoa. Gösta Wickner oli iloinen kuin itse nuoruus ja koko hänen olennostaan henkäili jonkunlaista aistillista onnea, joka seurasi häntä ikäänkuin ilmakehänä. He olivat molemmat kauvan vaiti, se oli sellaista hiljaisuutta, joka punoo ihmisiä lujempiin siteisiin kuin sanat voivatkaan.
"Miksi te olette niin muuttunut?" kysyi Anna äkkiä.
Gösta Wickner säpsähti.
"Olenko minä?" kysyi hän.
"Kyllä varmasti", sanoi Anna. "Tehän olette kuin nuortunut. Te näytätte ikäänkuin kulkevan onni kädessä."
Itse asiassa Gösta eli siksi kovassa jännityksessä, ettei hän huomannut tuota muuttumistaan. Mutta Annan sanoessa huomasi hän totuuden tuossa hänen huomautuksessaan ja oli samalla kertaa iloinen siitä, että Anna oli sen huomannut. Hänen aivojensa läpi lensi ajatus siitä, miten äärentön nautinto olisikaan voida kertoa kaikki Annalle. Tehdä tutuksi hänelle kaikki suunnittelunsa samoin kuin hän oli häntä tutustuttanut kaikkiin suhteisiinsa. Runoilijan lailla kertoa rakastamalleen naiselle niiden syntymättömien runojen sisällyksestä, jotka täyttävät hänen rintansa ja verkalleen muodostuvat runoiksi, niin kertoisi hän hänelle tuon suuren, järkevästi muovaillun runon, jossa hän itse näinä päivinä oli näytellyt sankarin osaa. Hän näkisi hänen silmänsä ihailusta loistavan, kuulisi hänen kummastuksesta lyhyeen hengittävän, tuntisi hänen myötätuntoisuutensa lämpymän laineen lailla vierivän koko sen onnen unelmansa yli, jonka hän oli niin hyvin kätkenyt, varmasti tietäen, ettei hänellä ole yhtään sellaista tuttavaa, jolle hän sen voisi uskoa.
Hetken kiusasi häntä tuo ajatus niin voimakkaasti, että hän oli melkein alkaa kertoa siitä. Mutta viime silmänräpäyksellä hän hillitsi itsensä. Hieman taikauskoisesi ajatellen, joka ei ole tavatonta järjen hillitsemille haaveilijoille, tunsi Gösta Wickner äkkiä, että sellaisen luottamuksen antaminen voisi vain aiheuttaa hänelle onnettomuutta. Hän hillitsi itsensä hymyllä, jonka hän käänsi ulospäin suojaavaksi kilveksi; ainoa, jota hän ei voinut tukahduttaa, oli riemuitseva pohjasävy hänen äänessään, kun hän vastasi:
"Nuortuuhan sitä aina hieman keväisin. Jos te voisitte nähdä itsenne peilissä, näkisitte samaa itsestännekin."
Anna rouva hymyili. Ja vähän myöhemmin he erosivat.
Kun Anna rouva oli jo sanonut hyvästi, kääntyi hän takasin ja huusi Gösta Wicknerin takaisin. Hän tuli uudestaan Anna rouvan luokse ja heidän katseensa yhtyivät.
"Minä tahtoisin vaan sanoa teille", sanoi Anna rouva, "että minä hyvin hyvästi tiedän, että te ette puhunut äsken oikein totta."
Gösta Wickner teki äkkinäisen liikkeen, mutta Anna rouva keskeytti hänet:
"Älkää vaivatko itseänne", sanoi hän. "Minä tiedän oikeen hyvin, ettei aina voi totta puhua. Minä en vaan pidä siitä, että te luulette minua tyhmäksi."
Silloin nyökäytti Anna rouva päätään ja hävisi hämärään eteiseen.