XV.
Anna rouva oli ruvennut makaamaan pitkään aamusilla, jonka vuoksi Bob sai nykyään usein syödä aamiaisen yksinään. Tämä tapahtui osittain senvuoksi, ettei mikään enää houkutellut Anna rouvaa nousemaan aikasin ylös, osittain myöskin senvuoksi, että hän tahtoi mieluummin lyhentää niitä tunteja, jolloin hänen täytyi olla kahden miehensä kanssa.
Kun hän jäi yksin ja päivä kultasi hänen ympärillään olevia esineitä, loikoili Anna rouva katsellen uutimia, joissa auringonsäteet leikkivät.
Kuinka olikaan kaikki näin muuttunut? Tuota hyödytöntä ajatusta hän voi kääntää ja vääntää, kunnes kerrassaan toinen tunne sai hänet sen unohtamaan ja se oli niin voimakas nurjamielisyyden tunne Bobia kohtaan, että se tunkeutui hänen tapojensa pienimpiinkin ominaisuuksiin ja hänen viattomimpiinkin pikkupiirteisiinsä. Juuri se mitä hän ennen oli hyväilevällä hellyydellä ajatellut, oli hänelle nyt kaikkein enimmän vastenmielistä. Hän saattoi maata ummessa silmin ja olla nukkuvinaan päästäkseen hänen suuteloistaan, kun hän meni. "Tämä on sitten elämää", ajatteli Anna rouva. Ja mieliharmilla lisäsi hän itsekseen: "Minähän olen vielä nuori."
Anna rouva oli pahoillaan, että hänen elämänsä oli tyhjä ja ikävä — itse hän tapasi sitä ajatuksissaan kutsua sisällyksettömäksi — mutta hän ei tuntenut enää vähääkään tuskaa siitä, että hänen tunteensa Bobiin oli muuttunut vastenmielisyydeksi. Hän näki hänen menevän ja tulevan, niin, vieläpä hän näki hänen kärsivänkin, tuntematta itse sen suhteen muuta kuin velttoa mielipahaa. Anna rouva oli muuttunut kovasydämiseksi ja kotinsa hänestä tuntui vankilalta, jota hän vihasi monin verroin senvuoksi, ettei hän luullut koskaan sen ovien avautuvan hänen omalle vapaudelleen.
Velttoina ja epäselvinä soluivat hänen ajatuksensa edelleen ja nyt niinkuin usein ennenkin tapailivat ne Gösta Wickneria. Hän ei tuntenut mitään iloa häntä ajatellessaan, mutta hänen ajatuksensa vastustamattomasti vetäytyivät aina häneen ikään kuin Anna rouva olisi ollut noiduttu. Kuka hänet oli kiinnittänyt häneen? Mikä häntä oli kiinnittänyt?
Anna rouva koetti vakuuttaa itseään, ettei hän tuntenut Göstassa muuta kuin tavallisen ihmisen, joka oli herättänyt hänessä mieltymystä ja toisinaan häntä hieman huvittanut. Hän huomasi ajattelevansa häntä enimmän senvuoksi, että hän kadehti häntä. Hänen silmissään oli Gösta Wickner onnellisin ihminen maailmassa. Tämä tuli siitä, että Anna rouva oli viime aikoina huomannut itse olevansa sietämättömästi sidottu. Mikä ennen oli ollut hänen onneaan, josta hän oli arvelematta nauttinut, oli nyt muuttunut hänelle sietämättömäksi velvollisuudeksi. Hän toivoi voivansa muuttua mieheksi, jolla hän kuvaili olevan juuri sellaisen vapauden, jota hän himoitsi. Ja tätä tietä palasivat hänen ajatuksensa jälleen Göstaan. Hänellä oli kaikki, mitä hän voi toivoa itselleen. Hän oli vapaa kuin lintu, voi tehdä ja jättää tekemättä ja elää juuri niinkuin halusi. Eivät mitkään siteet painaneet häntä, ei mitään velvollisuuksia. Hän voi mennä minne halusi. Ajatellapas sitä! Ei mitään velvollisuuksia ketään kohtaan ja täydellisesti vapaa.
Niin kokonaan oli Anna rouvan mailmankatsomus hänen itsensä tietämättä, miten se oli tapahtunut, muuttunut, ettei hän voinut löytää mitään parempaa kuin mitä hän itse himoitsi. Jos hän olisi sensijaan joutunut naimisiin Gösta Wicknerin kanssa silloin, kun hän oli mennyt Bobin kanssa naimisiin! Anna rouva hymyili nyt tätä ajatellessaan. Hän koetti ajatella sellaista näytelmää Gösta Wicknerin kanssa, jollaisia hänellä ja Bobilla oli ollut niin monta. Hän kuvitteli näkevänsä Göstan edessään sellaisessa tilaisuudessa ja kun hän ajatteli sitä, niin tapahtui se kumma, että Anna rouva pelästyi. Oikeen pelosta vilu karsi hänen ruumistaan. Hän pelästyi niin, että hänen täytyi mennä akkunaverhoa avaamaan voidakseen katsoa ulos. Niin hän pelästyi. Sillä hän tunsi sen, ettei hän koskaan tohtisi tehdä mitään poikkipuolista noiden silmien edessä, jotka näyttivät voivan lukea pienimmänkin salaisuuden hänen sielussaan.
Mikä valta sitten oli tuolla miehellä häneen ja kuka hänelle oli antanut sellaisen vallan? Anna rouva jätti toalettinsa ja hänen mieleensä johtui ajatus. Se oli Bob, joka ensin oli johtanut hänen ajatuksensa näille jälille ja siellä ne nyt pyörivät ympäri kuin kärpäset lasikuvussa. Bob se oli, joka oli kertonut hänelle, että Gösta… ennen heidän naimisiin menoaan… oli rakastanut…
Silmänräpäyksessä hän luuli selvänäköisesti käsittävänsä kaiken sen, joka oli ollut ja kaiken sen, joka oli. Siis kaikkityyni oli Bobin syy ja hän sai syyttää siitä itse itseään.
Anna rouva tunsi sydämensä kevenevän tätä ajatellessaan.