XXV.
Niin kului muutamia päiviä, joina Ivar Lyth'istä tuntui kuin ei kerrassaan mitään olisi tapahtunut. Hän ei muistellut silloin ylipäänsä mitään ajatelleensa, sanoneensa tai tehneensä. Mutta eräänä sunnuntaina heräsi hän ja näki auringon paistavan palomuurin valkoiseen seinään vastapäätä hänen asuntonsa ainoata akkunaa. Auringonloiste pisti häntä silmään valkoisella valollaan ja hän tunsi ehkä ensi kertaa koko elämässään tietävänsä, mitä hänen piti tehdä. Kuinka mahdotonta eikö kaikki ollut hänestä, kuinka raskasta kaikki oli ollut, kuinka sanomattoman kurjaa ajatella! Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta! Ei mitään muutosta! Ei mitään valoa, ei mitään, joka olisi voinut hankkia vain silmänräpäykseksi päivää! Hänen siinä maatessaan ja ajatusten noustessa ja laskiessa hänen sisällänsä vierittäen toisiansa kuten meren aallot, lankesivat hänen silmänsä Felix'iin. Poika nukkui raskaasti ja Ivar Lyth näki, miten painuneet hänen silmäluomensa olivat, kun hän nukkui. Hän oli laihtunut. Mikä pieni, läpikuultava käsi olikaan se, mikä lepäsi peitteellä! Viime aikoina oli isä melkein unhottanut pojan, kuten oli unhoittanut itsensä ja oman elämänsä, niin, kaiken koko maan päällä.
Hän sulki hetkiseksi silmänsä jotta ei hänen tarvitsisi nähdä ja siinä maatessaan ja uinuessaan ajatteli hän, että nyt ei viipyisi kauan, ennenkuin poika saisi alkaa kuten hän itse. Poika, joka oli hänen silmäteränsä, hänen rakkaimpansa maan päällä, parhain ja kallein mitä hän tiesi, hän tulisi kerran samaan kiertokulkuun, olisi oleva kuin ratas, joka surrasi ympäri rajattomassa koneistossa. Felix ei ollut enään Felix, Ivar Lyth näki pojan melkein omassa olemuksessaan. Felix oli sidottu vaimoon, joka vaati paljon antamatta mitään, vaimoon, joka imi hänen voimansa, nieli koko hänen elämänsä ja antoi tämän elämän sirpaleet niille uusille lapsille, jota olivat hänen onnettomuutensa, kuten oli käynyt Ivar Lyth'ille itselle. Ehkä joi tämä vaimo myöskin? Oli mahdotonta, ett'ei hän joisi. Ivar Lyth näki kaiken tämän tanssivan kuin tulessa sulettujen silmiensä edessä.
Kuinka usein olikaan hän nähnyt saman näyn! Lukemattomia kertoja oli se sukeltanut esiin hänen sisimmästään ja kohottanut sitä kuumetta, jossa hän eli. Hän ei saattanut ymmärtää, mistä se tuli, että hän juuri tällä kertaa näki terävämmin kuin ennen. Kuin peloittava aaveolento kohosi se pimeästä ja uhkasi häntä. Näky tuli kuin vaara, kuin näkemätön voima, joka tahtoi hänelle pahaa. Kaikki tuska ja kammo, jota hän ennen oli tuntenut kävi tyhjäksi sen nimittämättömän kammon edessä, joka nyt tärisytti häntä. Tästä kammosta tuli ääni, joka oli vakoillut hänen sisässänsä, häirinnyt hänen päiviensä työtä ja öittensä lepoa, ja tämä ääni suli yhteen hänen sielunsa kanssa, ja hän luuli sen jossain kohden sisällänsä huutavan, että nyt täytyi hänen toimia. Hänen, joka koko elämänsä oli antanut johtaa itseään, hänen, joka masennettuna ja sorrettuna oli kulkenut, minne kohtalo oli vienyt, hänen täytyi nyt kohottaa kätensä taisteluun. Hänen täytyi työskennellä itse itsensä vapaaksi, hänen täytyi auttaa poikaansa. Poikaan ei onnettomuus saanut tarttua, hänen täytyi päästä pois, jotta ei köyhyys ja kurjuus saisi masentaa ja tukahuttaa häntä, kuten hänen isäänsä. Hetkessä tunsi Ivar Lyth nyt kyynelien virtaavan silmistänsä kuin olisi hän tahtonut itkeä koko elämänsä tuskan ja hänen sisässään tyyntyi samassa silmänräpäyksessä. Voiko kukaan ajatella tai ymmärtää tätä? Voiko kukaan muu kuin niin epätoivoisen onneton ihminen itse käsittää sitä ääretöntä kauheutta, jota tämä merkitsi, että hän nyt oli rauhallinen?
Ivar Lyth nousi istumaan vuoteelleen ja kaikkien nukkuessa hänen ympärillään tiesi hän, mitä tahtoi tehdä. Ett'ei hän ollut ymmärtänyt sitä ennen! Sehän oli niin selvää ja yksinkertaista. Tarvittiin vain yksi ainoa teko ja niin olisi kaikki hyvä.
Ivar Lyth oli oikeastaan kauan ajatellut tätä ja ensi kerran pitkästä ajasta tunsi hän jotain onnen tapaista. Hän ei tarvinnut nyt ollenkaan aikaa harkitakseen tai miettiäkseen tekoansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ajatellut kaikki ajatukset loppuun ja kaikki veivät ne hänet samaan päämäärään, jota ei kukaan muu kuin hän itse osannut ajatella tai aavistaa. "Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi", sanoi hän. Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi. Hän ei voi olla suomatta minulle tätä ainoata silmänräpäystä, jolloin minä olen vapaa kaikesta epäilyksestä ja tunnen itseni vahvaksi.
Ei ollut mitään ulkonaista syytä, miksi Ivar Lyth'in piti tulla ajatelleeksi tätä juuri nyt. Hän olisi voinut tehdä toisen päätöksen. Hän olisi voinut… Niin, minä en tahdo väsyttää kaikilla niillä hirvittävyyksillä, joita hänellä olisi ollut voima tehdä ja jotka olisivat vieneet hänet samaan tulokseen. Ei tullut myöskään mitään erityistä syytä pakoittamaan häntä toimimaan. Hän olisi voinut odottaa kuukauden tai vuoden. Hän olisi voinut myöskin tehdä sen paljon aikaisemmin. Mutta se oli kaikki, mitä minä ennen olen kertonut, kaikki, mikä oli kokoontunut saattaakseen hänen sielunsa sekasortoon, kaikki tämä puhkesi nyt, kuten laava puhkee ja särkee maankuoren, joka kauan on heilunut maanalaisen tulen painosta. Oliko se tämä, jota ihmiset vanhaan aikaan kutsuivat perkeleeksi?
Oli aikainen aamu ja kaikkien nukkuessa nousi Ivar Lyth ylös ja herätti poikansa. He menisivät ulos yhdessä, he, jotka kuuluivat yhteen elämässä ja kuolemassa. He lähtisivät katsomaan kevättä, poimimaan kukkia ja kuulemaan linnunlaulua. Oli kauan, kauan siitä. Niin omien ajatustensa masentama oli Ivar Lyth ollut, että hän ei edes ollut muistanut itsellään olleen tapana mennä ulos leikkimään pojan kanssa. Kuinka hän katuikaan sitä nyt! Kuinka julma arveli hän olleensa sentähden, että oli laiminlyönyt poikaa niin kauan. Poikahan oli tullut eräänä iltana —- siitä ei voinut olla enempää kuin kaksi viikkoa — ja kysynyt häneltä: "Miksi sinä et koskaan enään ota minua kanssasi ulos?" Ivar Lyth tuskin kuuli häntä. Hän vastasi vain olevansa väsynyt ja ett'ei voinut. Nyt katui hän sitä katkerasti, nyt, kun se oli myöhäistä. Hän näki silmiensä edessä pienen sillan, joka pisti veteen pajun alta, eikä hänen kätensä vapissut kumartuessaan herättämään poikaa.
Ivar Lyth oli hiipinyt pojan vuoteelle varpaillaan, jott'ei kukaan heräisi.
"Tst!" sanoi hän. "Jos voit pukeutua niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule sinua, saat seurata isää ulos."
Teidän olisi pitänyt nähdä, miten poika hymyili isälle. Isä näki sen ja ajatteli: "Jos joku olisi nähnyt tuon, olisi hän ehkä voinut ymmärtää, ett'ei minulla ole sydäntä antaa hänen elää." Felix tuli niin iloiseksi, että hän tuskin saattoi hillitä ääntänsä kun hän kuiskasi takaisin:
"Miten sinä olet kiltti!"
Pukeutuessaan hiipi hän isän luo ja kuiskasi jälleen:
"Miksi et puhunut siitä eilen?"
"Eilen?"
"Niin, minähän kysyin sinulta eilen tahdoitko ottaa minut mukaasi."
Tosiasia oli, että Ivar Lyth ei ollut koskaan kuullut pojan kysymystä. Siihen määrään oli hän silloin ollut omien ajatustensa vanki, ett'ei edes ollut tiennyt pojan itseään puhutelleen. Nyt kävi hän melkein iloiseksi tästä tiedosta. Hänestä tuntui kuin olisi poika itse tietämättänsä ottanut osaa hänen suunnitelmaansa ja herättänyt sen.
"Miksi et sinä sanonut mitään?" toisti Felix.
"Minä tahdoin hämmästyttää sinut", vastasi isä.
Hän kuuli pojan nauravan lyhyttä hillittyä nauruansa. Kun Felix oli pukeutunut, kumartui hän ja otti pienet kenkänsä käteensä. Hän antoi isälle merkin olevansa valmis ja Ivar Lyth'in piti juuri kääntyä ottaakseen hattunsa, joka oli pudonnut lattialle, kun hän samassa tuli tuupanneeksi tuolia takanaan. Se kaatui ja hänen vaimonsa heräsi kolinaan. Hän istuutui suorana sängyssä ja tarkasteli heitä molempia.
"Minnekä te menette?" sanoi hän.
Ivar Lyth seisoi sanattomana. Hänestä tuntui kuin voisi hänen vaimonsa katsoa hänen läpitsensä ja kuin hänen ehdottomasti täytyisi ymmärtää, mitä hänellä oli tekeillä. Hän oli niin tämän ajatuksen läpitunkema, ett'ei hän siinä hetkessä voinut vastata hänelle ainoatakaan sanaa. Hän katsoi Felix'iin. Poika seisoi aivan hiljaa kengät kädessä. Näkyi selvästi, että hän oli aivan suunniltaan pelosta.
"Me voimme halusta jäädä kotiin, jos äiti tahtoo", sanoi hän.
Vaimo katsoi jälleen heihin molempiin ja alkoi nauraa.
"Aiotko sinä karata?" pilkkasi hän kääntyessään mieheen. "Ja ottaa aarteen mukaasi? Tee se! Et sinä kuitenkaan pitkälle pääse."
Samassa oli Ivar Lyth tointunut. Hän ymmärsi, ett'ei kukaan enään voisi estää häntä.
"Mene, Felix", sanoi hän ja työnsi hänet ulos ovesta.
Saatuaan pojan ulos kääntyi hän jälleen vaimoonsa:
"Niin", sanoi hän. "Minä aion karata. Ja minä aion ottaa mukaani hänet, jota sinä kutsut minun aarteekseni. Sinä et näe meitä koskaan enään, nyt tiedät sen."
"Suokoon Jumala, että olisi niin hyvin laita", vastasi vaimo.
Hän ei tarkoittanut, mitä sanoi. Mutta hänen mielensä kuohahti. Mies ymmärsi sen ja hän katsoi vaimoa silmiin.
"Huomena kadut sinä, mitä nyt olet sanonut", vastasi hän.
Sillä kääntyi hän ja lähti paiskaten oven lukkuun. Mutta kun hän tuli oven ulkopuolelle, ei hän voinut ensin nähdä Felix'iä. Hän huusi hänen nimeänsä. Mutta ei kukaan vastannut. Ivar Lyth kävi tuskaiseksi saamatta selvää miksi. Hän astui portaita alas, hiipi hiljaa eteenpäin kuin olisi hän pelännyt, että olisi saapuvilla joku, joka tahtoi häntä pidättää. Alhaalta kadulta löysi hän Felix'in. Poika tuli juosten häntä vastaan ja otti häntä kädestä.
"Oi, kuinka minä pelkäsin", sanoi hän. "Minä luulin, että sinä et koskaan tulisi."
Ivar Lyth kärsi nähdessään lapsen ilon ja koko se levollisuus, jota hän oli tuntenut, ennenkuin vielä oli ulkona, oli kuin poispuhallettu. Se kauhea levottomuus, joka edellisinä päivinä oli vallinnut häntä, tuli kaksinkertaisella voimalla takaisin. Jälleen luuli hän voiman, joka oli häntä itseään väkevämpi ja joka ei tahtonut päästää saalistaan ennenkuin se oli imenyt viimeisen veripisaran hänen suonistansa, vastustamattomasti vievän häntä eteenpäin. Ja samalla kertaa valtasi hänet suuri sääli lasta kohtaan, joka luottavaisena kulki hänen sivullansa ja piti hänen kättään kädessänsä. Se ei ollut samaa sääliä, jota hän tavallisesti tunsi. Se oli aivan toista. Se oli sen säälin kaltaista, jota muut ihmiset tuntevat. Ivar Lyth piti aivan yksinkertaisesti, että poika oli niin nuori ja niin hento. Hän oli omiaan elämälle ja auringolle. Hänen tuli elää ja olla onnellinen, tulla suureksi ja vahvaksi ja uurtaa itse uransa, joka olisi parempi kuin hänen isänsä oli osannut. Ivar Lyth tunsi sydämensä yhä hellenevän ja hän pusersi pientä kättä omaansa katsoen poispäin ja suurten kyynelien täyttäessä hänen silmänsä.
Mutta koko ajan tiesi hän kuitenkin, että se tapahtuisi, tiesi toimivansa juuri niinkuin oli päättänyt ja hän tiesi myöskin, ett'ei hänellä olisi voimia kääntyä ja jättää poikaa kotiin sillä aikaa kun itse menisi sitä tietä, josta ei kukaan palaa takaisin. Ivar Lyth kulki ja ajatteli, eikö hänen pitäisi kysyä Felix'iltä. Olisi mahdollista, että poika ajattelisi samalla tavoin kuin hän itse. Hän oli niin yksinäinen ja niin onneton — ja hän oli ikäänsä nähden vanha. Mutta Ivar Lyth ei löytänyt sanoja, hän jatkoi vain kulkuansa tietä pitkin pitäen pienokaista kädestä.
Niin vaelsivat he kumpikin ympäri eläintarhaa niin kauan, että aurinko nousi korkealle taivaalla ennenkuin kumpikaan tuli ajatelleeksi tarvitsevansa lepoa.
Ivar Lyth pani huomioonsa joka sanan, jonka Felix sanoi koko päivänä ja hän arveli, ett'ei koskaan ollut nähnyt häntä niin säteilevän iloisena. Erittäin iloitsi poika, kun he löysivät puolivalmiin linnunpesän ja seisoivat kauan ja katselivat, miten linnut lensivät edestakaisin vieden korsia pesään. Ivar Lyth ei koskaan arvellut huomanneensa, miten viisas hänen poikansa oli ja kuinka hyvin hän kaiken huomasi.
"Minä olen väsynyt", sanoi Felix. "Me olemme kulkeneet kauaksi."
Ja niin istuutuivat he. Felix ryömi ruohoa pitkin tullaksensa lähemmäksi linnunpesää peloittamatta poikasia. Hän tuli takaisin ja kertoi isälle, mitä oli nähnyt. Yht'äkkiä tuntui kun olisi poika tullut ajatelleeksi jotakin. Hän hiipi isän polvelle ja nojasi häneen kuten hän aina teki ollessaan surullinen tai ajatuksissaan. Ivar Lyth tunsi hänen pienen sydämensä lyövän ruumistaan vasten ja hänestä tuntui, että niin yksin ei hän milloinkaan ollut istunut lapsen kanssa. Oli kuin olisi maailma kuollut heidän ympäriltänsä, eikä mitään muuta ollut jälellä, ei mitään muuta kuin se suuri rauha, joka odotti. Työmiehestä tuntui melkein kuin ihmeeltä, että he vielä hengittivät. Niin hiljaista oli kaikki heidän ympärillänsä. He kuulivat vain linnunsiipien suhinan, kun ne lentelivät edestakaisin heidän päänsä päällä ja niiden lyhyen viserryksen, kun ne huutelivat toinen toistansa pesän reunalta.
Silloin kuuli Ivar Lyth pojan päätään nostamatta kysyvän häneltä:
"Miksi eivät ihmiset ole kuten linnut? Ne auttavat toinen toistansa pesän teossa, ne eivät noki toisiansa eivätkä kiistele tilasta."
Sinä hetkenä ei Ivar Lyth'istä tuntunut vähääkään kummalliselta, että lapsi saattoi tehdä sellaisen kysymyksen. Mutta hän tunsi olevansa hirvittävällä mielellä eikä tahtonut kauempaa istua hiljaa.
"Tule", sanoi hän. "Minä tahdon mennä."
Ihmetellen seurasi poika häntä. Mutta hän ei enään pitänyt isää kädestä. Hiljaa seurasi hän häntä tietä pitkin.
"Onko sinun nälkä?" kysyi isä viimein.
"On kyllä", vastasi Felix.
Hän ei näyttänyt ollenkaan ajatelleen mitään sellaista. Mutta Ivar Lyth'iin tuli äkillinen halu nähdä poika iloisena. Hän vei lapsen pieneen kahvilaan, joka oli auki. Siellä antoi hän pojan valita, mitä halusi. Hän sai kaikkea, mikä oli hyvää ja kallista ja isä istui ja iloitsi, miten hyvältä kaikki pojalle maistui. Hän osti pussillisen makeisia ja antoi hänelle ne, sillä hänen sydämensä vuoti yli reunojensa ja hän koetti kaikin tavoin osoittaa sitä. Ja jälleen menivät he ulos jatkaen matkaansa pitkin rantaa Kaivolahteen. Taas kulkivat he kauas pois ja taas alkoi poika puhua. Mutta hän ei ollut enään iloinen kuin ennen. Hän ei hymyillyt eikä hän huomannut, mitä oli nähtävää sen tien varrella, jota he kulkivat. Felix oli jälleen tarttunut isän käteen ja Ivar Lyth vapisi tuntiessaan pienen käden omassaan. Syy tähän oli se, että hän tiesi nyt paikan lähenevän. Koko ajan oli Ivar Lyth nähnyt tämän paikan silmiensä edessä. Se oli vanha, lahonnut silta, joka pistäytyy veteen. Sen alitse juoksee vesi mustana. Ivar Lyth oli kerran nähnyt erään vaimon noutavan sieltä vettä. Hän tiesi, että siinä oli syvää. Siitä asti kun hän oli lähtenyt kotoa oli yhä ja yhä tämä paikka väikkynyt hänen silmissänsä, mutta koko ajan oli hän kulkenut toiselle suunnalle, missä se ei ollut. Tietämättänsä oli hän nyt ohjannut askeleensa sinnepäin. Ja nyt näki hän paikan silmiensä edessä. Hän tiesi, ett'ei voisi kestää kauempaa nähdä pojan kulkevan niin tyynenä sivullansa eikä tuntea pienen käden puristavan omaansa. Hän rupesi vapisemaan voimatta hillitä sitä ja hän kärsi tuskia, joita ei ihmisvoimien luulisi voivan kantaa. Yht'äkkiä näki hän, että Felix oli huomannut hänen kiihtymyksensä.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi lapsi.
Ivar Lyth ei vastannut hänelle. Hän ei voinut vastata. Hän vain kiirehti ja tarttui lujemmin poikaa kädestä. Silloin irtautui poika hänestä ja katsoi häneen. On ihmeellistä, että lapsen kasvoilla voi olla sellainen ilme.
"Sinä ajattelet lähteä minun luotani. Minä tiedän, että sinä ajattelet sitä. Koko tämän talven olen minä sen ymmärtänyt ja minä olen rukoillut Jumalaa, että sinä et saisi lupaa tehdä sitä. Sinä et saa jättää minua yksin."
"Minä en koskaan jätä sinua yksin, Felix", vastasi mies.
Ja hän arveli, ett'ei koskaan ollut kenellekään antanut niin juhlallista lupausta.
Poika pysähtyi ja hänen kasvonsa näyttivät vanhan miehen kasvoilta.
"Lupaatko sen minulle?" sanoi hän.
"Kyllä, kyllä", vastasi isä. "Minä lupaan sen sinulle."
Samassa ei Ivar Lyth enään voinut hillitä itseään. He olivat paikalla ja hän näki sillan häämöittävän alhaalta veden rannalta. Hän näki pienen polun, joka vei alas sillalle, sen mustan veden luo, joka huuhteli sen reunoja. Ivar Lyth kumartui otti pojan käsivarsillensa, nosti hänet ylös ja juoksi hänen kanssansa siltaa kohden.
"Jumala olkoon meille kummallekin armollinen", mumisi hän.
Mutta kun Ivar Lyth seisoi nojaten mustan veden yli lensi kuin salama hänen päänsä läpitse se ajatus, että jos hän juoksisi hänen kanssansa veteen, voisi hän päästää pojan ja vaipua yksin pohjaan. Lapsi voisi pelastua ja niin jättäisi hän kuitenkin pienokaisen yksin. Ivar Lyth katsoi Felix'iin. Poika nojasi isän rintaan ja piti silmiään kiinni kuin ymmärtäisi hän kaiken. Silloin lähti Ivar Lyth sillalle. Hän kuuli karkeitten kenkiensä kolisevan lankkuja vasten ja hän kyykistyi. Sitten otti hän pojan syliinsä ja suuteli häntä kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa. "Jumala siunatkoon sinua", kuiskasi hän. "Jumala siunatkoon sinua!" Vapisevin käsin irroitti hän lapsen käsivarret, jotka olivat hänen kaulallaan ja nosti häntä eteenpäin. Silloin aukaisi lapsi silmänsä, jotka selällään tuskasta tuijottivat isään.
"Mitä sinä teet?" huusi hän.
Ja Ivar Lyth oli vähällä hellittää kätensä. Hän vapisi kuin olisi hänet estetty täyttämästä aikomustansa.
Mutta kooten kaikki voimansa upotti hän lapsen veden alle. Hän näki hänen päänsä vaipuvan, näki veden, joka tasaantui sen ylitse käsiensä välistä. Hän tunsi pojan ruumiin, joka vääntelehti ja nytki ankarasta pitelystä. Lapsen kädet tarttuivat isän käsiin epätoivon voimalla, kuin olisi hän ristinyt ne ja rukoillut elämänsä puolesta. Mutta onnettoman miehen sisässä huusi ääni, joka oli toisen ja oli tullut nyt hänen omakseen: "Alas, alas, alas." Ja hän piteli poikaa alhaalla kunnes kaikki vastarinta oli loppunut ja hän vain tunsi pienen, kylmenneen käden, joka oli sulkeutunut hänen ranteensa ympäri, suonenvetoisen puristuksen. Silloin nosti hän viimeisine voimineen pojan ruumiin ylös sillalle ja tunsi, että se oli kuollut.
Ivar Lyth heittäytyi suullensa kuolleen ruumiin viereen ja itki pää poikansa rintaa vasten.