I.
Minä olen miettinyt itseni väsyksiin, ymmärtääkseni sitä, jonka olen muutamien lyhyvien vuosien kuluessa elänyt. Pyysinhän vain niin vähän ja tahdoinhan antaa niin paljon… Oikeastaan pyysin vain saada antaa.
Ja kuitenkin…
Väsyneenä minä käyskelen huoneessani edestakaisin, ja kun lampustani öljy on palanut loppuun, heittäydyn vuoteelleni ja vaivun horroksiin, mutta en uneen. Mennyt aika ei ole vielä voinut minua parantaa. Ja kuitenkin pitäisi vuosien jo aikoja sitten tehneen vaikutuksensa. Kukaan ei tiedä, että elän niin. Kukaan ei aavista, että silloin tällöin, kun sitä vähimmän uskon, purkautuu tuo vanha sielustani, ne vanhat haavat aukenevat, jotka eivät tahdo parantua. Junia tulee ja lähtee pieneltä rautatieasemalta. Talvi tulee aikaisin täällä pohjoisessa ja lunta on jo vahvasti kedoilla ja kankailla. Tunturit kohoavat ympärilläni synkkinä öistä tähtitaivasta kohti.
En ollut koskaan nähnyt tähtien niin kummasti kimmeltävän silloin kuin suurkaupunki piti minua vankinaan. Talviyö lähenee. Aurinko häviää pian ja kuluu kuukausia ennenkuin saan sen jälleen nähdä nousevan tunturien yli, jotka ympäröitsevät laaksoani. Täällä en tapaa monta ihmistä. Ja talvisin ei kulje junakaan niin usein.
Täällä selvenee kaikki minulle. Mutta sekin käy vitkalleen. Se käy kuin paraneminen pitkällisestä taudista, joka taistelee sitkeästi sielussani eikä tahdo irroittaa kynsiään siitä.
Eräänä päivänä matkustin kaupunkiin tapaamaan poikaani. Me sulkeuduimme hänen huoneeseensa ja istuimme siellä aina iltamyöhäseen. Sillä aikaa katsoi poikani minua ikäänkuin hän olisi tahtonut arvata ajatukseni ja sanoi:
— Eikö meillä nyt ole hyvä olla?
— Kyllä, vastasin minä. Meidän ei ole koskaan ollut parempi olla.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tuli hyväilemään partaani, ikäänkuin tyttö tai lapsi. Tai melkein kuin vanhempi ystävä, joka oli levoton nuoremman ystävänsä vuoksi.
Minä ymmärsin häntä oikein hyvin. Hän on peloissaan minun vuokseni, mihin minä turvaudun yksinäisyydessäni nyt, kun hän oli jättänyt minut yksin maalle ja matkustanut gymnasioon. Minä puolestani en voi unhoittaa pelkoani, että hän oli kärsinyt vahingon, saanut ikäänkuin henkisen vamman kaikesta siitä, mitä hän oli eläessään kokenut. Hän on hieman kalpeakin ja pieni, ikäänkuin olisi pysähtynyt kasvussaan.
Ajatukset heräsivät jälleen istuessani junassa, joka kiidätti minua metsien ja lumipeitteisten kenttien kautta takaisin kotiini.
Minä olen päättänyt parantua, ja tukeakseni itseäni olen sen kirjoittanut. Minä en ole mikään kirjailija. Sen huomaa siitä mitä kirjoitan. En ole muu kuin ihminen, joka on ollut vähällä turmella elämänsä.
En tahdo mielelläni kertoa mitään avioliittoni ensiajoista. Siihen aikaan tunsin sekoittamatonta onnea, s.t.s. olin niin onnellinen kuin minun kaltaiseni ihminen voi olla. Ja onnellisilla kuten tunnettua ei ole mitään historiaa. En tahdo myöskään kertoa kuinka Maud ja minä oikeastaan erosimme toisistamme. S.t.s. minä en tahdo kertoa siitä. Sillä juuri siihen kätkeytyy se arvoitus, joka on tehnyt minut sairaaksi. Maud on sanonut sen minulle ja minä hänelle. Hän on puhunut omalla tavallaan ja minä omallani. Mutta kaikessa siinä mitä silloin keskenämme puhuimme, ei ole mitään, johon voisin pysähtyä ja löytää sellaista selvitystä, joka toisi minulle rauhaa.
Kuulin kerran erään sadun. Täällä, jossa nyt asun, tulevat sadut luokseni. Rautatienasema on tunturin juurella, ja kuluu useita tunteja, jolloin ei saavu yhtään junaa. Hiljaisuudessa alkavat vanhat sadut puhumaan. Ja eräänä sellaisena iltana minä muistin niistä erikoisesti muutaman. Se oli satu metsänneitosesta. Hänestä on paljon satuja. Toisiinsa verraten ne ovat kovin erilaisia. Mutta eräässä kohden yhtyvät. Metsänneitonen tarjoaa miehelle suuremman onnen kuin tavalliset naiset voivat hänelle lahjoittaa. Mutta metsänneito kantaa ketunhäntää, tai hän on ontto kuin purtilo tai lahonnut kanto. Sen huomaa vasta, kun hän kääntää selkänsä. Satujen mukaan hän on julma, kylmä, paha ja kolkko. Kuten sanottu, sellaisia taruja on paljon sekä ritareista että kuninkaista.
Mutta minä en muista niistä yhtään. Se, jonka muistan, kertoo eräästä miehestä, joka eleli yksinään metsässä.
Hänen töllinsä oli matala, ja hän elätteli itseään metsästyksellä ja kalastuksella. Mutta päivät kävivät hänelle pitkiksi. Sillä hän oli kotiarakastava mies. Ja hän ikävöitsi naista.
Raskasmielisenä makasi hän eräänä aamuna ja näki auringon pilkistelevän muutamasta oksanreijästä vuoteensa yläpuolelta seinän läpi. Se oli aikaisin keväällä, ja sadevirrat kuohuivat metsissä niin valtavasti, että hän voi kuulla niitten kohinan. Siitä kasvoi vain hänen raskasmielisyytensä ja hän huokasi ikävöiden.
Silloin hän näki auringonsäteitten ikäänkuin tihenevän oksanreijässä, ja jotain valui seinän läpi hänen luokseen. Ensin hän vapisi pelosta. Sillä hän tunsi jokaisen metsäeläimen, ja hän tiesi, missä vaarat uhkasivat. Mutta kun hän katsahti ympärilleen, niin näki hän naisen seisovan lieden luona tulta virittämässä. Mitään sen kauniimpaa hän ei ollut koskaan nähnyt.
Silloin hän nousi vuoteeltaan ja sanomatta sanaakaan naiselle vuoli metsästysveitsellään tulpan, jonka hän kiersi oksanreikään.
Nainen jäi hänen luokseen ja lahjoitti hänelle rakkautensa. Hän laittoi hänen vuoteensa ja keitti hänen ruokansa. Hänestä tuli lempeä ja ahkera vaimo. Hän synnytti hänelle lapsenkin. Yöt ja päivät hän teki hänet onnelliseksi.
He elivät monta vuotta niin ja mies alkoi melkein unhoittaa kuinka hän oli vaimonsa löytänyt. Mutta eräänä yönä, kun hän lepäsi vaimonsa käsivarrella, kysyi hän mieheltä hyväilyjensä lomassa, kuinka tämä oli hänet löytänyt. Ja mies ymmärsi silloin, miksi vaimonsa oli viime viikkojen kuluessa ollut yhtä raskasmielinen kuin hän itsekin oli ollut silloin, kun hän eli yksin. Ensin hän ei vastannut, mutta metsänneidon suutelon hurmaamana hän ei voinut olla vastaamatta. Hän otti pois puunappulan, joka oli vielä oksanreijässä. Ja katsohan! Nyt leikki kuun kalpea valo vuoteella. Sillä metsässä oli yö.
Silloin hän näki kuinka vaimonsa muuttui ikäänkuin läpinäkyväksi hänen silmissään ja yhtyi kuun kelmeään valoon. Samaa tietä, mitä oli tullutkin, valui hän uloskin; ja seinän läpi kuuli mies valittavaa huutoa, ikäänkuin huuhkajainen olisi huutanut vuorella.
Hän meni sen vuoteen luo, jossa lapsi lepäsi. Se oli kuollut ja kylmä.
Silloin hän ymmärsi, miksi metsänneito oli kadotessaan valittanut.
Sillä hän huomasi nyt olleensa naimisissa metsänneidon kanssa. Ja hän ei myöskään koskaan muuttunut entiselleen. Hän odotti koko ikänsä häntä. Hän ei tavannut koskaan häntä metsässä.