PIKKU-VEIKON KIRJA
Avioliittoromaani
Kirj.
GUSTAV af GEIJERSTAM
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.
So lasst mich scheinen, bis ich werde.
Zieht mir das weisse Kleid nicht aus!
Ich eile von der schönen Erde
Hinab in jenes feste Haus.
Dort ruh' ich eine kleine Stille,
Dann öffnet sich der frische Blick;
Ich lasse dann die reine Hülle,
Den Gürtel und den Kranz zurück.
Und jene himmlischen Gestalten,
Sie fragen nicht nach Mann und Weib,
Und keine Kleider, keine Falten
Umhüllen den verklärten Leib.
Zwar lebt' ich ohne Sorg' und Mühe,
Doch fühlt' ich tiefen Schmerz genung;
Vor Kummer altert' ich zu frühe;
Macht mich auf ewig wieder jung.
Goethen Wilhelm Meisterista.
JOHDANTO.
Oli kerran kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Hän oli niin onnellinen, ettei hän sitä itsekään ymmärtänyt ja onnessaan hän kirjoitti monta kirjaa ihmisten onnettomuuksista.
Kuitenkaan hänen korkein onnensa ei ollut rakkaudessa eikä sitä myöskään tarjonnut hänelle isänilo, jonka hän piti niin teeskentelemättömän luonnollisena asiana, ikäänkuin vanhemmilla ei koskaan olisi muuta kuin iloa vain lapsistaan; ei se ollut siinäkään, että tuo harvinainen lintu, jota kutsutaan murtumattomaksi nuoruudeksi, monivuotisesta avioliitosta huolimatta hallitsi häiritsemättä pesäänsä hänen kodissaan. Hänen korkein onnensa oli siinä, ettei hän koskaan ollut kohtanut tai oppinut tuntemaan mitään pahaa, jota torjuakseen hän ei uskonut omaavansa voimia eikä terveyttäkään. Ne onnettomuudet, jotka olivat uhanneet sukeltautua esiin, olivat ohi liukuvien hattaroiden lailla hävinneet taivaanrannalta ja jättäneet hänen taivaansa vieläkin puhtaammaksi ja kirkkaammaksi. Niin hän kumminkin luuli ja tämä luulo oli se todellisuus, jossa hän eli. Köyhyyden, jota vastaan hän oli lakkaamatta alinomaan taistellut, oli hän kumminkin jaksanut pitää loidolla. Oli vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan voimiaan mitellyt ja tämä vihollinen oli kuolema. Se ei ollut ehken mikään vähäinen onni tuolle miehelle, ettei hän ollut koskaan kauvan vakavasti peljännyt, että kuolema voisi murtaa hänet itsensä tai heidät, jotka olivat häntä lähinnä.
Tässä olemassaolon täydellisyyden tunteessa kirjoitti kerran sama kirjailija kesäkirkkaan kirjan, joka kertoi kahdesta hänen omasta suuremmasta pojastaan, heidän leikeistään ja iloistaan, seikkailuistaan ja onnettomuuksistaan. Kirja tuli iloiseksi leikiksi hänelle itselleen, ja kun minä nyt jälleen ajattelen sitä aikaa, tuntuu minusta tuskin käsitettävältä, että tämä mies, josta minä tässä kerron, kerran olin minä itse.
Kun kirja oli painettu ja niottu ja kaikki kunnossa, jolloin tämä kertomus oli lähdössä suureen ja avaraan mailinaan, silloin otti kirjailija muutamia kappaleita tätä kotona ikävöityä kirjaa mukaansa kotiaan. Hän kirjoitti Olofin nimen yhteen ja Svanten nimen toiseen kirjaan ja antoi juhlallisesti kummallekin pojalleen kirjansa.
Olof otti omansa ja Svante omansa. Olofin, joka on käytännöllinen luonne eikä juuri paljonkaan välitä kirjallisista riennoista, kerrotaan ensi kerran tässä tilaisuudessa istuutuneen omasta halustaan lukemaan kirjaa. Minä uskon hänen lukeneen melkein kolme kokonaista kappaletta. Svante taas luki yhteen menoon koko kirjan alusta loppuun. Sitten hän otti muutamia kappaleita, joista hän erikoisesti piti ja luki ne uudestaan ääneensä kuka vain tahtoi kuunnella. Sanalla sanoen koko talo oli uhkuvan ilon vallassa.
Tämän tapahtuessa juoksenteli vielä pieni pojan pallero ympäri huoneita. Se oli Olofin ja Svanten pikku-veikko ja hänellä oli pitkä, kihara ja vaaleankeltainen tukka ja niin suuret siniset silmät kuin sellaisella pienellä pojanpallerolla suinkin saattoi olla Hänen nimensä oli Sven ja hän oli vain kahden vuoden vanha. Puhua hän ei tosin vielä oikeen osannut, mutta hän osasi ymmärtää.
Svanten lukiessa ääneensä hänelle kysyi äiti häneltä:
— Kenestä sinä luulet siinä kerrottavan? Ja kun Sven ei tiennyt, mitä sanoisi, niin äiti jatkoi:
— Niin, siinä kerrotaan isoista veljistä. Eikö Nenne ymmärrä sitä?
Sveniä sanottiin nimittäin tavallisesti Nenneksi. Ja sen hän oli itse keksinyt, senvuoksi, ettei hän osannut sanoa s.
— Niin, mutta veljien nimet eivät ole niinkuin kirjassa on, koetti
Nenne väittää.
— Miten tyhmä sinä olet! sanoi Olof, hän on nimittänyt meitä niin.
Silloin Sven ymmärsi ja silmät loistaen kärsimättöminä hän kysyi:
— Eikö siellä ole mitään Nennestä?
Isä oli sillävälin tullut sisälle ja nosti lempilapsensa aina kattoon saakka asettaen hänet polvelleen istumaan ja kysyi:
— Mitä siinä pitäisi olla sinusta poikaressu, joka olet niin pieni, ettet ole vielä mitään tehnytkään?
Mutta Sven ei vain antanut perään.
Hän käytti suuria sinisiä silmiään, miten parhaiden voi, hän jakeli suukkosia pienellä, punasella suullaan, taistellen kaikilla aseillaan, mitä hänellä oli käytettävissään. Hän tahtoi saada kirjan omalle osalleen.
— Niin, mutta eihän Nenne osaa lukeakaan.
Sellainen syy ei vaikuttanut hitustakaan Nenneen. Hän juoksi edestakaisin huoneissa ja ulkona ja hänen pienet, eloisat kasvonsa punottivat kiihkosta. Olof oli saanut kirjan ja Svante oli myöskin saanut samallaisen kirjan. Miksi Sven yksin jäisi ilman.
Siinä ei auttanut mikään. Kirjailijalla ei ollut yhtään uutta kappaletta käsillä. Siksi äiti luovutti omansa ja kun hänen nimensä ensin huolellisesti raapittiin pois, kirjoitti isä juhlallisesti tähän päällimäiseen paperikanteen:
Isältä Nennelle.
Ja silloin vasta Sven oli tyytyväinen.
Se tahtoo sanoa, hän ikäänkuin näytti tyytyväiseltä. Sillä hän ei väitellyt eikä kysellyt enää. Hän kuljeskeli vain lukien uutta kirjaansa. Hän osasi lukea sekä eteenpäin että taapäin, hän piti kirjaa ylös- ja alaspäin, ja luki niin kovasti, jotta koko talo kaikui.
Lopulta hän istui hetken miettien itsekseen. Ja sitten hän juoksi vimmatusti kaikkien huoneiden läpi, ikäänkuin hänen olisi ollut aivan mahdotonta joutua kyllin nopeasti päämääräänsä. Sven juoksi suoraa päätä isän huoneeseen, jossa isä yksin sikaariaan tupruutellen istui kirjoituspöytänsä ääressä. Siellä tekeytyi hän niin pieneksi, että hän voi ryömiä isän tuolin ja kirjoituspöydän väliin ja pisti sieltä päänsä esiin koettaen tirkistellä isää silmiin.
— Mitäs nyt, Sven? sanoi isä, joka ei suvainnut häiritä itseään.
Mutta Sven ei antanut perään ennenkuin isä työnsi tuolin etemmäs, että hän sai ojentaa itsensä. Sitten hän asettui isän polvien väliin katsellen isää kasvoihin ja sanoi lempeästi, mutta varmasti:
— Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä.
— Mitä?
— Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä, uudisti pienokainen.
Ja tällä kertaa hän sanoi koko lauseen varmalla äänenpainolla.
Silloin isä ymmärsi.
Pikku-veikko suri sitä, ettei ollut saanut olla kirjassa mukana. Niin pieni kuin hän olikin, oli hänellä oikeutettu vaatimus. Niin pieni kuin hän olikin, tunsi hän ehkä kumminkin olevansa yhtä oikeutettu vaatimaan yhtä paljon isältä kuin toiset veljetkin, ja niin pieni kuin hän vielä olikin, tiesi hän, että siellä, missä isä ja äiti oli, oli hänellä myöskin paikkansa. Hän katsoi isää suurilla, kysyvillä silmillään, ja hän oli niin kiihdyksissään ikäänkuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.
Isä otti sen myöskin vakavalta kannalta ja vastasi:
— Minä lupaan sinulle, että minä kerran kirjoitan sinusta myöskin kirjan.
— Vain Nennestä, uudisti pikku-veikko selvästi huomauttaen juuri siinä olevan hänen toiveensa ydinkohdan.
— Vain Nennestä, sanoi isä vakavasti. Oikeen on aina oikeen.
Pikku-veikko juoksi isän luota ja hän kertoi uutisensa keittiössäkin.
Hän oli tällä hetkellä täydellisesti hyvitetty.
Pikku-veikko ei myöskään lyönyt laimin muistuttaa isää siitä. Mutta kirjailijallahan on aina niin paljon kirjoitettavaa. Hän ei voi ehtiä vain milloin hyvänsä kirjoittamaan pienestä, pellavakiharaisesta poikaressusta, joka ei ole mitään muuta mailmassa toimittanut kuin tullut ja mennyt vain, valmistaen kaikille iloa. Ja runossa samoin kuin elämässäkin saavat pienet aina vuottaa, koskeivät isot tahdo päästää heitä esille, ennenkuin heidän vuoronsa tulee.
Siksi on pikku-veikko saanut odottaa kirjaansa aina tähän päivään saakka. Nyt olen minä itse muuttunut toiseksi ja kaikki minun ympärilläni on vaihtunut uudeksi. Pikku-veikko ei kyllä tiennyt, mitä hän minulta pyysi, ja yhtä vähän tiesin minä, mitä minä lupasin.
Mutta minä kuulen korvissani äänen, joka pakoittaa minua pitämään mitä lupasin.