I.

Ei mitään siitä, mitä olin odottanut ja peljännyt, jäänyt tulematta. Ainoa eroitus oli se, että kaikkia sitä, mistä onnettomuus kasvoi, minä en tahtonut uskoa, vaikkakin olin aavistanut ja tiennyt sen tulevan. Että suru tulee, sen me ihmiset voimme tietää. Mutta sitävastoin emme koskaan tiedä kuinka se tulee.

Ensiksikin minä tunsin ja ymmärsin sanomattomalla kauhulla, kun edes niin monta päivää oli kulunut, että minä voin rauhoittua ja ajatella mitä oli tapahtunut, ettei vaimoni ollut koskaan puhunut niin todella sielustaan, kuin hän istuessaan huoneessani oli sanonut syntyneensä vain onnettomuudelle ja nyt Svenin pois mentyä elävänsä ainoastaan kuollakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan minä toistin hänen sanojaan, yhä uudestaan ne kaikuivat minun korvissani, ja mitä kauvemmin minä niitä ajattelin, sitä varmemmaksi kävi minulle, että hänen sielussaan taisteli kuolemanikävä ja hänen rakkautensa minuun ja lapsiinsa, jotka vaativat hänen elämään. Yhä enemmän ja enemmän alkoi kuitenkin se, mitä hän oli kertonut rakkaudestaan meihin, valtaamaan minun ajatuksiani ja syrjäyttämään noita hirmuisia sanoja, jotka kertoivat kuolemanikävästä, mikä tuntui melkein muodostuneen kuolemantuomioksi. Minä huomasin hänessä kuluttavasti taistelevan sen tunteen, joka sitoi hänet meihin kolmeen, jotka vielä elimme, ja sen tunteen, joka veti häntä sen luo, joka oli jo poissa. Me olimme olleet hänelle kaikki kaikessa ja siitä johtui hänen kärsimyksensä, ettei hän tuntenut voivansa koskaan sovittaa noita riitaisia tunteita, jotka taistelivat hänen sielustaan.

Minä näin tämän kaiken. Minä näin sen matkalla, jolle olin temmannut hänet mukaani lahjoittaakseni hänelle auringonpaistetta ja raikasta meri-ilmaa, uusia tuttavuuksia ja viedäkseni hänet hieman elämää näkemään. Minä en unhota koskaan tätä matkaa. En koskaan voi unhottaa sitä toivottomuuden tunnetta, joka valtasi minut viikko viikolta yhä selvemmin huomatessani kaiken mitä hän näki, liukuvan vain hänen ohitseen, niinkuin se ei olisi ensinkään kuulunut hänelle. Hän salasi paljon minulta, hän salasi kyyneleitäänkin, ja minä ymmärsin hänen tekevän sen siksi, että hän näki minun elävän ainoastaan toivossa voida johtaa hänet takaisin elämään ja hän niin mielellään tahtoi, että minä tuossa ikävässä saisin säilyttää toiveeni. Minä ymmärsin sen eräänä iltana istuessamme verannalla katselemassa norjalaista tunturi- ja vuonomaisema maalausta. Elsa tarkasteli sitä kauan, sulki silmänsä siltä, jota hän rakasti ja katsoi poispäin.

— Georg, sanoi hän, Georg! miksi sinä sallit minun nähdä tätä?

Sitten hän purskahti hiljaiseen itkuun, mutta koetti jälleen hillitä itkuaan ja kohotti katseensa minuun.

— Miksi sinä teet niin paljon minun tähteni? Miksi sinä olet niin hyvä minulle? Se olisi paljon parempi, että sinä antaisit minun kulkea omaa tietäni.

Minä tunsin olevani mittaamattoman kärsimyksen edessä. Minä tunsin katumusta siitä, että olin tahtonut kohottaa häntä surustaan ja että olin hänen antanut huomata sen. Että ylimalkaa koettaa kohottaa häntä tuskastaan tai vaikuttaa siihen suuntaan, näytti minusta tällä hetkellä vain kurjalta ja pikkumaiselta. Minä vedin vain hänet luokseni ja sanoin:

— Itke minun luonani! Itke niin paljon kuin tahdot! Älä hillitse itseäsi! Etkö usko minun surevan samoin kuin sinäkin?

Kyyneleet virtailivat hänen silmistään ja kumminkin, käännyttyään minuun päin hänen kasvonsa loistivat ilosta, niinkuin hän olisi saavuttanut suurimman onnen mitä voi ajatella.

— Teetkö todellakin niin? sanoi hän.

Se valtasi minut niin, kun vaimoni ilmaisi luulleensa minun jo unhottaneen tai olevan unhottamaisillaan, että tuskani alkoi purkautua, ja minä en kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin mitä itse tunsin, ja mikä minua oli piinannut. Minä kerroin kuinka köyhältä ja täysikasvuiselta kotimme tuntui nyt, kun Sven oli poissa. Minä kerroin hänelle pelkääväni palata kotia ja alkaa jokapäiväistä työtäni, kun tiesin, ettei hänen kirkas äänensä toivottaisi minua tervetulleeksi eikä hän olisi enää piilossa oven takana minua odottamassa. Niin minä kerroin hänelle ja tunsin hänen vaipuvan rauhoittuneena rintaani vastaan. Minä olin onnellinen tietäessäni kuinka me vielä voimme yhdessä tuntea. Mutta minä ymmärsin myöskin hänen pelkonsa, etten minä jakanut hänen surujaan niinkuin hän tahtoi, johtuvan siitä, että hän aavisti sanomattanikin kaiken toimintani, kaikkien ajatusteni ja puheeni kohdistuvan vain yhteen ainoaan tarkoitukseen voittaa hänet jälleen elämälle.

Tätä minä istuin ajattelemassa. Mutta tämän illan jälkeen muutin minä, kuten itsekin oikeen hyvin huomasin, käytökseni vaimoani kohtaan. Minä tyydyin kohtalooni enkä odottanut niin pian hänen kääntävän ajatuksiaan hänestä, joka oli mennyt pois, meihin, jotka hänellä vielä oli jälellä. Siten hän muuttui enemmän luottavaisemmaksi minua kohtaan. Mutta matka liukui ohitsemme, ikäänkuin kaikki mitä olimme nähneet olisi ollut vain haavekuvia. Tapasimme ystäviä, mutta heidän osanottavaisuutensa ei pystynyt herättämään vaimossani muuta kuin kiitollisuutta, ihmiset liukuivat ohitsemme niinkuin me olisimme olleet sellaisen rajan sisällä, jonka yli ei kukaan omasta tahdostaan voi kiivetä.

Sitä rauhaa, jota etseimme, emme saavuttaneet ennenkuin muutimme uuteen kotiimme. Se oli huoneusto Tukholmassa, johon me muutimme maalta asunnostamme, jossa olimme eläneet sekä surun että ilonpäiviä. Olimme tehneet sen, ennenkuin aavistimmekaan mitä meille oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan, ja peläten talvea me muutimme huoneisiimme.

Mutta sitävastoin elimme täällä ensimäiset päivät tuntien helpoitusta ja rauhaa suruistamme. Tuhansia kertoja me kaduimme, että olimme koskaan matkustaneetkaan ja ikäänkuin laahanneet suruamme muitten nähtävänä.