II.
Tähän saakka minä en ole maininnut vaimoni nimeä ja minun on vieläkin vaikea tehdä sitä. Ajatuksissani minä nimitän häntä toisinaan Mignoniksi, senvuoksi, että tämä nimi on ainoa, jossa minä voin kuvata hänet itsensä sellaiseksi, jollaisena hän tuli ja meni. Tiedänkö minä sitten muuten, josko minä nyt kuvailen häntä itseään tai sitä muistoa, jonka hän jätti? Eikö hän sisimmäiseltä olemukseltaan ole juuri sellainen, joka jäi jälelle hänestä, kun kaikki ulkonainen ja satunnainen haihtui? Onko se mahdollista, että se, mitä usea kutsuu ihannoimiseksi, oikeastaan onkin sen sisäistä luonteen yhtäläisyyttä, sitä, joka kerran siinä mailmassa, johon ei yksikään ihmissilmä kanna, muuttuu meidän todelliseksi, kaikille näkyväksi minuudeksemme.
Hän oli lyhytkasvuinen ja hento, kun minä ensi kerran hänet näin ja tulin kadulla kaasulyhdyn valossa ohimennen hänelle esitetyksi. Hänet jätettyäni jäi minulle muisto hänen ihmeellisen suurista ja syvistä silmistään. Muuten minä muistin ainoastaan hänen mustan nahkakaulustansa, hänen pitkät, mustat käsineensä ja hänen kädenpuristuksensa, joka jätti minuun pikaisesti niin voimakkaan, suoran, valppaan ja rehellisen vaikutuksen hänestä. Muuten minä muistin hänen piirteensä niin huonosti, että minä pari päivää myöhemmin kuljin kadulla hänen ohitsensa tuntematta häntä. Ja kuitenkaan eivät nuo silmät koskaan suoneet minulle rauhaa, ne olivat alinomaan palanneet minun mielikuviini säteilevinä ja surullisina, kätkien kiiltoonsa kummaista elämänhalua ja hartautta. Jos koskaan silmät ovat kuvastaneet sielua, niin hänen silmänsä tekivät sen.
Ajatellessani kaikkea sitä, miten minun vaimoni osasi aina minua virkistää, minä tiedän, ettei kukaan muu olisi minun kirjavien elonvuosieni vieriessä voinut opettaa minua säilyttämään uskonnollista tunnettani niinkuin hän teki. Minä en luule koskaan kuulleeni hänen mainitsevan sanaa uskonto, ja hänet olisi ehkä hyvin voinut narrata sekottamaan Abrahami apostoli Paavaliin. Mutta kaikki, mitä hän ajatuksillaan tai tunteillaan käsitti, muuttui eriskummallisella tavalla hänelle pyhäksi. Hänen olentonsa oli hellyys, ja se elämä, jota hän tahtoi elää, oli juhla, juhla, jossa hänen elämän arvon- ja pyhyydentunteensa ei voinut sietää mitään rumentavaa. Mutta kaikki, joka eli valtavana hänen sielussaan, oli samalla kertaa haurasta ja murtuvaa. Hänen sielunsa syvyydessä oli pyhäkkö eheydenjumalalle, joka ei sietänyt elämää senvuoksi, että se näytti olevan itse elämää korkeammalla.
Me olimme olleet monta vuotta naimisissa, kun hän kerran sanoi minulle äkkiä, odottamatta ja ilman vähintäkään aihetta, joten hänen voimakkaimmat tunteensa aina pulpahtivat: — Sinä et saa koskaan, et koskaan antaa minun tuntea minkään muuttuvan minun ja sinun välillä vanhaksi ja totutuksi. Sinä päivänä, jolloin se tapahtuu, tahdon minä kuolla.
Kuinka moni nainen on sanonut samoin ja kuinka moni on elänyt ja jälestäpäin hymyillyt omille sanoilleen! Minä kuulin kerran naisesta, joka sanoi miehelleen:
— Etkö usko sitä, että mitä kaikki naiset sanovat, voi löytyä vain harvoja, jotka tuntevat?
Minä muistan tämän pujahtaneen minun mieleeni vaimoni sanojen mukana, ja että minä hänen sanojensa totuuden tuntien ainoastaan puristin hänen kättään vastaukseksi niihin. Minä ymmärsin, että mitä hän oli sanonut, oli hänen syvin vakaumuksensa ja minä tiesin, ettei sitä sopinut sanoa tunteellisuudeksi. Mutta minä näin hänen odottavan minun vastaustani, joka ilmaisisi hänelle jotain, ja senvuoksi minä sanoin:
— Etkö sinä usko minkään voivan tulla vanhaksi ja totutuksi kadottamatta kumminkaan ilon ja pyhyyden voimaansa?
Hän katsoi minua suurilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa minun sieluni pohjaan. Sitten tuli hän minun luokseni ja suuteli minua, ja minä huomasin, miten hänen silmänsä olivat kosteat, jolloin minä tunsin, kuinka hänen olentonsa vain suurena hellyytenä painautui minuun.
— Salli sen sitten muuttua vanhaksi ja totutuksi, sanoi hän. Minä ikävöin sen muuttuvan sellaiseksi.
Sitten ei lausuttu sanaakaan enempi. Mutta minä näin hänen koko päivän liikkuvan ikäänkuin hillityn hiljaa pyhässä juhlassa. Päivällisten jälkeen hän oli ulkona puutarhassa ja minä kuulin ikkunastani hänen laulavan siellä yksinään, hän lauloi niin täyteläisellä, puhdassointuisella äänellä.
Hetken perästä hän tuli sisälle kedonkukkaisista taidokkaasti sidottu kukkaisvihko kädessään, johon kesän kukkaisrikkaus oli sommiteltu kuin sävelet lauluun. Hän asetti sen hiljaa hymyillen sanaakaan sanomatta minun pöydälleni, jottei häiritsisi minua. Sitten hän istuutui edemmäs huoneeseen, ja kun minä kirjoitin, kohotin minä toisinaan katseeni vain saadakseni nähdä häntä. Ilta-aurinko värjäili hänen tummia kiharoitaan ja leikki monivärisinä vivahduksina hänen kasvoillaan, jotka alinomaan muuttuivat eivätkä koskaan saaneet säilyttää entisiä ilmeitään.