IV.
Tähän aikaan meidän poikamme olivat jo kasvaneet suuriksi miehiksi. Olof oli jo alkanut käydä koulua eikä Svantekaan ollut kaukana, ennen kuin hän myöskin saisi alkaa jyrsimään tiedonpuun kuivia pähkinöitä.
Tähän aikaan alkoivat ensikerran nuo tummat hetket käydä minun vaimolleni ylivoimaisiksi ja useimmin kuin kerran minä näin itkun jälkiä hänen kasvoillaan. Hän vältteli minua rauhallisella tavallaan ja hän teki sen siksi, jotten minä sellaisista tapauksista saisi aihetta alkaa kysellä häneltä. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tuskaa, joka minut tähän aikaan kokonaan valtasi. Se tuli hiipien yöllä, kun minä istuin yksinäni kirjoituspöydän ääressä, ja otti minut kokonaan julmaan valtaansa. Se seurasi minua, kun minä menin sisälle laskeutuakseni levolle, ja se istui pimeässä vuoteeni reunalla, kun minä makasin valveillani kuunnellen vaimoni hengitystä kuullakseni, josko hän nukkui.
Meidän välimme muuttui niin hiljaiseksi, niin kummallisen hiljaiseksi. Me voimme mennä vierashuoneeseemme ja sytyttää lampun, ja siellä me voimme istua sanaakaan sanomatta ja tuntea hiljaisuuden kasvavan kuin seinäksi meidän välillemme, seinäksi, jota ei ollut kukaan rakentanut, mutta jota ei kukaan kuitenkaan voinut repiä rikki. Ja jos meidän kätemme etsivät toisiaan, niin etsivät ne vain siksi, että meidän täytyi tehdä niin eikä kumpikaan meistä voinut sietää olla erillään toisistamme, vaikka me kumpikin tunsimme suhteemme niin kummalliseksi.
Sitten tulivat pojat sisään sanomaan hyvää yötä. Me suutelimme molemmat heitä ja me katsoimme heidän jälkeensä, kun he olivat menneet. Mutta emme vaihtaneet sanaakaan, ja kun minä käänsin pääni takaisin sille sivulle, jossa minun vaimoni istui, niin minä tunsin hänen itkevän, mutta minä en kuullut sitä. Me emme olisi voineet mitenkään olla sen onnettomampia, jos toisella meistä tai molemmillakin olisi ollut musta salaisuus kätkettävänä. Ja kuitenkin me tiesimme molemmat, ettei sellaista ollut kummallakaan.
— Oletko sinä onneton minun kanssani, Elsa? kysyin minä.
Ja vastaukseksi minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuin suurimmassa tuskassa:
— Jos ei minulla olisi sinua, niin luuletko sinä, että minä silloin voisin elää?