XVIII.
Olimme muuttaneet pikku Svenin vuoteen eteisen viereiseen huoneeseen, että hän avoimista ovista saisi kuulla lintujen laulua ja tuulen huminaa. Siellä hän makasi nyt valkealla vuoteellaan ja kun hän kohotti katseensa, niin teki hän sen vain odottaessaan suuteloa, tai myöskin, jos hän liikutti pieniä heikkoja käsiään, niin silloin me kumarruimme häntä lähelle siksi, että ymmärsimme hänen tahtovan hyväillä meitä.
Svante hiipi varpaillaan sairaan huoneessa ja hänen sydämensä oli ihmetyksestä täysi, että pikku-veikko kuolisi. Pitkiä hetkiä hän seisoi hiljaa katsellen häntä tai kumartui suutelemaan hänen poskiaan. Mutta kun äiti heräsi horroksistaan, niin silloin hän meni häntä vastaan, kun hän tuli sisälle, ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.
Minä en voi koskaan unohtaa sitä äärettömän epätoivoista katsetta, millä hän pidellen pojan päätä käsiensä välissä katsoi häntä silmiin.
— Oletko lähettänyt sähkösanoman Olofille? kysyi hän minulta.
Minä nyökäytin päätäni vastaukseksi ja näin taas hänen pusertavan Svanten oikeen lähelle itseään. Jonkunlaisen vaiston ajamana minä nousin äkkiä ja menin ulos jättäen vaimoni yksin terveen ja kuolevan lapsen kanssa. Käännyttyäni ovessa näin vaimoni vievän Svanten pikku-veikon vuoteen viereen. Sinne hän istuutui toiselle puolelle vuodetta ja antoi pojan istua toiselle puolelle. Sitten hän kumartui Svenin yli. Mutta koko ajan hän piti Svanten kättä omassaan ja minä näin hänen yhtä hellästi hyväilevän molempia lapsia.
Kun Svante vihdoinkin meni ulos, otin minä hänen paikkansa vastapäätä vaimoani. Silloin hän ojensi kuolevan lapsen yli kätensä minulle ja sanoi:
— En tiedä, josko se on onni tai onnettomuus. Mutta minä jään sinun luoksesi. Elän sinulle, sillä minä uskon Jumalan tahtovan niin.
Ja hetken perästä hän lisäsi:
— Sven myöskin tahtoo niin. Minä olen puhunut hänen kanssaan.
Voimatta vastata minä kumarruin suutelemaan hänen kättään. Ja tällä hetkellä ei tiennyt kukaan meistä mikä oli onni tai onnettomuus.