XII.
Andreas työskentelee öiseen aikaan, sillä työtä, jota hän nyt tekee, ei saa kukaan nähdä. Kumarruksissaan lastihuoneessa seisten toimittaa hän työn sillä tavoin kuin toinen on hänelle opettanut. Hän on yksinään ja kun hänen työaseittensa ääni tuokioksi vaikenee, kuuluu silloin ainoastaan laivan runkoa vasten lyövien laineiden loiskinta.
Se työ, jota Andreas nyt tekee, ei saa epäonnistua. Karin luona luoteiseen Grissltebodasta on aluksen upottava. Siellä on syvyys suuri ja hiljainen, siellä ei maksa vaivaa laskea alas sukeltajia, ja vaikka laiva jälleen saataisiinkin päivän valoon, ei kuitenkaan tulisi ilmi mitään, mikä todistaisi voitosta itsensä myöneen, yksinäisen miehen teosta. Kaikesta on Andreas nyt luopunut, paitsi yhdestä. Mitä tapahtuukin, sen on tapahduttava niin, että miehistö tulee pelastetuksi. Ihmishenkeä hän ei tahdo ottaa tunnolleen.
On kuukauden loppupuoli, ja puolikuu loistaa taivaalla. Kullanhohteisin juovin sen kelmeä valo keinuu sisäsataman pienillä, levottomilla laineilla, jotka lipajavat pitkin aluksen laitoja. Avarassa ympyrässä seisoo metsä tummansynkkänä vettä vasten, raskaita pilviä, joiden reunat loistavat, on ulapan yläpuolella siellä päin, mistä aurinko on nouseva seuraavana päivänä, ja Hammarbyn rakennukset ovat epäselvänä hämynä. Ei valon pilkettäkään sieltä näy, ja kaikki on äänetöntä.
Andreas voi ajatella kaikkea nyt, sillä hän on lopettanut työnsä ja tullut istumaan kajuutan katolle. Nukkua ei hän kuitenkaan sinä yönä saattaisi. Vastustamattomalla tavalla tuntuu hänestä hänen kohtalonsa kehittyneen, itse hän ei ole mitään siinä tehnyt; hän, joka ennen oli kulkenut omaa tietänsä erillään muista ihmisistä, hän oli nyt tullut määränpäähän. Pitemmältä ei hän kuuluisi elävien joukkoon. Hänen päähänsä pälkähtää äkisti ajatus: "Miksi en hukuta itseäni täällä, lopeta kaikkea paikalla?" Ajatus ei häntä peloita, ainoastaan tukahuttava, sekava ihmettely täyttää hänen sielunsa kaiken sen johdosta, mitä on tapahtunut. Raskasmielisenä tuijottaa hän merelle, ja vaikka on tottumaton panemaan sellaiselle huomiota, havaitsee hän nyt, miten suurena ja hiljaisena luonto uinuu hänen ympärillään.
Silloin kuulee Andreas äkkiä keveitä aironvetoja, ja kuutamossa hän näkee veneen ulkonevan rannasta. Veneessä istuu yksinäinen mies ja soutaa; lähemmäksi, yhä lähemmäksi alusta hän tulee. Mutta Andreas ei liikahda. Hän on käynyt niin täysin välinpitämättömäksi, ettei hän sillä hetkellä pelkää ilmituloa eikä häpeää. "Tulkoon, mitä on tullakseen", ajattelee hän. "Pahempaa ei minulle missään tapauksessa tule."
Andreas havahtuu horrostilastaan kuullessaan jonkun hiljaa lausuvan hänen nimensä. Hetkistä myöhemmin seisoo Adrian Blidberg kannella hänen edessään.
— Onko kaikki kunnossa nyt? — kysyy patruuna.
Andreas hymyilee hänelle pilkallisesti päin silmiä. "Vai niin, hän on peloissaan", ajattelee hän. "Hän ei ole voinut nukkua, hänkään."
— On, vastaa hän lyhyesti. — Kaikki on selvää.
— Huomenna sinä siis purjehdit, niin pian kuin väki on tullut laivaan, — jatkaa patruuna.
— Se on mahdollista, — vastaa Andreas, — sikäli kuin ei mitään tapahdu.
— Mitä tapahtuisi? — kysyy toinen nopeasti.
Andreas näkee, että isäntä ei ole niin tyyni kuin tavallisesti.
— Mitä tahansa saattaa tapahtua, — vastaa hän kuivasti.
Patruuna heittää epäilevän silmäyksen laivuriin ja lähtee alas lastihuoneeseen. Mitä hän siellä tekee, se on Andreaksesta yhdentekevää. Mutta siinä entisellä paikallaan istuessaan alkaa hän ajatella itseään. Hänestä tuntuu kuin olisi hän herännyt pitkästä unesta. Hänessä on jotakin herännyt, tai hän itse on herännyt. Omatunto, siihen asti nukkunut omatunto, huutaa nyt hänessä äänekkäästi. "Miksi minä tämän teen?" kysyy hän itseltään. "Pakoittaa ei kukaan minua voi."
Hän tuntee voimien väkivaltaisesti ja odottamatta itsessään elpyvän, ja hypähtäen seisomaan kuten unissaan kulkenut, joka puolittain heränneenä havaitsee olevansa kuoleman vaarassa, hän huutaa alas lastihuoneeseen:
— Tule ylös sieltä alhaalta!
Samassa hyppää hän aluksen tuulenalaisella puolella olevaan veneeseen ja asettuu käsiänsä vastaan nojalleen laivan reunaa vasten tuijottaen lastihuoneeseen tummaa aukkoa kohden, josta kuuluu askeleita. Päättäväiseksi ja rohkeaksi tuntee Andreas itsensä, ikäänkuin olisi Jumala itse auttanut häntä. Paremmin kuin koskaan ennen on hän tietävinänsä mitä tekee.
Silmää räpäyttämättä kohtaa hän maakauppiaan katseen, kun tämä hämmästyneenä häneen tuijottaa.
— Komenteletko sinä minua? sanoo patruuna.
— Tällä kerralla teen minä niin, — vastaa Andreas.
Hänen äänensä vapisee hiukan, mutta muuten puhuu hän varmasti.
— Se voi käydä sinulle kalliiksi, — väittää toinen.
— Voi kyllä, — vastaa Andreas. — Mutta sinä et pidä minua kuitenkaan vallassasi. Sinä olet pitänyt ja luulit saavasi pitää aina. Jumala minua auttakoon, että luulin niin itsekin. Olet saattanut minut niin pitkälle, ettei vielä yksikään. Olet houkutellut minut auttamaan sinua konnantyössä. Mutta pitemmälle en jaksa. Mitä nyt on jäljellä, saa tehdä se, joka kykenee.
Niin sanoen työntää Andreas patruunan oman veneen aluksen sivulta ja asettuu soututeljolle. Raivoten uhkaa häntä maakauppias kannelta puristetuin nyrkein, mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan. Andreas ymmärtää, että toinen ei uskalla huutaa, peläten maihin kuultavan. Lujin, vakavin vedoin soutaa Andreas ulos satamasta. Hänen eteensä aukenee selkä avoimena ja laajana, kuun hohteen kirkastamana.
Viipymättä soutaa Andreas edelleen. Hän tuntee kuin pahan vallasta irtautuneensa. Hän ei huoli siitä, mitä myöhemmin seuraisi. Jos hän vain sen saa tehdyksi, mikä häntä nyt eteenpäin ajaa, on hän valmis vaikka kuolemaan. Pitkin, voimakkain vedoin hän soutaa, ja etäältä häämöttää hänen kotinsa ympärillä kasvavan metsän tummat ääripiirteet.
Andreas levähtää silmänräpäyksen, ja ympärillään näkee hän ulapan, saaret, metsät, luodot, kaikki hänelle ennestään niin tutut paikat. Hänestä tuntuu kun olisi hän kauvan ollut kotoa poissa ja kuin hän nyt vihdoin olisi palaamassa sinne. Hänen ei tarvitse katsoa taakseen edelleen soutaessaan. Hän tuntee vedet ja maat kylliksi hyvin. Nyt on hän pitkän niemekkeen kohdalla, tuolla on mantere leveänä ja raskaana, etempänä kapenee väylä ja alihangon puolella kohoaa Alholm-ryhmä. Jonkun ajan kuluttua hän on päässyt tyynemmälle vedelle ja kiertää niemen; kapeata juovaa myöten lipuu vene satamaan. Siitä ylöspäin on hänen kotinsa. Metsä uinuu tumman rakennuksen ympärillä.
"Hän nukkuu nyt siellä sisällä lasten kanssa", ajattelee Andreas. Ja hän pelkää säikäyttävänsä heitä. Mutta tällä asiallaan hän ei voi odottaa. Ei kukaan voisi vaatia häneltä, arvelee Andreas, että hänen pitäisi olla ulkona päivän tuloon asti, hänellä kun nyt on niin paljon puhumista ja kertomista. Hän koputtaa hiljaa ikkunaan. Ja pian sen jälkeen istuu Andreas sisällä omassa kodissaan. Vaimo ei paljoa kysy. Hän voi nähdä Andreaksesta, että jotenkin tärkeätä on varmasti tapahtunut. Odottaessaan pukeutuu hän hiljaisesti, ettei herättäisi lapsia, ja seuraa miestänsä kamariin.
Siellä Andreas kertoo hänelle kaikki, niinkuin hän nyt näkee ja uskoo elämänsä olleen. Hän kertoo vaimolleen niin sen, mitä tämä ennalta tietää, kuin senkin, mitä hän ei tiedä. Kaikki hän puhuu, ei mitään salaa. Niin suuri on ollut hänen tuskansa, ja niin kernaasti hän nyt tahtoo kärsiä rikoksensa vuoksi, ettei mikään muu kuin täysi totuus häntä enää voi auttaa. Hänen kertoessaan vähenee öljy lampusta vähenemistään, ja ennen kuin hän on lopettanut, sarastaa aamurusko punaisena metsän takaa.
— Minä en koskaan saanut elämääni sellaiseksi kuin halusin, — lopetti Andreas, — enkä minä kuitenkaan halunnut koskaan mitään sellaista, jota muut ihmiset eivät voi saada. En minä paljoakaan tahtonut, ainoastaan että saisin elää itsekseni sinun kanssasi. Ensin luulin sinun tahtovan samaa, mutta nähtyäni, että sinä mielelläsi palasit kotiisi isäsi luo, tunsin vastenmielisyyttä sinua kohtaan. Minusta oli kuin olisit sinä sitonut minua, niin etten saanut mennä, mihin halusin. En antanut sinun mitään huomata, sillä luulen, että häpesin itseäni. Kun sinä sitten minulle sanoit, että olin hävittänyt kaikki mitä sinulla oli, tiesin minä sen olevan totta. Mutta sen jälkeen en koskaan ole voinut olla avomielinen sinua kohtaan, en ennen kuin nyt. Olen ajatuksissani vihannut sinua ja sen vuoksi en nytkään tullut kotona käymään, kun poika oli syntynyt. Olen tiennyt, että mitä teinkään, siitä tuli vain häviötä ja turmiota. Sitähän minä olen aikaansaanut. Sellaista ei voi kukaan ihminen ymmärtää, joka ei itse ole sellaista kokenut.
Äänetönnä tuijottaa Andreas hetkisen eteensä. Sitten hän sanoo:
— Ei ole muuta, luulen. Niin, siinä on kaikki. Minä olen tehnyt kaikki, minkä rikollinen tekee, ja minä olen ottanut rahaa pahoista töistäni. Mutta kun hän — sinä tiedät — hän, jota en enää tahdo nimeltä mainita, tuli tänä yönä, valkeni minussa niinkuin silloin kun kynttilä sytytetään. Jumala itse se oli, joka minua auttoi, niin että pääsin irtautumaan.
Ester on istunut ja kuunnellut tarkkaavaisesti, mutta hän ei itke eikä tunne pelkoa.
— Aijotko sinä nyt mennä nimismiehen luo? kysyy hän.
— En ole ajatellut vielä niin pitkälle, — vastaa Andreas, — mutta jos luulet, että se on oikein, niin minä menen.
Ester on vaiti. Hän ei voi pyytää miestään menemään ja ilmoittamaan itseänsä rikoksesta, että se tulisi julki ja syyllinen rangaistaisiin. — Ja kun hän katselee Andreasta, näkee hän, miten väsynyt tämä on. "Huomenna", ajattelee Ester, "kun hän on nukkunut, tekee hän sen kyllä itsestäänkin". Puhumatta enempää menee hän keittiöön ja asettaa vuoteen kuntoon.
Andreas seuraa häntä, ja kun hän tulee sisään, kumartuu hän kehdon yli ja katsoo pienokaista, joka liikuttelee huuliaan unissaan. Hän tuntee ikäänkuin vapautuvansa jostakin siinä seistessään. Väsynyt kun on, ei hän kuitenkaan mitään sano, vaan käy vuoteeseen ja nukkuu raskaasti.
Mutta Ester on nähnyt, miten mies viipyi lapsen kehdon luona, ja hän on ymmärtänyt, että Andreas jälleen on hänelle ja lapsille hyvä. Vaikka hän ei aavista, mitä edessä on, on hän kuitenkin tyytyväinen Andreaksen tulosta. Kaikki, mitä Andreakselle ja hänelle on tapahtunut, näyttää hänestä sillä hetkellä suurelta. Hän istuu äänetönnä valveilla ja katselee Andreasta ja lapsia, jotka nukkuvat. Ei tule hänen mieleensä tuomita miestään. Siihen on hänen sydämensä liiaksi täysi.
Kun Andreas herää, on jo kauvan ollut täysi päivä. Aamupuolella on luoteistuuli alkanut puhaltaa, ja ilma on raitis.
Andreas katsahtaa ulos ja sanoo sitten: — Minä menen nimismiehen luo, muuten en saa koskaan lepoa. Kerron hänelle kaikki, niinkuin asia on ollut, en mitään salaa. Sitten saa käydä, kuinka käy. Jos minun on kärsittävä siitä, mitä olen tehnyt, niin olen valmis kärsimään rangaistuksen, joka rikoksestani tulee.
Puolenpäivän jälkeen samana päivänä purjehti Andreas kotoansa viimeisen kerran.
Mutta Ester istuu yksinänsä kotona, ja ensi kerran pitkästä ajasta tuntee hän itsensä rauhalliseksi. Hän pitää pikku Görania rinnallaan ja ajattelee, että Andreas oli tullut takaisin sellaisena, jollaiseksi hän oli tuntenut hänet ennen. Vapauttavia kyyneleitä putoilee povelle, jota vastaan pienokainen lepää.