4. Partahylje.
Ruumis on harmaa ja yhdenkarvainen; ylisessä huulessa on paljo viiksiä, jotka ovat valkomaisia ja päästä kiharia. Se on kaikista Pohjan hylkeistä suurin, 4 eli 5 kyynärää pitkä.
Myös tämä asuu pohjaisessa jäämeressä niinkuin edellinenki, mutta tuntematon on jos hän tekee vaelluksia paikasta paikkaan. Enimmiten asuu hän ulkona valta-meressä ja tulee ainoasti harvoin rantoja lähelle.
Sanotaan että tämä hylje kyllä on suuri pelkuri, mutta myös kovin uutelias ja tiedusteleva, joka tekee hänen toisinaan vaarinottamattomaksi. Harvoin on hän muuta kuin parittain eli yksin. Uidessa on pää ja selkä veden päällä, ja hän näyttää kyllä julmalta suurien silmäinsä ja paksun partansa vuoksi; mutta katsomisen halu vetää hänen tiedustelemaan veneitä, jotka ovat merellä; tässä tulee hän niin liki että hän helposti ammutaan eli pistetään keihäällä.
Emän sanotaan helmikuulla synnyttämän yhden penikkansa.
Näitä pyydetään paljo jäämeressä ja pyynti on helpompi kuin luulisikaan, sillä tämä on liikunnoissansa typerä ja raskas. Pyssyllä, keihäällä ja verkoillakin petetään tämän pedon elämä.
Tämän hylkeen nahka on vahvempi muita ja siitä tehdään köysiä. Vanhaan aikaan tekivät Pohjan asukkaat siitä laivainsa köysiä, jotka taisivat ankkurin pidättää. Muutoin antaa tämä kokonsa vuoksi myös paljo rasvaa.
5. Halli.
(Kuva 4)
Ruumis on harmaa ja paljo mustia eli mustamaisia pilkkuja sekavaisesti sen päällä. Pituus on 2 eli 3 kyynärää.
Halli asuu erittäin Itämeressä, jossa hän oleskelee ulkona meressä, lähestyen ainoasti ulkosaaria, ja tulee vaan aikaharvoin lähemmäksi mannermaita. Ja silloinki harvoin, kuin hän maita lähestyy, kuullaan hänen myrskyä aavistavan eli kalaparvia takaa ajavan.
Ulkona Itämerestä tavataan tämä hylje Pohjanmeressä ja vieläki edempänä. Mutta Itämeressä on hän luultavasti lukuisin; paikottain ei muusta hylkeestä tiedetäkään kuin tästä. Illalla tulee hän kiville, jotka ovat tuskin veden pintaa korkiammat; tässä lepää hän joukottain yökauden. Toisinaan on heitä niin koolta että peittävät kaikki koko paikkakunnan ulkokarit. Silloin ulvovat he tapellessansa leposioista. Päivällä tavataan halli ulkona meressä pystyssä niin syvästi nukkuneena että taidetaan tulla häntä veneessä lähelle. Päivälläkin nousee hän toisinaan karille.
Eriajoilla vuodessa matkustaa halli paikasta paikkaan. Pohjan lahdesta ja Itämeren pohjaisesta puolesta kulkee hän maaliskuun lopulla kuuttinensa etelään. Tämä kulku tapahtuu niin pian kuin kuutit taitavat itsensä elättää. Silloin sanotaan että penikat kulkevat aivan suorassa linjassa etelään käsin, ja ylitse kivien, maiden ja karien, jos semmoisia osaa olla heidän tiellänsä, jonka tähden he myös usein saavat tämmöisen oikomatkan maksaa hengellänsä. Jos kevämyrskyt särkevät jään meressä ennenkuin he ovat valmiit poikinensa lähtemään, turvaavat he suurille jään kappaleille, joilla itse ja penikat taitavat oleskella. Tässä tahtovat mielellänsä kaikki olla jäällä, mutta harvoin löydetään niin suurta kappaletta että se kaikki kannattaisi. Siinä sitte nousee meteli, sota ja tappelus, huuto ja ulvominen, pureminen ja repiminen, että suuret haavat jäävät merkiksi nahkaan. Halli ei sovi hyvin muiden heimolaistensa seuraan; sillä viikari ja norppa muuttaa pohjaiseen hänen tullessansa etelään.
Tämä on meidän julmin petomme vedessä; kaikki kalat ovat häneltä vaarassa, ja niitä syö hän koolta erältänsä.
Kiiman aika on mittomaarin aikana ja emä synnyttää yhden penikkansa kynttiläpäivän ja matinpäivän välillä paljaalla jäällä, usein kovimmassa pakkaisessa. Emän kohdussa ja syntyessä on poika peitetty hienolla keltaisella villalla, joka synnyttyä muuttuu valkoiseksi ja viikon kuluttua rupee putoomaan. Villapuvussansa ei mene penikka veteen, vaan ilmoittaa määkymisellä nälkänsä, jonka kuultua emä tulee jäälle häntä imettämään. Vaaran havaitessa ottaa emä penikan suuhunsa ja vie toiselle jään kappaleelle. Kuukauden vanhana on kuutti kelvollinen itse ruokansa hakemaan ja valmis matkustamaan.
Hallia pyydetään Itämeressä enempi kuin kaikkia muita hylkeitä koko Europassa yhteensä.
Hallia pyydetään erittäin kahdella ajalla. Matinpäivästä talvella lähdetään, 4 eli 5 ampujaa yhdessä, pitkin merijäätä aina sen partaalle asti; muutaman päivän ruoka otetaan mukaan. Halli on silloin jään partaalla synnyttämässä. Usein on heitä koko joukko. Heitä lyödään kuoliaksi nuijalla eli ammutaan pyssyllä.
Keväällä aikaisin jäiden joukkoon lähtee monesta pitäjästä veneitä suurempia ja vähempiä, kussakin 8 miestä ja parin kolmen kuukauden ruoka. Kolme eli neljä venettä pysyvät toinen toistansa läsnä keskinäiseksi avuksi tältä haikialla matkalla. Jäävuoren kohdatessansa sitovat veneen varjon puolella ja koettelevat onko hylkeitä. Tämmöinen jäävuori on puolen penikulman pituinen ja 10 eli 12 kyynärän korkuinen veden rajasta. Se on keottu suurista jään lohkareista, joita myrsky ajelee toinen toisensa päälle; se on täynnä läpiä ja puroja. Tämmöisen jäävuoren päällä tavataan halli usein suurissa joukoissa. Ihmiset menevät ja lyövät niitä kuoliaksi nuiilla niin paljo kuin ehtivät, ennenkuin he löytävät läpensä jäässä. Penikat tapetaan viimeisiksi; sillä vähäisinä ei ne itsestänsä mene veteen. Mutta jos jäässä on paljo läpiä, täytyy ampujan kontata hylkeitä lähelle; ja jos niitä on paljo, nousee semmoinen meteli ettei pyssyn paukaus pelätä mitään, vaan ampuja ampuu heitä koko joukon toinen toisensa perästä. Ampuja on vaatetettu hylkeen nahkaan, kääntelee itseänsä niinkuin hylje ja pitää samaa ääntä kuin hyljekin, jolla menetyksellä hän sitä paremmin pettää hylkeet. – Myös pitää mies vaaria hylkeen hengityslävessä ja pistää häneen keihäänsä, jossa on nuora että hylje sitte pääsee vähän matkan uimaan; veren vuotamisesta katoovat pian voimat, mies vetää hänen liki ja enentää läven jäässä, josta hän otetaan jäälle. Naarat ovat lihavammat ja pysyvät veden päällä; koirat eivät pysy koskaan.
Näitä pyydetään myös verkoilla; verkot tehdään tukevasta 3säisestä hamppulangasta, noin pienen sulkasen vahvuudesta. Verkon silmukset ovat 4 eli 5 tuumaa solmusta solmuun. Halli kulkee joukossa ja sentähden saadaan toisinaan kymmenkunta erällänsä. Mutta vanhoja ei saada; ne vievät verkotki myötänsä taikka repivät rikki. Saman taikka entisen vuotisia penikoita saadaan verkoissa.
Halli tulee vanhaksi noin 20 vuotta, ja pudottaa viimein hampaansa ettei hän enää taida ansaita ruokaansa, vaan laihtuu kelvottomaksi.
Hyvä halli, noin 4 kyynärän pituinen, painaa 20 leiviskää, josta rasva painaa 12 leiviskää. Nahka on juuri kuin naudan vuota; se on harmaa ja kauniin kiiltäväinen. Tämmöinen halli maksaa pyytäjänsä vaivan; sillä siitä tulee 22 hop. ruplaa.
6. Lakkinorppa
(Kuva 5)
Ruumis on peräti kirjava harmaasta ja mustasta.
Pää on suuri ja merkillinen siitä että koirasella on kuonon päällä aina korviin asti valtoin nahka, jonka se taitaa puhaltaa henkeä täyteen, että se on ikäänkuin lakki, sivullepäin ympyriäinen mutta keskellä selkämäinen. Sentähden antavat Lappalaiset tälle hylkeelle nimen Fatte nuorjo (vattanorppa), sillä sen pään ja kuonon katsovat he peuran vatsan kaltaiseksi.
Tämä hylje asuu kaukaisissa pohjan merissä ja tulee vaan aikaharvoin rannoille; hänen rakkain tyyssiansa on ajojäiden päällä, joilla hän kernaasti makaa. Hän kulkee joukottain paikasta paikkaan vuoden aikain jälkeen. Näitä pyytävät erinomattain Englannin ja Hollannin valaskalan pyytäjät, koska valaskalan saalis on huono. He ottamat näistä koko laivain lastit rasvaa. Sillä tämä hylje nousee ajojäille usein tuhansittain; merimiehet lähestyvät hiljaksensa jäävuorta, kiipeevät sen päälle, lähestyvät hylkeitä verkan ja syöksevät sitte suurella metelillä niiden päälle, josta ne niin hämmästyvät ja kummastuvat etteivät taida paeta eikä ottaa vastusta. Sanotaan että kyynelet tippumat silmistä ja räkä nenästä kuin murhaaja lähenee ja antaa kuoleman lyömän.
Hylkeillä on viiksit ja suuret silmät; välistäin seisovat he vedessä aivan pystyssä. Pelästyneet ihmiset ovat usein luulleet nähneensä aaveita ja haltioita, kuin ovat hylkeen tavanneet. Siitä ovat tulleet monet tarinat merihaltioista ja veden väestä.
Norjan pispa Gunnerus matkusti vuonna 1770 pispankeräjissä pohjaisissa maissa; kalastajat juttelivat hänelle paljo tarinoita kuinka Klakkekolle (se on: lakkinorppa) näkyi suureksi kuin härkä; sillä oli kaksi kättä, mutta sormet yhteen kasvaneet; korkia lakki oli sen päässä; se seisoi pystyssä meressä, kasvot tuulta vastaan j. n. e.
Samaten kertoivat eräälle matkustajalle vuonna 1816 Norjan kalastajat Klakkekollen; se oli heistä suuri mustan karvainen mies, jonka sormet olivat kasvaneet yhteen uimuksiksi, piikkilakki päässä. Harvoin sanoivat näkevänsä tätä hahmua.
Merkillisin on seuraava kertomus Holhergin Danmarkin historiassa:
"Samaan aikaan (joulukuulla vuonna 1349) saatiin Dresalmessa äärettömän suuri ja kumman muotoinen kala; sillä oli pää kuin ihmisellä ja päälaella kruunu niinkuin munkin kruunu; sen vaateet olivat tehdyt niinkuin munkin kaapu. Kuningas Kristian III antoi haudata kalan Köpenhaminassa ja lähetti kuvan siitä keisari Kaarlelle Spaniaan." Tässä näkyy että kuningaskin piti sen vielä kummallisena ihmisenä taikka haltiana; mitä sitte yksinkertainen kansa ajatteli? Toista nyt ajattelevat Englannin ja Hollannin merimiehet, jotka niitä tuhansittain tappavat kamoksumatta.