Hylkeet.
Hylkeillä on etuhampaita ylisessä leuassa 6 ja alisessa 4, eli ylisestä 4 ja alisessa 2. Kulmahampaat ovat pitkät ja puikkomaiset, mutta huulet peittää ne täydellisesti. Sivuhampaita on ylhäällä ja alhaalla kummallakin puolella 5, ainoasti yhdellä suvulla on 4. Raatohammasta ja kuhlohampaita ei ole näillä ollenkaan.
Jalkoja on 4, uimaan soveliaat, mutta ruumista kantamaan kelvottomat. Ne ovat aivan lyhyt; etujalat pistävät ulos sivullepäin ja takajalat taanpäin. Kynsiä on 5 ja niiden välissä kesi uimisen tarpeeksi.
Ruumis on muutoin jäykkä ja vähä latistetun munan kaltainen, karvoilla peitetty. Häntä on aivan lyhy.
Kielen pää on kahden haarainen. Korvalehtiä ei ole ollenkaan ja korvan aukko on aivan vähäinen. Sieramet saattaa hän avata suuriksi ollessansa veden päällä, mutta vetää peräti kokoon sukeltaissansa. Viiksit ovat tukevat ja latistetut.
Hylkeet ovat aivotut enimmästi vedessä elämään, jonka mukaan heidän ruumiinsakin rakennus on muodostunut. Ruumis pitkämäinen, vähän latistettu ja molemmat päät kapenevaiset, jalat lyhyt ja melkein kuin kalain uimukset.
Hylkeet elävät erinomattain meressä, sekä jäämeressä että niiden lahdissa. Muutamat kulkevat meristä pitkin virtoja ylöspäin ja tulevat niin järviin, joista he eivät enää löydä tietä takaisin. Niin löytyy hylkeitä suomenki sisävesissä, Saimassa ja Ladogassa.
Hylkeet ovat paljo maapetojen kaltaiset sekä rakennuksensa että elämänsä suhteen. Heillä ei kuitenkaan ole raatohammasta. Hylkeet elävät enimmiten laumoissa. He syövät eläviä vesi-eläimiä tuoreeltansa, erinomattain kelpaa heille kalat, ankeriaiset ja myös puutteessa huonommatki vesi-elävät. Usein sieppavat he saaliinsa veden pohjasta ja tekevät sitä niin äkisti että samassa seuraa kiviäki heidän mahaansa, jossa niitä usein löydetään. Enimmästi on vatsa alaspäin, mutta usein kääntävät he myös vatsansa ylöspäin, jossa tilassa he usein sieppaavat saaliinsa.
Myös kesyttymisen vuoksi ovat hylkeet maapetojen kaltaiset. Ne ovat melkein yhtä huokiat kesyttää ja opettaa kuin koirat. He suostuvat myös ihmisiin yhtä hyvin kuin koirat, joiden virkaa he myös oppivat toimittamaan. Kesyttynyt hylje seuraa uiden isäntänsä venettä; pysättyä nousee hän veneesen ja vartioitsee sitä niinkuin koira kuormaa isäntänsä pois ollessa. Hylkeet kalastavat sekä itsellensä että isännällensä. He leikittelevät mielellänsä niinkuin koirat ja ottavat hyvin mielin vastaan ihmisen liehakoitsemisia. Joka tahtoo tämmöisen hylkeen saada, hän ottakoon hylkeen penikan ja antakoon sen vaan olla ihmisten parissa.
Hyljetten uidessa ovat etujalat kylkeen liitetyt; ainoasti kääntäissä on etujalka airona liikkeellä. Takajalat ovat hänen kuljettajansa, joiden voimalla hän kulkee ihmeellisen nopiaan. Usein nähdään hän vähän ajan perästä nousevan kaukana siitä, missä hän meni alas. Hänen täytyy usein tulla veden pintaan hengittämään, muutoin ei hän taida elää vedessä.
Toisinaan nousevat hylkeet kuivalle, joko maalle eli jäälle, ja tahtovat siinäkin kuljeskella, vaikka se on heille vaikia; sillä heidän jalkansa ovat luodut uimiseksi eikä käymiseksi; heidän jalkansa eivät kannata ruumista, niin kuin muiden imettäväisten eläväin. Jos he kuivalla tahtovat paikastansa siirtää, täytyy sen tapahtua matojen tavalla eli matelemalla. Heidän täytyy vetää peräpuolen ruumistansa eteenpäin että tulevat köyryyn ja sysäävät sitte etupuolen ruumista eteenpäin; taas uudestansa vetävät he takapuolen kokoon ja viskaavat sitte etupuolen eteenpäin j. n. e. Tässä eivät he luota ainoasti etujalkainsa, vaan myös rintansa päälle. Imettäväiset maa-elävät sitä vastaan kulkevat sillä tavalla että he aina luottavat kahden jalan päälle, koska toiset kaksi siirretään eteenpäin. Hylkeen kulku kuivalla näyttää kuin kuupakkajuoksu. Lumisessa maassa pääsee hän joksikin nopiasti kuupakoitsemaan.
Pohjaisimpain kansain ainoa rikkaus on hylje, joka heille antaa kaikki heidän tarpeensa. Hylje on heille yhtä suuresta arvosta kuin sivistyneitten kansain kaikki elukat yhteensä. Grönlantilaisen koko maallinen onni eli onnettomuus tulee siitä kuinka hyvin he hylkeitä saavat. Kuin Kristin opin saarnaajat ensin tulivat Grönlantiin ja kuvailivat ihmisille taivaan autuaallisuutta, iloa ja riemua, huusivat he kohta: tottahan siellä sitte on kyllin hylkeitä! Hylkeet ovat ikäänkuin heidän koti-eläimensä, liha ja rasva syödään; rasvasta saadaan vielä valoa ja lämmintä; nahka antaa veden pitävän, lämpimän vaatteen ja rekiä päällisen veneillekin että ne tulevat aivan pitäviksi; nahasta tehdään vielä huoneita ja suksien alustimia; suonista saadaan lankaa; suolista tehdään paitoja, purjeita ja akkunoita; luista askaroitaan kaikenlaisia kovia tarvekaluja.
Grönlantilaiset pyytävät hylkeitä keihäällä, jonka päässä on nuora ja nuoran päähän on sidottu rakko täynnä ilmaa. Keihäässä on terä ja terässä vääkkä. Keihään pistettyä sukeltaa hylje, mutta rakko estää ja tekee sukeltamisen vaikiaksi; se näyttää myös aina mihin hylje kulkee että taidetaan sitä seurata. Maalla ja jäällä lyödään se kapulalla kuoliaksi. Sillä ei hylje tarvitse muuta kuin pienen kolauksen kuonoonsa ennenkuin hän siitä kuolee, jos vaan lyöjä osaa oikian paikan.
Emme tiedä jos meidän maassa missään käytetään rakkoa keihään perässä, mutta luulisimme sen hyväksiki neuvoksi hylkeen pyytäjille.
Eskimolaiset Amerikassa pyytävät hylkeitä kummasti. Tietysti on hylkeellä läpi jäässä talvella, johon hän tulee hengittämään. Siitä tulee hän myös ylös synnyttämisen ajalla ja jättää penikkansa aina aluksi kuivalle. Mutta vähänki vaaran havaitessa pulkahtaa hän äkisti veteen. Kaksi Eskimolaista ovat nyt yhdessä toimessa; toinen pitää kaukana erinomaista ääntä, jolla hän houkuttelee hylkeen kuulemaan sinnekäsin; toinen juoksee toisaalta hylkeen luoksi ja koppaa hänen kuoliaksi. Houkuttelia on aina tuulen puolella ja juoksia kulkee vastatuuleen; muutoin haistaisi hylje pian lähenevän ihollisensa.
Suomessa on hylje meren rannoilla hyvin rakastettu ja häntä pyydetään sekä Itämeressä että suomen- ja Pohjanlahdissa. Moni ihminen ansaitsee siitä elatuksensa. Talvella helmikuun lopulla ja maaliskuun alulla lähtevät saarelaiset joukottain hylkeen pyyntiin. He kulkevat ulos merelle usein monet penikulmat, kuinka kylmä talvi on ja meri on jälkeen kauvas jäätynyt. Sillä hylje ei saa silloin tarpeellista aventoansa pysymään auki lähellä maata, jossa jää käy kovin paksuksi. Joukossa on useampia miehiä 3–7, jotka vetävät perässänsä venettä, jolla on valtoin köli eli rouki. Aina matkan pituuden mukaan otetaan ruokaa joko muutamaksi päiväksi eli välistäin pariksi viikoksi. Itse pyytäminen tapahtuu monella tavalla.
Syksyn myrskyt kokoovat usein suuret läjät jäitä yhteen että meri näyttää ikäänkuin pieniä vuoria ja lumittuneita kiviläjiä täynnä. Tavallisesti on näitä enimmiten lähellä sulan rajaa; sentähden tulevat hylkeet näiden sekaan poikimaan. Koirat ovat penikkain kanssa hyvät; penikat eli kuutit, niinkuin heitä kutsutaan, eivät vielä pääse omin voimin veteen, ja ovat siis pyytäjäin suora ja helppo saalis. Kuuttien avulla pyydetään sitte emiäkin sillä tavalla, että kuutin rauta eli koukku pistetään kuutin selkänahan alitse ja sen siima lävistetään nahan alitse jalkain välitse; nyt päästetään kuuti tehdyssä lävessä uimaan ja houkuttelemaan äitiänsä, joka useimmasti tuleeki jo 10 minutin kuluessa, mutta välistäin puolen eli noin tiimanki kuluttua, välistä ei ollenkaan.
Pyssymies panee itsensä piiloon ja houkuttelee äänellänsä taikka viheltämällä hylkeitä lähenemään että hän saa ampua. Pyssy on paras ase hylkeen pyynnössä; se on luodipyssy, mutta semmoinen että mannermaan pyy-ampujat sitä pelästyisivät nähdessänsäkin. Sen pyssyn piippu painaa leiviskän; sen mukaan ovat muutki osat, tukki, lukku, siiat, helat, kiskot ja rautainen laastikku, että tämä kokonansa taitaa painaa 5 eli 6 leiviskää. Sentähden ei tällä ammutakaan vapaalla kädellä, vaan jonkun kappaleen päälle luottain. Suurisaarelaisilla on erityinen raudasta tehty ase täksi tarpeeksi, jonka he kutsuvat harkki, jonka alinen pää pistetään seisomaan jäähän. Mutta kyllä ovat hylkeen ampujat myös tarkat eivät mies muistossa he ammu turhaan. Heidän koettelemuksensa on semmoinen että maaliksi pannaan veitsen terä, jota vastaan hän ampuu kuulan halki 200 askeleen päästä. Myös ammutaan hylkeitä 400 askeleen päästä, vaikka harvoin niin pitkältä ampua tarvitaan. Vaikka ampujat ja pyssyt omat kyllä tarkat, pääsee kuitenki hylje välistäin karkuun; sillä hylkeen täytyy aina ampua suoraan kuoliaksi, muutoin menee hän, jos vähäkin voimaa on, veteen ja katoo ijäksi päiväksi.
Vielä hiljempään talvella, koska jää repee roukkoihin, kulkevat hylkeen pyytäjät ja hakevat saalista; tässä on aina katsominen että saadaan hylje tapetuksi ennenkun se pääsee alas roukosta taitto avennostansa. Häntä tapetaan kirveellä, keihäällä taikka muulla käden varalla.
Ahvenanmaalla pyydetään paljo hylkeitä, ja erittäin on Kökarin kappeli merkillinen siitä ettei koko seurakunnassa ole peltoa, sillä pellon viljelyksen aikana ovat he merellä hylkeen ja kalan pyynnössä; Itämeri on heidän peltonsa. Talvella ei nämät vie myötänsä venettä, vaan kelkan, jolla he vetävät ruokansa ja aseensa merelle ja hylkeensä kotiin. Heillä on myös hyvä ase keihäässä, jolla on vääkkä. Tällä aseella tavoitetaan aina hylkeen päätä. Tapahtui kerran että pyytäjä pisti tämän suureen hylkeesen eikä piste ollut kuolettavainen; mies istui veneessä ja hylje riensi uimaan kaikin voimin ja tahtoi vetää veneen etupään veden alle; miehellä oli täysi työ pidättää veneen vaipumasta, ennenkuin hylkeen veri oli vuotanut ja hän tullut voimattomaksi.
Eräs pyytäjä keksi hyvän neuvon tulla hylkeitä lähelle. Hän oli myös jäneksen pyytäjä ja vaatetti sekä itsensä että pyssynsä ja kelkkansa umpi-valkoisiksi jäneksen nahoilla. Tässä tilassa eivät hylkeet häntä kamoksuneet, vaan hän lähestyi heitä niin ettei tarvinnut monesti pyssyä laukaistakaan; hän vaan koppasi heitä totutulla tavalla kuonon päälle.
Hiljaan keväällä jäiden lähteissä on tavallisesti hyvä hylkeen saalis; silloin ovat hylkeen pyytäjät liikkeellä ja heillä on aina vene myötä; mutta välistäin lohkee suuri jään kappale erillänsä ja ne ihmiset, jotka osaavat olla sen päällä kaukana veneestä, tulevat kovaan pulaan. Moni hukkuu surullisesti sillä tavalla. Sentähden he aina eroitessansa veneessä tiedustelevat onko vaara läsnä; he päästävät jotakin, esim. leivän muruja, veteen, ja jos niillä on halu kulkea ulospäin, arvaavat siitä että vesi juoksee ulospäin mereen ja vie seurassansa jään lohkareita. Silloin ei ole erkaneminen kauvas veneestä.
Tähän aikaan keväällä tulee mannermaalta paljo susiakin merille, tieten silloin olevan hyvän hylkeen saaliin. Mutta nämät eivät ymmärrä ihmisen tavalla vartoa jään lohkeamista, vaan jäävät usein joukottain erinäisten jääkappalten päälle, jotka kulkevat ulos valtamereen. Sen havaittuansa nousee huuto ja ulvominen, jonka kaltaista tuskin on kuultu muualla. Sitte he katoovat meren valtaan jäiden sulatessa.
Tästä jo ehkä näkyy että hylkeen pyynti on ihmisillekin vaarallinen. Niin tapahtuukin niissä usein vahingoita, vaikka ihmiset kyllä tuntevat meren luonnon ja omituisuudet. Suuret, virstan ja penikulman suuret jään kappaleet eriävät rantajäistä, eivätkä ihmiset, jotka näiden päällä ovat, useinkaan tiedä ennenkuin ovat kauas maajäistä eroitetut. Jos nyt tuuliki aina viepi merelle kohden, sulaa vihdoin jää ja ihmiset ovat onnettomat. He löytämät meressä hautansa. Toisinaan saavat he kulkea jäiden seurassa meren toiselle rannalle ja tulevat monen nälkäpäivän jälkeen vieraisin maihin. Ahvenanmaalta on sillä tavoin tullut ihmisiä sekä Kuurin maan että Gottlannin rannoille, Itämeren toisella puolella. Kerran tuli muutamia hylkeen pyytäjiä Kökarin kappelista sillä tavalla Kuurin maan rannalle; he olivat nälästä ja vilusta puolikuolleena, mutta armahtavaiset ihmiset havaitsivat heidän, pitivät murheen ja palauttivat heidän henkiin. Aikoja kului eikä heitä kuulunutkaan kotiin. Sukulaiset surivat ja tekivät niinkuin täällä usein tehdä saadaan: he menivät papin luokse, kertoivat asian ja pyysivät hänen tekemään kiitoksen heidän menostansa toiseen elämään. Pappi teki mitä pyydettiin, mutta samana sunnuntaina tulivat nämät kaivatut ihmiset kotiin ja laskivat rantaan aivan kirkon lähellä; sillä Kökarin kirkko on saaren rannalla. Toisella mielellä menivät he kirkkoon, mutta taitaapa kukin arvata heidän mielensä kuin kuulivat heidän kuolematansa siunattavan ja siitä Jumalalle kiitosta tehtävän. – Monta Virolaista tulee samalla tavalla suomen rannoille. Mutta niin on ihmisen luonto ettei mikään häntä taida eroittaa siitä elämän laadusta, jonka hän on isiltänsä oppinut ja johonka luonto on hänen määrännyt. Niin on se kaikissa muissakin kohdissa.
Kesällä on hylkeen pyynti melkein mitätön. Silloin on häntä vaikea lähestyä; silloin on myös hän laihimmallansa. Kuitenki ottaa ampuja aina merelle mennessänsä pyssyn mukaan; sillä usein onnistuu kuitenki hylje tulemaan hänen tiellensä.
Hylkeen nahka kuivataan naulattuna laattiaan leveällänsä ja kelpaa moniin tarpeisin. Hylkeen pyytäjät tekevät niistä kenkiä, joissa ei ole yhtään saumaa, ja jotka siis pitävät veden aika lailla. Saarelaiset syövät aina lihan, vaikka se on hylkeenrasvanen; toiset tottumattomat keittävät ensin ulos rasvan ja syövät sitte. Saarelaiset myös paistavat vedessä rasvan liiskoja, joita he pitämät herkkuna. Kuutin lihaa kiitetään aivan herkkumaiseksi. Parhaan voiton antaa kuitenki silava; se maksaa 10 kopekkaa hop. naula ja hyvästä hylkeestä saadaan 8–12 leiviskää. Sillä voidellaan nahkoja kaikesta laista.
Kaikilla hylkeillä on paksu silava lihan ja nahan välissä. Hyljettä nylkeissä seuraa silava nahkaa ja eroitetaan siitä.
Naaras-hylje ei kanna vuoteensa koskaan muuta kuin yhden penikan, joka syntyissänsä on peitetty hienoilla karvoilla, jotka ovat melkein kuin hieno villa. Niin kauan kuin kuutti tätä kantaa, ei hän mene veteen, vaan pysyy kuivalla ja emä tuo hänelle ruokaa.
Hylkeitä on kaikissa merissä. Pohjan merissä on 6 erilaija, joita oppineet eroittavat kolmeen sukuun
I. Ne, joilla on 6 etuhammasta ylisessä leuassa ja 4 alisessa, ja joilla on kummassakin leuassa ja kummallakin puolella 5 sivuhammasta, joilla kaikilla on kaksi juurta. Viikari, Norppa, Grönlannin hylje ja partahylje.
II. Ne, joilla on 6 etuhammasta ylisessä leuassa ja 4 alisessa, ja joilla on kummassakin leuassa ja kummallakin puolella 2 sivuhammasta, joista ainoasti kahdella takamaisella on kaksi juurta. Halli.
III. Ne, joilla on 4 etuhammasta ylisessä leuassa ja 2 alisessa, ja joilla on kummassakin leuassa ja kummallakin puolella 5 sivuhammasta, joilla kaikilla on ainoasti yksi juuri. Lakkinorppa.
1. Viikari eli Lahtilainen.
(Kuva 1)
Ruumis on kirjava, mustan ja vaalean, eli ruskean ja keltaisen näköinen, pitkin selkää mustempi; ympäri silmiä vaalea yhden näköinen rengas. Sen mitta täysikasvaneena on lähes 3 kyynärää.
Tämä hylkeen lai on kyllä tavallinen ja nähdään usein. Se tavataan pitkin Ruotsin ja Norjan rantoja, Itämeren lahdissa, Suomen ja Pohjan lahdissa. Myös Frankriikin länsirannalla on se tavallinen, samaten Englannin, Islannin, Grönlannin ja Amerikan rannoilla. Se asuu kyllä lahdissa (josta nimiki tulee; Ruotsin sana: vik on suomeksi lahti), saaristoissa, virtain suussa j. n. e. mutta ei nouse ylös virtoihin eikä järviin. Kiville ja karille nousee hän lepäämään ja kuuttiansa imettämään. Talvella pitää hän salan aukon, jossa hän käy hengittämässä; myös on hänellä suurempi avento, josta hän nousee jäälle.
Tämä lai ei elä suurissa laumoissa; ainoasti muutamia tavataan koossa. Mutta syyskuulla kiiman aikana kokoontuu hän suurempiin laumoihin.
Tämä lai synnyttää kesäkuulla ja kuutti on jo äitinsä kohdussa kadottanut villapukunsa että se syntyissänsä jo on melkein äitinsä muotoinen.
Tätä pyydetään tavallisesti sillä tavoin että häntä vartotaan kivellä eli karilla, jossa hän lepää, ja ammutaan kuulalla. Parahiten käy tämä laatuun varhain aamulla eli hiljaan ehtoolla, eli puolipäivän helteessä. Mutta saa ampuja olla hyvin varokas ja tarkka; sillä viikari on suuri pelkuri. Näillä on aina omat kivensä ja karinsa, joille he nousemat lepäämään vähä ennen auringon laskua ja makaavat siinä koko yön kello 7 eli 8 asti aamulla. Usein tappelevat he keskenänsä ja purevat toinen toisiansa, kuin samalle kivelle pyrkivät. Ampuja tekee itsellensä majan noin 90 eli 70 askelta tämmöisestä kivestä. Myös pannaan verkkoja tämmöisten kivien ympäri, ja hylkeet sekaantuvat niihin tapellessansa ja kiivetessänsä. Tavallisesti pannaan verkot tyvenellä puolella kiveä; sillä hylje nousee kivelle tuulen puolelta ja menee veteen tyvenellä puolella. Niin sekaantuu hän verkkoon veteen mennessänsä.
Usein tekee hylje kalastajille paljo vahingoita; hän noukkii pyydyksistä kalat ja repii usein pyydykset rikki; sillä ei hän pidä lukua kalain selittämisestä irti.
2. Norppa.
(Kuva 2)
Ruumis on päältäpäin mustamainen; selkä taikka sen sivut omat täynnä pytkyliäisiä valkosenmoisia renkaita noin 1 1/2 eli 2 tuuman pituudesta. Silmäin ympärystät yhdenkarvaiset. Tämä on Pohjan hylkeistä vähin eli tavallisesti lähes 2 kyynärän pituinen.
Saiman järvessä on tämä mustan harmaa, kyljet ja vatsa täynnä pytkyliäisiä suurempia renkaita, 2 1/2 eli 3 tuuman pituisia. Pitkin selkää omat renkaat sekaantuneet yhteen, noin 3 korttelin pituudesta.
Ladogan järvessä on tämä melkein umpimusta; kyljissä sekanaisia vaaleita pilkkuja.
Norppa asuu paitsi näissä Suomen järvissä, joihin hän on tullut merestä, Suomen ja Pohjan lahdissa. Talvella tekee hän kynsillänsä pienen läven jäähän, josta hän hengittää. Niin tässä kuin muissakin kohdissa elää norppa aivan edellisen (viikarin) tavalla, jonka kanssa hän myös on hyvässä sovinnossa.
Tämä on kaikista hylkeistä vahingollisin ihmisille; hänen paras ruokansa on silakka ja silli. Tullen paikalle ja ajain takaa kaloja, karkoittaa ja pelättää hän kalat pois rannasta. Lisäksi vielä kokee ja repii hän kalastajain pyydykset.
Kiiman aika sanotaan olevan kesäkuulla ja synnyttämisen tapahtuman talvella (saman sanovat muutamat viikarista). Kuutti on ensin vaatetettu valkoiseen villapukuun. Emä holhoo häntä huolella eikä päästä veteen ennenkuin villa on pudonnut. Sitte seuraa hän äitiänsä siksi että kiiman aika tulee, jolloin äiti ajaa hänen pois seurastansa.
Norppa ammutaan ja otetaan verkkoon samalla tavalla kuin viikarikin; usein ammutaan hän myös nenään, jonka hän pistää ylös veden pintaan hengittääksensä. Sillä hän on niin lihava että hän kuoltuansa nousee veden pinnalle.
Norppa on suuresti hyödyllinen; sillä hänessä on kokonsa suhteen enempi rasvaa kuin muissa, ja sekin on vielä hienompaa ja parempaa.
3. Grönlannin hylje.
(Kuva 3)
Tämä on joksiki edellisen kaltainen, vähän suurempi; mutta sen karva on harmaa, täynnä suurempia eli vähempiä mustia pilkkuja. Sen karva muuttuu paljo ikänsä jälkeen vuosi vuodelta. Äitin kohdussa on sillä kiiltävä hopean valkoinen villa; kohta synnyttyä vaalean harmaa ja vielä samana vuonna muutamia mustia pilkkuja, jotka toisena vuonna enenevät; sitte enenee kirjavuus ja viidentenä vuonna on hän valkoinen, mutta kummassakin kyljessä suuri luun kaltainen musta pilkku, jotka häpäitten ylitse yhdistyvät.
Tämä hylje asuu Pohjaisessa jäämeressä ja sen tahdissa sekä Europan ja Aasian että Amerikan puolella. Joka vuosi kulkee hän määrätyllä ajalla paikasta paikkaan, johon arvellaan monta syytä; toiset sanovat hänen hakevan rauhallista paikkaa synnyttääksensä, toiset luulevat hänen seuraaman Lodna-kalaa (eräs norren lai), jota hän rakastaa ruaksensa, toiset arvaavat hänen seuraavan kulkujäitä, joiden päällä hän kernaasti lepää. Ehkä on kaikissa näissä vähän perää kussakin. Valkiaan mereen tulee hän syksyllä ajojäitten seurassa ja lähtee pois huhtikuulla. Spitsbergen luodoissa on hän koko vuoden; sillä siellä ei koskaan puutu ajojäitä.
Rauhallisessa paikassa ja tyvenellä oleskelee tämä hylje joukoissa monella tavalla pyörien vedessä. Kalaparven havaitessa sukeltavat kaikki äkisti ja nousevat ylös samassa paikassa. Mutta jos yksi heistä äkkää vaaran, syöksee hän metelillä veteen, joka on toisille merkkinä pikaisesti pakenemaan. Yhtä haavaa katoo koko joukko ja näkyy vasta kaukana siitä paikasta. Vaaraa pelätessä, pistää hän ainoasti sieramensa veden rajaan hengittääksensä ja vaipuu kohta alas paikasta pakenematta.
Kiiman aika luullaan olevan elokuulla; maaliskuulla synnyttää emä yhden penikan.
Tämä hylje on Grönlantilaisten ainoa rikkaus ja heidän ainoa elatuksensa. Mutta paljo muitakin on tämän vihollisia pohjaisessa jäämeressä; valaskalan pyytäjät tappamat näitä paljo.