1. MATKALLE LÄHTÖ.
Tuimana talvi-iltana vuonna 1597 kulki Konneveden rannalla ihmisjoukko länttä kohti.
Joukon etunenässä hiihti kaksi puolikasvuista, noin viisi- tai kuusitoistavuotiasta poikaa; molemmat olivat rotevia ikäisekseen, toisella oli aseena oivallinen jousi, toisella kirves ja keihäs.
Hämärä oli tulossa, pilvinen taivas ennusti pyryilmaa. Pitempi ja hoikempi nuorukainen taukosi hiihtämästä ja virkkoi kumppanilleen: "Odotetaanpa enoa ja muita, sillä nyt on aika ajatella nuotiota, ennen kuin tulee pimeämpi". Näin sanoessaan hän ravisti pakkasen kuuran pitkästä hartioille riippuvasta mustasta tukastaan.
"Älä huoli, Pekka Huuskoinen, kylläpähän isä huutaa, kun näkee ajan sopivaksi, ja arvelen, että hän aikoo päästä järven pohjoisrannalle, ennen kuin sanoo mitään; mennään vain eteenpäin; pian se on tuli tehty, ja tänään on sen verran nähty vaivaa, että nyt nukkuu tulettakin."
Jälkimmäisessä joukossa oli kaksi miestä, jotka vetivät raskaasti kuormattua kelkkaa, jonka päällä istui kaksi pientä poikaa. Kelkan jäljessä tuli vaimo, jolla oli selässään pikku tyttö. Kaikki tekivät matkaa hiihtämällä ja vaelsivat äänettöminä eteenpäin.
Jonkin ajan kuluttua päästi toinen mies kimeän vihellyksen, joka kaikui terävänä talvi-ilmassa, ja sen kuullessaan edellä hiihtävät pojat seisahtuivat.
Pian matkamiehet olivat yhdyttäneet edellä hiihtäneet. Mies seisahtui ja käski poikien vetää kelkkaa. Hän tahtoi mennä edeltä katsomaan yöpymispaikkaa. "Heikki, ota Antin kirves", virkkoi hän ottaen kelkasta toisen, ja "lähdetään nyt. Tarttukaa kiinni, pojat! Kyllä Mattu teitä auttaa, kun väsytte."
Puhuja oli Yrjänä Kailanen, suomalainen talonpoika, joka oli nuijasodan aikana menettänyt uudistalonsa ja oli nyt perheineen tekemässä muuttoa Ruotsiin.
Hänen mukanaan oli hänen sukulaisensa Heikki Närkkiläinen, ja kumpikin oli päättänyt hankkia itselleen kodin Wermlannissa, jossa Kaarle-herttua oli luvannut suomalaisille suojeluksensa. Joulun aikaan he olivat lähteneet kotipaikoiltaan Savosta mennäkseen Merenkurkun kautta jään yli Ruotsin puolelle.
Kailasella oli mukanaan vaimonsa Mattu (Matleena), poikansa Antti ja tämän kolme pientä sisarusta.
Mikkelistä he olivat tuoneet Matun sisarenpojan, viisitoistavuotiaan Pekan, joka nuijasodassa oli seurannut isäänsä. Pekalta oli aikaisin kuollut äiti. Samaan aikaan hän oli isänsä kanssa joutunut kodittomaksi, ja he olivat sitten kuljeksineet sinne tänne. Isä oli kaatunut verisessä tappelussa Mikkelin luona. Pekan oli silloin ottanut hoiviinsa hyväntahtoinen, mutta köyhä Mikkelin pappi, jonka luona hän sai oppia ruotsia sekä lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt hänen sukulaisensa olivat hänet ottaneet mukaansa matkalleen Ruotsin rauhallisiin ja turvallisempiin metsäseutuihin.
Pian johtajat katosivat tuon pienen joukon näkyvistä, sillä Yrjänä ja Heikki hiihtivät joutuisammin kuin pojat, jotka vetivät painavaa kelkkaa.
Matkaa jatkettiin mitään puhumatta ja äänettömyyttä rikkoi ainoastaan suksien kahina lumihangessa ja puiden rasahdukset metsässä. Pimeni pimenemistään, ja yötuuli ajoi lunta liikkeelle. Tuisku oli tulossa, ja pian susien ulvonta lisäsi kolkkoutta. Sen kuultuaan Antti taukosi vetämästä ja sanoi: "Tulkaa te vain, ei täällä pelkoa ole! Minulla on hyvät nuolet, ja sudennahkapeite olisi hyvä saada pikkupojille; eikä tuo liiaksi lisäisi kuormaa."
"Ole vaiti, Antti!" virkkoi äiti. "Älä toivota meille onnettomuutta, voi se tulla muutenkin; riennetään nyt vain, että tavoitamme miehet".
Kappaleen matkaa kuljettuaan he kuulivat hongan ryskyen kaatuvan ja pian sen jälkeen reippaita kirveen iskuja. Pian heille huudettiin, että heidän piti seisahtua ja jättää kelkka rantaan ja tulla metsään auttamaan yöpymispaikkaa kuntoon.
Tällaiset reippaat ja tottuneet miehet eivät kauan viipyneet, ennen kuin nuotio oli tehty, jonka jälkeen kelkka vedettiin tulen ääreen ja lapset saivat lämmitellä. Sitten haalattiin havuja vuoteeksi ja keitettiin ruokaa. Miehet hakkasivat havut ja Mattu keitti illallisen.
Kun oli syöty yksinkertainen ateria, johon kuului rasvanokareella höystetty vesivelli, pantiin lapset mukana olevaan lammasnahkapeitteeseen ja he nukkuivat pian. Miehet sytyttivät piippunsa ja pojat oikaisivat pitkäkseen havuille. Pekka kyseli enoltaan, mihin paikkaan Ruotsissa he oikeastaan asettuisivat asumaan, kun sinne tulisivat.
"Vermlantiin", vastasi ukko.
"Mihin sinne?"
"Malmivuoren luoteispuolelle."
"Kuinka kauas sieltä?"
"En tiedä tarkkaan sanoa; se riippuu kelistä; parin viikon matkan päähän, arvelen."
"Kuinka sinne osaamme?"
"Kylläpä jollakin tavoin tien löydämme."
"Nouskaa, pojat, teidän täytyy katkoa pieniä näreitä tulen ympärille, sillä tulee tuisku; huomenna on raskas hiihtokeli. Tulkaa kaikki", sanoi Yrjänä ottaen kirveen, meni vähän matkan päähän ja hakkasi poikki tuuhean näreen toisensa jälkeen, jotka pojat raahasivat nuotion ääreen, missä ne asetettiin puolikehään makuusijojen ympärille. Näreiden päälle potkittiin lunta, kunnes syntyi kohtalaisen korkea valli yösijan ympäri ja suojeli sen tuulelta ja tuiskulta.
Kun Yrjänä oli tarkastanut pyssynsä, laskivat miehet aseensa viereensä, ja pian he nukkuivat ahkeran päivätyönsä jälkeen. Mattu vain istui vielä ylhäällä ja laitteli pikkulasten vaatteita, ensin hyvin peitettyään heidät omalla röijyllään. Väsymys päivän ponnistuksista sai hänetkin vaipumaan kovalle vuoteelle ja väsyneillä käsivarsillaan syleillen pientä lastaan hänkin nukkui pian. Unien maailmassa hän näki tulevaisuuden valon koittavan vieraassa maassa, johon toivo häntä veti. Ainoastaan tulen rätinä ja joskus suden ulvahdus rikkoi pimeän yön hiljaisuutta; mutta tämä ei häirinnyt metsässä elämiseen tottuneita ihmisiä, jotka huolettomina lepäsivät vaivoistaan.
Päivän koitteessa heräsivät Pekka ja Antti ja tapasivat Yrjänän ja Heikin jo täydessä työssä valmistamassa lumianturoita. Tämän nähdessään he menivät synkän näköisiksi, sillä he arvasivat mitä oli tulossa. Yöllä oli satanut paljon lunta, jonka tähden oli tarpeen, että nuorukaiset kulkivat edellä polkemassa tietä raskaalle kelkalle. Heitä rohkaisi Mattu-eukon ystävällinen kehoitus: "Tulkaa syömään, pojat! Velli on lämmintä, se teitä virkistää."
Pian olivat maastamuuttajat taas liikkeellä. Pojat kävelivät rinnakkain ja polkivat lumianturoilla jonkinlaisen tien, jotta kelkan anturat eivät painuisi niin syvälle lumeen kuin ne muuten olisivat vajonneet. Pari tuntia kuljettua he tulivat suolle, jossa Pekka seisahtui ja ojensi kätensä hongikkoa kohti, joka pisti niemekkeenä suohon. Honkien latvoissa oli koko parvi metsoja. Miehet seisahtuivat myöskin, kun Pekka kysyi: "Eno, saanko käyttää pyssyä?" — "Et! En tiedä onko sinussa miestä sitä käyttämään." — "No, olenhan minä isän kanssa kulkenut metsiä kahtena talvena ja ampunut monta elävää. Antakaa minun mennä, niin saattepa nähdä, että Pekka kyllä tulee metsässä toimeen."
"No, koetahan sitten. Pyssyllä et saa ampua lintuja; sitä kyllä tarvitaan suurempia eläviä vastaan, ennen kuin perille pääsemme; sinun nuolesi kyllä välttävät metsoille, jotka tällaisella pyryilmalla eivät ole arkoja. Antti seuraa sinua pyssy mukanaan, jos sitä tarvittaisiin. Pankaa lumianturanne kelkkaan ja ottakaa sukset. Pitäkää vaari siitä, että saavutatte meidät, jollei ennen niin ainakin illalla!"
Hiihtämällä pojat pääsivät joutuisammin eteenpäin, ja vaikka heidän täytyi tehdä kierros, he tulivat pian metsikköön, missä metsot olivat.
Yönuotio oli jo sytytetty ja yösija valmiina, mutta metson pyydystäjät eivät vielä olleet saavuttaneet matkamiehiä. Mattu alkoi käydä levottomaksi eikä ollut vielä ryhtynyt illallista laittamaan. "Minä odotan vielä jonkin aikaa", sanoi hän, "sillä toivon, että pojat ovat saaneet muutaman linnun. Ihmeellistä, kun eivät ole meitä saavuttaneet." — "Kylläpähän vielä tavoittavatkin", arveli Yrjänä, "ehkäpä eivät jätä koettamatta ennen kuin ovat jotakin saaneet." — "Hyväpä kun saisivat", lisäsi Mattu, "jauhot jo alkavat käydä vähiin".
Nyt alkoi kuulua kohinaa lumihangesta, ja kaikkien silmät kääntyivät siihen suuntaan, mistä ääni kuului. Pian tulivatkin pojat näkyviin tulen ääreen. Heillä oli neljä metsoa kantamuksenaan. "Onpa teillä ollut tänään hyvä onni", arveli Mattu. "Kiitos, pojat! Hyvä kun odotin. Nyt saamme parempaa ruokaa kuin pelkkää velliä. Höyhentäkää nyt kukin yksi lintu sillä välin kuin minä sulatan lunta ja lämmitän vettä." — "Jussi tahtoo kanssa höyhentää linnun", kuului pikkupoikien ääni. — "No niin, saa Jussikin höyhentää linnun", virkkoi Antti ja ojensi hänelle pyyn. — "Mitä, onko teillä vielä muitakin lintuja", riemastui Mattu sanomaan. "Tepä olette reippaita poikia."
"Käytittekö pyssyä?" kysyi Yrjänä. — "Emme; tulimme ilmankin toimeen", vastasi Pekka. "Käyttelimme vuorotellen jousta ja ammuimme kumpikin pari metsoa, ja pyyn otimme haukalta." — "Kas sepä hyvin, pojat! Aina hyvin käy, kun ollaan sovinnossa."
Kun linnut oli höyhennetty, pidettiin niitä tulen päällä korventumassa ja sitten ne kirveellä paloiteltiin pienemmiksi, huuhdottiin vedessä ja keitettiin kauan. Lihapalat nostettiin liemestä, johon sekoitettiin muutama hyppysellinen jauhoja, ja makea keitto oli valmis.
Muutamaa viikkoa myöhemmin tapaamme siirtolaiset sillä vuori- ja harjuselänteellä, joka erottaa toisistaan Pohjanmaan, Satakunnan ja Hämeen. Tuiskut olivat estäneet heitä pari päivää pääsemästä eteenpäin. Oli satanut lunta ja tuullut ankarasti, jonka vuoksi heidän oli ollut pakko pysytellä yhdessä kohden, sillä raskasta kelkkaa he eivät jaksaneet vetää syvässä, pehmeässä lumihangessa.
Lasten vuoksi oli yöpaikka tehty huolellisemmin, ja hätäpikaa kyhätty katos, jossa katto oli seipäistä ja risuista ja seinät näreistä, soi joltisestikin suojaa myrskyä vastaan. Oli jo kolmas päivä heidän tulostaan tälle paikkakunnalle. Kaikki olivat ääneti ja alakuloisina, kun tuisku äkkiä taukosi ja tuuli alkoi kiihtyä. Ikivanhat hongat notkistuivat, oksat rasahtelivat ja maahan tullut lumi ryöppyi ympäri, niin että ihan ilma pimeni. "Kas niin", sanoi Yrjänä, "tulkoon vain! Sitä lujemmaksi hanki käy ja sitä helpommin pääsemme kulkemaan."
"Hyvinpä onkin tarpeen", arveli Mattu, "että paha ilma asettuu, sillä ruokatavarat ovat lopussa. Jospa Luoja soisi, että saisitte jotain metsänriistaa! Olemme olleet liikkeessä jo kauan siihen nähden mitä luulimme, kun lähdimme matkaan."
"Jumalanilmaa ei voi kukaan edeltäkäsin arvata", lohdutteli Yrjänä, "mutta pian saamme hyvän ilman, ja jotakin saalista täytyy saada syötäväksi."
Seuraavana päivänä oli myrsky melkoisesti asettunut, mutta päätettiin sentään olla lähtemättä eteenpäin; sen sijaan piti Yrjänän lähteä poikien kanssa syötävän hankintaan. "Lähdemme takaisin samalle laajalle suolle, jonka yli kuljimme tulomatkalla; sieltä löydämme ainakin riekkoja. Antti, ota sinä Heikin jousi, niin teemme, minkä voimme", virkkoi Yrjänä.
Suolle tultuaan metsästäjät kulkivat sen reunoja myöten etsien riekkojen jälkiä. Metsäniemekkeeseen tultuaan Yrjänä, joka hiihti edellä, seisahtui ja nosti kätensä pystyyn. Pojat ymmärsivät liikkeen ja riensivät sinne; he tiesivät, että hän oli löytänyt jotakin. Kun he olivat tulleet perille, hän osoitti maahan. Siitä oli kulkenut hirviä. Tosin jäljet olivat tuiskusta menneet melkein umpeen, mutta ne eivät olleet vanhoja. Eläimet olivat myrskyn aikana kulkeneet eteenpäin ja jäljet veivät suoraan metsäiseen saarekkeeseen keskelle rahkasuota. Yrjänä puhui kuiskaten: "Kiertäkää saarekkeen ympäri, jollette siellä näe jälkiä, niin menkää erillenne ja koettakaa huutamalla ajaa eläimet tänne minuun päin. Hirvien on tapana palata takaisin omia jälkiä myöten, kun niitä vastaan tullaan. Tehkää nyt parastanne. Jos elukat ovat menneet nevan poikki toiselle puolelle, niin toinen teistä viitatkoon minulle; sitten etsimme metsänsaarekkeesta, sillä lintuja siellä ainakin on."
"Hyvin käy, eno", sanoi Pekka, "hirvet ovat kyllä tuolla vielä; useammin kuin kerran olen minä jo palauttanut isälle hirviä, niinä vuosina, jolloin olimme kulkemassa; pitäkää vain huolta siitä, ettei pyssy petä!"
Kun pojat olivat lähteneet, tarkasteli Yrjänä suksiaan, pyssyään ja muita metsästysvehkeitään, että ne olivat kunnossa, sillä jos hirvet tulisivat ampumamatkalle, hän odotti tiukkaa hirvenhiihtoa, jonka onnistumista hän ei epäillyt, kun hanki oli niin syvä kuin nyt. Kun hän oli nähnyt kaiken olevan hyvässä kunnossa, hän asettui piiloon lumisten pensaiden taakse odottamaan. Hänen tarkastelevat silmänsä olivat kääntyneet metsää ja tiheää viidakkoa kohti. Pian hänen sydämensä sykki tavallista kiivaammin, sillä tuolla hirvet tulivat tasaista hölkkää suoraan häntä kohti. Yrjänä seisoi hiljaa kuin ei hänessä olisi ollut henkeäkään. Kun hirvet olivat tulleet kylliksi lähelle, seisahtui aina epäluuloinen naarashirvi, nosti päänsä pystyyn ja vainusi vastatuuleen. Vasikka juoksi emän kupeelle, ja nyt pamahti Yrjänän pyssystä hiljaa. Vielä muutama silmänräpäys, niin koko hirvilauma, uros, naaras ja vasikka, olivat kääntyneet ympäri ja porhalsivat täyttä laukkaa nevalle päin, jossa molemmat pojatkin näkyivät tulevan metsän reunalle.
Hirvet väistivät heitä, mutta samalla he huomasivat vuoden vanhan hirvenvasikan jääneen pitkän matkaa emähirvistä jälkeen. Kun pojat huudahtivat, niin Yrjänä, joka uudestaan panosti pyssyänsä, katsahti ylös ja näki poikien täyttä vauhtia ajavan takaa haavoittunutta eläintä. Iloinen hymy levisi Yrjänän kasvoille hänen huomatessaan poikien ponnistukset ja hirvenvasikan uupumisen, ja yht'äkkiä syöksyivät poikien piikkipäiset suksensauvat elukan lapaan. Hirvenvasikka kuoli heti, sillä sydän oli lävistetty kahdelta eri puolelta.
Pojilta pääsi ilohuuto. Olipa iloon syytäkin, sillä niin lyhyt ja tuottava metsästysretki oli siihenkin aikaan harvinainen.
Nyt oli Yrjänän perhe läpiajoiksi turvattu puutteelta.
Metsästysretken onnistuminen herätti yöpaikalle jääneissäkin mitä vilkkainta iloa. Kaikki olivat hyvillään, ja Heikki riensi noutamaan, mitä metsämiehet eivät olleet jaksaneet tuoda hirvenvasikan lihoista.
Sinä iltana sai jokainen syödä kylläkseen ja enemmänkin, ja lapset saivat maata tiheäkarvaisella hirventaljalla.
Tyytyväisyys oli yleinen, ja Mattu kehuskeli poikain reippautta. Heidän avullaan he pian pääsisivät hyviin varoihin tuolla vieraassa maassa, jossa vallitsi rauha, jossa maanlaatu oli hedelmällistä ja metsissä vilisi otuksia.
"Täti, onko siellä paljon karhujakin?" kysyi Pekka innostuneena. — "Kuuluuhan niitäkin olevan, mutta ne ovat vaarallisia." — "Ohoh!" arveli Pekka; "jahka Antti ja minä saamme pyssyt, niin saattepa nähdä." — "Niin, kunhan kykenette sellaiset itsellenne hankkimaan, mutta siihen kyllä taitaa kulua aikaa", tuumiskeli Mattu. — "Älkäähän huoliko", virkahti Antti, joka oli Pekkaa vuotta vanhempi, vaikka tätä lyhyempi, "me teemme itse pyssyt itsellemme, kun aika joutuu."
Näin juteltiin edelleen, ja tulevaisuus näytti valoisalta.
Seuraavana aamuna lähdettiin eteenpäin. Lumi oli nyt pakkautunut tiiviiksi, niin että oli helpompi kulkea, ja joulun aikana olivat maastamuuttajat saapuneet Lapuan tienoille. He rohkenivat asettua autioon taloon ja oleskelivat siellä jonkun aikaa korjaillen tavaroitaan ja valmistelivat joitakin puukapineita, kauhoja, lusikoita ym. toivoen saavansa ne myydyksi asutuilla seuduilla merenrannikolle matkatessaan.
Kauniina, kirkkaana talvipäivänä tapaamme matkalaiset Isonkyrön tienoilla. Nyt he hiihtivät hyvää tietä ja tunsivat itsensä onnellisiksi, kun matkanteko oli niin helppoa, ja ihmettelivät laajoja viljeltyjä maita. Siellä täällä tuli ihmisiä vastaan, ja nämä ihmisseuraan tottumattomat metsäläiset töllistelivät näitä ihmeissään. Pitkän matkan päässä he näkivät suuren joukon hevosmiehiä tulevan heitä vastaan. He seisahtuivat sen vuoksi epätietoisina, pitikö heidän paeta, mutta arvelivat viimein, ettei siitä olisi hyötyä, sillä jos tulijat tahtoivat tehdä heille jotakin pahaa, nämä hevosineen heidät pian kuitenkin saavuttaisivat. He vetivät kelkkansa tien sivuun odottaen levottomina mitä tapahtuisi. Etumaisessa reessä istuvat ajoivat ohitse, samoin näitä seuraavat kuusi tai kahdeksan ratsumiestä, ja maastamuuttajamme jo olivat rauhallisemmalla mielellä, kun jäljestä tuleva reki seisahtui ja ajaja kysyi, mistä te tulivat. — "Idästä päin", vastasivat he. — "Mihin olette matkalla?" — "Lännemmäksi, työansiota etsimään." — "Vai niin! No joutuin tänne, te pojat; te saatte työtä." — "Emme huoli", vastasi Pekka rohkeasti. — "Mutta minä tahdon teidät mukaani hoitamaan joutilaita hevosia, jotka tässä tulevat. Joutuin rekeen nyt! Ensi syöttöpaikassa saatte tarkemmat tiedot." — "Emme tahdo teidän mukaanne." — "Vai ette tahdo!" tiuskasi mies, nousten seisomaan ja tarttuen Pekan niskasta viskasi hänet rekeen kumppaninsa luo. "Pidä kiinni tuota!" huusi hän, samassa siepaten Antinkin kiinni, raahasi hänetkin rekeen, hyppäsi itse siihen ja ajoi kiireesti pois.
Nyt viimeinkin kohosi Yrjänän pyssy poskelle, mutta Mattu painoi sen alas. "Älä Jumalan nimessä ammu, Yrjänä; silloin olemme kaikki hukassa. Kyllä Jumala pojista murheen pitää ja Hänen avullaan heidät vielä tapaamme. Pysykää hiljaa, kunnes koko joukko on mennyt ohi!" Nyt tuli joukko irtonaisia hevosia ja niiden jäljessä muutamia ratsumiehiä, jotka pitivät vaarin, ettei yksikään hevonen saanut joukosta erota.
Kun koko joukko oli ehtinyt ohi, päästivät molemmat suomalaiset voimattomassa kiukussaan raivoisan huudon sadatellen rosvoa, joka oli ryöstänyt heidän poikansa. Mihin nyt pojat joutuivat? Mattu väänteli käsiään ja hänen kyyneleensä vuotivat viljanaan; hän ei voinut tehdä mitään poikien pelastukseksi.
Asiasta neuvoteltiin ja sitten sovittiin, että viivyttäisiin muutamia päiviä tällä paikkakunnalla siltä varalta, että pojat ehkä olisivat päässeet karkaamaan.
Aika kului, mutta poikia ei kuulunut. Viimein täytyi lähteä jatkamaan matkaa länteen päin. Korsholmassa he vielä viipyivät niin kauan kuin uskalsivat jäiden vuoksi; mutta viimein pojat täytyi jättää oman onnensa nojaan; mitään muuta he eivät voineet tehdä kuin jättää terveisiä ja kehoittaa heitä pyrkimään Ruotsiin Malmivuoren tienoille.