ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Kevätkesä. Lehdittynyt kaski Hankosen maalla. Ennu makaa selällään maassa puolinukuksissa, kädet pään alla. Pari kerppua, vesuri, eväskontti ja leili vähän matkan päässä hänestä.
Käki kukkuu.
IRJA (laulaa ulkopuolella).
Kun mun kultani tulisi,
Armahani asteleisi,
Tuntisin ma tuon tulosta,
Arvoaisin astunnasta.
(Huutaa.)
Ennu!
ENNU (oikoilee vastaamatta).
IRJA (kovemmin). Ennu!
ENNU (haukottelee liikahtamatta paikaltaan).
IRJA. Ennu! Missä olet?
ENNU. Täällä.
IRJA (yhä ulkopuolelta). Joko sinulla on montakin?
ENNU. Onpahan yksi.
IRJA. Vetelys! Ja minulla on joka sormelle.
ENNU. Mitä niin monella teet?
IRJA. Johan nyt hulluja horiset! Kyllähän lampaat syövät.
ENNU. Vai niin! Puhutko kerpuista? Minä luulin sinun huhuilevan sulhasia. (Haukottelee.). Minulla on — annas kun katson — kaksi.
IRJA. Ettes häpeä!
ENNU (kohottautuen). Ei, varrohan! Tuolla pään pohjassa on vielä yksi.
(Heittäytyy jälleen pitkälleen ja nauraa virnistelee vasten aurinkoa.)
IRJA (tulee vesuri kädessä, seisahtuu ja nauraa). Johan nyt jotakin! —
Kehtaatkin torkkua koko päivän!
ENNU. Minä tässä katselen aurinkoa ja ajattelen —
IRJA. Lyylikkiä tietysti?
ENNU (haukottelee pitkään). Niin.
IRJA. Etkö luule muilla silmiä olevankaan? Kyllä minä näin, kuinka sinä eilen lähdit Lyytikkälän venheellä tanssista ja tulit kotiin vasta aamulla, kun päivyt jo kultasi koivujen latvoja.
ENNU. Vai niin! Väijyskeletkö sinä minun retkiäni? No, vähät siitä!
Pistäysin vain Parkasniemessä. Siellä olivat saaneet kontion kuopasta.
IRJA. Ja kuitenkin venhe tuli aamulla Lyytikkälän puolelta!
ENNU. Sitä et nähnyt. Järven selkä oli sumussa.
IRJA. Kyllähän minä asiat arvaan. Lyylikki näet kuiskasi minulle jotain eilen illalla.
ENNU. Mitä sitten?
IRJA. Kehaisi pitävänsä sinusta. Sinnepäin hän supatti.
ENNU. Niinkuin en sitä tietäisi. Siksi olinkin yöjalassa hänen luhdissaan.
IRJA. Ja nyt sitten torkut koko päivän.
ENNU. Enkä. Aamupäivän vain. Ruvetaanko ruoalle?
IRJA (ottaa eväät esille). Niin, minä rupean syömään, mutta sinä saat maata tyhjin suin, koska et ole tehnytkään mitään. Yksi, kaksi, kolme kurjaa kerppua koko rupeamassa. Hyi, häpeä, laiskuri!
ENNU (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Minä lähdenkin tästä naimaan tänä kesänä.
IRJA. Hyi sinua! Sitten en välitä sinusta enää ollenkaan.
ENNU. En minä viitsi enää jankuttaa sinun kanssasi kotosalla. Alati sinä intät ja riitelet kuin hohkanärhi.
IRJA. Ja mihin minä sitten menen?
ENNU. Istut Vainan vieressä penkillä ja lyöt leikkiä sirkkain kanssa.
Minä muutan Lyytikkälään.
IRJA. Etpäs pääse. Isä ei laske.
ENNU. Mitä minä isästä! Ukko on ahne kuin vanha kaarne. Jos hän saisi minusta Kymin kultarenkaan, niin nahkani olisi jo aikoja myyty. Ja sinut hän myy ennen pitkää lampaan saparosta.
IRJA (miettien). Niinkö luulet?
ENNU. Ihan varmaan kun hän vain saa hinnan hyppysiinsä.
IRJA (kiihkeästi). Mutta minuapa ei myydä!
ENNU. Kuka käski sinun syntyä tytöksi. Olisit ruvennut mieheksi niinkuin minä.
ENNU. Entä kuka sitten olisi niin kärkäs ostamaan minut?
ENNU (tyynesti). Usu.
IRJA (pelästyen). Ei ikinä! Ennen hyppään Louhijärveen.
ENNU. Kyllä sinut sieltä ylös ongitaan.
IRJA (tosissaan). Minä menen salaa kenenkään näkemättä.
ENNU. Usu on rikas. Sillä miehellä on uudet pirtit, monet lehmät ja kolmet Kymin kullat.
IRJA. Etkö sinä voisi estää tätä naimiskauppaa?
ENNU. Mitä se minua liikuttaa. Minä menen tieheni, enkä välitä koko asiasta.
IRJA. Minä seuraan sinua.
ENNU. Pian Usu sinut kiinni saa. Hänellä on pitkät koivet.
IRJA. Minä lähden Lappiin Vainan kanssa.
ENNU. Siellä laiha lappalainen sukii sinua vaivaiskoivuilla, kunnes saa sinut viereensä peuran taljalle.
IRJA. Minä soudan vetten poikki Hämeeseen.
ENNU (irvistellen). Niin. Mene vain metsäsikojen pengottavaksi. Siellä opit röhkimään ja kulkemaan valkoisissa kuin kaltattu porsas.
IRJA. Mitä vielä! Olihan eilen illallakin kaksi Hämeen poikaa tanssissa, ja hekös vasta panivat tyttöjen päät pyörälle. Kohta mekin rupeamme pitämään valkeita nuttuja ja näin leveitä partaita.
ENNU. Ja kaulassanne siansaparoita! — Minä en vieläkään käsitä, kuinka he pääsivät livahtamaan käsistämme selkäsaunatta — semminkin se suuri, valko-mekkoinen karju.
IRJA. Mitäpä hänestä! Toista tuo toinen, jonka kanssa tanssissa pyörin.
ENNU. Niin, se nuorempi! Kyllä minäkin teidät näin! Ettes vähän häpeä!
Karjalaistyttö — ja kehtaa tanssia hämäläishölmön kanssa!
IRJA. Minäpä tanssin kenen kanssa tahdon.
ENNU. Vaikkapa metsäsikojen kanssa. (Matkii metsäsian ääntä). Ui, ui, ui! Niin, mene sinä vaan Pähkään käsikiveä vääntämään.
IRJA. Parempi sekin kuin virua täällä ja joutua myytäväksi kuin mikäkin elukka.
ENNU. Mitä minä sanoin: kuka kaski sinun syntyä tytöksi?
IRJA. Kuule, jos Usu tulee, niin sinun pitää surmata hänet.
ENNU. Älä luule. Hänellä on yhtä pitkä veli kuin hän itsekin. Ja minä tahdon elää rauhassa Lyylini kanssa.
IRJA. Sitten revin minä itse silmät hänen päästään.
ENNU. Et sinä ulotu.
IRJA. Sepähän nähdään. — Minun tulee niin ikävä, kun sinä menet pois.
Etkö voisi tuoda Lyylikkiä meille?
ENNU. Ei hän viitsi tulla mokomaan sikopalmaan.
IRJA. Miksi minun sitten täytyy virua siellä?
ENNU (kiusotellen). Ja minä teen, mitä vain Lyylikki tahtoo.
IRJA. Etkö siis voi tehdä, mitä minä tahdon?
ENNU. E-en, minä pidän enemmän Lyylikistä.
IRJA. Ennen pidit minusta.
ENNU. Niin — ennen. Laita sinäkin asiat sille kannalle, että Usu on mielesi mukaan, niin sitten kaikki käy hyvin.
IRJA. Ei se karhu tottele ketään! — Onko hyvinkin hupaista olla noin —?
ENNU. Miten noin?
IRJA. No — noin rakastunut.
ENNU (haukotellen). Kyllä — niin kauan kuin rakkautta riittää.
IRJA. Lyylikki on käynyt niin ikäväksi. Mutta minäpä en liioin lähde enää hänen luokseen, enkä myöskään viitsi katsella teidän hyväilyjänne.
ENNU. Kukapa sinua on käskenyt? Mene sinä vaan Lausoon pilittelemään
Usua!
IRJA (heittää kourallisen ruohoa hänen päällensä). Hyi sinua! Minä en huoli kenestäkään, koska et sinäkään enää välitä minusta. Luulin minä kuitenkin olevani kylliksi hyvä sinulle.
ENNU. Sinähän olet vain sisko. Oma kulta on aina oma kulta.
IRJA (suuttuen). Oma kulta! Ennen saatoin kertoa sinulle kaikki. Meillä oli silloin niin hupaista. Nyt sinä lörpöttelet kaikki Lyylikille.
ENNU. Rupata sinä Vainan kanssa.
IRJA. Mitä Vainasta! Ei hänestä ratoksi ole.
ENNU. Ehkäpä sinä kuitenkin tulet meille, kun juorut alkavat kieltäsi kutkuttaa.
IRJA. Enkä tule. Minä olen kyllästynyt teihin. Oi, kuinka olen turvaton ja yksinäinen!
ENNU. Kas, niin juuri rakkaus alkaa. Siitä se sitten kasvaa ja kypsyy.
IRJA (surullisesti). Niin, kyllä teidän miesten kelpaa, kun saatte mennä, mihin vain tahdotte. Toista on meidän tyttö-poloisten, joita myydään ja laahataan pitkin maita mantereita.
ENNU. Mitä minä sille voin?
IRJA. Samaa virttä vedätte kaikki. (Vähän katkerasti). Etkö luule minun tietävän, että sinä ostit Lyylikin viidestä lampaasta.
ENNU. Se ei ole totta. Tinkasinhan minä yhden.
IRJA. Ja sitä sinä vielä kehtaatkin kertoa! — Lakkaa jo syömästä! Minä tahdon soutaa kotiin.
ENNU. Ensin lasketaan verkot vesille. Sinä saat kantaa eväskontin.
IRJA. Entä nuo viheliäiset varvut sitten? (Osoittaa Ennun kerppuja)
ENNU (haukottelee). Ja ne myös. Minä tässä sillä aikaa mietin, mihin verkot lasketaan.
IRJA (suuttuen). Kaikki sinä työnnätkin minun niskoilleni!
ENNU. Kuka käski sinun syntyä —!
IRJA. Ole vaiti! En viitsi kuulla alinomaa tuota typerää jaaritusta.
Sinä sait minut taas niin surulliseksi.
ENNU. Niin, mitäpä sille mahtaa! Karjalan tytöt tavallisesti laulavat ratoksensa. Silloin elämä tuntuu kevyeltä kuin lastu laineilla. (Menee).
IRJA. Niin, laulussa on ainoa lohdutus, ja sitä kyllä tyttö raukat tarvitsevat. (Ottaa eväskontin ja kerput hartioilleen, paiskaa kontin maahan). Ei — ei! Tuon ainakin saat itse kantaa. Sinäpä siitä söitkin suuremman veron. (Menee muutaman askeleen, heittää kerputkin kenttään). Hullu ruvetkoon retustamaan laiskan miehen kantamuksia! (Menee).
ORVO (tulee reippaasti). Tule, Tuukka! Hän se varmaan lauloi.
TUUKKA (tulee tyynesti ja levollisesti). Juuri kuin en sitä tietäisi.
ORVO. Hiljaa! Tuolla hän astua tepsuttelee veljensä rinnalla.
TUUKKA. Hyvä, että hän edes on mukana.
ORVO. Kyllä minä otan veljen osakseni. Kas vaan! Tuohon ovat jättäneet eväät jälkeensä.
TUUKKA. Tulevat kai niitä vielä noutamaan. — Kuule, emmeköhän sentään lähde takaisin Tuukkalaan?
ORVO. Ei tuumaakaan. Sinun täytyy nyt kosia. Minä en tule enää toista kertaa karjalaisten karkeloihin. Täällä voi saada kelpo selkäsaunan.
TUUKKA. Kyllä kai! Kuule, eiköhän soudeta takaisin Tuukkalaan?
ORVO. Ja jätetä tyttö tänne?
TUUKKA. Niin, toistaiseksi.
ORVO. Etkö luule hänellä olevan kyllin kosijoita täällä Louhijärven kulmalla — Usu-karhu etupäässä?
TUUKKA. Entäs sitten?
ORVO. Kenties saat jo huomenna hääkutsut!
TUUKKA. No, voinhan minä sittenkin ryöstää hänet, jos niiksi tulee.
ORVO. Kyllä kai. Minä vain tässä arvelen —
TUUKKA. Ja minä arvelen, että äiti jo vartoo meitä.
ORVO (vakaasti). Niin, äiti ärmätti! Kuule! Jos otat tytön luoksesi, niin pidä silmäsi auki, ettei muori tee hänen elämäänsä kovin katkeraksi.
TUUKKA. Ei äiti ole ilkeä. Tosin hän torailee totuttuun tapaansa, mutta hyvää hän kuitenkin tarkoittaa.
ORVO. En minä vaan tahtoisi ruveta Tuukkalan miniäksi.
TUUKKA. Ole huoletta! Kyllä minä aina vaimoni varjelen.
ORVO. Äiti puuhailee sinulle Immua sieltä kotiperukalta.
TUUKKA (varmasti). Mutta minä tahdon tämän ja sillä hyvä. Pähkäjärven tytöt venyvät pankolla ja torkkuvat päivät päästään.
ORVO. Niin, kyllähän Karjalan kassapäät tanssivat paremmin kuin meidän puolen tylleröt.
TUUKKA (naurettavalla hilpeydellä). Niin, kelpaa vaan katsella, kun Karjalan tyttö tanssissa pyörii — (Matkii oravaa) — kuin orava oksalla. Häntä heilahtaa kuin västäräkin pyrstö ja silmät palavat kuin nokkelan hiiren.
ORVO (nauraa). Kovinpa olet rakastunut, poika parka! Ja miksi et itse tanssinut eilen!
TUUKKA. Mitä minusta tanssijaksi! Mutta reippaita ihmisiä on hauska katsella. Ja kun se tyttö tulee Tuukkalaan, niin hän saa keikkua kaiket päivät.
ORVO (pilkallisesti). Sinunko kanssasi?
TUUKKA. Ei, vaan sinun. Sinun koipesi ovat ketterämmät.
ORVO. Ja mitä sinä silloin teet?
TUUKKA. Makaan kiukaalla ja katselen teitä.
ORVO (totisemmin). Sitten on parasta, että annat tytön heti minulle.
TUUKKA (varmuudella). En! Minäpä hänet ensin näinkin. (Pilkaten). Ota sinä Immu, niin äiti pitää suunsa kiinni.
ORVO (närkästyen). Oletpa sinä viisas olevinasi. Lempo tiesi, kumpi hänet ensin näki!
TUUKKA (ottaa Irjan vesurin puun oksalta). Mitä, jos ottaisin tämän mukaani?
ORVO (ärtyisesti). Ota tuo piimäleili! Tyttö on kai siitä juoda särpinyt.
TUUKKA (ottaa esiin kultavitjat ja ripustaa ne vesurin sijalle). Ota sinä se. Minä pistän nämä kultavitjat sijaan.
ORVO (jälleen iloisesti). Kas niin! Nythän on päästy jo hyvään alkuun. Niin, pidä sinä vaan tyttö omanasi! Mutta voithan vielä vartoa ketjuinesi, kunnes hän itse tulee.
TUUKKA. Enkä. Silloin minulla ei ole mitään sanottavaa.
ORVO. Kyllä minä rupean puhemieheksi.
TUUKKA. Sitä en tahdo. Sinä loruat liikoja.
ORVO. Parempi sekin kuin seista jurrottaa tuppisuuna. Kas kas! Nyt he jo laskevat rantaan!
TUUKKA. Tule pois! (Aikoo mennä).
ORVO (pidättää häntä). En, sinä et saa lähteä.
TUUKKA. Mutta jos tyttö tulee tänne?
ORVO. Sitä parempi.
TUUKKA (päivitellen). Mitä sitten sanon hänelle? Tule pois! (Aikoo mennä).
ORVO. Nyt sinun täytyy kosia.
TUUKKA. En, en! Minä en osaa.
ORVO. Seiso nyt vaan siinä. Minä luistan tieheni.
TUUKKA. Tää on vallan kamalata.
ORVO. Ole nyt vaiti, äläkä peloita tyttöä!
TUUKKA. Minä lähden tieheni ja heitän koko kosinnan.
ORVO. Silloin minä kosin omasta puolestani. (Menee).
TUUKKA (peljästyen). Seis! Sitä et saa tehdä! Tule takaisin, Orvo! (Katsoo sivulle). Tuossa on tyttö! Ja niin kaunis, että silmiä häikäisee. (Kääntyy Orvon puoleen, kuiskaa). Orvo, sinä sen vietävä! — Ei, häneen ei ole luottamista. Pysyköön hän vaan poissa! — Tuo näätä kultarinta on jo ansassa. Mutta kuinka saan hänet kuristumatta kotiin?
IRJA (tulee).
TUUKKA (rykäisee).
IRJA (säikähtyen). Ken se?
TUUKKA. Älä pelkää, kultakyyhky! Minä täällä vaan olen.
IRJA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Vai niin. — Sinä olit tanssissa eilen.
TUUKKA. Olin.
IRJA. Mutta sinä et tanssinut.
TUUKKA. En. Veljeni tanssi.
(Äänettömyys)
IRJA. Te olette Hämeen poikia!
TUUKKA. Niin olemme — tuolta Pähkäselän puolelta.
IRJA. Ja nyt kai olette kotimatkalla?
TUUKKA. Niin. Venhe jäi tuonne niemen kärkeen.
(Äänettömyys).
IRJA. Onko teillä hupaista kotonanne!
TUUKKA. Eipä juuri.
IRJA. Ja senkö vuoksi pistäysitte eilen tänne?
TUUKKA. Niin kai.
IRJA. Eikö sitten sillä kulmalla tanssita?
TUUKKA. Tanssitaan mitä tanssitaan. Sen puolen tytöt ovat niin rumia.
IRJA. Olemmeko me muka kauniimpia?
TUUKKA. Tottahan toki.
IRJA (nauraen). Olenko minäkin kaunis?
TUUKKA. Sinä olet kaikista kaunein.
IRJA (Äänettömyys). Vai niin.
TUUKKA. Saanko viedä tämän vesurin muassani?
IRJA (veitikkamaisesti). Eikö teillä ole Pähkälässä vesuria?
TUUKKA. On — mutta sinä saat sijaan nämä kultavitjat.
(Äänettömyys).
IRJA. Onko teillä niin viljalti kultia siellä päin?
TUUKKA. Eikä, me vain lahjoitamme kultavitjat sille, jota suosittelemme. Sellainen on meikäläisten tapa.
IRJA. Ja suositteletko sinä minua?
TUUKKA. Vielä häntä kysyy!
(Äänettömyys)
IRJA. Ettekö te hämäläiset ostakaan tyttöjänne?
TUUKKA. Emme enää. Me vain annamme lunnaiksi lampaan ja saamme toisen sijaan.
IRJA (pilkallisesti). Täällä meitä myydään.
TUUKKA (ylenkatseellisesti). Minä tiedän sen.
IRJA. Se on kurja tapa.
TUUKKA. Niin on.
(Äänettömyys)
IRJA. Mutta jos Hämeen tytöt eivät huolisi teistä?
TUUKKA. Oh — he eivät ajattele niin pitkälle.
IRJA. He ovat siis typeriä?
TUUKKA. Siksipä tulinkin sinun luoksesi.
(Äänettömyys)
IRJA (leikkii ketjuilla). Veljesi tanssitti minua eilen.
TUUKKA. Niin teki. Hänkin on mieltynyt sinuun.
IRJA. Miksi ei hän antanut minulle näitä vitjoja?
TUUKKA. Vitjat ovat minun. Ja minähän sinut ensin näin.
IRJA. Nämä ovat varmaan noidutut?
TUUKKA. Niin ovat!
IRJA. Sitten en uskalla niitä ottaa.
TUUKKA. Ota vaan! Minä annoin pukin noitumispalkasta.
IRJA. Mutta noiduttu kultahan lumoaa. Ja nyt varmaan minäkin joudun lumotuksi.
TUUKKA. Sitäpä juuri tahdonkin, sillä silloin sinä joudut minun omakseni.
(Äänettömyys.)
IRJA. Isä tahtoisi myydä minut Usulle.
TUUKKA. Vai niin! Ja paljonko Usu sinusta maksaa?
IRJA (surullisesti). Usu on rikas — monta lammasta.
TUUKKA (ylpeästi). Tuukka on rikkaampi — ja maksaa vielä enemmän.
(Äänettömyys)
IRJA. Tuletko sinä takaisin?
TUUKKA. Tulen.
IRJA. Koska?
TUUKKA. Kun käki lakkaa kukkumasta.
(Äänettömyys)
IRJA. Minä otan vitjat sinulta. (Peloissaan). Mene, ettei veljeni saa sinua nähdä.
TUUKKA (kättään ojentamatta). Hyvästi!
IRJA. Hyvästi! — Tervehdä veljeäsi! (Tuukan mennessä kuiskaa hänelle).
Äläkä unhota minua!
TUUKKA (kääntyy nopeasti takaisin ja tarttuu tulisesti hänen molempiin käsiinsä). En, en ikinäni! (Menee nopeasti).
IRJA (yksin). Voi, voi sentään! Tää on kovin kummallista. (Ihmetellen vitjoja). Voi ihme, kuinka kauniit! (Käärii ne kaulansa ympäri, huutaa). Ennu! (Katuu huutoaan). Ei, ei, hän ei saa niitä nähdä. Hän riistäisi heti puolet Lyylikille. Eikä isä liioin! Hän veisi ne kokonaan. Mihin minä kätkisin ne? Tuonne sammaliin. Ei, ei! Povessa niiden täytyy olla. (Pistää ne poveensa). Ennu ei saa tietää mitään, ei vihjaustakaan. Minä en hiisku hänelle en niin sanaakaan (Huutaa). Ennu! Minua niin peloittaa. Kun hän vain ei huomaisi minun nauravan! (Piilottaa käädyt). Kunhan vain pääsisin kotiin, niin soutaisin Lyylikin luo. Häneltä sitten utelen, kuinka minun tulee olla silloin, kun joku minua rakastaa. — Kyllähän tuo velimies on sittenkin kauniimpi. Oh, mitä vielä! Tuukka on paljoa pulskempi ja rotevampi.
Koetanpa olla oikein vakaa ja totinen. Nyt kai ei Ennu huomaa mitään.
(Ottaa eväät ja kerput. Menee. Käki kukkuu).
TUUKKA (tulee). Hän on mennyt. Vesuri pahus kun ihan unohtui
mielestäni! Kas vaan! Hän on jättänyt sen minulle. (Katsoo ylöspäin).
Kylläpä se nyt kukkuu vimmatusti! — Jokohan nyt tulin kosineeksi?
(Menee. Käki kukkuu)
Väliverho.