TOINEN KUVAELMA.
Sydänkesä. Hankasen pirtti. Kaikki ränstynyttä, rutivanhaa ja huonoa. Hanka, köyryselkä, laiha, ontuva ukko, istuu puupölkyllä vuoteen vieressä, heiluskellen edes takaisin.
HANKA (puhuen itsekseen) Usulla on kolme kultasormusta: kaksi pientä ja yksi suuri, näin suuri, ja ne kaksi pientä. Kullat näin omin silmin, kun hän sai ne. Viisi lammasta! Neljä olisin jo maksanut. Ei, ei! Kyllä minun täytyy sittenkin saada nuo välkkyvät kullat! Minä koetan saada ne neljästä lampaasta. Ah! Jospa vain tietäisin, mihin hän on ne kätkenyt. Jospa voisin varastaa ne! (Hypähtää ja katsoo peloissaan oveen päin). Mitä jos joku löytäisi minun kultani! (Muuttaa levotonna pölkyn lähemmäksi vuodetta. Huutaa). Ken siellä?
VAINA (tulee pilkallisesti). Joko taas pelkäsitte?
HANKA. Vai niin! Sinäkö siellä vain olitkin. Sinä et saa noin vaivihkaa hiipiä sisään.
VAINA. Joko taasen tähystit, ovatko hiiret jyrsineet kultiasi?
HANKA. Suus kiinni! — Ajoitko jo karjan ha'asta?
VAINA (nureissaan). En. Nälkäänhän se nääntyy kuivalla kankaalla.
HANKA. Kyllä elukat aina ruokansa etsivät. Syökööt lehtiä ja varpuja!
Ja saavat ne kupunsa täyteen sammalistakin.
VAINA. Karja kuolla kutjahtaa talvella, jos ei se kesästä kostu.
HANKA. Luuletko, että minä syötän kuiviin itseni? Tästä koituu kaunis syksy. Haka on vielä kertaalleen niitettävä.
VAINA. Ja mitä teette tuolla heinän paljoudella? Ennestäänkin on monen vuoden rehut syömättä.
HANKA (heiluskellen edestakaisin). Eteenpäin elävän mieli, ja kukapa tietää tulevat tuiskut. Minä voin köyhtyä, joutua keppikerjäläiseksi — vielä köyhemmäksi kuin olen.
VAINA (ivallisesti). Niin, ole vaan varoillasi, ettei Hiisi kaappaa omaansa takaisin. Kyllä kaikki tietävät, että sinä kuolet köyhääkin köyhempänä. Sinun ruumiistasi tulee viheliäisin raato koko Louhijärven perukalla.
HANKA. Kitas kiinni, kuotus! Sinä kuolet ennen minua.
VAINA. Mitä vielä! Kyllä minä saan syljeskellä sinun haaskallesi.
HANKA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Pitävätkö ihmiset minua köyhänä?
VAINA. Eikö mitä! He vain uhkaavat tulla tänne sian tappajaisille. Hankasen vanha karju, näet, tonkii iän kaiken kultakasojaan, eikä aio koskaan manalle mennä.
HANKA. Vaiti sinä, Lapin imisä! Ne, sen vietävät, valehtelevat. Minulla ei ole mitään, ja jos olisikin jotain, niin sen kyllä sinä ja lapset hotkitte suuhunne.
VAINA. Me emme sinua kuiviin syö. Mutta sen tekevät ne Lapin pennut, jotka ryöstit pois heimostaan ja myit pitkin maailmaa. Niitten nälkää ei mikään sammuta, ja ne jäytävät sinua luihin saakka.
HANKA. Kitas kiinni, Lapin narttu! Liikuttaako se sinua, naarassusi!
VAINA. Pentuni ulvovat minua ja minä heitä, kunnes sinä nielet omat kultasi ja tuskissasi kiemuroit Louhijärven pohjaan.
HANKA. Sinut minä sinne syöksen!
VAINA. Niin, tulenhan sinne minäkin katsomaan, kuinka ravut kaivavat silmät päästäsi. Sitten riistän kullat suolistasi ja viskelen ne pitkin rantoja, jotta korpit saavat leluja poikasilleen..
HANKA. Itse minä revin silmät päästäsi, jos et jo lakkaa rääkymästä, tuonen kaarne! Lapset ovat kai vesillä vielä?
VAINA. Vasta näkyivät kiskovan ruuhta maalle.
HANKA. Joko jo? Pitihän heidän vaania verkkoja, etteivät saukot saa kaloja syödä.
VAINA. Onhan täällä kasoittain kalaa aina niiltä ajoilta, jolloin minut tähän kotapahaan raahattiin. Vai aiotko pitää koko kyläkunnan hiiret kapakalassa?
HANKA. Lemmon hiiret! Ja miksi et pure niitä kuoliaaksi, ilveskissa? Vai pitäisi minun sen vuoksi antaa kalojen takertua naapurini pyydyksiin?
VAINA. Kyllä niitä sittenkin mennä puikkelehtii sinun verkkojesi lävitse. Usu saa viljalta kalaa.
HANKA. Saako hän enemmän kuin me?
VAINA. Saapa saatenki. Hän pieksää orjia, jos ei ruuhi ole lastissa. Ja sitä varten orjat varastavat.
HAINKA. Luuletko heidän varastavan minun verkoistani?
VAINA. Nehän ovat lähinnä.
HANKA. Ennu ja Irja saavat vahtia verkkoja.
VAINA (virittää tulta takkaan). Pieksisit sinäkin heitä, niin ehkä vartioisivat valppaammin.
HANKA. Voi minua poloista! Koko kylä minua varastaa ja nylkee — ja lisäksi vielä sinä ja lapset! Kai ne laiskurit taaskin mankuvat ruokaa!
VAINA. Sinä et kai soisi ruokaa muille kuin itsellesi?
HANKA. Tänään en syö muruakaan. Täytyyhän edes itse säästää, kun kaikki muut ahmivat ja tuhlaavat.
VAINA. Niin, säästäkää, säästäkää! Kuoltuanne Ennu laahaa ruumiinne kuoppaan ja kullastanne hän sulattaa rintasoljen Lyylille.
HANKA. Minä kaivan hautani itse ja paneudun valmiiksi siihen. Ennun ei tarvitse muuta kuin heittää mullat ruumiilleni.
VAINA. Niin teki Hatukkakin. Mutta ensin ruumista käänneltiin ja pään altapa keksittiinkin kaksi kourallista kultaa. Ja niin kullat maalle heitettiin ja ruumis multaan peitettiin.
HANKA. Akkain loruja! Kuka nyt kultia hautaansa kuljettaisi?
VAINA. Vannomatta paras! Kun katsoo, niin tietää.
(Äänettömyys)
HANKA. Luuletko minun kuolevan piankin?
VAINA. Luulen. Sinä et elä talven yli.
HANKA. Suus kiinni, Lapin haaska! Minä myyn sinut, pohjan peikko!
VAINA (ylväällä vihalla). Kyllä myisit, jos voisit. Mutta sen verran ihmiset sentään pitävät Hankasen saidasta, ettei kukaan minua häneltä osta. Täytyyhän jonkun kiduttaa sinua vanhoillasi ja muistuttaa mieleesi niitä aikoja, jolloin sinä vielä olit nuori ja väkevä, voimakas ja mahtava. Sinä väijyit kuin ilvessusi heimoani, ryöstit lapsiamme, myit orjiksi Sameksen tyttäriä ja keräsit kultaa kansani kyyneleistä. Minä voisin varastaa aarteesi, jos tahtoisin. Vaan sitäpä en tahdo. Saanhan minä kuoltuasikin siepata siitä osani. Nyt on riemuni katsella, kuinka kulta polttaa sormiasi. Niin, niin. Kun hiisi hyväilee, niin hän jättää vihlovat haavat jälkeensä. Hän kärventää luitasi yötä ja päivää, ja minä lietson tulta, ett'ei se hetkeksikään sammu. Niin Hanka, sinä et saa rauhaa lapsiltani, ennenkuin makaat kuopassasi kylmänä ja ilkialastonna.
HANKA. Sinä olet Hiiden henki!
VAINA. Niin olenkin — Lapin noitain nostattama.
HANKA. Lemmon siittämä sikiö!
VAINA. Niin, hornan peikkoinen para! Päivä päivältä, heitto heitolta minä kaivan kuoppaa kuollaksesi. Ja siihen sinä vihdoinkin vaivut yhtä köyhänä kuin laukesit äitisi kohdusta. Tähteet kyllä lapsesi korjaavat, elleivät varasta sinua puti puhtaaksi jo sitä ennen. Tahi kenties kaikki leimahtaa tuhkakasaksi. (Ottaa kekäleen takasta ja heiluttaa sitä ilmassa)
HANKA. Senkin hurjimus! Anna tänne kekäle! Poltat vielä koko pirtin!
VAINA (nauraa ja katselee pölkyn kohdalla olevaa rakoa).
HANKA (huutaa). Mitä siinä katselet?
VAINA. Katselen vaan tuota kulunutta rakoa.
HANKA (siirtää pölkyn raon päälle). Pois, hornan henki!
VAINA. Niin, minä menen ja huudan salaisuutesi maailman tiedoksi.
HANKA. Minä tapan sinut!
VAINA. Mutta minäpä makaan kuin kissa yöni. Kaksi kertaa olet jo hiipinyt päälleni. Vaan minulla on terävät kynnet, ja ne pystyvät sinunkin nahkaasi. Sen sinä kyllä muistat. Muutatko kätkösi toiseen paikkaan? — Ha, ha, ha! Turha vaiva! Anna sen vain olla! En minä siihen koske. En vielä.
HANKA. Ole vaiti, kielikello, — suulas harakka!
VAINA (ivaten). Niin, pelkää, pelkää! Minuun ei ole koskaan luottamista. Siirtele sinä vain kultiasi nurkasta nurkkaan, vapise ja pelkää! Älä nauti yön lepoa, äläkä päivän rauhaa! Älä ummista uneen silmääsi, vaan vaani ja vilkuile! Kas noin, noin! Ha, ha, ha! Nyt kultasi polttaa sinua, ja se tekee sinulle hyvää!
Kenties olenkin jo taas kerrakseen kiusannut sinua. Kuule, kuinka hiiret nakertavat karsinan alla. Ha, ha, ha! (Menee).
HANKA. Voi, voi, voi! (Salpaa oven, kohottaa lattiahirttä ja tirkistää sen alle). Ääh, hiiret! (Paneutuu polvilleen). Onkohan siellä hiiren reikiä? (Ottaa lattian alta nahkarihman kultarenkaineen). Tästä maksoin kaksi nahkaa, — olisi siitä kannattanut neljäkin antaa. Tämän sain vielä helpommalla. Tapoin vain häkään kolme lammassaksaa, jotka yöpyivät meillä. — Hi, hi, hi! (Nauraa).
Tämän varastin lemmenlähteestä. Kaikki muut olen saanut Lapin pennuista. Tuon tuossa Vainan poikanulikasta. Ja tuon kaivoin Hatukan muorin haudasta. Luulevat kai, että minäkin kätken kultani yhtä huonosti. Enpäs! — Ja minä en kuole hevillä. Elän vielä kauan, hyvin, hyvin kauan! Enkä kuole koskaan!
(Harakka tirkistelee räppänästä ja nauraa räkättää.
Hanka heittää sitä luudalla).
Mene tiehesi, virnakka! Sinä väijyt kultiani.
(Kuuntelee).
Joku tulee! Jos he näkevät kultani, niin ehkä vielä tappavat minut.
(Pistää kullat mekkonsa alle). Ei! Jos he riisuvat vaatteeni, niin ne,
pahuukset, löytävät aarteeni. (Pistää nauhan takaisin lattian alle).
Ääh, hiiret! (Ovelle kolkutetaan). Vartokaa, vartokaa! No, vartokaahan!
Ken siellä?
ENNU (ulkona, kiukkuisesti). Avaa ovi!
HANKA. Ennuko siellä onkin? Ja minä jo pelkäsin, että akka ärmätti kuljettaisi koko kylän kimppuuni. Ensi yönä minä sen vietävän kuristan!
ENNU (kuin ennen). Ovi auki!
HANKA. Liekö hän yksin! — Hän on vihoissaan. (Avaa oven).
ENNU (tulee sisään). Mitä nyt taas? Olenhan kieltänyt sulkemasta ovea.
HANKA. Oletko yksin? Ei mitään, poikani! Ei mitään. Kun käy vanhaksi ja saamattomaksi, niin tahtoopa vähän peloittaa. Mutta sinun pitää puolustaa minua, jos joku —
ENNU. Minä en välitä mistään. Vielä tänään lähden tieheni koko talosta.
HANKA. Tuota olet hokenut koko kesän. Saitko kaloja?
ENNU. Sain kuusi suurta haukea.
HANKA. Ne ovat kuivattavat.
ENNU. Ne annoin jo Lyytikkälään.
HANKA (katsoa tuijottaa häneen). Kuusi suurta haukea!
ENNU. Niin.
HANKA. Ja mistä hyvästä? Eihän sieltä ole meille mitään annettu.
ENNU. Sitä en tiedä. Minä rupean Lyytikkälän kotivävyksi, ja tänä iltana saa koko kyläkunta juoda tupaantuliaisia.
HANKA. Älä lörpöttele. Sinä et mene mihinkään.
ENNU. Menen kuin menenkin. Tässä luolassa en enää viitsi venyä. — Miksi et rakenna uutta pirttiä? Eihän mokomassa enää lempokaan tule toimeen.
HANKA. Kestää se vielä minun ikäni.
ENNU. Ehkä, — mutta ensi talvena se kaikessa tapauksessa kaatua kellahtaa.
HANKA. Mikä sen kaataisi, kun pönkität hirsillä.
ENNU. Pahuus häntä pönkitköön! Ja kurjasti tätä taloa muutenkin asutaan. Miksi en saa uutta purtta enkä uusia verkkoja?
HANKA. Laita pois! Laita pois!
ENNU. Enkä laita! Mitä minä siitä hyötyisin? Vaimoa en kuitenkaan saata tällaiseen ketunluolaan kuljettaa.
HANKA (empien). Raada sitten ja rakenna oman mielesi mukaan.
ENNU. Kyllä raadan ja rakennan, jos saan talon omakseni.
HANKA (kiihkeästi). Et vielä, Ennu! Et vielä!
ENNU. Jää sitten tänne yksinäsi maatumaan ja mätänemään. Minä muutan
Lyytikkälään.
HANKA. Etkö voi askarrella täällä päivisin ja käydä siellä öitsimässä, niinkuin tähänkin asti.
ENNU. En. Minä tahdon Lyylikin luokseni.
HANKA. Mene sitten! Sillä tänne et saa naistasi laahata. En minä jaksa koko kylää elättää.
ENNU. Enkä minä viitsi enää elättää sinua.
(Äänettömyys)
HANKA. Niin, parasta ettäs menet. Saanhan minä aina orjan sijaasi. Ja orja tulee huokeammaksikin. Vielähän Usulla on tuo silmäpuoli lappalainen, jolta hän löi keväällä säären poikki. Ehpäkä saankin hänet?
ENNU (ivallisesti). Ukko täyttää jo yhdeksänkymmentä.
HANKA. Ehkäpä saankin hänet ilmaiseksi! Kysäisepäs Usulta.
ENNU (naurahtaa). No, saanhan tuota kysäistä illalla. (Keräilee tavaroitaan).
HANKA. Koska aiot muuttaa?
ENNU. Heti paikalla.
HANKA. Tulet kai sentään Lyylin kanssa tänne työhön?
ENNU. Vielä mitä. Etkö luule Lyytikkälässä työtä riittävän?
HANKA. Oi voi, tule nyt sentään! — Ja muistakin vaan lähettää kaikki kalat minulle!
ENNU. En niin evääkään.
HANKA. Verkkoja et ainakaan saa viedä.
ENNU. Uusi verkko on minun. (Ottaa seinältä tuohikontin ja panee siihen kaikellaisia pikku kapineita).
HANKA (tuskissaan). Älä vaan ota talon tavaroita. Kaikki on minun.
ENNU (suutuksissaan). Minä otan, mitä itse tahdon.
IRJA (tulee).
HANKA. Ennu lähtee pois.
IRJA. Niin tekee.
HANKA. Voi minua poloista! Kyllä minä nyt kuolen nälkään.
ENNU. Sitä pelkään minäkin.
IRJA (surullisesti). Olkaa huoletta. Kyllä me teemme työtä, Vaina ja minä.
HANKA (rauhoittuen). Niin, eikö totta? Teettehän te. Menköön Ennu menojaan. Enhän minä voi elättää koko kylän tyttöjä.
ENNU (ilkeästi). Tee kerrassaan puhdasta talossasi ja myy tyttö maailmalle, niin pääset hänestäkin. Paremmissa vaatteissa pitäisi tuollaisen tytön käydä.
HANKA (huolissaan, Irjalle). Ethän vain tahtonekaan uusia vaatteita?
IRJA. En, en riepuakaan.
ENNU (ivaten). Hän on naima-iässä, keikkuu yhtenään karkeloissa ja tulee kalliiksi elättää.
HANKA (tarkastelee Irjaa). Se on totta. Sinä olet jo täysikasvuinen, lapsi. — Ja niin kaunis sitten. — Hm — hm. — Ehkäpä saisin sinusta jotain.
ENNU. Kenties Usun kullat!
HANKA (kiihkeästi). Niin, Usun kiiltävät kullat!
IRJA. Antakaa minun olla. Minä en mene Usulle. Hän on niin häijy.
HANKA (itsekseen). Usu on rikas. Hän voi maksaa suuret lunnaat — vaikkapa kolmet Kymin kullat.
IRJA (huolissaan). Älä myy minua, isä. Varro vielä vähän aikaa.
ENNU. Usun mieli palaa sinuun. Hullu olet, jos vielä viitsit täällä orjana raataa. Mene sinä vain Usulle.
HANKA (kehoittaen). Niin, Usu tahtoo sinua, eikä malta enää odottaa. Kolme kultarengasta! (Ennu aikoo mennä). Älä mene, Ennu. Tahdonpa nähdä, mitä olet konttiisi haalinut.
ENNU. Huoli sinä siitä. Karjasta otan mukaani vielä kymmenen lammasta.
Kai sinä, Irja, tulet illalla meille. — Hyvästi! (Menee).
HANKA. Seis, Ennu! Vaatteet ovat minun, soljet minun! Kuuletko, hopeasoljet ovat minun! — Ja konttikin — — (Menee).
IRJA. Hän lupasi tulla, kun käki taukoo kukkumasta. Nyt on käki jo haukkana eikä kuku enää. Tulleeko hän —?
Isä kehuu kultaa niin kalliiksi. Kai hän tulee ottamaan edes vitjansa takaisin? (Ottaa esiin vitjat. Katselee niitä).
Minun kauniit ketjuni! Ovathan ne minun, sillä hän antoi ne minulle.
Kyllä hän voisi ottaa minut — jo kullankin vuoksi.
Tulisikohan Tuukka lunastamaan minua, jos minut myytäisiin Usulle.
Eihän se olisi minun syyni. Ei! Minä juoksen pitkin järven rantaa, jos
Usu tulee tänne. Juoksen kauas metsien lävitse ja pakenen Pähkälään
saakka.
Ennu parjaa pähkäläisiä häijyiksi. Mutta eihän hän näyttänyt häijyltä. Minä palvelen häntä, teen työtä, väännän hänen käsikiveään, kunnes uuvun väsymyksestä. Ja jos he sittenkin pieksävät minua, niin syöksyn järveen. Enhän minä muuta ansaitsekaan. (Kiivaasti). Miksen minä saa tehdä samoin kuin Ennu, ja mennä mihin itse tahdon? Osaanhan minä vääntää värttinätä ja kutoa kankaita. Ja siihen ei Ennu pystykään. Minä ammun riistaa ja kudon verkkoa kuin mies. (Ottaa esille puukon). Minä voisin iskeä puukon vihamieheni sydämeen. Ja kuitenkin veljeni nauraa ja kiusoittelee minua siitä, että synnyin tytöksi.
Oh, minä tahtoisin ravistaa maailman perustuksia! (Ottaa pölkyn käsiinsä ja heittää sen lattialle). Enkö ole vahva ja voimakas? Miksi minun siis täytyy totella? Siksikö, että olen nainen? Paiskaahan naarassusikin koiraksen allensa ja Parkasniemen muori panee koko kylän pakosalle, kun hän äkämystyy oikein pahalle päälle. — Minua ei myydä, ei sinä ilmoisna ikänä! (Nolostuen). Mutta kun sitte Ennu ja tytöt ja kaikki ihmiset nauravat minulle, niin silloin taas tunnen itseni niin mitättömäksi.
Voi, jos tuo Hämeen poika sentään tulisi! Hän on niin roteva ja voimakas. Häntä he eivät uskaltaisi pilkata. Hän kantaisi minua käsivarrellaan ja minä hyväilisin häntä. Hän saisi pieksääkin minua ja minä vain hymyilisin hänelle.
Se olisi ihmeellistä. Mutta jos Usu tuppautuu minua hyväilemään, niin minä riistän silmät hänen päästään. Sen teen. (Ihmetellen vitjojansa). Kaunis minä olen, kun vitjat ovat kaulassani. Ihanalta näyttää muotoni lähteessä. Ja kaunis muoto hurmaa miesten mielet. Ah!
HANKA (tulee sisään, huutaa ovessa). Ennu! Älä vaan ota pässiä! (Kääntyy ja huomaa Irjan vitjat). Mitä se oli —? Mitä, mitä? — Ei, ei! Näytä heti! (Riistää vitjat häneltä). Voi, kultaa! Ja kuinka raskasta! Minä olenkin koko kesän vainunnut sinun piilottelevan jotakin. Ei! Tää on minun. Sinulla ei ole mitään. Kaikki on minun! Voi, kultaa! Puhdasta kultaa!
IRJA (huutaa). Anna pois vitjat! Ne eivät ole minun!
HANKA. Älä huuda! Ei kukaan hellitä kultaa minun kynsistäni. Onko sinulla enemmänkin? (Tunnustelee häntä).
IRJA. Anna minun olla! Minä tahdon vitjani takaisin! Minä tahdon —
HANKA. Luista tiehesi!
IRJA (juoksee itkien ovelle). Minä huudan Ennun avukseni! Hän kyllä riistää kullat sinulta.
HANKA (peloissaan). Ei, ei! Älä huuda Ennua!
IRJA (paiskaa äkisti oven auki). Ennu! Ennu hoi! (Ennu tulee). Ennu, rakas Ennu, ota pois vitjat isältä! Ne ovat minun. Ei, ei! Ne eivät ole minun. Minä olen saanut ne.
HANKA (pistää käädyt kaulaansa. Ottaa halon käteensä). Jos vaan tulet, niin paiskaan sinua halolla päähän.
ENNU. Ken on antanut sinulle vitjat?
IRJA. Ne antoi —. Sitä en tohdi sanoa.
ENNU. Joku poika?
IRJA. Niin. Hyvä Ennu, anna ne minulle!
ENNU. Isä, anna tänne vitjat!
HANKA (huutaa). En ikinäni! Hoi, auttakaa! auttakaa!
ENNU (ottaa vitjat häneltä). Huuda mitä huudat! Vitjat tänne!
(Tarkastelee vitjoja). Katsos kummaa! Onko Usu antanut nämä sinulle?
IRJA (pyytäen vitjoja). Eikä. Anna ne minulle!
ENNU (miettien). Kenellä täällä olisi tällaisia kaluja?
IRJA. Älä kysele, Ennu! Jos olet vaiti, niin Lyylikki saa ne lainata täksi illaksi.
ENNU (paiskaa vitjat ylenkatseellisesti lattiaan). Tää ei ole Karjalan kultaa! Mitä lie pähkäläisten romua!
IRJA (sieppaa vitjat lattialta, ennenkuin Hanka ehtii niihin käsiksi).
ENNU (jalkaa polkien). Anna vitjain olla! Ei yksikään Karjalan tyttö huoli hämäläisten kullasta. Anna lelut isälle.
HANKA (kiihkeästi). Niin, niin, anna ne minulle!
IRJA (paljastaa puukkonsa). Niitä ei ota kukaan minulta. Laske ulos,
Ennu!
HANKA. Älä laske häntä.
IRJA (hurjasti). Lasketko taikka isken puukolla!
ENNU (hämmästyen). Mikä sinua riivaa?
IRJA. Vitjat ovat minun!
ENNU (ottaa hänestä kiinni). Metsäsiat eivät ikinä rehentele Karjalan tyttöjen sulhasina.
IRJA. Varo itseäsi! (Hosua huimii puukolla)
VAINA (tulee). Mikä meteli täällä on?
IRJA. Vaina, Vaina, auta minua!
VAINA (menee väliin). Anna tytön olla, sanon minä.
ENNU. Pois tieltä akka!
VAINA (tempaisee voimakkaasti Ennua rinnasta kiinni). Hyi! Kaksi miehistä miestä lapsi raukan kimpussa. Hyi! hävetkää, roikaleet! Hyi! (Tuuppaa Ennun takaperin penkille).
ENNU (istuu häpeissään).
VAINA. Niin, pidä vain puoliasi, tyttö. Se on kyllä tarpeen!
HANKA. Vitjat tänne!
VAINA (ylenkatseellisesti Hangalle). Pysy sinä vaan pölkylläsi vuoteen vieressä! Vai niin. Joko nyt olet iskenyt silmäsi niihin? (Irjalle). Ole huoleti, Irja! Ei sinulta niitä kukaan saa! Suotta sinä minulta vitjoja piiloittelet. Ne olen nähnyt jo ennen sinun syntymääsi. Tuota lempikalua olet säilytellyt koko kesän. Sen olen kyllä huomannut.
ENNU. Se on pähkäläisten kultaa.
VAINA. Joko sinäkin kärkyt kullan perään? Hyi!
HANKA. Vaina!
VAINA. Vaiti sinä! (Ottaa kekäleen, piirtää ympyrän lattialle ja katsoa tuijottaa siihen). Varro kiltisti, tyttäreni. Kyllä kihlojen antaja tulee, — hän tulee, tulee — ja uljaasti tuleekin!
HANKA (sopottaa hiljaa Irjalle). Irja, anna minulle vitjat. Hän noituu ne näkymättömiin! Hiisi tempaa ne meiltä!
VAINA. Varo itseäsi, Hanka! Tää on Lemmen kultaa. Jos vain kosket siihen, niin omat kultasi kuihtuvat lehdiksi, kellastuneiksi lehdiksi, joita syksyn myrsky pelmuttaa. Sinä olet joutunut Lemmen vihoihin. Varo itseäsi! Lempo on mahtava, mutta Lempi vielä mahtavampi.
HANKA (tuskissaan). Vaiti, Vaina! Älä noidu, Turjan noita! Lakkaa jo,
Lapin velho!
ENNU (peloissaan). Hiljaa, isä! Älä ärsytä häntä!
VAINA (hurjasti). Varokaa itseänne, verikoirat! Te mylläätte ja poltatte Lapin lasten maita, samoja maita, joita heimoni ennen vapaana kierteli karjoinensa. Hiisi oli leppyisä silloin. Mutta nyt hän on julma — ja teitä hän vainoo, niin — juuri teitä, te kansani hävittäjät.
Te syöksitte kuin sudet idästä ja ajoitte meitä takaa, sillä te olitte meitä mahtavammat. Nyt te kiistelette keskenänne samoista rannikoista, joita me rauhassa syöttelimme, samoista kalavesistä, joita me sovussa soutelimme. Varokaa itseänne, Karjalan sudet ja Hämeen ilvekset! Tosin en näe kaikkea, mutta sen näen, että te revitte toisenne kappaleiksi näillä raukoilla rannikoilla. Mene ulos, Irja, ja katso kuka siellä laskea viiletti koskea alas. Kuulen kuohujen laulavan niin kummallisesti.
IRJA (kuiskaa peloissaan). Onko se Tuukka?
VAINA. Eikä. Toisin silloin humu kuuluu, kun Häme-Tuukka liikkuu. (Vaipuu tainnoksiin. Ennu ja Irja nostavat hänet ylös ja kuljettavat hänet pankolle kiukaan viereen).
HANKA (rauhoittuen). Kai se nyt jo kerrakseen taukosi. Ennu, älä koske Lemmen kultaan. Minä sen kerran tein ja Lempi manasi ilveksen puremaan minua sääreen. (Pitelee säärtään).
ENNU. Minä tunnen Lemmen voiman ja varon kyllä koipeni.
IRJA. Tahdotko vettä, Vaina?
VAINA. En.
HÄMÄLÄINEN ORJA (tulee sisään ylpeästi ja uhkamielisesti).
ENNU. Katso lempoa! Hämäläinen! (Kiivaasti). Mitä tahdot täältä?
HÄMÄLÄINEN. Hoi, vesimyyrät!
ENNU. Mitä, metsäsiat?
HÄMÄLÄINEN (menee Hangan luo). Oletko sinä Hanka, tuo ahnas Lapin ahma?
ENNU. Pysyttele oven suussa, taikka syljen sinua vasten silmiä, metsäsika!
HÄMÄLÄINEN. Tuki turpasi, vesimyyrä! Isäntäni on uljas Tuukka Pähkävedellä. Ja hän lähettää sinulle tämän sanoman: "Puhdista pirttisi ja pese lavitsasi, että saatan astua kattosi alle ja istua peräpenkille, sillä minä tulen kosimaan tytärtäsi." Niin sanoi Tuukka.
IRJA. Ethän vaan valehtele!
HÄMÄLÄINEN. Sinäkö olet tuleva Tuukkalan emäntä? Oudolta tuntuu sinun astua tästä ketunluolasta Tuukkalan uhkeaan pirttiin. (Menee Irjan luo, polvistuu hänen eteensä ja panee hänen kätensä päänsä päälle). Ollos meille alati armas ja lempeä! Minä olen Tuukan orja. (Nousee äkkiä ylös).
ENNU. Älä koske häneen, orja!
HÄMÄLÄINEN (ylpeästi). Hän on meidän! Kotonani olen orja, mutta täällä
Karjalassa vapaa mies.
ENNU (ähisee). Missä kirveeni?
HÄMÄLÄINEN (osoittaa kirvestään). Tässä ainakin on minun! Hyvästi, vesimyyrät! (Menee).
ENNU (aikoo rientää hänen jälkeensä).
VAINA. Varo itseäsi, Ennu! Luuletko Häme-Tuukan tulevan kerjäläisenä kosimaan?
ENNU. Tänne hän ei ikinä tule! Isä, minä pistän sotakokon tuleen!
IRJA (heittäytyy Vainan syliin). Oi, Vaina!
HANKA (miettien). Älä mene vielä. Hän ei tule kerjäläisenä kosimaan, sanoi Vaina. Niin, niin. Häme-Tuukka on rikas.
ENNU. Hänelle et sisartani myy!
HANKA. En, en! — Onhan Usukin rikas.
ENNU (kiihkeästi). Toimeen siis! Lempo tiesi, milloin he ovat niskassamme!
HANKA. Malta, Ennu! Antaa hämäläisten tulla. Souda sinä vaan Lausoon ja kerro kaikki Usulle. Kyllä hänkin tulee kosimaan ja tuo kullat tullessaan. (Kävelee edestakaisin, kämmeniään hieroskellen). Mainiota! Tuukka on rikas ja Usu on rikas! — Hi, hi, hi! (Nauraa).
ENNU. Miksi naurat?
HANKA. Etkö huomaa? Tuukka on rikas ja Usu on rikas. He tarjoovat toistensa uhalla.
ENNU (suuttuen). Sinä olet konna! Parasta että lähden! Muuten myisit sisareni metsäsioille. (Aikoo mennä).
IRJA. Ennu!
ENNU (ivallisesti). Kaksi ostajaa karitsan kimpussa. — Kyllä silloin hinta nousee.
IRJA. Ennu!
ENNU. Ole huoleti, sisko. Usu sinut saa. Ja jos hän kohtelee sinua pahasti, niin kyllä minä pehmitän hänen selkänsä. Mutta hämäläisen morsianta sinusta ei ikinä tule. (Menee).
HANKA (kävelee edes takaisin mielissään). Usu tarjoo kolme kultarengasta, Tuukka neljä. Usu maksaa lampaan, Tuukka kaksi. Ha, ha, ha! — Täytyypä mennä katsomaan, lähtikö Ennu Lausoon. (Mennä nilkuttaa ulos).
IRJA (Äänettömyys. Kiihkeästi). Vaina, luuletko heidän kosivan minua toistensa uhalla?
VAINA. Ehkä.
(Äänettömyys)
IRJA (epävarmasti). Kumpi heistä on rikkaampi?
VAINA. Tuukka on rakastunut sinuun.
IRJA (kiihkeästi). Tule, Vaina! Minä sidon seppeleen ja soristan itseni kauniiksi.
VAINA. Voi sinua, kulta kyyhky!
IRJA. Ei! Sehän olisi häpeällistä! Minä tahdon olla ruma, inhoittavan ruma.
VAINA. Tule metsään keräämään kukkia ja lehtiä! Me koristamme kotosi, ennenkuin menet miehelään.
IRJA. Niin, menkäämme! Minä sidon Lemmelle seppeleen.
VAINA. Tee se!
(Menevät).
HANKA (tulee. Seisoo ovessa hetken aikaa, katsellen Irjan jälkeen). Hänellä on vitjat kaulassaan. Ne minä varastan hää-yönä, kun he ovat humalassa. Niin, niin, häissä sen teen. Tuukka on rikas ja Usu on rikas. Ha, ha, ha! He tarjoovat toistensa uhalla.
Väliverho