SEITSEMÄS KUVAELMA.
Tuukkalassa. Talo on rauniona. Ruumiita kasoittain tanterella.
Kuolleiden joukossa Tuukka, Orvo, Ennu y.m. Yö.
(Äänettömyys).
ELKKA (tulee, kulkee kuolleiden keskellä, kunnes löytää Orvon ja Tuukan ruumiit. Istuu Tuukan jalkain juureen, huojuskellen edes takaisin ja laulaen kuolinvirttä, Kirkas tulen kajastus valaisee silloin tällöin näyttämöä). (Laulaa):
Läntehen jo laski päivä,
Pähkän päivä, Tuukan tähti,
Pimeys Hämehen peitti,
Iki-yö pimitti ilman.
Hiiden heimo hirmulainen,
Verikoira karjalainen
Orjaksi Hämehen hääti,
Miehet miekkahan upotti,
Pilloi piiat, riistat ryösti,
Pirtit poltteli poroksi.
Oi Hämehen onnettuutta,
Hävitystä Tonnin heimon!
Voi, voi Tuukan turmiota,
Kaunokaiseni katoa!
Voi, voi vaivaista emoa,
Heimon murhe hartioilla.
Silmät itkuhun sulavi,
Suru syömen halkaisevi.
IRJA (tulee, kulkee ruumiilta ruumiille. Seisahtuu hetkeksi Ennun, sitten Orvon ruumiin luo, jää vihdoin, surusta vavisten, Tuukan viereen, heittäytyen hänen ruumiinsa ylitse. Elkka kohottautuu verkalleen, suoristautuu ja vetäytyy askeleen taapäin, katsellen Irjaa säihkyvin silmin).
ELKKA. Myöhään tulit sinä, Tuukan vaimo!
IRJA (huomaa Elkan, huudahtaa). Sinäkö? — He sitoivat minut vangikseen. Nyt vasta pääsin irti —.
ELKKA. Lähde takaisin! Olethan vielä nuori. Häme on hävitetty!
Riemuitse! Sinä olet vapaa. Ryöstäjäsi on kostettu!
IRJA. Älä pilkkaa kurjaa!
ELKKA. Mene matkoihisi! Mitä teetkään täällä? — Sinä olet Karjalan heimoa, ja minä vihaan sinua!
IRJA. Anoppi!
ELKKA. Minä olen Hämeen naarassusi. Sinä riistit minulta penikkani ja tapoit ne.
IRJA. Minäkö?
ELKKA. Niin, sinä!
IRJA (peittää käsin kasvonsa). Oi, minäkö?
ELKKA. Miksi et repinyt silmiä päästäsi, kun poikani näki sinut?
IRJA. Oi, mua kurjaa! Miksi äitini synnytti minut?
ELKKA. Miksi et purrut huuliasi rikki, kun poikani suuteli sinua!
IRJA (vääntelee käsiään).
Parempi mun oisi ollut,
Parempi poloisen raukan
Syntymättä, kasvamatta
Näille päiville pahoille,
Ilmoille ilottomille.
Oi tapahtuuko tää kaikki minun tähteni?
ELKKA. Niin, juuri sinun! Miksi en minä kuristanut sinua silloin heti, kun Tuukka toi sinut morsiamenaan meille? Ole kirottu sinä, kansani turma!
IRJA (pitelee sydänalaansa). Oi, auta! Älä kiroa minua! Muuten kuolee
Tuukan lapsi sydämeni alla.
ELKKA (huudahtaa). Irja! Oletko raskaana Tuukalle?
IRJA. Oi olen.
ELKKA (juoksee hänen luokseen, tempaisee hänet raivokkaasti syliinsä). Tule, lapseni, tule! Karjalaiset hakevat sinua. Paetkaamme vuorille! Haa! Me kasvatamme sinun lapsestasi sukumme kostajan. Haa. Tuukalla on poika! (Ottaa kovasti kiinni Irjan kädestä ja pudistaa sitä kajastusta kohti). Niin, varo itseäsi, Louhen heimo! Tuukka elää vielä. Ja kerran kostetaan Hämeen häväistys! Tule!
(Korpit koikkuvat.)
IRJA. Ei, ei. Haudatkaamme ruumiit. Korpit jo kokoontuvat.
ELKKA. Rientäkäämme. Nyt ovat elossa olevat kalliimmat kuin kuolleet!
IRJA (heittäytyy Tuukan ruumiin yli). Oi, en voi —
ELKKA (kuiskuttaen). Tule pois! Piiloudu! Karjalaiset lähestyvät.
(Vetää Irjan mukanaan kallion rotkoon.).
ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Mitä tässä suotta laukkoo? Antaa tytön juosta jolkutella. Ja johan nyt on jo pilkkoisen pimeäkin. Toista on istua lekottaa nuotion ääressä ja juoda pähkäläisten oluvia.
TOINEN KARJALAINEN. Äläs nyt! Hanka on rikas. Se joka sieppaa Irjan käsiinsä, saa periä ukon. Usu, näet, korahti jo äsken viimeisillään.
ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Silloin saat myös Pähkän penikan vastuksiksesi, sillä kyllä kai tyttö jo raskaana on.
TOINEN KARJALAINEN. Entäs sitte! Pianhan pojan hengiltä nutistaa.
ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Niin, käyhän sekin laatuun. Mutta minä nyt luistan kumminkin tieheni! (Häviää).
TOINEN KARJALAINEN. Minäpä etsin tytön käsiini. Usu on kuollut, ja minusta voi tulla Hangan talon isäntä, jos Irjan löydän. (Pois).
IRJA (hiipii esiin). Elkka, paetkaamme täältä!
ELKKA. Minä kannan sinua, kultakyyhkyseni. Sinussa elää Hämeen heimon kosto!
(Menevät nopeasti. Lunta sataa. Korppiparvi laskeutuu taistelukentälle).
Väliverho.
Loppu