TUUKKALAN TAPPELU
HANKA. Viisi lammasta! Onhan lapseni kylän kaunein tyttö!
USU (nauraen). No kymmenen sitten, saituri.
HANKA. Ei! Yksitoista!
ENNU (suuttuen). Mitä tämä tietää? Viisi lammasta on tavallinen tytön hinta. Minä en siedä sisartani arvosteltavan sinne tänne. Viisi lammasta ja sillä hyvä.
HANKA (peloissaan). Rakas Ennu, jo yksikin lammas on suuri lisä köyhän läävässä.
ENNU (ylenkatseellisesti). Pidä itse lampaasi! En minä niitä sinulta anasta.
HANKA. Toisin sinä puhuisit, jos olisit itse saanut elättää tyttären.
Ehkä Tuukka tarjoo enemmän? Kentiesi kaksitoista?
ENNU (kiukkuisesti). Varo kinttujasi, isä! Ne lampaat leikkelen lihoiksi tällä lattialla, sanon minä.
VAINA (tulee). Jo tulevat, jo tulevat. Kaksi purtta tulla viilettää taloa kohti.
(Kaikki menevät ovea kohti, paitsi Ennu, Usu ja Irja).
IRJA (on istunut koko ajan liikkumatonna, hypähtää ylös, heittäytyy Vainan kaulaan). Hyvä, että tulit, Vaina. Minä olisin paennut täältä, mutta kaikki katsoivat minua niin, etten voinut paikaltani hievahtaa. Minua hävettää kuunnella heitä. En tahdo nähdä Tuukkaa. Hän on samanlainen. Tule pois!
VAINA (ikäänkuin itsekseen. Puoliääneen Irjalle). Ole huoletta, lapseni. Minä arvasin oikein. Tuukalla on suuret lunnaat toisessa venheessä. Paljoa suuremmat kuin Usulla.
HANKA. Kuinka sanoit, Vaina? Minulla on heikot silmät. Vetää kai tuo venhe vähintäin kaksikymmentä lammasta?
ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Se on tyhjää täynnä.
TOINEN KARJALAINEN (ivaten). Aikovat kai kuljettaa sillä myötäjäisiä
Pähkään.
KOLMAS KARJALAINEN. Eikö mitä! Kyllä lampaat maata kellottavat venheen pohjalla. Kovinhan tuo on lastissaan.
ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Nyt he laskevat rantaan!
HANKA (hiljaa Usulle). Ehkä hän tuokin kultia tullessaan! Usu, jos annat kultarenkaasi, niin —
ENNU (hammasta parren Hangalle). Vaikka venhe olisi parrasta myöten kultaa täynnä, niin siskoni ei mene Hämeeseen. Tiedä se! (Väelle). Ovi kiinni! Mitä siinä seisoa tollotatte, ikäänkuin ovemme olisi auki kaiken maailman kuokkavieraille.
(Väki tulee jälleen sisään. Orja sulkee oven).
HANKA (levotonna, hiljaa). Ajatteles, jos hänellä olisi kaksikymmentä lammasta taikka neljä kultarengasta.
USU. Usko minua! Koko Pähkäselän kulmalla ei ole kahtakymmentä lammasta. Mistä olemattomat otti! Minä rutistan venheen miehineen kamsuineen kouran-silmääni ja paiskaan koko roskan kosken ylitse omalle puolelleen.
HANKA. Juo, Usu! Olut on mietoa. Mutta juohan kuitenkin! (Kävelee edes takaisin. Puoliääneen). Hyvä, että hän tuli yksin. Muuten tästä olisi voinut tappelukin sähähtää.
IRJA, katso ylös ja oikaise suoraksi vartalosi! Ole nyt kiltti, kultamuruseni! Miksi kätket vitjasi? Aseta kullat niin, että Tuukka ne huomaa.
VAINA. Pitäkää te vain huoli itsestänne! Tuukka kyllä pitää omastaan!
HANKA (yhä levottomampana). Niin, niin! Koska hän on kerran antanut noin paljon, niin kai hänellä on vielä enemmänkin. Ei kukaan anna kaikkeansa. Voi, voi, voi, nyt hän tulee!
(Ovi temmataan auki, jotta koko pirtti jymähtää. Tuukka ja Orvo tulevat miehineen, kaikki aseissa. Tuukka uljaana ja vakaana, erittäin komeassa, kullalla kirjaillussa hämäläis-puvussa).
(Pitkä äänettömyys).
HANKA. Ennu, tarjoa vieraille olutta.
ENNU (ivallisesti). Vaina, isäntäsi käskee kestitä vieraita.
IRJA (nousee rivakasti, kaataa tuoppiin olutta ja vie sen Tuukalle).
TUUKKA (lyhyesti). Kiitos!
IRJA (täyttää toisen tuopin, vie sen Orvolle).
ORVO (sievästi). Kiitoksia, sinä Karjalan kaunihin kukka!
IRJA (menee paikallensa, istuutuu Vainan viereen).
(Äänettömyys).
HANKA. Eivätkö vieraat istu?
TUUKKA. Kiitoksia! (Tulee esiin, istuu. Miehille). Te seisotte.
(Äänettömyys).
HANKA. Eipä ole aikoihin nähty Pähkäveden naapuria näillä main.
TUUKKA (lyhyesti). Niin, meillä on ollut pitkä rauha.
(Äänettömyys).
HANKA. Kuinka sielläpäin on karttunut karjan rehua, metsän riistaa ja veden viljaa?
TUUKKA (lyhyesti). Onhan sitä. Rikkaat ovat Pähkäveden rannat.
(Pitkä äänettömyys).
HANKA. Vaikka lieneekin vastoin Karjalan tapoja, niin sallinette minun kuitenkin kysäistä, mihin te retkeilette, kun olette noin täysissä tamineissa? Kyminkö virralle orjien ostoon?
TUUKKA. Toihan orjani sinulle viestin.
HANKA (hämmästyvinään). Oletko siis Tuukka?
TUUKKA. Sama mies.
(Äänettömyys).
HANKA. Me karjalaiset emme usko orjain puheita.
TUUKKA (huuliansa pureskellen). Orvo, selitä heille asiamme! (Istuu edelleen ylväänä ja jäykkänä).
ORVO (miellyttävästi).
Terve teille, terve meille,
Terve viljon veikkosille
Väkeville Louhijärven,
Terve tyynille tytöille,
Ihanille impysille
Tässä kaunossa kylässä!
Nyt ma syntymme selitän,
Meikäläisten kannan kerron:
Häme-Tonni, heimon taatto,
Maitten kuulu mainehelta,
Hän se siitti pulskan poian,
Karhun vertoja vetävän:
Pähkä-Tuukan maille tuotti.
Tuukka mahtavin on miesi
Tämän puolen päivän alla:
Tuima kuin on Turjan talvi,
Kosken kuohun kahlehtija,
Kaunis kuin on päivän silmä
Armahan suven sydännä,
Rikas kuin satoisa syksy
Aittasia ahtaessa.
Tuukka tyttöjä tähysti,
Kanasia katsoskeli
Otavaisen olkapäältä,
Seitsentähtisen selältä.
Loihe kauas katsehensa
Louhilahden kainalohon,
Niemen neitsyisen nenähän.
Näki siinä salmen suussa
Ulpukan upi uhevan,
Valkolumpehen vedessä,
Lainehella lellumassa.
Siihen uppos urhon silmä,
Tarttui kiinni Tuukan katse: —
Tulena povi palavi,
Rinta vallan valkeana.
Suo'os hälle kauno kukka,
Anna armas lempilumme
Tuukkalahden lainehille,
Pähkän päiväpaistehille!
Ilo siell' on Irjan olla,
Hyvä hemmun heiluskella
Suojassa suloisen saaren.
Silkkirannan siimeksessä.
Naisen nuoren lunnahiksi,
Piian pienen päästimiksi
Tuukka tuottavi sinulle
Monin miehin, pursin, parsin
Härän, syötetyn suvella.
Apatetun appehilla.
Ehovallan suo hän sulle
Myötäjäiset määräellä,
Oman mielesi mukahan,
Kauno Karjalan tapahan.
HANKA. Onko tämä täyttä totta, Tuukka?
TUUKKA. On.
HANKA (viekkaasti). Myöhään tulit sinä, Tonnin poika. Pähkä-Tuukkaa kehutaan upporikkaaksi, ja hän kehtaa tarjota polkuhintaa. Tytärtäni ei myydä kuin Lapin orjaa. Ja onhan Louhijärven kulmallakin sulhasia omain tyttöimme varaksi. Karjalan kauneinta tyttöä ei tarvitse antaa ilmaiseksi Hämeeseen. — Mitä tarjoo Lauson Usu?
USU (ylpeästi). Hävetköön Tuukka tarjoustaan! Mutta tietäähän hämäläiset! Mitäpä mokomista! Minä annan kaksi härkää.
TUUKKA (kumeasti). Vieläkö karjalaisten on tapana myydä markkinoilla tyttäriään?
HANKA (mielistellen). Tiedänpä teikäläisten luopuneen siitä tavasta. Mutta maassa maan tavalla. Ja Karjalassa sinun täytyy tyytyä Karjalan tapoihin. Kolme härkää — ja tyttö on sinun!
TUUKKA (inholla). Kotorauhan vuoksi uhraan Lemmelle vaikka kymmenen härkää. Hännät kyllä lähetän Karjalaan.
ENNU. Haa!
TUUKKA (julmistuneena). Mutta lunnaiksi annan vain yhden härän.
Myötäjäisiäsi en vaadi. Saanko tytön vai enkö?
HANKA. Ei niin kiivaasti! Ei niin kiivaasti! Sinä olet nuori, mutta minä olen vanha ja kaupoissa kokenut. Irja, lisää olutta! Tuumitaan asiata tyynesti. Olutta! Olutta! Näin jaloa vierasta täytyy kestitä. Irja — —
TUUKKA (uhaten). Istu alallasi, tyttö! (Polkee jalkaa). Saanko vai enkö?
HANKA (suoristautuu). Hiljaa, vieras, kattoni alla! (Jälleen viekkaasti ja kavalasti). Kai minä sentään mieluummin annan tyttäreni oman heimon miehelle. Ja Usu, Lauson rikas Usu, on myös ihastunut tyttöön ja huomannut hänen kauneutensa. (Hävyttömästi). Kolme härkää! — Tyttö on nuori kuin heinä. Ei ole ikinä miehissä ollut. Ja niin täyteläinen! Pulskat rinnat! Leveät lanteet! — Kolme härkää!
TUUKKA (menee äkkiä ihmisjoukon lävitse Irjan luo, nostaa hänet olkapäälleen ja lähtee ovea kohti. Eräs karjalainen seisoo sattumalta hänen tiellään. Tuukka tyrkkää hänet nyrkillään lattialle).
Pois, orja, Häme-Tuukan tieltä! (Ennu syöksyy Tuukan päälle. Tuukka tarraa kädellään häntä rintapielestä kiinni, nostaa hänet kohoksi ilmaan ja heittää takaperin karjalaisten joukkoon). Orvo! Pidä hiiret loukossa kunnes ehdin venheeseen. (Eräälle hämäläiselle). Seuraa minua.
ORVO. Ole huoletta, veli!
(Tuukka menee, kantaen Irjaa olallaan.
Eräs hämäläinen seuraa häntä).
ORVO (ilkkuen). No, mitä te, myyrät, arvelette hämäläisten kosimistavasta? Vahinko vain, etten voi kutsua teitä häihin. Mutta kuokkain päivänä saatte halusta tulla rääpiäisille.
ENNU (syöksähtää Orvon kimppuun. Kovaa tappelua. Ennu joutuu häviölle.).
ERÄS HÄMÄLÄINEN. Poltammeko heidät luolineen päivineen?
ORVO. Tulkaa pois! Teljetkää ovi! — Tervetuloa sukukantaan! (Menee hämäläisineen. Ennu ja karjalaiset koettavat turhaan avata ovea).
USU (älyää nyt vasta, mitä oikeastaan on tapahtunut. Nousee, menee ovelle ja lyö nyrkillään sen pirstaleiksi). Kas, Hiiden hämäläistä! Tänä iltana, Lempo soi, minä syötän Tuonen sikoja. (Menee. Kaikki, paitsi Hanka ja Vaina, seuraavat häntä).
HANKA (kömpii esiin). Hän ryösti tyttäreni! Vei kultakäätyni ja lihavat härkäni. Kaikki livahti pois käsistäni. — Tänne kalpa ja jousi! (Juoksee ympäri pirttiä, etsiskellen aseitaan).
VAINA (katselee ulos aukosta). Ha, ha, ha! Mitä sinä, vanha rahjus, enää teet miesten joukossa?
HANKA (voivottelee ja pitelee rintaansa). Voi, voi, voi! (Lyyhistyy istumaan). Mitä he tekevät siellä?
VAINA. Paiskaa jo jousi pankolle. Vanhuus vaivaa silmiäsi. (Katsoo ulos). Ha, ha, ha! Tuolla Irja ui vapaana kuin joutsen, kultavitjat kaulassaan, Pähkälän suvantoa kohti. Mikäpä tusinahangan uidessa. Ha, ha, ha! Tuukka on hakannut reikiä täyteen kaikki sinun venheesi.
HANKA. Voi, voi, voi! Entäs Ennu ja Usu?
VAINA. Ulvovat rannalla, käpälät järvessä. — Kyllä nyt pääsit häähommista. (Istuu Hangan viereen). Poika parka! Niin, niin. Irja on poissa ja Ennu on poissa. Nyt me jäämme ihan kahden kesken. — Muistatko sitä iltaa, jolloin myit poikani? Ja myit hänet pienimmästä kultarenkaasta, mikä sinulla on kätkössäsi. Silloin sinä olit onnen myyrä.
HANKA (vääntelee tuskissaan). Lakkaa jo, Vaina! Voi, voi, voi!
VAINA (nousee ylös, katsoo häntä silmiin). Haa! (ilkeästi). Ha, ha, ha!
Nyt sinä kuolet, vanha Hanka!
HANKA. Kuolen! Kuolen! En! Sinä valehtelet. Minä en kuole! (Hoipertelee aarteensa luo ja heittäytyy sen ylitse). Voi, voi, voi! Minä en tahdo kuolla. Minä en saa kuolla. Voi, voi, voi! (Pistää kullat poveensa). Vaina, kyllä minä kuitenkin kuolen. Käske Ennun haudata minut, näin, täysissä vaatteissa. Pois, pois! Älkää koskeko minuun! (Katsoa tuijottaa kauhistuneena). Hiisi! Pois, pois, Hiisi! Kulta on minun, minun, minun!
VAINA. Voi sinua, vanha kivisydäminen Hanka! Sinä, joka ahdistit lappalaisia pitkin metsiä, — joka surmasit rintalapsia ja myit heidän äitinsä muukalaisten orjiksi! Voi sua, kansani kauhu! Sinä hirmuinen Hanka! Kuinka kurjaksi olet joutunut! Et edes ehtinyt myydä omaa lastasi.
HANKA. Hiisi — riisti — minulta kalliit — kultani! (Kaatuu, kullat kirpoilevat pitkin permantoa).
VAINA. Nyt hän kuolee! (Menee peloissaan hänen luokseen, huudahtaa, ja heittäytyy hänen ylitseen). Ei, ei! Kuolla et saa! Et, et vielä! Minä en ole vielä kostanut heimoni verta. (Hanka kuolee). Ah!
Väliverho.