ENSIMÄINEN LUKU.
Neljä tai viisi vuosikymmentä sitte nai nuori blankeneseläinen merimies Guldtien vanhaa sukua — ei luotsintytärtä, jonka hänen tätinsä olivat määränneet hänelle, vaan jonkinlaisen ruskean, nyrpeän tytöntapaisen, joka eräänä sunnuntai-iltana oli Etzerin rämeiltä eksynyt johonkin blankeneseläiseen tanssisaliin.
Sukulaiset olivat hyvin harmissaan ja nuori mies sai kuulla sen heti ensi päivänä. Mutta kun toisena päivänä eräs vanha, teräväkielinen täti kysyi, miten monta tuhatta kappaletta polttoturvetta nuori emäntä oli tuonutkaan taloon, niin hän viskasi hänet ulos ovesta. Eihän häntä enään senjälkeen käynyt kiusotteleminen, vaikka mielikin olisi tehnyt ja vaikka sukulaiset siitäkin syystä olisivat suoneet hänen elävän kauvemmin; sillä hän läksi kolmantena päivänä Anna Hollmannilla Senegambiaan, sai laivalla kuumetaudin ja kuoli siellä. Hänen leskensä, joka luonnostaan ja rämeiden keskellä vietetyn nuoruutensa vaikutuksesta oli arka ja yksinäisyyteen taipuvainen sekä lisäksi miehensä varhaisen kuoleman takia nyreissään, erkani nyt kokonaan sukulaisista. Hän nimitti heitä halveksien »roskajoukoksi» ja kielsi lyhyeen tapaansa pientä poikaansa, jota hän aina kutsui hänen täydellä nimellään Jan Guldt’iksi, seurustelemasta heidän kanssaan.
Hän vietti karua, köyhää elämää matalassa, olkikattoisessa töllissä rannalla, jossa sellaisia siihen aikaan vielä oli paljon, yhdessä taemmista vuokra-asunnoista, johon kuului kamari ja keittiö, sekä elätti itseään aamusta iltaan pesemällä ja parsimalla vaatteita kymmenkunnalle merimiehelle. Siinä hän tarkasti piti kiinni pennistä ja saattoi yhdenkin pennin takia nostaa kiukkuisen, itsepintaisen rähäkän, mutta tästä painui hänen poikansa nuoreen sieluun uskollisuuden ja hiljaisen, jäykän velvollisuudentunnon kuva.
Äiti puhui vähän ja tokaisi nekin vähät äreästi tulemaan, tehden samalla kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin vastenmielistä. Mutta siinä vähässä mitä hän sanoi, antoi hän pojan sielunelämälle sen ensimäisen suunnan. Hän ei sisunsa katkeruudesta tuonut ilmi muuta kuin miehensä kuolemaa koskevia seikkoja ja siinä yhteydessä ilmensi hän aina tulemaan, että Hollmannit, samaisen Anna Hollmannin isännät, kiusasivat laivansa miehistöä nälässä ja muussakin kurjuudessa ja että he olivat syypäät hänen miehensä kuolemaan. Hän kertoi vielä senkin, että pojan isoisä Hollmannien palveluksessa oli saanut surmansa. Hän oli kerran yhdellä heidän laivallaan mennyt Brasiliaan, luultavasti olemaan osallisena jossakin huonossa, joka tapauksessa lainvastaisessa yrityksessä ja sille tielleen hän oli jäänyt. Näistä molemmista tapauksista hän haasteli, tavallisesti äreiden yksinpuhelujen muodossa. Kun hän sitte oli puhunut loppuun ja taasen äänetönnä istui kumartuneena merimiestensä karkeiden, harmaiden villasukkien ja paksujen paitojen ääreen, lausui hän vielä kerran julki mielipiteensä, kooten äkeän arvostelunsa Hollmanneista seuraavaan muotoon: »Se oli heidän tahtonsa! Heidän tahtonsa se oli, Jan Guldt. Murhamiehiä he ovat!» Pieni poika häntä vastapäätä kuunteli tätä hänen alituista toisteluansa halukkaasti, sillä hän oli hänen aito poikansa ja imi sanat veriinsä.
Hänen kasvaessaan kävi äiti yksinäisen elämänsä ja katkerien ajatustensa vaikutuksesta vähitellen niin ihmispeloksi ja harvapuheiseksi, ettei hän enään vaihtanut sanaa kenenkään kanssa, kun ei hän enään uskonut kehenkään. Vähitellen tuli hän puhuneeksi vain toisten puheen joukkoon, kun joku hänen merimiehistään oli kertonut jostakin haaksirikosta. Istuen karkeiden, harmaiden sukkien, paitojen ja jakkujen keskellä, lieden laidalla, tulen ääressä, joka kiehutti hänen laihaa kahviaan, puhui hän silloin pojalle hänen isästään, jonka oli pitänyt kuolla niin nuorena, ja isoisästään, joka ehkä vielä tänäkin päivänä virui vankina jossakin kaukana Brasiliassa, sentähden että hänen Hollmannien käskystä — tietenkin vastoin omaa tietoaan ja tahtoaan — oli täytynyt tehdä jotakin pahaa. Ja miten paljon merimiehiä Hollmannit vielä senkin jälkeen olivat lähettäneetkään kuolemaan?! Sellaista väkeä olivat Hollmannit! Ja olleet sellaisia jo sata tai kaksi sataa vuotta. Niin hän sanoi. Ja hetken vaiettuaan kohotti hän vielä kerran päätään ja sanoi: »Eikö se ole totta, Jan Guldt? Eikö se ole totta?»
Poika istui toisella puolen valkeaa ja raivostui molempien kuolleiden ja kaikkien noiden muiden kohtalosta. Hän katsoi äitiin likekkäin lepäävine silmineen ja sanoi, rohkeat kasvot vilkkaan vihan vallassa: »Jos Hollmannit vielä elävät, kun minä tulen suureksi, niin saat nähdä vaan, äiti! Silloin sanon heille suorat sanat!»