KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Näihin aikoihin tuli Pe Ontjes eräänä päivänä vaimonsa puheille, joka otti lapsensa, joka jo oli tullut terveeksi taaskin, kehdosta syliinsä, ja sanoi hänelle: "Kuule Anna, minä luulen, että minun täytyy ottaa osaa Dusenschönin uutisrakennukseen. Se on erinomaisen kannattava yritys".
Anna katsoi ylös lapsestaan ja katsahti säikähtyneenä häneen: "Pe Ontjes", sanoi hän, "älä tee sitä! Suostun kaikkeen, mihinkä omasta alotteestasi ryhdyt, vaikka se sitte näyttäisi kuinkakin uhkarohkealta, mutta tuon ihmisen kanssa älä ryhdy asioihin".
"Mutta meidän asiamme riippuvat toisistaan!" sanoi Pe Ontjes, jo äkeänä hänen sitkeästä vastarinnastaan. "Ostajamme ovat samat: ensin tulevat ne minun luokseni, sitte hänen. Jos varttuu ja vaurastuu hänen liikkeensä, varttuu ja vaurastuu minunkin liikkeeni".
Anna pudisti itsepintaisesti ja taipumattomasti päätään: "Jos sen teet, niin olemme mennyttä väkeä".
"Mennyttä?" sanoi Pe Ontjes, "mitä sinä sillä tarkoitat?
Toimeentulommeko?"
"Niin", sanoi Anna, "ja…"
"No… ja?" sanoi Pe Ontjes.
Hän sulki huulensa tiukkaan yhteen ja hänen silmänsä tummenivat synkeistä ajatuksista: "Luottamukseni sinuunkin on mennyttä. Dusenschön on huono ihminen."
"Sinä olet ainoa ihminen koko Hilligenleissä, joka sanot siten."
"Se ei ole totta. Vanha Thoms Jans ei usko häneen, eikä maalari Straten, eikä puuseppä Claussen. Ja on muitakin semmoisia järkeviä ihmisiä. Ja vaikka olisinkin ainoa, niin olenkin ainoa sitte. Minä… minä en juosta lönkötä toisten jälissä."
"Teillä Bojeilla on kaikilla eräs sydänvika." sanoi Pe Ontjens. "Te sairastatte sydämen kylmyyttä."
Anna löi kätensä yhteen ja sanoi suuressa tuskassa: "Pe Ontjes! Minäkö kylmä! Vieraille ihmisille, niin! Mutta sinulle ja lapselleni? Minäkö kylmä!" Ja hän otti lapsen syliinsä, ja suuteli tulisesti uudelleen ja uudelleen sen rintaa ja itki.
Silloin palasi Pe Ontjes kirjoitushuoneeseensa.
Hetken perästä tuli Anna sisään ja sanoi hillityllä äänellä: "Pe Ontjes, sinä olet leijona; etkä saa sinä mennä ketun kanssa saaliinjaolle. Se on vanha sanantapa."
Mutta Pe Ontjes oli nyt kokonaan vastahakoinen. "Mitä uskaltamista siinä on? Hän ja minä voimme milloin tahansa taas erota toisistamme."
Nyt leimahti viha Annassa taaskin: "En tahdo, että sinä kulet
Dusenschönin talutusnuorassa, ja siihen sinä joudut. Kulet jo siinä."
Pe Ontjes naurahti pilkallisesti.
"Jos minulla on noin suurekas mies, niin tahdon minä, että hän on voimakas ja itsenäinen, muuten häpeän minä. Olen kauan jo hävennyt ja minä en tahdo hävetä." Hän polki jalkaa lattiaan ja itki. "Minä en tahdo hävetä. Minä en voi elää, jos minun täytyy hävetä."
"No mene sitte", virkkoi Pe Ontjes kuivakiskoisesti, "ja häpeä."
Silloin kalpeni Anna koko kasvoiltaan ja sanoi; "Oh! Tuoko nyt on Hilligenleitä!" ja kääntyi poispäin. Kynnyksellä kääntyi hän vielä taakseen ja sanoi melkein peloittavalla, rajulla itsensä hillitsemisellä: "Sinä päivänä, jona sinä antaudut yksiin asioihin Tjark Dusenschönin kanssa, lähden minä lapsineni äitini luokse, ja istuudun kutomakoneen ääreen. Minä rakastan sinua, niin että olen ikäänkuin aisteiltani, siksi tahdon että pidät kunniassa minua."
Sen sanottuaan lähti hän.
Kului kolme kolkkoa viikkoa.
He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Anna hommaili makuukammarissa ja istui tuntikausia vuoteensa reunalla lapsikehdon ääressä ja kaivautui tuskaansa. Hänen miehensä vietti päivänsä kirjoitushuoneessaan ja varastohuoneessa, ja makasi yöt kapeassa vuoteessa ylhäällä pienessä vinttikamarissa, eikä saanut levottomalta omaltatunnoltaan unta silmiinsä; hän mietti sitä, että Anna arvostelussaan Dusenschönistä sittenkin voi olla oikeassa, mutta että hän ei enää voisi peräytyä hänen edessään, koska hän sillä tapaa voisi menettää arvonsa hänen silmissään. Toisinaan voihki hän tuskissa, että hän sittenkin ehkä oli joutunut niin vaikeasti harhaan, toisinaan kaipasi hän tulisesti vaimonsa läheisyyttä. "Armahtakoon", ajatteli hän, "kuinka ihana hän oli, kun hän lausui viimeiset sanansa; ja kuinka liikuttava, kun hän ratkesi itkemään." Siten kidutti hän itseään ja ajatteli: "Mitä pitää minun tehdä! Jos ajattelen yhtäänne, ja jos ajattelen toisaanne, kaikki yhtä mahdotonta." Ja hän muuttui katkeraksi ja äreäksi ja epäluuloiseksi kaikille ihmisille, ja hänen voimakas rauhallinen sielunsa kitui alakuloisena ja sairaana kuin pimeän luolan pohjalla.
Vähän toista viikkoa jälkeenpäin matkusti Tjark Dusenschön Berliiniin ja otti pormestarin ja tukevan neuvosmies Suhlsenin mukaansa, näyttääkseen heille kattopahvitehdastaan. Muutaman päivän perästä palasivat pormestari ja Suhisen takaisin kasvot punakkoina viinistä ja kertoivat klubilla suurista tehdasrakennuksista ja mahtavasta liikkeestä, jonka he olivat saaneet nähdä. Tjark Dusenschön oli jäänyt vielä muutamaksi päiväksi Berliniin, jossa par'aikaa oli eräs elintarpeiden näyttely; ja oli siellä kutsunut kokonaisen komppanian sotaväkeä nauttimaan hänen tehtaansa tuotteista: kinkkuja ja hernemakkaraa.
Perjantaina ilmoitti Heine Wulk lehdessään: "Kunnioitettava kansalaisemme ja kaupunkimme asukas Herra Dusenchön on erään sähkösanoman mukaan, jonka vastikään olemme saaneet, saanut tunnustuksena erinomaisista tehdastuotteistaan laakeriseppeleen. Tämän menestyksen jälkeen on herra Dusenschön varmasti ryhtyvä suunnittelemaansa suureen täkäläisen liikkeensä laajennukseen; ja kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa kättään. Voinemme muuten juorua, että herra Dusenschön lauantaina iltajunalla palaa takaisin Hilligenleihin."
Lauantaina tulikin Tjark Dusenschön. Pormestari, neuvosmies Suhlsen ja muutamat klubbin jäsenistä olivat asemalla vastassa. Heine Wulk ja Jan Friech Buhmann seisoivat autuutta ja onnea säteillen hieman syrjempänä, ja katselivat Tjark Dusenschöniä, joka todella kantoi laakeriseppelettä käsivarrellaan. Asemahuoneen ulkopuolella, kun hän tuli portaita alas, oli häntä vastassa käsityöläisten lauluseura, jonka ravintoloitsija Birnbaum oli koonnut paikalle ja joka lauloi laulun: "Kennst du das Land?" Tämä laulu ja "Heil dir im Siegerkranz", olivat ainoat, joissa oli puhetta laakeriseppeleistä; he olivat valinneet edellisen. Joku satakunta väkeä, joka oli kerääntynyt puitten varjoon, kohotti heikon eläköön. Hilligenleiläiset olivat vielä hieman tottumattomia tuommoisissa julkisissa suosionosoituksissa. Tjark Dusenschön asteli vakava huolekas ilme kasvoillaan väkijoukon keskitse, ja ihmiset sanoivat: "Niin, hänellä on miettimistä… nyt… ei se ole mikään vähäinen asia!"
Katkeroitunut mieliala, jossa Pe Ontjes oli, valitsi nyt uhrikseen Tjark Dusenschöninkin. Hän piti laakeriseppelettä joka tapauksessakin, mutta varsinkin makkaratehtailijalle annettuna, hyvin hullunkurisena.
Sunnuntai-aamuna seisoi hän tässä mielialassa ovensa edessä, kun sattumalta vanha Suhlsen meni siitä ohitse, ja jäi muhkeana seisomaan siihen, ja rupesi suurin rehentelevin sanoin puhumaan Tjark Dusenschönin matkasta. Silloin kysyi Pe Ontjes, ainoastaan keskeyttääkseen hänen sanatulvaansa: "Mitä tarkoittaa se, kun Heine Wulk kirjoittaa: 'että kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa kättään?'"
Silloin astui tuo vanha pölkkypäinen tyhjäntoimittaja ja kehastelija lähemmäksi häntä ja sanoi, että asia oli tämmöinen:
"Herra Dusenschönillä oli kyllä omaisuutta itsellään riittävästi, jotta hän voisi rakentaa uudisrakennuksen ja koneetkin; mutta tämä omaisuus ei toistaiseksi ollut käyttövapaana. Nyt aikoi maistraatti ehdoittaa, että kaupungin säästöpankki myöntäisi tehtaalle kahdensadantuhannen markan lainan, jonka vastineeksi pankki saisi vastaavan määrän osakkeita kattopahvitehtaassa. Mehän, pormestari ja minä, olemme tarkalleen tarkastaneet tehtaan, ja tunnemme sen liikkeen. Se on komea kaksikerroksinen rakennus, jolla on mahtava savupiippu ja kuuluu siihen kolme työväenasuntorakennusta; kaikki ovat parhaassa kunnossa, ja työ täydessä käynnissä. Osakkeiden arvo ei tosin ole merkitty pörssissä, mutta niiden arvon takaa sentään koko tehtaan erinomainen tila, ja sen lisäksi vakuutti meille sitä eräs arvossapidetty berliniläinen liikemies; ja muutenhan: herra Dusenschönin persoonallisuus, hänen toimintakykynsä ja neronsa takaavat vaikka minkä summan".
Tämän viimeisen lauseen oli pormestari keksinyt, jo kolmen kuukauden ajat oli se singahdellut klubbissa, ja oli sitä soitettu jokaisen oudon korvaan.
Mutta Pe Ontjesiin, pimeän luolansa pohjalla, ei lauseen loistokkuus tehonnut: "Mutta se on vasten säästöpankin sääntöjä", sanoi hän.
"Niin, jos kirjaimia noudattaa!" sanoi Suhlsen. "Mutta edellyttäkäähän herra Lau, että kieltäisimme. Mitä tapahtuisi silloin? Te tiedätte, että herra Dusenschönin takana seisoo hallitus; ja on tunnettua, että eräs naapurikaupunki on tehnyt edullisen tarjouksen hänelle".
Ukko lähti, ja Pe Ontjes astui konttooriinsa, istuutui nojaamaan kirjoituspöytänsä reunaa vastaan ja vaipui ajatuksiin. "Eilen laakeriseppele, ja tänään kaksisataatuhatta markkaa…" Hänelle tuli niin outo tunne, aivan kuin kuulisi hän, keskellä vierasta maata, yht'äkkiä vanhan tutun äänen ja tuntisi sen.
Ja kun hän kuunteli sitä ääntä… hän ei tietänyt, kuinka hän johtui siihen… kävi hän koulua Tjark Dusenschönin kanssa… puukengät kalahtelivat ja sieni rihvelitaulussa heilahteli edestakaisin, ja koulun ovi avautui ja he seisoivat riveissä, ja Tjark Dusenschön oli viimeinen ensimmäisellä penkillä ja Mars Wiebers sanoi… mitä hän sanoikaan?… "Tjark Dusenschönin silmät ovat hyvät ja samoin hänen sanansa; mutta kaikki hänen tekonsa hämmästyttävät aina, ja, mikä pahempi, hämmästyttävät epämieluisasti". Ja sitte istuivat he puolipimeässä pajassa ja Jan Friech lateli täydellä suulla viisauksiaan; ja Scheinhold seisoi palkeitten ääressä, ja odotti tilaisuutta lykätäkseen hänkin sekaan jonkun lyhyen sanan, ja Kai Jans istui silmät suurina ja kädet polvien välissä, ja Tjark Dusenschön… Tjark Dusenschönin silmät ja sanat olivat paljaita laakeriseppeleitä… ei mitään muuta kuin laakeriseppeleitä… ja sitte… sitte: "Voisitte antaa minulle muutaman groschenin; isoäidillä ja minulla ei ole tänä iltana mitään syötävää", ja sitte joku odottamaton hämmästys, epämieluinen hämmästys: Tjark Dusenschön ilmestyy uudessa sinisessä kaulahuivissa tai vanhassa punaisessa kimnasistilakissa, tai jotain semmoista. Niin… semmoinen oli hän silloin. Aina semmoinen…
Kun Pe Ontjes yhä istui siten, aivan kyyristyneenä syviin ajatuksiinsa, ja yhä oli koko mielellään lapsuuden ajoissa, aukeni ovi ja Tjark Dusenschön seisoi hänen edessään.
Silloin katsahti Pe Ontjes ylös, aivan samoissa ajatuksissa, ja aivan samoilla silmillä, kuin hän ennen poikana oli sanonut: "Kuule, lurjus, mitä olet tehnyt rahoilla?…"
Tjark Dusenschön näki tuon katseen, ja tiesi, kuinka olivat asiat, ja hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi. "No… kuinka ovat asiat?"
"Meidän yhteisliikkeestämme ei synny mitään!" sanoi Pe Ontjes, ja laski kämmenensä painolla pöytään.
Silloin puhui Dusenschön yhtä ja toista yhdentekevää ja lähti pois.
Goodefroon entinen suurekas perämies Lau istahti raskaasti tuolilleen ja alkoi taaskin miettiä. Hävinnyt ja haihtunut oli nyt mielestään lapsuuden aika. Hän istui ja kuunteli. Tuntui hänestä, ikäänkuin täytyisi nyt alkaa kuulua jotain muuta, kirkas lempeä nais-ääni.
Mutta sitä ei kuulunut.
Asuntohuoneen ovi aukaistiin ja hänen vaimonsa meni pehmyttä voimakasta käyntiään poikki välikön ja hyräili itsekseen. Pe Ontjes nyykäytti päätään: "Ahaa… hän on huomannut, että Tjark Dusenschön on kierautettu takaisin, ja hyräilee jo voitonlauluaan, ja kuvittelee jo, että hän on paljoa viisaampi, kuin miehensä, ja paljoa toimekkaampi ja Jumala ties', mitä kaikkea. Ja pitää olla jotakin enemmän kuin Anna Boje, muuten ei voi elää hänen rinnallaan!" Ja kun hän ajatteli sitä, ja näki hänet koko ihmeellisessä ihanuudessaan sielunsa edessä, huumahti hänessä hereille niin kova rakkaus, että hän voihkasi.
Hän hypähti ylös, ja alkoi syvästi mietiskellä, oliko hän sitte todella mikään todellinen mies, mies, joka kokonaan seisoo omalla pohjallaan, kokonaan: oman itsenäisen harkinnan ja punnitsemisen, oman itsenäisen teon mies. Ja hän alkoi raskaassa syvässä mietiskelyssä irroittaa itseään Hilligenleistä, ja kaikesta, mitä siinä oli, pormestarista ja klubista, ja koko porvaristosta, ja seisoi ihan yksin vallilla, ja näki edessään tuon vanhan kaupungin, ja sen kuninkaan Tjark Dusenschönin, ja sen päämiehinä ja johtajina nuo kaikki uneliaat tai turhamieliset ihmiset, ja hän tunsi ensikertaa ikäänkuin rakkautta sitä kohtaan ja huolta sen puolesta. "Hilligenlei", sanoi hän verkkaan ja hiljaa… "Jos Tjark Dusenschön nyt on huijari ja häväisee Hilligenlein koko maakunnan edessä… tahdon katsoa, miten on Tjark Dusenschönin asioiden laita… Vielä tänäpäivänä tahdon ottaa siitä selvän… Ja sitte… kun sen tiedän… sitte… pitää vaimoni rukoilla polvillaan, rukoilla hymyillen ja suudellen minulta anteeksi".
Kun hän vielä kamppaili itseään selvyyteen tässä uudessa valossa, joka heräsi hänessä ja hänen ympärilleen, meni vanha Thoms Jans harmaassa työpuvussaan, jossa oli mutapilkkuja, ja olallaan lapio ja kädessään lakkinen kahvikannu, hänen ikkunansa ohitse, ja katsahti ylös häneen syvällä piilevistä silmistään. Pe Ontjes aukaisi oven ja ukko kertoi, että hän oli saanut Kailta kirjeen, joka ei ollenkaan miellyttänyt häntä. "Ja nyt olen tuuminut asiaa… saanenhan jostain kaapituksi rahaa senverran kokoon… uskaltaisin itseni Berliniin! Hän on aina kutsunut minua sinne. Sanohan sinä nyt, tiedätkö keinoja, millä pääsisin sinne?"
"Ne saat pian tietää", sanoi Pe Ontjes. "Kello on kuusi nyt. Täsmälleen kello kahdeksalta olet sinä pyhäpäiväpuvussasi, sinisessä lakissasi ja lyhyine piippuinesi asemalla. Minä toimitan sinut perille… Jos ihmiset kysyvät, niin sano, että matkustan ainoastaan Hampuriin kanssasi".
"Oletko nyt ihan järjissäsi?" tuumi ukko suorastaan loukkaantuneena. "Luuletko sinä, että minä kahdessa tunnissa voin päättää itseäni semmoiseen ja vielä lisäksi tulla valmiiksi? Ennen puolipäivää huomenna ei ole ajateltavissakaan".
"Sinä seisot kello kahdeksalta täsmälleen asemalla! Ja nyt laita itsesi tiehesi."
Ukko lähti komppuroimaan pois, ja pudisti mennessään tuontuostakin päätään. Hiukan pitemmällä heittäysi hän pieneen juoksuun.
Pe Ontjes meni varastomakasiiniinsa ja järjesteli yhtä ja toista konttoorissaan; sitte, kun läheni lähtö-aika, meni hän yliskammariin, pukeutui merimiespukuunsa, ja astui asuntohuoneeseen.
Siellä istuivat Anna ja Heinke, ja lapsi seisoi heidän jaloissaan. Anna katsahti pikaan ja uteliaasti ylös häneen, odottavin silmin. Mutta Pe Ontjes tekeytyi ikäänkuin ei hän huomaisikaan sitä. "Minä matkustan tänä iltana Berliniin", sanoi hän.
"Oh!" sanoi Heinke ja hypähti ylös. "Berliniin? Mene sitte kohtaamaan Kaitakin! Hän on kirjoittanut minulle niin alakuloisen kirjeen. Hätä ja puute, jota hän siellä saa nähdä ympärillään syö ja kalvaa vielä hänen sydämensä".
"Mitä teet sinä Berlinissä?" kysyi Anna. "Onko se Tjark Dusenschönin vuoksi?"
"Sanokaa, että olen matkustanut ainoastaan Hampuriin… Hoitakaa nyt hyvin kotoa". Ja lähti ulos.
Silloin hypähti Anna ylös ja meni hänen jälissään juuri kun hän oli sulkemassa ulko-ovea takanaan, ja astui ihan häntä lähelle ja katsoi pyytävästi häneen. "Eikö sinulla ole sanaakaan sanottavaa minulle?"
"Ei ole", sanoi hän, ja katsoi ylpeästi ja kylmästi häneen, "ei ainoatakaan".
Silloin väistyi Anna takaisin, ja astui sanaa sanomatta sisään huoneeseensa.
* * * * *
Seuraavan päivän puolipäivän tienoissa saapuivat kaksi matkamiestämme onnellisesti perille Berliniin. Ukko, vuosien kyyristämä, kykötti sinisen pyhäpäivä lakkinsa alla, joka oli upotettu syvälle hänen päähänsä, kohta sen alla välähtelivät hänen silmänsä. Hän kiitti ensin konduktööriä, että hän oli onnellisesti toimittanut hänet perille, ja lähti sitte ravaamaan lyhyttä jäykkää puolijuoksua Pe Ontjesin jälissä, poltellen hirveästi.
Kun he hetken olivat tuumineet asiaa eräässä ravintolassa, lähtivät he yhdessä Fredrikinkadulle. Sieltä aikoi Pe Ontjes lähettää ukon Kain luokse Kaivokadulle; mutta tämä loi vähän pelokkaan syrjäkatseen noihin lukemattomiin ihmisiin ja ajoneuvoihin ympärillä ja noihin taivaankorkuisiin rakennuksiin, ja sanoi: "Enpä uskallakaan itseäni tuohon leikkiin; jään sinun luoksesi".
Silloin menivät he yhdessä Fredrikinkatua alas, pitkä ja suuri Pe Ontjes edellä, jälissä pieni ukko, joka tuontuostakin heittäysi ravaamaan pientä puol'juoksua, toisinaan taas pysähtyi rientääkseen sitte sitä kiivaammin. "Tuota noin", sanoi hän, "on täällä hieman vilkkaampaa kuin muinen majakkalaivalla Hilligenleilahden suussa. Mutta vaimollani näkyy olleen vallan väärät käsitykset Berlinistä; hän arveli, että täällä kaikki olisivat silkissä ja sametissa, mutta näen täällä housuja ja saappaita semmoisia, niin, suoraan sanoen: niin ryysyisenä ei kulje ainoakaan ihminen Hilligenleissä."
Potsdamerasemalla löysivät he todella junan, joka vei heidät ihmismerestä ja korkeiden rakennusten keskeltä ulos vapaalle, vaikka laihakasvuiselle lakeudelle, ja lyhyen hetken jälkeen laski heidät erään pienen hietikkökylän läheisyyteen. He menivät asemapäällikön luo ja kysyivät kattopahvitehdasta.
"Kattopahvitehdas?" toisti tämä. "En tiedä. En ole vielä ollut pitkää aikaa täällä". Ja hän kutsui paikalle erään ratavahdin.
"Oh!…", sanoi tämä… "Niinhän!… Tuolla… metsän takana", ja lisäsi vielä jotain; mutta he eivät ymmärtäneet häntä, koska hän oli itäpreussilainen.
He alkoivat siis käydä tallustella eteenpäin, upoten joka askeleella syvälle vaaleaan hiekkaan. Pe Ontjes, joka asteli edellä, kurotti kaulaansa keksiäkseen savupiipun ja pitkän kaksikerroksisen ikkunajonon. Hän asteli lujaan ja päättävästi. Ukko asteli tupakoiden jälissä, ihan hyvillään ja kotonaan, silmät vilkkuen joka taholle.
He saapuivat mäelle, mutta eivät tavanneet muuta kuin nuorta kuivavesaista mänty- ja kuusimetsää.
"Minun pitää hiukan istahtaa", sanoi ukko ja istuutui verkkaan ja mukavasti eräänlaatuiselle vallille, joka kulki tien vartta, nouti esiin tulitikkuja ja alkoi taaskin sytytellä piippuaan.
Pe Ontjes nousi vallille, kurotti kaulaansa ja nuusti ja vainusi kuin metsästyskoira.
"Näetkö mitään?" kysyi ukko sävyisästi.
"Älä vaan sytytä vallia!" sanoi Pe Ontjes äreästi.
Ukko istui ja poltteli ja tuprutteli savua kuin leipurin piipusta. Ja kysyi hetken perästä taaskin: "Näetkö mitään?"
Samassa liikahtaa Pe Ontjes vähän jyrkemmin vallillaan, niin että valli sorahtaa rikki ja hän luiskahtaa alas. Hän katsahti kummastuen jalkoihinsa ja näki, että tuo luultu valli olikin ollut jonkinlaista murentunutta muuria, savea ja kivensirpaleita makasi siinä sekaisin. "Mitä tämä on?" sanoi hän.
"Katsos!" sanoi ukko ja osoitti piipullaan muurin suuntaa. "Katsohan!
Sehän pujottelee kummallisen nelikulmaisesti tuossa mäntyjen lomitse…
No, nyt tiedän ainakin minä, kuinka asiat ovat…"
"Oh!" sanoi Pe Ontjes halveksivasti.
Ukko vaikeni taaskin ja veteli sauhujaan. "Tiedätkö", virkkoi hän sitte, "tiedätkö… Jos siellä on joku työmies Hilligenleissä, joka on asunut siellä neljäkymmentä vuotta, ja tahtoisi lainata lapsensa kouluutukseen, tai johonkin muuhun hyvään tarkoitukseen, sata markkaa, niin saa hän juosta Pontiukset ja Pilatukset, eikä saa vaan. Mutta tulee sitte ensimmäinen paras hulttio ja huijari ja sanoo, että hänellä on jossakin Berlinin takana puol' miljoonaa hietikossa, niin hänelle lahjoitatte koko Hilligenlein ja Hilligenlein hyvän nimen ja maineen päällepäätteeksi."
Pe Ontjes seisoi ja vihelteli, ja piti ajatuksissaan puheita muutamille henkilölle, Tjark Dusenschönille, pormestarille, Anna Bojelle, pitipä Pe Ontjes Laullekin.
"Vieläkö istumme kauankin tässä?" sanoi ukko.
Pe Ontjes näki erään miehen tulevan läpi metsän ja kohotti ääntään:
"Sanokaas, onko tässä joskus ollut joku kattopahvitehdas? Kuinka?"
"Ei ole!" sanoi mies… "Mutta siitä piti ehkä tulla."
"Sanokaahan", sanoi Pe Ontjes, "tunnetteko ehkä Tjark Dusenschönin? Hän on ryhdiltään ja sääriltään kuin kaartilainen, mutta pää on kuin kuorittu juurikas, ja on mies sitä mukaan sisältäkin."
"Ohoh", sanoi mies, "semmoista en minä ole vielä elämässäni nähnyt."
Silloin palasivat he takaisin asemalle, ja istuivat siellä kolme tuntia auringonpaisteessa ja tuulessa eräällä vallilla, joka sentään oli oikea valli. Ukko veteli sauhujaan, ja esitti valaisevia vertaustapauksia, puhui Goliathjättiläisestä, joka oli hieman hidas järjenjuoksultaan, ja vanhasta pormestari Elistä ja pitkästä Absalomista, joka jäi riippumaan tukastaan. Pe Ontjes kuunteli. Toisinaan naurahtikin hän. Hän ajatteli sitä kunniakasta rauhaa, jonka hän nyt tekisi Anna Bojen kanssa.
Oli jo myöhä iltapäivä, kun he taaskin olivat takaisin kaupungissa, ja Pe Ontjes pysähti seisomaan erään mahtavan rakennuksen eteen. "Odotahan hetkinen tässä", sanoi hän ukolle. "Tässä on rakennusministeriö. Minä käväisen hiukan kuulemassa, olisiko mitään tehtävissä satamavirralle ja koko Hilligenlein hyväksi."
Hän vietiin huoneeseen, jossa hän suureksi kummastuksekseen tapasi erään ystävällisen harmaapäisen maamiehensä, joka perinpohjin kyseli häneltä kaikkea, ja lopulta laski hänet puheiltaan merkitsevällä päännyökkäyksellä. Kun hän palasi takaisin, seisoi ukko liikkumatonna samalla paikalla, minne hän oli hänet jättänyt, aivan seinämällä, kädessään sammunut piippu, ikäänkuin ainoana ystävänä ja tuttavana tuossa vieraassa maailmassa. Siten seisoi hän ja katseli silmät syvinä ihmisvirtaa.
Kun he taittivat Fredrikinkadulta ja tulivat kaupungin koilliskulman kolkoille, suorille kaduille, alkoi heidän mieltään painostaa.
"Mutta katsohan!" sanoi ukko. "Kun seisot Hilligenlein rantavallilla, niin mitä näet? Näet maata ja hiekkaa, näet merta vaikka Englantiin asti, ja sen yllä taivaan niin avaran, että sinua alkaa peloittaa. Mutta katsohan täällä ympärillesi: mitä näet sinä? Pitää pään olla umean ja raskaan, tai pitää ihmisellä olla yllään uhkaamassa rautainen ruoska, muuten ei voisi asua tämmöisissä kivilouhoksissa."
Kun he taittivat kadulle, jonka varrella Kai Jans asui, seisoi siellä katukäytävillä ja porteissa suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä, jotka puhelivat vilkkaasti keskenään. Joukko puolkasvanutta nuorisoa samosi pitkässä jonossa äänekkäästi jutellen kapakkoja kohden toisessa päässä katua, naisia nojautui siellä ja täällä ulos ikkunoista, rappuportailla seisoi kalpeita lapsia, jotka vakavin pikkuviisain katsein kuuntelivat vanhempien puhelua. Poliisien kypäriä välkkyi jossain kauempana.
Ukko pysäytti erään nuoremman työmiehen, joka, silmät maahan luotuina, kulki tietään, ja kysyi, mitä se merkitsee, ett'eivät kaikki ole töissään. Mies ei ymmärtänyt alasaksaa ja katsahti Pe Ontjesiin. Tämä toisti kysymyksen. Silloin kertoi työmies outomurteisella saksallaan, että kaikki nuo miehet ja hän itsekin olivat erään suuren kattilatehtaan työväkeä, ja että he olivat lakossa.
"Minkätähden olette tehneet lakon?"
"Sanoakseni sen lyhyesti: isäntämme yrittää kieltää meitä pitämästä omaa uskoamme; hän ei tahdo sallia, että julkisesti tunnustaisimme, että kuulumme työväenpuolueeseen."
"Vai siten!" sanoi ukko ja räpäytti silmiään. "Hän arvelee siis, että hän heikolla sanallaan voi pidättää suuren ajan, joka ehdottomasti ja aina pyrkii eteenpäin." Ja hän kohotti etusormeaan ja räpäytti taaskin silmiään ja sanoi leikkisästi: "On vaihtuva elämän kirjava kaapu".
Työmies hymyili: "Sen on Goethe sanonut".
"No", sanoi Pe Ontjes, "nyt pitää meidän jatkaa taas".
He löysivätkin oikean numeron, ja kapusivat kapeita, pimeitä ja likaisia portaita ylös kolmanteen kerrokseen.
"Vieläkö ylemmäksi?" sanoi ukko. "Kuuletko, mitä hälinää ja rähinää sieltä kuuluu?"
"Siellä ei tunnu kaikki olevan oikein", sanoi Pe Ontjes ja jatkoi verkalleen kapuamista.
Ylhäällä olivat vasemmalla ja oikealla asuntolaisten ovet auki. Asunnosta vasemmalla kuului valittavaa naisääntä ja puhetta. Toisessa ovessa seisoi keski-ikäinen työmies; hän pidätti vaimoaan käsivarresta ja sanoi: "Miksi tahdot mennä näkemään kurjuutta siellä? Et saa unta kolmeen yöhön."
"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi Pe Ontjes.
"Oh…" sanoi mies, "täällä asuu eräs vanha isoäiti, sen poika oli huono ihminen ja kuoli kuritushuoneessa. Hän kasvatti hänen molemmat lapsensa, omat lapsenlapsensa, jotka nyt ovat noin viiden- ja seitsemäntoista vanhoja. Nyt näki vanhus, joka on hyvin oikeuttarakastava ja kunnollinen nainen, että molemmat lapset väkisinkin tahtoivat antautua isänsä teille. He olivat työssä oppipoikina eräässä pajoistamme. Niinpä ei heillä ole näinä päivinä ollut työtä ja ovat juopotelleet ja harjoittaneet vallattomuutta erään pienen tytön kanssa ja kehuneet siitä isoäidilleen. Sitä ei hänen vanha mielensä kestänyt. Hän on oikeuttarakastava, kunnollinen nainen ja mailta kotoisin, jossa semmoisista asioista ei tiedetäkkään. Hän on vasta kahdeksan tai kymmenen vuotta sitten tullut tänne mailta. Lyhyesti: kun pojat tänään iltapäivällä heräsivät humalastaan ja vaativat kahvia, sekoitti hän siihen vahvan annoksen rotanmyrkkyä. Nyt ovat he molemmat kuolleet. Poliisi tulee kai kohta paikalle."
Hän meni sisään vastapäätä olevasta ovesta, ja sanoi naisille, joita tungeskeli kapeassa pimeässä käytävässä: "Tehkää tilaa!" ja he näkivät sisään huoneeseen.
Siellä makasivat köyhännäköisessä puolipimeässä huoneessa lattialla pöydän vieressä nuo molemmat pojat, ryysyisissä puvuissa, jäsenet kuolonkouristuksista väännyksissä, kasvot sinervänkalpeina, ja vaahtoa suissa; ikkunan ääressä seisoi vanha, laihahko, raskaan maatyön kyyristämä isoäiti siistissä puvussa, ja silitteli laihoilla käsillään esiliinaansa suoraksi ja sanoi kummallisen tyyneellä yksitoikkoisella äänellä, ikäänkuin keräjäkirjuri, joka jo kymmenettä kertaa lukee samaa pöytäkirjaansa: "Heidän isänsä tuli neljänkymmenen vuoden vanhaksi, ja on viisitoista niistä viettänyt rautaristikkojen takana. Seitsemätkymmenet on hän tehnyt onnettomaksi pahoilla teoillaan, seitsemät tuhannet pahoilla sanoillaan. Samallaisiksi aikoivat nämä kaksikin… Eikö poliisi jo tule? Minä olen vanha jumalaapelkääväinen nainen, ja minun täytyy tietää, mitä teen."
Hän kohotti taaskin päätään, ja näki nuo kymmenkunta ihmistä, jotka tungeskelivat käytävässä, ja sanoi kuin itselleen puhuen: "Minä en pelkää, mitä ihmiset sanovat… Ainoastaan sitä pelkään, mitä Kai Jans sanoo."
Pe Ontjes Lau kääntyi ympäri, ja kysyi mieheltä, joka seisoi hänen rinnallaan: "Mitä on Kai Jansilla tekemistä tämän asian kanssa?"
Mies lähti heidän kummankin kanssaan huoneustonsa ovea kohden, ja sanoi: "Eräs Kai Jans asui aiemmin pari vuotta luonamme, ja on nyt taas vuosi sitten tullut asumaan. Hän on sillävälin ollut jonkun vuoden pappina kotiseuduillaan, mutta ei ole löytänyt rauhaa siinä. Katsokaas, hän on semmoinen ihminen… hänen mielessään asuu aina ikäänkuin joulunaattoo, ja ihmiset turmelevat sen aina häneltä. Hän arvelee, että maailmassa pitäisi löytyä paljon enemmän onnea, ja että maailma ei ole oikein järjestyksessä. Ja nyt on hän täällä etsimässä, voisiko hän keksiä oikean selityksen maailmalle. Mutta hän ei voi löytää sitä. Kun hän oli ensikertaa täällä, ylioppilaana, istui hän iltasin kanssamme, autti lapsiani koulutöissä, väitteli kanssani politiikassa ja uskonnon asioissa, ja oli virkeä ja hupainen. Hän oli paljas poika silloin vielä, ja oli hänellä silmät, ikäänkuin näkisi hän kaiken maailmassa ensi kertaa. Mutta siitä asti, kun hän nyt on toistakertaa täällä, puhuu hän vähän, hän istuu vaan, ja kyselee meiltä, ja mietiskelee. Hän kyselee lapsiltani, mitä he ajattelevat ja luulevat, meiltä ikäisemmiltä kysyy hän uskoamme ja valtiollista kantaamme, vanhoilta, jotka useimmiten ovat mailta kotoisin, kysyy hän millaisia maanomistajat ovat olleet heitä kohtaan, ja mitä he silloin ovat uskoneet, ja mitä he pitävät kirkosta, ja miten heistä nyt tuntuu, ja millä mielellä he ovat, ja semmoista. En ole vielä ikinä tavannut ihmistä, joka niin vähillä sanoilla saa ihmiset puhumaan. Useimmakseen on hän surullinen ja mietteihinsä kaivaunut. Ainoastaan kun hän puhuu lasten kanssa, vilkastuu hän toisinaan, mutta se ei kestä kuin hetken, ja hän on surullinen taas ja syvän vakava. Tässä joku ilta oli hänellä viis' tai kuus' lasta luonaan huoneessaan ja ovi oli auki. Hän kertoi heille laajalti ja lavealti, kuinka maalaispoika aamusti hämärissä nousee ylös ja lähtee isänsä kanssa viemään lehmää, kuinka he kulkevat yli kankaan ja aurinko nousee yli metsän, kuinka he tulevat läpi kylien ja pienen kaupungin, ja näkevät yhtä ja toista, ja kuinka he kahden sitte palaavat toista tietä takaisin. Sitte menee poika joksikin tunniksi kouluun, jossa kaikki istuvat yhdessä, tytöt ja pojat, suuret ja pienet; iltapäivällä menee hän toveriensa kanssa rannalle, ja he näkevät purjehtijoita kaukana ulkona merellä, ja polvistuvat rannalle, ja etsivät rapuja ja meritähtiä; illat istuvat he kotiportaitten edessä, ja ennenkuin he menevät levolle, kiirii ukkosilma jyrähdellen yli kylän. Sen kaiken kertoi hän lapsille, ja me kuuntelimme kyökistä; ja lopuksi kysyi hän: 'Mitä sanotte nyt siitä? Oliko se ihana päivä?' Silloin nauroivat lapset ja sanoivat: 'Kuule… luuletko sinä, että me uskomme, mitä sinä kerrot? Sehän on satua!' Silloin tuli hän huoneestaan luoksemme kyökkiin, ihan suruisana ja toivottomana ja sanoi: 'Nähkääs, sitä mitä maalaislapsi joka päivä saa elää ja kokea, sitä kutsuvat teidän lapsenne saduksi; niin suuressa kurjuudessa elävät he!' Hänen äänensä ihan karmi meitä; näen hänet yhä edessäni niinkuin hän sen sanoi… Sanokaas, tunnetteko te hänet?… O!" huudahti hän yht'äkkiä, "näen sen päältänne!… Katsohan muoriseni, tuo tuossa on Kai Jansin isä!… No: mutta tulkaahan sisään nyt tänne hänen huoneeseensa!…" Sisäänmennessä sanoi hän: "Nähkääs, hän tuntee nuo kaksi poikaa, nuo kuolleet tuolla, on kuusivuotta jo tuntenut, ja on aina lohduttanut mummoa: 'Isoäiti, älä menetä rohkeuttasi, pojista sukeutuu kyllä vielä jotakin.' Mutta hän on menettänyt rohkeutensa, ja luulen… että hänellä on ollut syytäkin menettää. On oleva hyvin tuskallista, kun hän palaa… Mutta tulkaa nyt; tässä on hänen huoneensa."
Hän vei heidät itkevän vaimonsa ja lastensa ohitse, jotka säikähtäneinä seisoivat kyökinovella, Kain huoneeseen. He seisoivat hetken vaieten ja painostunein mielin, ja katselivat ympärilleen tuossa siistissä pienessä huoneessa, jonka ikkunat antoivat syvää, synkeätä pihaa kohden, ja aikoivat juuri, hiukan väsyneinä, asettua istumaan: silloin kuului useita ihmisiä ryntäävän ylös portaita. Kuuli jonkun kiivaan kamalan sanan.
Silloin riensi Pe Ontjes ovelle "Kai Jans!" huusi hän. "Tänne!"
Mutta tämä ei kuullut.
Kun he tulivat paikalle, seisoi hän jo ovessa ja huusi: "Isoäiti! Mitä olet tehnyt! Vanha, hyvä isoäiti!… Nyt olet murhaaja!"
Vanha nainen istui yhä vielä samassa rauhallisessa asennossa tuolilla ikkunan ääressä ja silitteli esiliinaansa; hän sanoi nytkin ihan tyyneesti: "Nyt se on tehty, Kai Jans! Tämä on paljoa varmempi, kuin sinun iäinen: Isoäiti, valvo, valvo ja pidä huolta, kaikki tulee vielä hyväksi… He olisivat nyt joutuneet koppiin, ja sieltä taaskin ulos ja niin edespäin; ja minä en olisi enää voinut estää. Tämä oli viimeinen päivä." Kai Jans oli polvillaan lasten edessä ja silitteli heitä: "Ihmisten on syy, he eivät tahtoneet antaa maata teidän isoisällenne, ja teidän isällenne, muuten olisi teistä tullut vakaita talonpoikia. He eivät suvaitse teille edes paikkaa, millä seista, äidistämme, maasta kohottavat he teidät kolme neljä kerrosta ylös, siellä sallivat he teidän olla. Mutta ihminen, jolla ei ole maanpohjaa jalkainsa alla, ihminen ilman maata, hän on hämmennystä ja harhaa." Hän purskahti äänekkääseen itkuun. "Meillä ei ole mitään… ei mitään… ei sopua, ei luottamusta, ei kotoa, ei kotiseutua, ei uskoa, ei rakkautta, ei toivoa. Meitä viskellään sinne tänne kuin viljaa seulassa… Miten on maailman laita? Minä en sitä jaksa käsittää…"
Silloin tarttui voimakas käsi häntä olkapäähän: "Kuule", sanoi Pe
Ontjes kovaan, "sinun pitää lähteä meidän kanssamme".
Kai Jans hoiperteli ylös, ikäänkuin kutsuisi häntä Jumalan enkeli, ja kurotti oikean kätensä häntä kohden, se oli vielä hiukan väärä muistona tapahtumasta Kap Hornin luona. "Pe Ontjes!" huudahti hän. "Rakas Pe Ontjes… Oh, ja siinä olet sinä, isä! Nähkääs… noin… noin on minun laitani."
He vetivät hänet mukanaan ulos käytävälle.
Silloin astui eräs mies hänen luokseen, pieni, hoikka ja musteva, hänen päänsä oli hiukan hintelästi syrjään taipunut, ja veti hänet hiukan syrjään.
"Suvaitsetteko", sanoi outo hyvin ystävällisesti, "olen eräs ystävänne sukulainen."
"Niin, tunnen teidät", sanoi Kai Jans ja karaisi mielensä ja kokosi itsensä: "Olemme kerran kohdanneet toisemme ystäväni luona. Puhuimme uskonnosta. Aivan niin! Te olette katoolilainen".
"Niin juuri!" sanoi outo. "Minulla on toimena kehoittaa teitä lähtemään muutamaksi vuodeksi hänen kanssaan matkoille. Hän lähtee nyt syksyllä todella Eteläafrikaan…" Ja hän kertoi lyhyesti matkan tarkoituksesta ja kuinka kauvan se tulisi kestämään.
Sitte kävi hän hiukan epäröiseksi. "Näen", sanoi hän, "että olette sangen alakuloinen ja masentunut: saanko puhua vielä jotakin teille?… Otaksun, että yhteisen ystävämme kautta tiedätte, että olen kirkollisesti oikeauskoisesta perheestä. Minun äitini on oikeauskois-protestanttisesta aatelissuvusta, isäni oli katoolisoikeauskoinen, kuten minäkin ole."
"Niin", sanoi Kai Jans… "Mitä tahdotte sanoa minulle?"
"Nyt on serkkuni, teidän ystävänne, usein puhunut minulle teistä ja teidän raskaista vaikeista mietiskelyistänne, ja eilen näytti hän minulle teidän viimeiset kirjeenne. Ja niinpä: varsinkin kun sain tehtäväkseni käydä kohtaamassa teitä täällä… ja kun tapaan teidät tässä mielentilassa, niin tunnen halun, syvän halun, sanoa teille: 'Jättäkää mietiskelyt! Jättäkää! Ne eivät kumminkaan auta meitä perille.'"
Kai Jans teki kärsimättömän liikkeen.
"Pyydän teitä!" sanoi vieras, tarttuen huolestuneesti ja ystävällisesti Kai Jansia käsivarteen: "Minullakin on nuorena — olen kohta viidenkymmenen — ollut mietiskelyn ja epäilyn aika; mutta minä jätin sen. Se ei auta mihinkään. Olen työntänyt sen kaksin käsin luotani. Olen sanonut sielulleni: Minä en tahdo mietiskellä, minä en tahdo päästä selvyyteen! Minä tahdon uskoa, mitä vanha kunnioitettava äitimme kirkko uskoo ja opettaa. Ja nähkääs" — hänen äänensä oli lempeän pehmyt ja värähti heikosti — "siitä asti kuin päätin tämän, olen ollut ihminen, joka jokahetki olen voinut paeta kaikesta elämän jyrkkyydestä ja kylmyydestä ja synnillisyydestä Jumalan armon syvänhiljaiseen, ihanaan ja pyhään temppeliin."
"Ja nyt?" sanoi Kai Jans.
"Pyydän sydämestäni teitä", sanoi outo, "uskokaa minua, minä en halua tehdä teistä katoolilaista! Minun äitini, oikeauskoinen protestantti, oli onnellinen uskossaan. Pyydän teitä ainoastaan: kuten kananpoikanen kanansiipien suojiin, niin sukeltakaa tekin kirkkonne uskon turviin. Uskokaa lunastukseen hänen verensä kautta. Lempeämpi ja rauhoittavampi on tosin minun kirkkoni äidinhelma."
Kai Jans pudisti torjuen päätään, ja sanoi kuristunein kurkuin: "Olette oikeassa; on aivan yhdentekevää, uskooko katooliseen vai protestanttiseen kirkonuskoon: kumpikin on sekava sikermä vanhentuneita ihmisajatuksia. Ken alistuu niitä kuulemaan, hän voi ehkä tulla onnelliseksi; mutta onnelliseksi kuin kuningas, joka on lahjoittanut kruununsa pois, ja tuntee itsensä onnelliseksi yömyssyssään; tai kuin sotamies, joka on jättänyt univormunsa, ja tuntee olonsa mukavaksi sekaantuessaan parveen, jolla ei ole velvollisuuksia, joll'ei oikeuksiakaan. Minä… puolestani… en sitä onnea kaipaa ja tahdo. Minä tahdon saada nähdä kasvoista kasvoihin ijäisiä voimia ja kaikkea niiden kammottavaa suuruutta, vaikkapa sitte menehtyisivät aistini ja huumaantuisi järkeni siitä. Ei hyödytä meidän puhua keskenämme."
Silloin lähti outo suruisana ja hiljaa pois.
Silloin astui sisään työmies, joka äsken ulkona kadulla oli selittänyt heille lakosta, tarttui Kai Jansia rintaan ja sanoi: "Nyt olet saanut nähdä kurjuutemme pohjaan. Kosta nyt noiden kuolleiden puolesta! Ja lasten, jotka elävät pimeillä pihoilla ja leikkivät! Mikä hurskas hiiviskelijä oli tuo äskeinen tuossa? Kai Jans, tule puolellemme."
Kai Jans pudisti epätoivoisena päätään: "Kuinka mielelläni tulisin", sanoi hän, "jos voisin! Mutta minähän en voi! Tiedän mielipiteissänne on yhtä paljon ahdasmielistä ja väärää kuin kaikkien toistenkin puolueiden. Ihminen, avara ja vapaasieluinen ihminen ei voi olla mikään puoluemies."
Nuori työmies katsahti vihastuneesti häneen: "Ilman puoluetta et voi saada aikaan mitään. Sen tiedät."
"Se ei ole totta", sanoi Kai Jans kiivaasti. "Ne jotka ovat syvimmin vaikuttaneet, ne eivät ole kuuluneet mihinkään puolueeseen. Heidän oikeamielisyytensä ei ole sallinut sitä."
"Tule puolellemme, niin on sinulla perus, jolla seistä, ja laaja pelto työskennelläksesi; ja isäsi olisi iloissaan."
"Ei, ei! Sillä tapaa en tahdo saada pohjaa ja peltoa itselleni; se ei olisi mikään 'pyhä maa'. En voi mukautua mihinkään oikeauskoisuuteen, en poliittiseen, enkä uskonnolliseen… En voi… Älkää suuttuko minulle."
"Lopeta nyt jo", sanoi Pe Ontjes ylpeästi ja jäykästi, "ja lähde kanssamme."
"Lähde sitte!" sanoi työmies hyväsävyisesti ja antoi kätensä hänelle.
"Mitä sydän ei käske, sitä ei pidä tehdä. Mutta älä unohda meitä."
Silloin lähti hänkin.
Silloin pakkasi Kai Jans kokoon, mitä hän tahtoi ottaa mukaan, maksoi isäntäväelleen heidän saatavansa ja lähti noiden kahden mukana pois. Hänen isäntäväkensä seisoivat ovessa alakuloisina ja painostuneina.
Oli jo ilta ja työt loppuneet, kun he jättivät koilliskaupungin ja tulivat Invalidikatua pitkin. Tuhannet työmiehet, vaimoja ja lapsia ja kuormia täytti kadun. Toisinaan näytti se kuin hämmennyksiin joutunut hajaunut sotajoukko, joka oli järjestymässä; sitte vilisi se taas kaikki sekaisin, ilman mitään tarkoitusta ja päämäärää; kummallakin puolella seisoivat nuo korkeat jyrkät seinämuurit, ja rutistivat ja murskasivat tuon alinomaisen virran. Lännessä, korkeassa kaukaisuudessa hohteli vapaalla avaralla taivaalla illan pyhä rusko.
Kai Jans näki, kuinka hänen isänsä pysähtyi ja ihmetellen katseli tuota mahtavaa, ihmiseloa täynnä olevaa kuvaa edessään, ja sanoi alakuloisen suruisasti: "Noitten tuhansien joukossa ei ole sataakaan, jotka tietäisivät, mikä on elämän oikea tarkoitus ja sisältö. Katsokaa, tuota ruskoa taivaalla! Kuinka kaukana olemme me Jumalasta ja luonnosta, ja kuinka kaukana siis onnestammekin."
He menivät taaskin Fredrikinkatua alas, söivät hiukan eräässä ravintolassa ja istuivat sitte kauan ja alakuloisina. Kun he tulivat ulos taaskin, oli jo yö.
Puolta tuntia myöhemmin istuivat he jo junassa ja matkustivat läpi yön Hampuria kohden. Ukko istui vaunun nurkassa, ikäänkuin olisi joku sysännyt hänet siihen, ja poltteli, mutta vähitellen herpponi käsi, joka piti piippua, polvea vastaan, ja pää nyykistyi uneliaana rinnalle. Pe Ontjes makasi pitkänään penkillä ja väitteli unissaan Tjark Dusenschönin ja Hilligenlein kaupunginedustajain kanssa, eikä välittänyt vihastuksessaan lainkaan siitä, että Anna Boje hymyilevin silmin yhtä päätä ravisteli häntä niin, että koko hänen ruumiinsa turjui edestakaisin.
Kai Jans istui ja tuijotti eteensä ja kidutti ja kiusasi itseään muistelemalla viimeisten viikkojen tapauksia, jotka niin syvästi olivat järkyttäneet hänen mieltään, ja ajattelemalla kaikkea turhaa kaivelevaa mietiskelyä ja etsiskelyä, johonka hänen mielensä oli uppounut jo lapsuuden päivistä asti, ja ajatteli sielussaan: "Kaikki on mennyttä, kaikki turhaa, tarkoituksetonta. Mitä aiot tehdä nyt? Jätätkö maailman ja elämän, vai jatkatko elämääsi tylsänä ja pimeänä? Mutta ethän voi kumpaakaan. Niin, mitä siis? On vielä kolmas mahdollisuus! Voi ihminen tulla mielipuoleksi! Tule mielipuoleksi! Mielipuoleksi! Mielipuoleksi, ihminen! Astu Hampurissa junasta, ja sano ihmisille asemalla ja kaduilla: Ihmislapset, miksi niin levottomia ja miksi niin hätäisiä? Miksi ovat kasvonne niin huolten uurtamia? Miksi ovat lapsenne niin kalpeita ja vakavia, miksi eivät he mene ja leiki metsäin rintamilla? Miksi vaivautuu ja kamppailee nuorisonne, ja miks'ei kanna se kukkaseppeleitä päässään? Miksi asutte niin tungoksessa kaamean pimeissä rakennuksissanne? Miksi ovat vankilanne ja houruinhuoneenne niin suuret? Miten on laitanne? Oletteko mielipuolia? Ettekö tiedä siis, että koko maailma ylt'ympäri Hampurin on pyhä ja autuas? Katsokaahan toki ympärillenne, aukaiskaa silmänne! Ettekö näe: Ylt'ympärillänne… kaikkialle pyhää maata?…" Mutta kun hänen sielunsa siten ehkä kokonaisen tunnin, juopuneena ja sekaisin hädän kovasta ja ankarasta juomasta oli vaeltanut tuon peloittavan syvänteen partaalla, sääli luonto häntä ja salli hänen vaipua syvään uneen. Ja unissa näki hän valoisan ystävällisen kuvan.
Tuli lentäen lintu, suuri ja valkea, pitkä kuin haikara, mahtavasti mutta lempeästi suhisi sen siipien havina, se puhui hänelle: "Istuudu selkääni, näytän sinulle jotain ihanaa, joka on ilahuttava sinua." Ja samassa, kun hän oli istunut sen selkään, heräsi hänessä vapahtunut ja iloisesti odottava mieli, ja pian, kun he lensivät yli maiden ja merien, kuin olisivat ne peltoja ja lammikkoja, tulivat he eräälle metsäiselle, korkealle vuoriharjanteelle, ja laskeusivat sen laelle. Ja hänen saattajansa sanoi: "Näetkö?" Ja kun hän katsahti ylös, näki hän avaran metsäisen maan, joka aaltoili mataloiksi kukkuloiksi, sen yllä leijaili raikas heleä ilma kuin Jumalan hengitys, ja siellä täällä metsien reunamilla hymyili auringonvalossa puutarhojen keskellä muhkeita taloja, puutarhoissa käyskeli ihmisiä, voimakkaita, joilla oli sädehtivät puhtaat silmät ja joiden otsilla asusti tyyneet korkeat ajatukset. Kun hän siten yhä katseli sinne alas eteensä, vaipuneena ihanaan iloiseen mietiskelyyn, kuuli hän jonkun äänen vieressään, ja katsahti hämmästyneenä ylös ja tunsi vanhan omituisen merimiehen, jonka seurassa hän kerran kuusitoista vuotta sitten oli tehnyt kolmipäiväisen matkan Vancouverista sisämaahan; ja nyt huomasi hän, että maakin, jonka hän näki edessään, oli sama kuin silloin: "Katsos", sanoi ukko, "sinun täytyi kerta saada nähdä 'pyhä maa', koska niin hartaasti ja sydämesi pohjasta olet sitä ajatellut ja etsinyt." Samassa katosi kuva.
Hän ei ole sitä sitten enää ikinä nähnytkään, ei valveilla eikä unissa. Mutta tämä näky oli niinä lyhyinä vuosina, jotka hänellä enää olivat jäljillä, salaisena vahvistuksen ja rohkaisun lähteenä hänellä.