KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Uhlissa on kuollutta, Ihmiset, jotka asuvat kuolleessa talossa, muuttuvat tavallisesti kitsaiksi ja likaisiksi.
Niin ei tapahdu Uhlilla.
Wieten kampaa hiuksensa sileästi ja huolellisesti, pikku poika on siististi puettu, ikäänkuin työmiehen lapsi, jolla on huolellinen äiti; isäntä käy kesäisin puettuna siniliinaiseen, talvisin on hänellä puku englantilaisesta nahasta, liivi napitettuna ylös kaulaan asti. Kirstussaan on ihan pohjimmalla käyttämätönnä sinisentumma puku, jonka hän oli laitattanut itselleen, kun hän aikoi viettää häitä Lena Tarnin kanssa.
Sisällisestikään eivät ihmiset Uhlilla ole muuttuneet huonommiksi. Siitä pidättää heitä lempeän Lena Tarnin muisto, ja Älypää Wietenin vakava hiljainen olento; siitä pidättää isäntää hänen luontainen taipumuksensa kunnolliseen ja siistiin.
Mutta toinen vaara on uhkaamassa: se että isännästä tulisi eräkäs, omituinen ihminen. Jo kerran ennen oli hän ollut samassa vaarassa, silloin kun ensimmäinen rakkautensa oli saanut niin onnettoman lopun. Nyt uudistuu sama vaara. Tässä suruisassa huolekkaassa yksinäisyydessä saa hänessä voiton taas hänen vastustamaton taipumuksensa mietiskelyyn ja hänen halunsa tutkia ja tahtoa ymmärtää kaikki. Ja nyt uhkaa tämä vaara miestä, jonka sielu on väsynyt, katkeroitunut ja melkein toivoton. Mutta kun hänen silloin täytyi kamppailla kaikki yksin, istuen yksikseen oljista nivotulla tuolillaan, niin auttivat häntä nyt ihmiset ja tähdet.
Onnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut ajatuksillaan lähteä tiettömiä ja tarkoituksettomia taipaleita, niinkuin tuon talonpoikaispojan, joka kokonaisen päivän ratsasti pitkin ja poikin Wodaninkankaalla, ja joka nokkaviisaasti ja syvämielisesti selitti, että hän teki niin, koska hänen täytyi. Onnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut lähteä harhailemaan ulos aistittomaan avaruuteen ihan arvionpäiten, ikäänkuin ihmisen, joka ottaa vauhtia ja aikoo yhdellä hyppäyksellä päästä maanpinnalta maailmankaikkeuteen… Yhä kulkivat taivaan kantta nuo kultaiset sotajoukot, sekaisin vaelsivat siellä hämäryydessä sadattuhannet kultaisin kypärin ja välähtelevin peitsin. Niitä kohden voi hän kääntää hyvän putkensa ja tähystää niitä hiljaisin vakavin ajatuksin.
Takana puutarhassa oli vallihaudan vieressä huvihuone, jonka seinät vielä olivat hyvät. Mutta katto oli huono. Hän repi sen alas ja laitti sijaan uuden, jonka voi kääntää, teki rakoja siihen ja laitti huoneeseen kaksi lujaa kivipilaria, joista hän toiselle asetti tähystinkoneen, toiselle katsontatelineet, pani kirjat ja kellon leveälle ikkunalaudalle ja naulasi tauluja ja tähtikarttoja seinälle. Sen kaiken järjesti hän itse ilman kenenkään apua.
Huvihuoneessa oli isänsä äänekästen vierastensa kanssa pitänyt iloa ja pelannut, ja veljet olivat öisin istuneet irstasten tyttöjen kanssa siellä: nyt tyydytti nuorin lapsista siellä tiedonjanoaan. Välistä istui hän siellä puoliöitä karttojensa ja tähtikiikarinsa edessä ja tutki tarkkaan muuatta hirmuisen oppinutta kirjaa, pudisteli tuon tuostakin päätään ja rypisti otsaansa, välistä löi hän, kummissaan siitä, mitä oli keksinyt, kädenpohjallaan polveensa, niin että läimähti. Tämä oli onnensa. Tämä oli ikäänkuin hypähdys kentältä, joka oli paljastaan orjantappuroita ja ohdakkeita, ylös korkealle vallille, jolla raitis tuuli vilvoitteli tomunpeittämää työntekijää.
Ja ihmiset auttoivat häntä.
Kunta päätti ojittaa uudestaan koko tiluskunnan, työ, joka vaati laajoja esitöitä, joka kestää vuosimääriä, ja hankkii leivän monelle, ja joka maksaa monta tuhatta markkaa. Oli jo kolme vuotta suunniteltu, kuinka työ saataisiin tehdyksi mukavimmin ja helpoimmalla, ja voitaisiinko se suorittaa ilman opinkäyneitten apua, jotka, kuten tietty, kyllä osaavat tehdä hirvittävät laskut vaivoistaan. Silloin kääntyivät he tuon nuoren, vaiteliaan ja oppineen talonpojan puoleen, joka istua kyyrötti Uhlillaan, kuin hämähäkki verkossaan, ja kysyivät häneltä neuvoa. Tämä tuumi asiata kahdeksan päivää, tuumi tarkalleen sitä, piirusteli puoliöihin seurakunnan suurelle maakartalle, tuontuostakin aina laskien etusormensa pitkälle nenälleen, ikäänkuin koettaisi hän tarkkaan mitata, kumpi oli pitempi. Sitte astui hän kunnanherrojen eteen ja ilmoitti heille, että hän, hän itse ottaisi heidän valvontansa alaisena johtaakseen työn; heidän piti maksaa palkka hänelle hänen työstään, niin ja niin paljon, joka uudeksivuodeksi, jos vuoden työt olivat menneet heidän mielensä mukaisesi. He kummastuivat hyvänpäiväisesti, pyysivät häntä poistumaan ja neuvottelivat kauan ja vilkkaasti. Hyvin vähäisellä äänten enemmistöllä hyväksyttiin hänen tarjouksensa.
Hän toimitti koko työn viidessä vuodessa, niinkuin hän oli sopinutkin, ja oli hänellä siitä se kaksinkertainen etu, että hän sai pienen lisätulon suureen ja aina tyhjään kassaansa ja että hänellä oli yksi työ lisään, joka häiritsi hyödytöntä huolehtimista ja raskasmielistä mietiskelemistä.
Työ antoi hänelle myöskin aiheen perehtyä kasvi- ja kivennäistieteisiin. Monilla kävelyillään kunnan tiluksilla, joihin kuului ylämaata ja marskeja, rämeikköjä ja nummikkoa kokoili hän kasveja ja rikkaruohon siemeniä ja ilahdutti professoria kaupungissa hyvillä ja siististi laitetuilla valmisteillaan, ja kun kaivettiin nuo uudet syvät ojat maiden lävitse, heräsi hänessä halu tutkia ja oppia eroittamaan eri maalaadut ja — kerrostumat ja vanha professori sai siistejä piirustuksia ja kiusallisen tarkkoja reunahuomautuksia.
Ihmiset auttivat häntä.
Pikku poikansa kasvoi ja juosta livisteli isän rinnalla lyhyttä tepastelevaa juoksuaan tämän käydessä talon tiluksilla ja luvissaan ja oli väsymätön kyselemisissään, isän kanssa ratsasti ja ajoi hän sepälle; meni hän eräänä päivänä yksinkin kylään ja toi sieltä mukanaan pienen pojan leikkitoverikseen, niinkuin yksinäinen kyyhkynenkin toimittaa itselleen toverin. Siitä asti vaikutti seurustelu lasten kanssa, että hänenkin ajatuksensa ja puheensa muuttuivat lapsellisiksi. Ja Jörn Uhl, joka siihen asti turhaan oli koettanut löytää oikeaa äänilajia hänen kanssaan puhellessaan, istuskeli nyt noiden molempain pikkumiesten kanssa istuinpenkillä tuvanoven edessä ja kuunteli ajatuksissaan, kuinka ne puhella lepertelivät, ja oppi nyt itsekin puhumaan heidän kanssaan, rakensi heille kaniinitarhan, puoliksi maan alle, puoliksi päälle, kuten tuleekin.
Kun poika tuli viisivuotiaaksi, kantoi hän pellolta pellolle isän mukana isän mittavitjoja ja mittapaaluja. Ja kun hän oli kuusvuotias, ja lähemmä elon aikaa kuuli, kuinka isänsä valitteli Wietenille, että hänen kai täytyi ottaa eri renkipoika eloa ajamaan, silloin väitti tuo pikku mies, että hän kyllä voisi sen tehdä. Ja niinpä ajoikin hän tänä kuumana ja kiireisenä elonaikana neljä viikkoa päivät pitkät elovankkureita. Ja oli ylpeä kuin kuningas, ja nauroi vilkkaasti ja tepasteli ilosta jaloillaan, kun vanha renki ajoi viimeisen täyden elokuorman nurin veräjässä kedonkulmassa, jonka läpi oli niin paha ajaa. Se onnettomuus ei ollut sattunut hänelle kertaakaan. Jörn Uhl seisoi tien käänteessä ja näki pojan ilon ja oli melkein nauraa.
Vartaloltaan olivat lapsen vanhemmat olleet melkein yhtäläiset, kookkaat, rotevat ja notkeat; mutta silmänsä oli lapsi perinyt äidiltään; ja näytti kuin olisi hän myöskin perinyt runsaasti hänen hilpeätä luonnettaan ja avuliasta mielenlaatuaan. Kun hän joskus leikkien pihakoiran tai lapsien kanssa helkähti kirkkaasti nauramaan, astui isä usein ulos ovesta, ja jäi ajatuksiinsa unohtuneena katsomaan häntä.
Ihmiset auttivat häntä.
Eräänä iltana — oli kulunut vuoden verran keskustelusta siellä kirkossa — rohkaisi Jörn Uhl itsensä ja lähti peltojen ylitse kirkkotietä pappilaan. Oli illallisen jälkeen. He aukaisivat tuvanoven ihmetellen, kuka nyt vielä tuli. Silloin seisoi siinä Jörn Uhl hyvässä, tummansinisessä sunnuntaipuvussaan ja koko komeassa raskasliikkeisyydessään. He pyysivät häntä astumaan sisään ja hän tulikin, kumartaen syvään päätään astuessaan vanhan rakennuksen matalasta ovesta.
Matalalakisen huoneen keskellä seisoi nelikulmainen pöytä, ja kaikilla neljällä puolella oli istujoita. Yhdellä puolella istui pastori ja luki. Toisella puolella istui hänen vaimonsa, tämä oli sievä ja hiukan hentorakenteinen nainen, hän oli lapseton; hänkin luki. Kolmannella sivulla istui tavallisesti perheenemännän auttajatar, joku nuori tyttö, useimmasti kahdeksantoista vuotias, useimmasti jonkun opettajan tytär, ja useimmakseen iloisella päällä; hänkin luki.
Neljännellä sivulla istui pastorin isä. Hän oli vanha mies, oli nuoruudessaan ollut mukana Idstedtin luona ja tullut haavoitetuksi, oli sitte jälkeenkinpäin loppuelämässään käsityöläisenä maalla kokenut monellaista ja nähnyt vielä monellaisempaa, ja oli hänellä tapana sanoa: "Minun ei enää tarvitse lukea kirjoja, omakin elämäni on jo itsessään kokonainen kirja." Hän istui syrjittäin pöytään, poltteli tupakkaa ja kertoi; kukaan ei sentään kuunnellut hänen juttujaan. Ainoastaan, jos siinä sattui olemaan jotakin uutta ja kiinnittävää, katsahtivat he ylös kirjoistaan ja kysyivät: "Kuinka? Kuinka se oli, isä?"
Jossakin, jossain välissä, missä sattui olemaan paras tila, istui pieni, reipas, noin kymmenvuotias poika. Hän oli orpo ja oli pastorilla kasvatettavana. Hänkin luki.
Nyt tuli Jörn Uhl, ensin kumarassa astuttuaan kynnyksen yli. Hänelle ei ollut sijaa. Viimein nousi nuori tyttö ylös, viittasi salaa nuorelle pojalle, ja molemmat menivät istumaan taamma tupaan, sohvalle, ottivat jonkun pelin käsiinsä ja pelasivat ahkeraan, aina vuoroon kurottaen hyppysillään isoon rusinatuuttiin, joka oli satuttu unohtamaan sohvalle.
Niinpä oli Jörn Uhlilla nyt sijansa, ja keskustelu sai sen puolesta siis kyllä alkaa. Ja aluksi, kun pastori luuli vierailulla olevan jonkun varman tarkoituksen, jutteli hän yhtä ja toista yleisistä asioista ja odotteli Jörn Uhlin tulevan asioineen esiin. Puhelu niukkeni ja niukkeni. Viimein, kun ei ruvennut kuulumaan mitään asiaa, ja vieras yhä jäi istumaan, huomasi pastori, että Jörn Uhl todellakin oli tullut ainoastaan saadakseen viettää hauskan hetken, jommoiselle häntä jo monet vuodet oli useasti kutsuttu. Nyt siirtyi keskustelu maailman tapahtumiin ja yleni siitä, rouvan aiheuttamana, ylös tähtiin asti. Ja niin kauas tultiin tänä iltana, että Jörn Uhlilla yhtäkkiä oli palanen paperia edessään ja kädessään lyijykynä, johonka hän tarttui kuin heinätarikkoon, ja että hän sommitteli tilapäisen kartan ja haastellen vakaata virheetöntä yläsaksaa, hitaasti ja levollisesti teki koko pappilan väen kanssa kävelyretken linnunrataa myöten viistoon koko taivaan yli.
Pappilan väki huoahti kevennetyin mielin, kun olivat sulkeneet oven hänen takanaan. Pastori sanoi: "Olenko puhunut liikoja? Eikö hän ole mukava ja älykäs mies?" Rouva vastasi: "Tällä kertaa olit oikeassa: luisti oikein hyvin nyt."
Parin viikon perästä palasi hän taaskin ja tuli sitte aina noin joka toinen viikko. Ellei juttelu oikein ottanut sujuakseen — Jörn Uhl kun ei, eikä pastorikaan ja hänen rouvansa olleet mitään varsinaisia seuraihmisiä — silloin haettiin esiin joku kirja ja luettiin. Tapahtuipa väliin niinkin, että pastori oli niin ihastunut kirjaan, joka hänellä paraikaa sattui olemaan käsillä, että häh kohta sanoi: tänä iltana en minä voi jättää tätä. Silloin puheli Jörn ukon kanssa sodista ja sotaretkistä, tai rouvan kanssa kaikellaisista ihmiskohtaloista.
Kirjojen suhteen, joita luettiin, erehtyi pastori aluksi pahasti. Hän alkoi "Faustilla" ja jatkoi sitte "Reinecke Fuchs'illa." Jörn Uhl kuunteli kärsivällisesti, mutta kun kirjat oli luettu ja kysyttiin hänen mielipidettään niistä, pudisteli hän lujaan päätään. "Ei, herra pastori", tuumi hän, "tuo ei sovi minulle, tuommoisesta olen lapsuudessani saanut Älypää Wieteniltä kylläni. Hänen oli tapana kertoa juuri tuommoisia uskomattomia ja mahdottomia juttuja, kuin tuokin juuri; Fiete Krey, jolla ennen oli farmi Wisconsin'issa, mutta joka nyt on aloittanut harjoittaa puukauppaa Chicagossa — siten kirjoitti hän viime kirjeessään minulle, — hän ja minun sisareni, he kuuntelivat hartaina niitä, mutta minä en välittänyt niistä suuria. Sill'aikaa kun he juttelivat, asettelin minä parsinneuloja poikkihirsiksi, ja Wietenin sukkavartaat ratakiskoiksi ja rakensin rautateitä, ja kun tulin vähän vanhemmaksi, luin minä Littrow'in 'Taivaan ihmeitä'. Semmoiset asiat minua ovat viehättäneet. Mutta minun on aina täytynyt hääriä jossain muussa."
Silloin koetti pastori olisivatko matkakertomukset ja elämäkerrat hänelle paremmin mieleen. Sen kerran osasi hän oikeaan. He lukivat erään naparetkeilijän matkakertomuksen ja samoin erään Afrikan tutkijan, lukivat muutaman valtiomiehen elämäkerran, jonka hän itse oli kirjoittanut, ja Jesuksen elämäkerran Markuksen mukaan. He lukivat tämänkin kirjasen, samoin kuin toisetkin, ja väittelivät kiivaasti sen johdosta.
Lopuksi, kun seurustelu jo oli kestänyt kolmatta vuotta, päästiin niin pitkälle, että pastori eräänä iltana sanoi: "Meillä on kummallakin friesiläistä verta suonissamme, Uhl. Mutta jos olemme friesejä, pitää meidän myöskin ymmärtää syntyjä syviä, muu ei ole mahdollista. Puraistaanpas siis hampaat yhteen ja käydään käsiksi erääseen paksuun ja raskaaseen kirjaan, jonka on kirjoittanut eräs talonpojanpoika Langenhornista, joka nyt on kuuluisa professori."
Ja sen he tekivätkin. Ja monasti katsahtivat he toisiinsa ällistyneinä. Ja monasti näytti, kuin ymmärtäisi talonpoika asian paremmin kuin pastori. Hänestä ei koskaan olekkaan tullut syntyjen syvien ymmärtäjää.
Niinpä holhoivat ihmiset ja tähdet Jörn Uhlia, että hän onnellisesti selkesi raskaista yksinäisistä vuosista.