KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Hän oli uskaltanut uhkaleikkiin ja oli kylvänyt kolmekymmentä hehtaaria parasta maatansa nisuun. Hän tahtoi vetäistä kerran oikein olkainsa takaa. Jos nyt oli onni mukana, voi hän elonkorjuun jälkeen ensi kertaa lyhentää suurta kiinnityslainaa, tähän asti oli hän saanut rehkiä veljien vekselivelkojen kanssa. Nisu näytti lupaavalta keväällä vielä. Oras nousi tasaisena ja tiheänä. Toiveet olivat hyvät. Toiveet olivat täyttymäisillään. Silloin tuli turma. Vuosi oli juuri tuo surkean kuuluisa nisukatovuosi.
Mikä tapahtui Jörn Uhlille, se on tapahtunut monelle. Me kerromme tässä monen kohtalon. On ikäänkuin ilmestyisi ympärillemme lukemattomat huolien uurtamat ja kovettuneet kasvojen piirteet, ja ikäänkuin puhuisivat ne meille: "Sinä kerrot meidän jokaisen onnettomuudestamme."
Olivat vielä ne ajat, jolloin koko kolmasosa maata kylvettiin nisuun, ja jolloin nisun sato ratkaisi koko talon taloudellisen aseman, jolloin yksi ainoa vuosi voi asettaa maanviljelijän varmasti satulalleen, mutta jolloin yksi ainoa vuosi myöskin riitti kukistamaan heikon. Nykyään ovat olot jo toiset. Nyt eivät marskit enää lainehdi nisupeltoina, jotka vellovat raskaissa aalloissa, kuin meri sulkujen toisella puolellakin. Marskit ovat muuttuneet vihannoiksi. Meistä rupeaa tulemaan karjanhoitajia, ja me rupeamme tulemaan tuhmemmiksi.
Kerrotaan eräästä talonpojasta tuollapuolen Eiderin, että hän joka aamu meni merivahapiippu hampaissaan ulos katsomaan härkiänsä, kuten kunnollisen karjankasvattajan tuleekin. Kun hän tapasi ne, meni hän niiden keskelle ja puheli tähän tapaan: "Hyvää huomenta kaikille yhteisesti", ja jatkoi sitte, esimerkiksi tähän suuntaan: "Lapset", haasteli hän, "nyt ei enää kestä pitkälti ennenkuin olette lihavat. Sinä, parhaani, olet sentään vähän heikonlainen lanteiltasi, ja se on paha asia. Mutta yhdentekevää, kaikki pääsette, kaikki yhdessä. Pääsette Husumiin; se on kaunis kaupunki, talo talon vieressä. Sitte tulette rautatielle: sitte eteenpäin ja eteenpäin vaan, puh, puh. Alas Reinin maille tulette. Sielläkös saatte kummastella! Vuokraaja Olders on käynyt siellä, ja kertoo merkillisiä asioita sieltä: savupiippu savupiipun vieressä, ja kaikkialla kuumennetaan rautaa, taotaan vasaroilla ja viilataan. Ja siellä… siellä te… niin… siellä te vaihdatte isäntää, ja minä… minä saan rahani. Ja silloin olemme kaikki tyytyväisiä toisiimme."
Siten haasteli hän ääneen ja vakaasti, puhuen hampaittensa välitse, joilla piti merivahapiippuaan; molemmat kätensä olivat nimittäin taskussa. Lähimmässä ojassa sattui työskentelemään eräs päiväläinen, jota hän ei nähnyt. Tämä kuuli hänen puheensa, ja saatti sen toisten korviin, ensin sentään omasta puolestaan hieman koristeltuaan sitä. Ja kaikki kummastelivat puhetta, jonka vuokraaja Soderbohm oli pitänyt härilleen. Sillä ihmisille hän ei koskaan puhunut sanaakaan. Ei lähtenyt milloinkaan mitään hänen suustaan, paitsi piippunsa savua ja sivulle syljettyä pikanelli tupakkaa.
Hänen kaltaisikseen muutumme mekin täällä ennen pitkää. Sentähden onkin hän, joka tässä teille kertoo Jörn Uhlin elämäkertaa, ostanut itselleen maatilkun ylhäällä ylämaassa, neljää jalkaa leveän, kahdeksaa pitkän. Jos sille asettuu hiljaa lepäämään — ja sen aikoo kertoja tehdä — niin kuulee kesäisin rukiin kahinaa.
Noin lopulla kesäkuuta meni Jörn Uhl eräänä iltana alas marskeille käymään ja kohtasi matkalla vanhan Dreyer-ukon. Tämä pysähtyi, nojausi raskaasti sauvaansa ja hengähti syvään. "Kuule, Jörn", sanoi hän, "oletko jo huomannut, että nisussa on hiiriä."
"En", vastasi Jörn. "Olin entispäivänä katsomassa, ja silloin en vielä nähnyt mitään."
"Entispäivänä oli niitä hiukan; eilen niitä oli paljon, tänään on niitä jo suunnattomasti. Pelkään pahinta nisun suhteen. — Joka viideskymmenes vuosi ne tulevat. Isäni kertoi kerran minulle, että ne satavuotta sitten olivat tulleet kolme kesää peräkkäin ja turmelleet vehnän ja laitumet, silloin ei ollut dithmarschilainen talonpoikaistalo ollut enemmän arvoinen kuin piipullinen tupakkaa tai pajupensas."
Jörn Uhl jätti ukon siihen, ja meni kauramaan ohitse, eikä nähnyt vielä mitään, jatkoi matkaansa ja asettui nojaumaan veräjää vastaan ja katseli nisupeltonsa ylitse. Oikealla hänestä juoksi verrattain leveä puro, siten että hän hyvästi voi nähdä sen kuvastelevan pinnan. Kun hän seisoi siinä veräjään nojauneena ja katseli avaraa lainehtivaa peltoansa, oli hän yht'äkkiä huomaavinaan kuin katoaisi aivan lähellä häntä eräs nisuntähkä toisten joukkoon, nyt toinen… ja tuolla… ja tuolla. Ikäänkuin olisi joku käsi maasta käsin salavihkaa hiipinyt ja ottanut sen. Hän pyyhkäsi kädellään silmiensä ylitse, hän luuli, että silmänsä pettivät. Mutta silloin näki hän: eräs hiiri kohosi takajaloilleen, purasi kerran, purasi toisen: olki horjahti alas ja kaatui nojolleen viereisiä olkia vastaan. Se tapahtui niin somasti ja sirosti. Hän katsahti taaskin pellon ylitse, ja näki nyt ehkä enemmänkin kuin olikaan nähtävää: oli kuin olisi koko pelto elänyt.
"Vai niin!" ajattelee hän. "Tekee siis loppua."
Hän seisoo yhä vielä siten ajatuksissaan: silloin rupeaa hän yht'äkkiä kuulemaan tummasta vedestä omituista solinaa ja pientä läiskynää; ja kun hän kääntää silmänsä sinne, ui, lähenee ja liikkuu siellä vettä myöten tuhansia ja taas tuhansia rantaa kohden. Silloin kääntyy hän jyrkästi ympäri ja palaa kotiinsa.
"Kun nyt olisi isänsä kuolleena. Kun hän kuolisi nyt, tänään tai huomenna! Pitääkö hänen vielä nähdä se, että hän kannetaan nojatuolissaan talosta? Pitääkö kaikkien ihmisten saada nähdä tuo köyhyys, nuo särkyneet huonekalut ja repaleiset sänkyvaatteet?"
Hän menee suoraa päätä tupaan katsomaan kuinka isä jaksaa. Wieten tulee vastaan hänelle. "Hän on samallainen kuin ennenkin, Jörn; mutta tänään ei hän tahdo nousta ylös; minä luulen että hän kuvittelee olevansa varmimmassa turvassa vuoteessaan."
"Turvassa vuoteessaan! Voi, Wieten! Wieten, on hiirivuosi! Hiirivuosi, jonkamoista ei ole ollut sataan vuoteen. Hiiret ovat nisussa; kohta ne ovat pihalla, ne nakertelevat vuoteentolppia, ne syövät meidät elävältä. Nyt on loppumme lähellä, Wieten."
"Jörn!" sanoi hän. "Voi Jumalani, Jörn; älä, älä puhu semmoista!"
Wieten pudistaa päätään ja lähtee ulos. Pienenkokoinen hän on ja käy vähän etukumarassa, näyttää niin turvattomalta ja avuttomalta. Wieten-poika, koko elämäsi on ollut paljasta huolta. Nyt olisi ripeä neuvo tarpeen! Ripeä neuvo! Sillä joka silmänräpäys kaatuu kymmenittäin nisunolkia. Joka silmänräpäys köyhemmäksi!… Niin, mitä auttaisi ripeä neuvokaan! Neuvotkaan eivät enää auta. Ihme ainoastaan voisi vielä auttaa.
Jörn on vieläkin kerran lähtenyt katsomaan tuhoa. Häntä vastaan tulee eräs, jolla myöskin on nisupelto siellä alhaalla, ja joka myöskin on velassa korvia myöten Tämä on vanhentunut näinä parina päivänä.
"Mitäs sanot tähän, Jörn?"
"Niin, mitähän minä sanoisin. Petter? Kynnössämme ei ole vikaa. Tämä on ulkopuolella meidän voitavaamme."
Naapuri nyökäyttää päätään ja astuu hänen ohitsensa. Hänellä on kotonaan viisi lasta.
Alkupuolella elokuuta rupeaa satamaan, ja herää toive, että hiirissä rupeaisi liikkumaan joku rutto, joka hävittäisi ne yhtä nopeasti kuin ne ovat ilmestyneetkin. Mutta sade on lämmin ja lauhkea, ja kestää. Sade semmoinen, jonka kestäessä lapsetkin lakkaavat toivomasta kaunista ilmaa, seisovat joukoissa katonräystäitten alla ja kertovat toisilleen satuja: Silloin kuin aurinko vielä paistoi… Sitä kestää viikon, kestää toisen, kestää kolmannenkin. Nythän olisi elonaika? Milloinkas siis saisi sirppi vilkkua auringossa?
Pelloilla kuhajaa nyt enää vaan pientä alkavaa elämää. Mutta mitä eroitusta sillä, pientäkö vai suurta? Elämä siellä on luonnotonta: hiiret harjoittavat tuolla möyheässä maaperässä irstautta ja vilja, jonka sade on painanut pehmeälle märälle mullalle, oppii sen niiltä. Niin nuorta kun se onkin vielä, ihan kehdossaan, rupeaa se itämään. Rehevä täysikypsä tähkä tulee äidiksi. Sikin sokin kasvaa ja itää ensimmäistä ja toista hedelmäpolvea.
Nyt ei enää ole mitään syytä mennä nisunleikkuuseen: siellä ei ole enää mitään leikattavana.
Jörn palasi taaskin sisään ja tunsi päässään umeata pakotusta ja ajatteli itsekseen: "Ajattelen vielä pääni sekaisin… On tuhmaa aina ja aina kysyä: minkätähden ja mitä varten? mutta on omituista: ei taida vaan jättää sitä. On ihan kuin olisi raahattu jonnekin pimeään huoneeseen. Karkaa ulos päivänvaloon taaskin, mutta kohta raahataan takaisin pimeään ja saa uudestaan ryömiä tuota ummehtunutta luolaa."
Hän meni kammariinsa, istuutui tuolilleen ja viskasi molemmat jalkansa kirstulle, niin että jysähti. "Mitä seisoo kirjoitettuna tuohon arkun kanteen? 'Herran siunaus rakentaa talon ilman vaivaa ja huolia?' Sepä jotain on! Se nyt joltain kuuluu. Saisinpa minäkin siunauksen, jonka saa ilman vaivaa ja huolia. Saisin siunauksen, jonka olen taistellut itselleni vaivaa ja huolta kestämällä! Jos tuo lause tuossa seisoo raamatussa, ei ole koko raamatusta mihinkään ja Isä jumala vallan jonnin joutava."
Hän pyyhkäsi kädellään päälakensa ylitse ikäänkuin koettaisi hän siellä aukaista ja vapahtaa jotakin, joka painoi raskaasti siellä. Hänellä oli tunne ikäänkuin ihmisellä, joka makaa raskaan ja korkean olkiru'on alla, jolle yhä ladotaan uusia ja uusia lyhteitä: aina raskaammaksi käy pää ja työläämmäksi hengitys. Hän jäi istumaan yhä siten, ajatuksensa jamasivat raskaina ja tuskaisina, hän tunnusteli yhtämittaa kädellään päälakeansa, ikäänkuin hakisi hän sieltä jotain tappia, linkkua tai avainta, jonka hän voisi aukaista hellittääkseen päältään tuon raskaan painon; vaipui siinä viimein sakeaan uneen ja havahtui hereille taaskin.
Silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän mennyt harhaan elämässään. Hänellä oli silmänräpäyksen aikaa tunne ikäänkuin olisi hän renki, joka seisoo rattaittensa vieressä, ja yhtäkkiä näkee hevostensa hypähtävän pystyyn, ja kuolemakseen säikähtäneille olevan heittäymäisillään täyteen hurjistuneeseen karuun. Jörn Uhl hypähti esiin ja heittäysi hillitsemään ajatuksiaan. Hän riuhtoi niitä vaahtoisista kuolattimista, hän kirskutti hampaitaan ja katseli hurjistunein silmin toisiin silmiin, jotka näkyivät vielä hurjistuneempina. Mutta hän sai töytäyksen, niin että hän vajosi polvilleen. Nyt ne lähtivät. Huiih! kuinka ne lentää ryöppäsevät ja kuinka ne menevät nurinniskoin! Kuka tuollaisia voisi pidättää? Hei, antaa lentää sen joka lentää tahtoo…
Kuinkahan tuo nyt olikaan? Olihan hän ollut lyseossa? Mutta mistä se sitte tuli, että hän nyt istui tässä huolissaan? Ja kenenkä hallussa oli talo nyt taas? Ei se Henrikin ollut, Henrik oli kuollut; hänen näki hän itse ruumisarkussa. Mutta kenen sitte? Luonnollisesti vanhimman. Mutta kuinkahan oli mahdollista, ett'ei hän sitä sen varmemmin tietänyt? "Minä olen kai ollut kovasti sairas", ajatteli hän, "silloin kadottaa muistinsa välistä; jälestäpäin selvenee sitte taas kyllä kaikki." Mutta sehän sentään oli varmaa, että hän myöskin oli ollut talossa monta vuotta. Mistä se tuli? Niin… sehän tuli siitä… aivan niin!… Isä joi, ja sentähden oli hänen täytynyt jättää koulu ja saanut elää monta raskasta vuotta. Mutta nyt oli kaikki hätä ohitse; Lena Tarn oli tuonut onnen muassaan taloon. Hän oli saanut toimen tähtitornissa, jonkinlaisen palvelijan paikan professorilla. Hän asteli edes- ja takaisin, hän olisi mielellään iloinnut siitä, mutta oli kuitenkin omituisen levoton, hän aukasi oven ja aikoi kysyä Lena Tarnilta, luulisiko hän tulevansa toimeen pienellä mutta varmalla yhdeksänsadan markan sisääntulolla, ja ajatteli itsekseen: hän tietysti vastaa koko kasvot yhtenä hymynä: "Turhia! Lystiä vaan! Joka päivä voissa paistettuja pannukakkuja." Mutta kun hän sai aukaistuksi oven, sattui renki juuri astumaan välikön poikitse. Silloin häiriytyi hän ja sulki oven taas. Samassa kolautti hän jollakin kovalla metallisella esineellä oven pielukseen. Hän katsahti, mitä hänellä oli kainalossaan: siinä oli kaukoputki ja villakankaanpalanen, jolla hänen oli tapana tahkoa puhtaaksi sitä, eikä hän ymmärtänyt, mitenkä ne olivat sattuneet hänen käteensä, putkihan oli se vanha, jota hän säilytti ihan arkun pohjalla. Hän rutisti huulensa yhteen ja kalpeni, kamala pelko sai otsansa kosteaksi.
"Mielipuoli", sopersi hän.
Kamalan hädän ja tuskan kouristamana asteli hän taaskin edes- ja takaisin. Hän koetti päästä selville siitä, mitä hän äsken oli ajatellut, ja koetti selvittää itselleen menneisyyttään, mutta ei vaan saanut sitä kirkkaaksi. "Minulle ei ole kai mikään onnistunut:", ajatteli hän. "Kaikki on mennyt hullusti minulta…"
"Sitä samaa sanoi vanha Klaus Johann'kin, hän, joka itse oli antanut elämänsä mennä hunningolle; hän kertoi jokaiselle, ett'ei hänellä ollut ollut onnea mukanaan… siten on käynyt minullekin."
Ja yht'äkkiä näkyi elämä hänelle tämmöisenä: ei enää paljaana helteenä ja vaivana, vaan paljaana erehdyksien ja rikosten polkuna. Pahat ajatukset, jotka aina juosta nalkuttavat ihmisen jaloimpainkin tekojen vierellä ikäänkuin rumat mustat koirat ylväitten juoksevain hevosten vierellä, ne kasvoivat hänen silmissään jättiläiskokoisiksi. "Missä on Elsbe sisaresi nyt? Et pitänyt huolta hänestä, ja niin on hän mennyt piloille. Entä Heikki veljesi? Olet lyönyt häntä ja ajanut talosta; pölyisellä maantiellä on hän muuttunut juomariksi; tahdoit saada talon yksin haltuusi. Ja mitenkä lie ollut tuon aurankärjenkin laita? Ett'et vaan olisi toivonut että isäsi suistuisi siihen? Ja missä on Lena Tarn nyt? Sinä kai kielsit hänet laulamasta? Sinä sanoit, että hänen piti nousta vuoteeltaan, muuten lyöt häntä. Sinä olet huono ihminen ja murhaaja. Olet seitsemän kertaa pahempi kuin Timm Thode. He tulevat! Kuule… he etsivät sinua. Raahaavat sinut mukanaan… koko kylän lävitse!"
"Menenpä kerta katsomaan", sanoi hän hätäisellä äänellä, "onko se kaikki totta, mitä ne sanovat." Hän otti putken käteensä ja lähti alas huvimajaan ja sijoitti putken telineilleen, teki kaiken sen semmoisessa hätäisessä kiireessä, ett'ei huomannut irroittaa suojakoteloakaan, joka peitti linssiä, hän katsahti putkeen ja puhui kiireesti itsekseen: "Musta kuin yö. Se on siis todellakin totta. Semmoinen on sieluni. Ei yhtään, yhtään mitään hyvää siinä. Ei valon vilahdusta eikä tähdentuikahdusta koko taivaalla. Tuota ei voi kestää. Jos noin on, niin minne silloin pitää itsensä kääntää? Eihän voi nähdä kolmea askeltakaan eteensä. Semmoinen elämähän olisi ihan kuin myyrän elämää. Heikin tikapuuthan seisovat luvassa. Täältä tahdon pois. Täältä tahdon pois, ennenkuin ihmiset huomaavat. Täytyyhän toki jossain olla valoa…"
Hän työnsi putken yhtäläisellä kiireellä kokoon ja aikoi ulos; silloin näki hän edessään varjon ja katsahti säpsähtäen ylös. Siinä seisoi Älypää Wieten matalassa ovessa ja katsoi häntä epätoivoisin silmin.
Silloin tunsi Jörn, ett'ei hän ollut mikään rikoksentekijä, oli hairahtunut ainoastaan. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. "Jumalan kiitos!" ja tahtoi äkkiä salata, että hänessä oli niin pimeätä ja sekanaista, ja sanoi vääntynein kasvonpiirtein, ikäänkuin tahtoisi hän näyttää ystävälliseltä ja hymyillä: "Tahdoin vaan katsoa tähtiä tuolla… cirruspilvien yllä."
Mutta Wieten astui ripeästi hänen luokseen ja katsoi tiukasti häntä silmään: "Niinkö?" sanoi hän. "Niinkö? Ei, tuota ei! Tuo ei käy!" Hän otti Jörniä kädestä, ja talutti häntä puutarhan läpi. "Ei, Jörn… tuo ei käy päinsä! Tuota ei ole sinun kehtosi ääressä ennustettu. Tuo vielä puuttuisi! Nyt vaaditaan: pidä pääsi pystyssä, poikani. Älköön sinun poikasi tarvitko joskus sanoa, että hänen isänsä on itse tehnyt lopun elämästään. Tuo ei kelpaa. Jättää noin auransa keskelle vakoa, ja juosta livistää pois keskellä valoista päivää. Olet jo kolmenkymmenen? Tuo on sopimaton aika loma-ajan ottoon."
Jörn näytti ensin hyvin kummastuneelta. Sitte tuli hän hämilleen. Viimein palasi hän etäisestä hamarasta kaukaisuudesta itseensä takaisin, hänessä rupesi kirkastumaan ja hän tunsi taaskin samaa umeata pakotusta takapuolella päätään. Nyt hän tiesi taaskin, missä hän oli ja kummoiselta elämänsä näytti.
"Raskasta tämä on", sanoi hän työläästi.
"Odota!" vastasi Wieten, "käyn noutamassa kylmää vettä. Sinun pitää saada kylmää. Jää tänne, kuuletko? Jää tähän istumaan. Minä palaan kohta, sitte jään koko illaksi luoksesi."
Hän juoksi kyökkiin ja sai näytetyksi niin rauhalliselta siellä, etteivät tytöt ollenkaan huomanneet, missä tuskassa hän oli. Hän käväsi asuintuvassa ja otti sieltä pojan mukaansa ja tuli hänen kanssaan juoksujalkaa välikön läpi takaisin. Jörn istui siellä vielä kirstullaan. Hän antoi hänen juoda, ja kun hän syvään huoahtaen otti astian huuliltaan, seisoi hänen poikansa hänen polvensa nojalla ja sanoi: "Isä, kuinka kalpealta sinä näytät! Varo nyt vaan, ett'et tule kipeäksi."
"Mutta niitä tuo kaikki minua auttaa, Wieten?" sanoi Jörn.
"Niin, niin, Jörn. Sinulla on oikein. Mutta yhdentekevää, vaikeatako vai ei, tehtävänsä pitää jokaisen täyttää, Kyllä hätä keinon keksii. Pane maata nyt vaan ja nuku hyvästi. Kohta nyt, minä tiedän, mitä nyt tarvitset. Näetkö nyt, kuinka väsynyt olet! Pane nyt vaan nukkumaan kohta. Nuku kuin se, joka tuli unikekojen vuorelle ja nukkui seitsemän vuotta. Nuku nyt, poikaseni."
Oli hänelle hyvä, että nuo molemmat, jotka olivat hänen omansa, vaalivat häntä ja olivat niin ystävällisiä hänelle. Hän hymyili raukeasti ja nousi raskas- ja jäykkäliikkeisenä ylös, riisui takkinsa ja asettui levolle. Molemmat toiset jäivät hänen vuoteensa ääreen.
Kun hän parin tunnin kuluttua heräsi raskaasta unestaan siihen, että joku huusi häntä, seisoi vanhempi rengeistä vuoteen vieressä. Oli iltahämärä ja renki sanoi: "Emme tiedä, missä Wieten on: joku hetki sitten lähti hän ulos, me luulimme hänen menneen naapurille. Mutta siellä hän ei kuulu olevan. Nyt kertoo pienpiika, että hän oli mennyt peltotietä ylös Ringelshörniä kohden. Mitä tekemistä hänellä siellä on? Siellähän ei asukaan ketään; nyt on pimeä jo, ja ojat ovat vettä täynnä; ja hän on itse sanonut, ett'ei hän pimeässä enää näe mitään."
"Missä lapsi on?"
"Hän leikkii tuvassa iso-isän luona."
Jörn Uhl hypähti vuoteeltaan ja sai takin ylleen. Nyt hän oli yht'äkkiä ihan terve. "Minä lähden häntä hakemaan", sanoi hän ja juoksi ulos. Kylmä sade roiskui hänen lakittomaan päähänsä ja virkisti häntä. Hän meni leveätä tietä ylös ja sitte ajotietä aina Ringelshörnin juurelle, eikä löytänyt mitään. Kun ei hän pimeässä sateisessa ilmassa voinut eroittaa kauas ympärilleen, jäi hän neuvottomana seisomaan ja aikoi juuri ruveta huutamaan häntä nimeltä, kun hänelle yhtäkkiä juolahti mieleen lähteä ylös jalkapolkua, joka vie vieremän lävitse. Kun hän oli tullut laaksoon, näki hän edessään pienen kumartuneen naisolennon seisovan polvillaan Kultahetteen partaalla, ja aavisti kohta, että se oli Wieten ja mitä hän sieltä etsi.
Hän lähti Wieteniä kohden, mutta tämä oli jo kuullut hänen lähestyvän ja lähti häntä vastaan ja sanoi suruisen näköisenä: "Ei siitä lähtenyt mitään. Olen ehkä liian kauan ollut välittämättä tuommoisesta, tai olen ehkä liika vanha jo ja taitamaton tuommoiseen."
Jörn laski kätensä hänen olkapäittensä ympärille ja otti hänet mukaansa. "Tule nyt nopeasti kotiin. Sinähän kastut ihan läpimäräksi. Tule, heitän takkini yllesi. Noin."
Wieten asteli kumarassa ja vaivalloisesti hänen rinnallaan. "Muinen", sanoi hän häveten, "kun vielä olin nuori tyttö, elivät kaikki nuo ympärilläni, mutta nyt on kaikki vähitellen kuollut."
"Mikä oli tarkoituksesi?"
"En oikein tiedä. Tulin vaan katsomaan, jos voisin saada täältä jotakin, mutta kaikki pysyi mykkänä ja kuolleena."
"Tuo kaikki on ihan turhaa, Wieten!"
Wieten pysyi vaiti hetken. Jörn piti käsiään yhä hänen olkainsa ympärillä ja johdatti häntä kuivemmille kohdille märkää tietää.
"Se tulee siitä", alkoi Wieten, "se tulee siitä, ettei enää osaa uskoa siihen. Tiedäthän itsekin, kun ei enää ole mitään mielenkiintoa aurinkoon, kuuhun ja tähtiin, silloin ne eivät enää puhukkaan mitään; ja ellei enää pidä huolta taloudestaan, menee se rappiolle. Kaiken kanssa on asianlaita sama. Välinpitämättömyys kuolettaa kaiken; rakkaus herättää eloon kaiken. Nämä asiat ovat niin kauan olleet kokonaan unohduksissa minulta, että ne nyt ovat pitkässä toimettomuudessaan kokonaan lahonneet."
"Nythän olet menettänyt kaiken uskalluksesi, Wieten, sitä et saa menettää."
"Niin näethän Jörn… äsken kun tapasin sinut semmoisena huvihuoneessa, ajattelin: Jos tämä nyt vielä tapahtuu, niin mikä on sitte edessä? Ja silloin läksin hädässäni tänne."
"Wieten, täältä emme apua löydä. Kangas ja vesi, tuuli ja sade, ne ovat kaikki kai vielä avuttomampia kuin me ihmiset. Niiltä ei kannata mennä apua hakemaan."
"Älä puhu noin, Jörn! Elämän takana on joku salaisuus. Me emme elä tätä elämää varten, me elämme salaisuutta varten, joka on takana. Ja pitää voida löytää selitys sille salaisuudelle, ja hän, joka sen löytää, hän pääsee selvyyteen ja totuuteen, Ja noissa vanhoissa pyhissä menoissa ja kertomuksissahan niiden etukädessä täytyy piillä. Jo ammoisista ajoista ovat esi-isämme etsineet sitä niistä, ja muutamat ovat löytäneetkin."
"Olet oikeassa, Wieten; tuon salaisuuden kanssa on luullakseni laita niinkuin sanot. Mutta minä epäilen, ett'emme me voi sitä keksiä ja selvittää. Se on ihan samaa kuin jos ihminen yrittäisi hypätä itsensä ylitse. Ihminen pysyy ihmisenä, Wieten, saarni saarnena. Ja ihmisyyden luontoon kuuluu, ett'emme tiedä taikka näe tuosta mitään. On kyllä mahdollista, että se on ihan avoimenaan edessämme, että se nähtävänä ja elävänä makaa tai seisoo, nauraa tai itkee ympärillämme, mutta meillä ei ole mitään aistia, jonka avulla voisimme sen nähdä tai kuulla."
"Niin kai sen kanssa on", vastasi Wieten ajatuksissaan ja suruisana. "Pitää siis tehdä ja tehdä työtä vaan, kunnes ilta tulee, ja olla aina niin hyvä ja armelias, kuin vaan taitaa."
"Juuri niin, Wieten; siten sanotaan Uudessa Testamentissakin."
Wieten kohotti hiukan päätään, siinä kun hän lyhyeen hengittäen astui hänen rinnallaan. "Niinkö? Sitenkö siellä sanotaan? Mitähän siellä sanotaan… tiedätkö sinä… siitä salaisuudesta?"
"Niin… sen mukaan kuin minä olen sitä ymmärtänyt, Wieten, niin sanotaan siellä, ett'emme tässä elämässä voi sitä käsittää; meidän pitää uskoa vaan, että kaikella on oikea sisällinen merkityksensä ja tarkoituksensa. Sittemmin, kuoleman jälkeen, pääsemme edemmälle ja tulemme salaisuuden perille, emmekä enää näe asioita ainoastaan semmoisina miltä ne näyttävät, vaan semmoisina kuin ne ovat."
"Vai niin sanoo Kristus? Niinkö… se ihmetyttää minua. Saattaa siis kai olla siten. Mutta olen lapsesta asti aina ollut niin kiihkeän halukas, tahdoin aina tietää, mitä me ja kaikki maailmassa oikeastaan olemme, ja ajattelin aina, että siitä täytyisi päästä selville. Silloin kun vielä palvelin Jörn Stuhrilla Schenefeldissä, emme oikeastaan tehneet muuta, kuin etsimme sitä. Mutta me emme myöskään päässeet mistään selville. Ja Hans Stuhrin täytyi savikuoppaan." Hän herkähti itkemään.
"Tuo ainainen etsiminen on turhaa, Wieten. Minä luulen, että Kristus itsekin on sanonut, ett'ei hänkään tietänyt kaikkea, Hän sanoi, ett'ei ollut tarpeenkaan, että me tiedämme kaiken: meidän pitää aina vaan uskoa, ja aina pysyä puhtaina ja armeliaina. Hän oli kaikkea juroutta ja synkkämielisyyttä, kaikkea nenäkkyyttä ja viisastelemista, kaikkea vihaa ja tylyyttä vastaan. Uskokaa ja luottakaa, sanoi hän, ja olkaa puhtaat ja hyväsydämiset."
"No niin… ja voinee kai luottaa siihen, mitä hän sanoo, sillä hän oli viisas ja hyvä; eikä tarvitse epäillä, ett'ei hän olisi aina tahtonut parasta, hyvän edestä hän kuolikin, kun hän vielä oli vallan nuori. Niinpä pitänee meidän kai uskoa siihen, Jörn, ja vartoa, kuinka asiat kääntyvät."
"Niin Wieten: yhtä me pidämme, ja niskat jäykkinä, sinä hyvä vanha neitoseni."
Kun Jörn oli saattanut Wietenin kyökinovelle, halutti häntä vielä hetkeksi jäädä paljainpäin raittiiseen ilmaan.
Oli lakannut satamasta, ja tuuli oli tauonnut. Kun hän eteni jonkun verran talosta, hävisivät kuuluvilta viimeisetkin äänet, jotka vielä häiritsivät syysyön hiljaisuutta. Hän tuli siinä uneksuessaan aina Ringelshörnille asti, nousi sitä ylös ja lähti verkkaan ja ilman päämaalia astelemaan kangasta, joka harmaanhämäränä ja autiona leveni ympärillä. Vähitellen, kun hän kävi siinä, hävisi viimeinenkin päivänvalo, niin ettei enää nähnyt muuta kuin yötä ympärillään. Silloin johtui hän kerta vielä raskaihin ajatuksiin menneisyydestä ja tulevaisuudestaan. Ja kun hän joutui yhä syvemmälle niihin, oli hänestä ikäänkuin kangas kummallakin puolellaan ylenisi mustiksi kukkuloiksi, jotka kasvoivat korkeata synkkää kuusikkoa, ja ikäänkuin kulkisi hän sen kuusikon keskellä syvässä laaksossa. Oli niin yksinäistä ja pimeätä ja kuollutta ja mielensä painui taas niin raskaaksi, että hänet valtasi melkein yhtäläinen pelko kuin äsken huvimajassa. Lisäksi kammottivat häntä näyt, jotka melkein saivat ruumiillisen muodon. Hänen Henrik veljensä asteli synkeän näköisenä siinä hänen vierellänsä, ja Lena Tarn meni ohitsensa ikäänkuin ei olisi tuntenut häntä, Geert Dosekin seisoi siinä yllään verinen paitansa, ja monta muuta astui levotonna ja synkeänä ja ikäänkuin harhailevana ohitsensa. Ja sekä haamuissa että maisemassa, jonka lävitse ne astuivat, oli jotakin kammottavaa ja kamalaa.
Mutta kun hän yhä vielä vaelsi tuota ääretöntä yksinäisyyttä, jonka herättämä tunne ei sentään ollut ilman omaa kammonsekaista nautintoaan — ja näki paljasta tuskaa ympärillään, heräsi yht'äkkiä mielessään sana, jonka hän äsken itse oli lausunut, että nimittäin pitäisi aina säilyttää uskonsa hyvään, menkööt asiat kuinka menevätkin. Ja kohta kun tämä ajatus oli herännyt mielessään, tunsi hän itsensä vähän kirkkaammaksi, ja haamut ympärillään liikkuivat rauhallisempina ja näyttivät ystävällisemmän näköisiltä, ja hän oli näkevinään edessään kapean tien, joka vei ylöskäsin; tie vei aluksi korkeiden kuusien välitse, jotka seisoivat kahden puolen niin korkeina ja uljasryhtisinä, että häntä rupesi hävettämään niiden edessä; hän laski sauvansa varmemmin maahan ja rupesi astumaan suorempana ja uljaampana. Puhalsi raikas tuuli, joka virkisti häntä, ja hän saapui taaskin ylös kangaslakeudelle ja näki selvästi taivaanrannalla sen juovan, jossa kangas päättyy ja josta laskeudutaan alas marskeille. Silloin pysähtyi hän ja rupesi kuuntelemaan.
Ja kun hän seisoi siinä ja kaikki ympärillään oli hiljaista, ei käynyt tuulen henkikään, eikä ääntänyt lintu, silloin kuuli hän aivan takaansa metsästä raskasta kumahtelua ja jyskinää, ikäänkuin takoisivat siellä harvaan ja kumeasti jymähdellen lukemattomat raskaat vasarat jotakin sitkeää puuta tai rautaa vasten; ne vasaran iskut lankesivat raskaina ja painavina, ikäänkuin muodostaisi jokainen niistä yhden ihmiselämän. Metsästä käsin kuului kankaan ylitse ikäänkuin lukemattomien keveiden nopeiden askelien napsetta, niin että syntyi suuri syvä-ääninen kohina, ikäänkuin olisi kymmeniä tuhansia liikkeellä jotka olivat toimittamassa pienille mitättömille ihmislapsille määräyskirjeitä, jotka vielä olivat kuumat, kuin olisivat vast'ikään tulesta temmatut.
Siten seisoi hän hetken, ja kuunteli iäisten salaisten voimien työskentelyä. Sitten kääntyi hän, ja lähti tyyntynein maltistunein mielin kotiinsa.
Kun hän tuli kyökkiin, tavatakseen Wieteniä vielä, tuli tämä häntä vastaan ja katsahti häneen ja ihmetteli melkein säikähtyäkseen hänen ylpeäniloisia ja kauniita kasvojaan.
* * * * *
Seuraavana iltapäivänä tuli valkopää taaskin taloon ja tiedusteli ystävällisen näköisenä vanhan Uhlin vointia. Kun hän oli päässyt kahden kesken Jörn Uhlin kanssa kammariin, muuttui hän vielä ystävällisemmän näköiseksi ja esitti, että isäntä siirtäisi salaa viljavarastojaan hänen aittaansa, isäntä ei tulisi sitä katumaan. Mutta Jörn Uhl nauroi hänelle päin silmiä. "Mitä ajattelette", sanoi hän. "Onneton olen jo, pitäisikö minun lisäksi vielä ruveta kunnottomaksi mieheksi? Oletteko sitä ajatellut? Olette erehtynyt, ukkoseni. Ja laittakaa nyt itsenne talosta vähän pikemmin kuin tavallista."
Kun ukko pikaisesti oli poistunut, käväsi Jörn Uhl katsomassa isäänsä, jutteli Wietenin kanssa, ja katsahti raamattuun, joka oli avoinna pöydällä. Kun hän huomasi, että siinä oli esillä luku Egyptin vitsauksista, hymyili hän Wietenille ja sanoi: "Rauhoituhan vaan, viimeisen niistä ajoin talosta juuri." Sitte lähti hän tapansa mukaan kammariinsa, ja ajatteli taaskin, tällä kertaa kuitenkin jonkinmoisella sitkeällä mielen tyvenyydellä: "Noh niin ja, nyt pitää tapahtua ihme."