KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Ei, mitään ihmettä ei tapahtunut. Tapahtui sen sijaan jotain aivan jokapäiväistä. Sattui rajuilma ja sattui kuolema. Virtasi sisään uuttaa ilmaa, niin että Jörn Uhl selkesi viimeisestäkin taakasta, joka vielä painoi hänen hartioitaan.
Sade-aika loppui ja tuli paahteisia kirkasaurinkoisia päiviä. Ja joka päivä lähemmä iltaa lepäsi Elben yllä raskas pimeä pilvi ja jyrähteli heikosti. Muutamat väittivät kyllä, että sotalaivat ne vaan ammuskelivat Cuxhafen'issa; mutta vanhemmat ihmiset tiesivät varmasti, että valmisteli pahaa ilmaa: "Se ei vaan pääse Elben yli vielä."
Kolmannen päivän illalla luultiin varmasti, että nyt se puhkeaisi. Ilma oli semmoinen väri ja tumpea. Eläimet niityillä lakkasivat pureskelemasta ruohoa ja seisoskelivat odotellen veräjillä. Mutta ei tullut mitään sen enempää.
Naapuritalon pikkurenki ratsasti illallisen jälkeen sepälle ja huusi Uhlin palvelustytöille, jotka seisoivat leipomatuvan edessä: "Viime yönä näin minä unta että Uhl oli ilmiliekissä. Länsipäättyystä puhkesi liekki esiin, ja kiemuroi notkeasti kuin kissa harjaa myöten."
Seuraavana aamuna oltiin talossa levottomia. Oli sunnuntai-aamu ja Wieten oli tapansa mukaan edellisenä iltana vaihtanut paitaa, ja oli vanhan kauniin ennakkoluulon mukaan levittänyt riisumansa paidan vuoteen eteen lattialle. Aamulla oli siinä kohdalla, missä paita oli ollut, tuhkaa. Piiat ja rengit seisoilivat ryhmissä ja puhelivat tapauksesta, puheltiin ja naurettiin, ja tyttö, joka nukkui samassa huoneessa kuin Wieten, puisteli päätään ja ihmetteli, ett'ei palaneen käry ollut herättänyt häntä. Wieten kuljeskeli tuskautuneen näköisenä ja levottomana sinne ja tänne, eikä virkannut sanaakaan. Väki meni töihinsä, ja kertoi tapauksesta vielä samana iltana kylässä.
Thiess Thiessen oli taaskin kerran tullut Hampurista ja oli jäänyt muutamaksi päiväksi Uhlille. Hän kävi koko päivän Jörn Uhlin mukana ja jutteli hänen kanssaan koettaen totuttaa häntä siihen ajatukseen, että hänen pitäisi jättää Uhl.
"Autan kernaasti sinua muutamalla tuhannella, mutta tiedäthän, ett'ei
Aulanko voi ottaa suurta velkataakkaa päälleen."
"Älä sinä minua auta", sanoi Jörn Uhl, "mutta ei tuo toinenkaan, talosta lähteminen, ole niin keveätä, Tuolla Itävainiolla olen kyntänyt, kun olin kahdentoista; aurankurki hetkahteli sinne tänne, niin että mieltäni melkein huimasi, ja joka kerta kun joku hevosista hiukan kurotti päätään, notkahdin eteenpäin, olin nimittäin kiinnittänyt suitset kaulani ympärille. Tuiki olin tuskaisen pelon ja vaossa tallustelemisen uuvuttama."
Hän veti pikkupoikansa, joka asteli hänen vierellään, lähemmä itseään, ja jatkoi. "Kun sitte palasin sotaretkeltä ja Lena Tarn tuli vaimokseni, niin eipä ole talossa yhtään pylvästä eikä lehteriä, eipä ole yhtään oljenkortta katolla, jolle en olisi nyökäyttänyt päätäni ja sanonut: 'No nyt, ja, nyt olet hyvässä turvassa, nyt pidän minä sinusta huolen?' Ei auta kai muu, Thiess, minun täytyy kai jättää talo, mutta helppoa se ei ole: minun täytyy antaa käsistäni Lena Tarnin työn hedelmät ja minun täytyy myydä vieraalle hänen iloinen laulunsa. Ja nuo katkerat vuodet, jotka sitte seurasivat… niistä en tahdo puhua. Ja sitte Thiess: jos nyt jonakin päivänä Elsbe palaisi kurjuudestaan ja vieras avaisi oven hänelle? Minä tiedän kyllä, minun täytyy pois, minä en voi maksaa korkoja, mutta helppoa se ei ole."
Seuraavana aamuna matkusti Thiess taas pois.
Samana päivänä nousi ukkosilma.
Myöhään iltapäivällä kohosi mustansynkeä pilvi merestä, kasvoi korkeana marskien ylitse ja viskeli vihoissaan ikäänkuin kultaisia peitsiä, suoria salamoita alas maahan. Etäällä meripadon luona välähteli valkeata. Pilvi yleni ja läheni, ja illalla noin kello seitsemän tienoissa lepäsi se ratketakseen täytenään aivan Sankt Marienin yllä. Miehet, jotka olivat olleet ulkona peltotöissä kiiruhtivat koteihinsa, naiset seisoivat ovissa heitä vastassa ja sanoivat: "Olipa hyvä, että tulit", lapset juoksivat leikkipaikoiltaan sisään.
Silloin puhkesi ilma.
"Sepä oli jyrähdys!"
"Se iski jonnekin!"
Miehet astuivat ulos ja tähystelivät ympärille ja sanoivat toisilleen: "Ei näy mitään." Samassa rupesi valelemaan vettä. Pilvimöhkäle särkyi ja hajausi, ja peitti, siniseksi ja harmaaksi muuttuneena, kohta koko taivaan kannen.
Ei ollutkaan tapahtunut mitään.
"Näetkö nyt, Wieten?" tuumi vanha renki, "se, mitä sinä lavertelit paidasta…"
"Ole sinä vai", sanoi Wieten.
Wieten palasi kyökkiin, ja renki kiipesi tikapuita ullakolle, heittääkseen heiniä alas. Silloin tuli pikku poika viis'vuotiaan leikkitoverinsa kanssa juosten välikölle ja huusi: "Kassen, ota meidät mukana sinne ylös."
"Poika", vastasi ukko, "tiedäthän sinä, ettette te saa tulla tänne."
"Joutavia! Me tullaan!"
He nousivatkin rengin jäljissä tikapuita ylös ja kiipesivät kaltevaa heinärukoa ylös katon rajalle asti.
"Noo ja", tuumi pikku mies, "nyt emme pääse ylemmäksi. Tules tänne, minä kannatan sinua, että saat kurkistetuksi pöllöluukusta."
Kohta jälkeen palasivat he molemmat alas ja renki sanoi: "Noh, saitteko nyt kyllänne?"
Kello tuli kahdeksan, ja Wieten toimitti pojan nukkumaan. "Kuules sinä", puheli poika, "kerronpa jotakin sinulle: Minä olin Fritz Hanssonin kanssa heinäladon ullakolla."
"Niinkö… ja isäsi on kieltänyt sen."
"Mutta jos minä kerron jotakin, niin ethän kantele."
"Mitäs sinulla sitte on kerrottavaa?"
"Kertoisinko? Fritz Hansson kävi siellä ylhäällä, ihan siellä, tiedäthän, jossa on se pieni ikkuna katossa; ja uskoisitko, siellä oli maannut hirveän suuri musta kissa. Niin suuri kuin joku vasikka vaan. Sillä oli ollut kaksi hehkuvaa silmää ja oli hiipinyt häntä kohden."
"Pane maata nyt ja nuku", sanoi Wieten, ja meni Jörn Uhlin puheille. "Jörn", sanoi hän, "eiköhän kerrota, että salama joskus saattaa tuntimääriä piilotella talossa, ennenkuin se sytyttää? Sehän oli hirveä jyrähdys. Poika myöskin juttelee merkillisiä. Oleppas hyvä ja kiipeä ladon ullakolle katsomaan; olen niin levoton."
Jörn kävikin ullakolla, tuli taaskin alas, teki kierroksen talon ja latojen ympäritse, eikä huomannut mitään epäiltävää.
Kello löi kymmenen, ja kaikki olivat levolla.
Silloin arveli salama, että nyt olivat talo ja ihmiset hänen huomassaan ja lähti hiljaa liikkeelle. Pitkänä ja liukkaana kiemurteli se hitaasti heinäruon ja katon väliä, kiemurteli kirkkaana kuin ahkerasti käytetty lapio. Minne se kurotti ohukaisilla käsivarsillaan, siellä rupesi kytemään punerva hehku. Kun se huomasi, ett'ei se ilman puutteesta voinut lehahtaa ilmiliekkiin, hiipi se kyhähdellen ikkunalle asti. Ikkuna särkyi. Pöllö, joka istui päätyllä, lähti äänekkäästi huuhkahtaen lentoon.
Wieten oli noussut vuoteeltaan, hiipi ulos keskivälikölle ja kurkisti välioven ruutujen läpi ulos isolle välikölle. Kaikki oli pimeätä ja hiljaista. Hän palasi taaskin sisään, istuutui vuoteen reunalle, jossa poika lepäsi, ja rupesi kuuntelemaan.
"Väkeä on talossa… odotas nyt… neljä täällä… tuolla kolme… kaksi renkituvassa… ja Jörn… Eihän niitä useampaa?… Eihän? Ei; ei ole. Ensinnäkin lapsi. Enkä ukkoakaan unhottanut! Kymmenen ihmistä… kymmenen… kymmenen… Ja karja on kaikki laitumella, paitsi muutamia eläimiä…"
Hän kuuli jotain ääntä isolta väliköltä käsin ja seisoi taas pystyssä.
"Jotakin on tulossa, jotakin. Tunnen sen joka jäsenessäni. Ehkä tuo äskeinen hirveä jyrähdys kiihoitti minua näin, mutta ehkä on joku muukin syy." Hän nousi taas ylös ja kuunteli eteenpäin kumartuneena. "Kuulesta, kuulesta… ei sittenkään ole levollista talossa. Laahaa ja räsähtelee, kantavat säläänsä kimssujaan ja kamssujaan, vaatteitaan ja astioitaan…" Hän hiipi taaskin ovelle. "Taisin ennen ennen muinoin erään taian, kuinkahan se nyt kuuluikaan?
"Herra tietä kera Pietarin
Hiljaa kulki, näki valkean:
'Valkea ällös sa polta,
Valkea, meitä sa vältä,
Kunnes armas Jumal' äiti
Toisen lapsens… '"
Ennenkuin hän vielä ennätti päättää lausettaan ja kun hän vielä avoi ovea, kuului isolta väliköltä käsin räiskyvää ääntä, ikäänkuin silloin kun heittää tuoreen puun palavaan pesään.
"Tuli on irti!" huusi hän, "tuli on irti!"
Tyttö, joka makasi tuvassa, nousi äkkiä istualleen vuoteessaan, lapsi oli samassa jo hänen käsivarsillaan: "Juokse pojan kanssa Jasper Kreylle, älä katsahda taaksesikaan."
"Jörn! Jörn!…" Se ääni olisi voinut herättää vaikka kuolleista.
Sitä pukeumista, sitä ajatusten risteilyä, sitä käsien kiirettä! Ja jälkeenpäin ei tiedä, mitä on ajatellut ja mitä tehnyt.
Jörn ei voinut jälkeenpäin selittää, miksi hän ensiksi oli tarttunut juuri vanhaan kirstuunsa ja mitä tietä hän oli laahannut ulos tuon raskaan kamssun, jossa ei ollut mitään kädenpidintä tai kahvaa. Ensimmäinen, jonka hän muistaa tehneensä, on se, että hän ikäänkuin semmoinen, joka ulkoa syöksyy apuun vieraaseen taloon, oli juossut sisään tupaan, käärinyt tuon vanhan raskaan miehen, joka kauhistuksissaan kirkui ja huitoi ympärilleen, sänkypeitteeseen ja kantanut pihalle ja tien ylitse, ja vienyt Jasper Kreyn tupaan vuoteeseen, joka valmiiksilaitettuna oli seisonut takan vieressä.
Sieltä juoksi hän takaisin, ja maamiehen vaistolla syöksyi hän talliin, leikkasi kaulahihnat poikki kolmelta hevoselta, jotka seisoivat siellä, ja talutti nuo hurjistuneesti korskahtelevat eläimet yksittäin ulos.
Eräs varsa oli pahassa vaarassa; renki ja avuksi tulleet naapurit eivät enää päässeet sen luokse, mutta oli vielä eräs ovi, jota vuosikausiin ei oltu avattu. Sen muisti Jörn ja otti puukangen, joka sattumalta oli käsillä, mursi oven auki parilla iskulla ja toi eläimen vahingoittumattomana ulos.
Nyt ei ollut enempää tehtävää. Kun hän kärvennein hiuksin ja verisin käsin vielä kerran yritti sisään, astui opettaja, joka juuri oli juosten tullut paikalle, hänen tielleen: "Ihmishenki on enemmän arvoinen ."
Silloin heitti hän epätoivoisella liikkeellä veitsen kädestään ja meni etupihalle päästäkseen kuulemasta lehmän ammuntaa, joka vastasyntyneine vasikkoineen seisoi liekeissä.
Välttääkseen alaslonsoavaa turvekattoa ja paetakseen savua, joka tuprahteli isosta luvasta täytyi hänen etääntyä rakennuksen luota ja mennä seisomaan sisäänkäytäväveräjälle. Paloruisku ajaa karautettiin hänen ohitsensa pihalle, ihan hevosten editse juoksi pieni poikansa viistoon tien poikitse häntä kohden ja huusi itkien: "Isä, onko varsa palanut?" ja likistäytyi hänen polviaan vastaan.
Jasper Krey tuli hänen luokseen kasvot ja kädet nokisina ja sanoi: "Saimme vielä lehmänkin pelastetuksi, toimme sen kyökinoven ja leipomahuoneen kautta;" ja lähti pois taas.
Jörn Uhl seisoi, ja tuijotteli liekkeihin; pieni poikansa seisoi vieressään.
Etuhuoneen lattiapalkit vääntyivät ja kiemurtelivat ja nyt kurotti tuhkasi Uhlin vierashuoneisiinkin. Ovellekin se kolkutti, nuoleskeli sitä ja poltti, oven yläpeili lensi halki ja hehkuva tulenkieli tavotteli ovenripaa. Kynttiläkruunu putosi helisten pöydälle, pöytä syttyi liekkeihin, ja yht'äkkiä syöksähti tuo keltainen vieras ketterästi kuin kissa ikkunalaudalle, kohotti hiukan akuttimia ja särki ikkunan. Nytpä tuli vauhtia leikkiin. Kokonaiset laet putoilivat huoneisiin, yön taivas loisti sisään.
Tänä hetkenä, jolloin Uhlin vierashuoneet leimuivat punaisena lieskana ja jolloin ylösliekkaavat tulipatsaat valaisivat yöpimeitä laidunmaita, jotka puoliympyrässä lepäsivät Wentorffin ympärillä, läheni Sankt Mariendonnista käsin kirkkotietä pitkin puron vartta kuolema. Se vältti tulenvaloa ja taitti lopulta varsalaitumelle. Sieltä se lähti viistoon, suoraan Jasper Kreyn tuvalle, joka pienenä ja matalana seisoi punervassa valaistuksessa korkeitten, vielä kirkkaammin hohtavain poppelien varjossa. Wieten Penn, joka seisoi vuoteen ääressä ja odotteli sen tuloa, väisti silmät suurina sen tullessa, ja antoi sijaa sille. Se astui lähelle ja laski kätensä varmasti ja kiinteästi nukkuvan olkapäälle. Tämä vavahti pari kertaa. Sitte pysähtyi hengityksensä.
Silloin ryhtyi Wieten Penn Trina Kreyn auttaessa häntä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin.
Satoja ihmisiä seisoskeli ja liikkuili noiden korkeiden palavien rakennusten ympärillä ja katseli heikkenevää tulta. Mutta harvoin läheni kukaan Jörn Uhlia ja hänen lastaan. Hänessä oli aina ollut jotain omituista, jotakin mietiskeliästä ja juroa, jossa oli aina vivahtanut seassa kuin pientä kopeuttakin.
"Nyt kun hänellä ei enää ollut muuta neuvoa edessä, on hän tarttunut viimeiseen hätäkeinoon ja ruvennut murhapolttajaksi."
"Totta tosiaan, ihan niin hän katsoa jurottaa tuossa kuin mikäkin pahantekijä. Katsos vaan, millaiset kasvot hänellä on!"
"Kuule, mitä sanoi hän sinulle?… Minun täytyy sentään sanoa, ett'en olisi hänestä tuota toki uskonut."
"Kuule, miksi yrität sen kanssa puheisiin? Onhan tuo niin selvää… noh ymmärräthän, mitä tarkoitan."
Varsinkin puheli tuommoista työläisväki, joka on erinomaisen kärkästä huomaamaan pahaa isäntien olossa ja elossa, mutta taas hyvin hidasta hoksaamaan, jos mahdollisesti piilisi jotain hyvääkin siinä. Hänhän oli aina ollut harvapuheinen ja juro heidän kanssaan, ja melkein itara, Häntähän olivat aina painaneet huolet ja rahapula.
Siten seisoi Jörn Uhl tuntimääriä poppelien varjossa, siellä jossa ajotie taittaa luville, samassa paikassa, jossa hän oli seisonut sinäkin iltana, kun palasi sotaretkeltä.
Mutta kun oli jo tultu sivu puoliyön, saapuivat paikalle molemmat Hargen Folkens'in rengit ja ne kertoivat että he tänä iltana kello seitsemän tienoissa palatessaan pelloilta ja kuullessaan tuon kamalan jyrähdyksen, olivat selvästi nähneet, että salama oli iskenyt Uhliin. He olivat nähneet kuinka poppelin oksa tai palanen kattopahvia tai jotain muuta oli singahtanut irti. He olivat kohta pysähtäneet ja odottaneet, että tuli lieskahtaisi esiin, ja olivat olleet hyvin ihmeissään, kun ei mitään ollut näkynyt. Uhlin pikkurenki myöskin kertoi, että ukkosenisku melkein oli ollut lyödä hänet kumoon, kun hän oli kulkenut talon ja luvan väliä ja että hän oli ollut huomaavinaan hiukan savua toisessa päätyssä, ja että hän pihalla oli ollut tuntevinaan palaneen käryä. Nämä puheet levisivät nopeasti. Monet menivät nyt puhuttelemaankin Jörn Uhlia, ja kertoivat hänelle, mitä olivat kuulleet; tiesivät kertoa toisistakin samallaisista tapauksista ja koettivat rohkaista häntä.
Kun ilma aamupuolella yötä rupesi viilenemään, hajausi väki.
Kun taivas harmeni, lähti Jörn Uhl tietä Jasper Kreyn tuvalle. Taivaalla näkyi vielä muutama tähti, ne tuikuttivat sieltä taivaalta kuin raukeanväsyneet, kiiltoisat silmät kalpeissa, liiaksi valvoutuneissa kasvoissa. Kun hän tuli ovelle, astui Wieten häntä vastaan. Mutta Jörn oli jo ennättänyt nähdä hänen ylitsensä ja huomannut kynttilät ja muut valmistukset. Hän sysäsi hellävaroen Wietenin syrjään ja astui vuoteen ääreen ja katseli kauan isäänsä. Sitte palasi hän taaskin Wietenin tykö, otti hänen kätensä ja piti sitä kauan kädessään ja sanoi hellästi ja hiljaa: "Onpa hyvä toki, että vanha äitini vielä on elossa."
* * * * *
Päivää jälkeenpäin, kun hän oli saanut kaikki valmiiksi hautajaisia varten ja selvittänyt tulipaloa koskevat asiat, nousi hän illempana Ringelshörnille, istahti kivelle, joka seisoi tien puolessa pitkän harmahtavan ruohikon keskellä, hengähti syvään ja voimakkaasti, ja antoi ajatustensa lähteä minne itse mielivät ja ihmetteli, kuinka rauhaisalta ja ihanalta maailma tuntui.
Kun hän jo oli istunut pitkän aikaa siten, kuuli hän, että mäen takaa lähestyivät jotkut ajopelit. Ajaja puheli ääneen juhtainsa kanssa: "Noh, ravatkaa vielä vaan! Ravatkaa nyt vaan kaikkityyni. Uhl on palanut ja Klaus Uhl on kuollut, ja nyt alkaa Jörn Uhlin elämänhistoriassa uusi lehti. Ja jälellä olevasta voin sanoa… He-heijaa, Jörn! Siinähän sinä istutkin? Ja näyt jo osaavan hieman nauraakkin vai?"
"Thiess!" sanoi Jörn… "Haudataan nyt ensin kuollut, niinkuin sopii. Sitte on aikaa tutkistella, millä mielialalla minä mahdollisesti olen."
* * * * *
Kun hautajaisten jälkeen Uhlien ja heidän sukulaistensa pitkä saattue oli hajaunut kirkkotarhalta ja hauta jo luotu umpeen, palasivat Jörn Uhl ja Thiess ja pikku lapsi Lena Tarnin haudalta vielä kerta Uhlien perintöhaudalle. Uutta hautaa peitti korkea seppelekumpu.
"Kuuletko Jörn", sanoi Aulangon isäntä, "tiedätkö mikä minusta oli epämieluisinta tuossa miehessä? Ei hänen tuhlailemisensa, ei hänen juopottelunsakaan, vaan hänen iänikuinen hymynsä: hän hymyili kaikille ihmisille, ainoastaan ei sisarraukalleni. Niitä löytyy paljokin tuommoisia, jotka ovat ystävällisiä vieraille ihmisille, jotka ovat sulaa ystävyyttä kaduilla ja kapakoissa, mutta jotka omilleen ovat kuin kiusanhenkiä. Onpa onni, Jörn, että on maailmassa kuolema, se nimittäin yksin takaa, että oikeus pysyy oikeutena. Vai luuletko sinä, että tuo tuossa jää ilman rangaistusta, hän joka niin kidutti minun pientä sisartani, joka antoi mennä rappiolle nuo kauniit pellot ja joka vaan laiskotteli ja nauroi? Sanon sinulle, Jörn, hän joutuu raskaaseen kyntötyöhön siellä toisessa elämässä. Lujasavisen marskipellon hän siellä on saava ja neljä pattijalkaista hevoskonia ja muuta kiusaa, ja pahimman enkelivekkulin ajajapojakseen. Näeppäs tuotakin! Sisareni haudalla ei ole yhtään seppelettä!" Hän kumartui, otti pari seppelettä käteensä ja vei ne sisarensa haudalle.
"Jörn, hän oli hupaisin ja vaatimattomin olento maailmassa. Lapsena laskihe hän istumaan jonnekin puunkannolle, ihan sen syrjälle, hän melkein vaan riippui sen varassa ja sanoi: 'Istus tähän Thiess, katsoppas vaan, kuinka paljon tilaa vielä!' Hän oli niin vaatimaton, hän ei pyytänyt muuta elämältä, kuin omaa pientä ja hupaista aurinkoista istuinsijaansa. Tuo tuossa ei ole valmistanut hänelle semmoista; tuo pakotti hänet istumaan varjossa koko elämänsä." Taaskin laski hän seppeleen sisarensa haudalle.
"Kuule Jörn… jos hän voisi nousta ylös, hän tässä turpeen alla", — taaskin otti hän kaksi seppelettä, — "niin sanoisi hän: 'Lähde talosta, Jörn, lähde vielä tänäpäivänä Aulangolle…' Jätä Uhl sille hyvilleen, Jörn! Uhl on tehnyt sinut köyhäksi ja turmellut terveytesi. Tule minun kanssani äitisi kotitaloon, siellä paranet taas. Tule kanssani, Jörn… minä pyydän sinua äitisi nimessä. Sinä, pieneni! Auta sinäkin nyt minua! Etkö sinäkin haluaisi Aulangolle?"
"Läntään, lähtään isä!" sanoi pikku mies, "isä, siitäpä lystiä tulee."
"Jörn… te tulette kaikki rattailleni: sinä ja pikku poika ja Wieten. Kirstun panemme taakse rattaan pohjalle. Silloin on sinulla yksillä rattailla kaikki, minkä omistat!"
Jörn Uhl kääntyi hiukan poispäin ja katseli pitkästi Lena Tarnin hautaa kohden.
"Ajatteles yksin kirstuasikin, Jörn! Siinä on hyvä sunnuntaipukusi ja kaukoputkesi ja kartta auringosta ja kuusta ja kaikista tähdistä ja kaikki nuo ylen viisaat kirjat ja isoäitini, vanhan Trienke Thiessenin, joka omaa sukuaan oli Stührmann, vanha puuleikkauksilla koristeltu kaulainpuu. Luulen ainakin että se on sinulla, muutoin on se Peter Voss von Vaale'n hallussa… kaikki tuo, Jörn, ihmiset ja kirstu, ne ovat sinun omiasi, jos tulet kanssani Aulangolle. Täällä kuuluivat ne Uhlille ja sen huolille, tuolla Aulangolla kuuluvat ne yksin sinulle ja ovat sinun omiasi! Oi, Jörn, minä pyydän sinua, tule mukanamme! Minä pyydän sinua, Jörn: irroita sielusi kerrankin Uhlista, ja ota se vihdoinkin itse käytettäväksesi. Minä pyydän sinua, rakas Jörn, tule minun kanssani. Muuten, sanon sen suoraan, olen minä levoton siitä, mitä tapahtuu."
Jörn Uhl ei vastannut mitään. Hän huoahti syvään ja loi katseensa milloin Lena Tarnin haudalle, milloin haudoille jalkojensa edessä. Ne kolme hautaa puhuivat selvää kieltä hänelle.
Kun he hetken olivat seisoneet liikkumatta, sanoi Thiess: "Nyt lähdetään. Nyt laskemme vielä nämä kolme seppelettä Lena Tarnin haudalle, jokainen yhden."
"Lena Tarn?" kysyi pikku poika, "kuka hän on? Lena Tarn sanot sinä?
Mutta sehän on minun äitini."
"Niin, poikaseni! Ja millainen ihminen äitisi olikaan!"
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä kutsui Jörn Uhl rengit ja piiat puheilleen, ja maksoi kullekin heistä heidän palkkansa, kävi käsityöläistenkin luona ja maksoi heillekin heidän pienet saatavansa, ja sanoi, kun he näyttivät kummastuneilta, lyhyellä harvasanaisella tavallaan: "En tahdo, että saatte juoksuja rahojenne vuoksi, tai että ehkä joutuisitte jäämään ilmankin niitä." Silloin ymmärsivät he hänen tarkoituksensa, pistivät nopeasti rahat taskuunsa, saattivat häntä ovellekin vielä, kutsuivat vaimonsakin paikalle ja katselivat häntä jälestä, kun hän korkeana ja tavallistaan suorempana asteli lehmuskujannetta. Sitte meni hän kerran vielä käymään autiolla palopaikalla ja seisoi kerran vielä noettuneen puoliluhistuneen talonseinämän vieressä, lähellä kyökinovea, siitä on nimittäin vapaa näköala Uhlin peltojen ylitse.
Tuli silloin Thiess Thiessen, pukeuneena lyhyeen matkatakkiinsa ja piiska kädessään kompuroiden soraläjien ylitse paikalle ja huusi jo kaukaa: "Pikku Jürgen istuu jo kirstulla rattailla ja heiluttelee jalkojaan ja Wieten sitoo par'aikaa ruskearaidallista päällyshuiviaan päälleen… Kuinka tuumit nyt, Jörn? Tuo on oikein. Tuommoisilta pitää kasvojesi näyttää, poikaseni."
"Thiess", sanoi Jörn Uhl, ja kääntyi häntä kohden, "nyt olen selvillä siitä! Minä annan Uhlin mennä, annan mennä kaikkine huolineen ja murheineen. Minäkin olen ihminen… viiteentoista vuoteen ei minulla ole ollut yhtään sunnuntaita; tuntuupa kuin olisin ollut vaan onneton hupakkoparka… Mutta nyt, totta tosiaan, nyt koetan oikein toden teolla sitä, josta eilen puhuit: koetanpa saada takaisin sieluni, joka tähän asti on piileksinyt täällä Uhlilla. Tänne sieluni! Tänne sieluni! Se kuuluu minulle!… Tule nopeaan nyt, Thiess."
Pikku poika istui kirstulla jo, ja Wieten seisoi kumaraharteisena rattaitten vieressä. "Isä", sanoi poika, "mitä sinä huusit? Torasitko sinä jonkun kanssa, vai nauroitko sinä?"
"Molempia!" sanoi Jörn Uhl… "Tule tänne, Wieten, nostan sinut rattaille… Aiotko sanoa jotakin, Wieten?"
Wieten katseli häntä vakain himmein silmin ja syviin ajatuksiin vaipuneena. "Muistui mieleeni kertomus hänestä, Jörn, joka sata vuotta viipyi pimeiden maanmenniäisten luona, ja joka, kun hän palasi takaisin, oli vanha. Piilee toki paljon totuutta noissa vanhoissa kertomuksissa, Jörn."
"Piilee, Wieten!" vastasi Jörn. Ja häntä puistatti, ikäänkuin olisi häntä kammostuttanut.