KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Kun nuoren metsän ylitse, joka lepää lumen ja jään peitossa, alkaa puhaltaa lauhkea länsituuli, silloin rupeaa kuusissa ylhäältä alas saakka hiljaa risahtelemaan ja halkeilemaan: ne eivät tahdo taipua, niiden täytyy murtua Mutta tuo lempeä lauhkea tuuli hiipii ja hyväilee jokaista jäänkidettä, silittää ja sulattaa. Ja kuinka käykään, lempeys voittaa kaikkialla maailmassa. Rakkaus voittaa. Helähtely ja särentely ja aseitten kalske taukoo. Jääkiteet antavat kirkkaitten peitsiensä vaipua, niiden haarniskat sulavat, silmät herkkenevät kyyneliin, ne antauvat lempeän hyväilevän ilman syliin. Jos nyt käy metsässä, kuulee, kuinka liukuu ja putoilee ja kuinka koko metsässä ääntelee ja lepertelee ikäänkuin puhuisi se matalasti ja yksiäänisesti unissaan.
Ihanaa on nähdä ja kuulla, kuinka metsä sulaa. Ihanampaa on vielä olla näkemässä ja kuulemassa, kun sulaa ihminen.
Thiess Thiessen seisoi seuraavan päivän iltapäivällä Jörn Uhlin vuoteen ääressä, ja sanoi: "Sinäpä menestyksellä Thiessenilaiseksi rupeat, Jörn. Nyt olet yhteen otteesen nukkunut kahdeksantoista tuntia."
"Missä poika on?" kysyi Jörn.
Se oli paikalla jo: "Isä", sanoi hän, "nyt sinä olet nukkunut kuin unikeko. Olen jo kymmenen kertaa ollut täällä sinua katsomassa, seitsemän kertaa yksin ja kolme kertaa Thiessin kanssa."
"Näetkö", sanoi Thiess, "joka taholta yhtäläistä tunnustusta!… Minä kävin aamupäivällä jo taas Sankt Mariendonnissa. Seppä ei ollut vielä saanut maksua viimeisestä lapiostaan, annoin hänelle taalarin."
Jörn Uhl nousihe pystyyn: "Sitä ei minulla ole maksaa sinulle takaisin."
"Rupeatko jo huolehtimaan taas?"
Silloin heittäysi Jörn taaskin pitkäkseen ja nauroi. "Varonpa itseäni siitä. Kaikki on turvissa nyt! Isä ja Uhl, tämä pieni poikani tässä ja Wieten! Eikä velkoja ollenkaan, eikä yhtään vihamiestä! Kaikki on selvää ja suoraa, ihan selvää ja suoraa. Niin selvää ja suoraa kuin palanen reikäleipää. Toistaiseksi saat sinä pitää meistä huolen."
"Selväähän se: te jäätte tänne, ja me elämme hupaisesti edelleen ja odottelemme, mitä tuleman pitää."
"Kiitokset sinulle, Thiess. Tuumin nyt hiukan tässä, ja katselen sitte, mihinkä sittemmin sopii ryhtyä."
Seuraavana aamuna meni hän jalan Sankt Mariendonniin amtinesimiehen puheille ja neuvotteli tuon tyyneen ja järkevän miehen kanssa asemastaan, ja sanoi, ett'ei hän enää aikonut antautua tekemisiin talon kanssa. Ell'ei valkopää haluaisi ottaa vastaan taloa veloista, niin pankoon pesän vararikkotilaan. Hän ei tahdo penniäkään talosta, mutta hän ei myöskään tahdo ottaa mitään velkoja niskoilleen uutta elämää aloittaessaan. Hän oli kylliksi kauan saanut kantaa huolia ja velkoja, hän oli kymmenen vuotta saanut olla, kuin olisi ollut pahateko omallatunnollaan, ihan kuin olisi hän kantanut rinnallaan lautaa, johon suurilla ja selvillä kirjaimilla oli kirjoitettu: "Tuolla ihmisellä on suuret velat." Hän oli itsekin tuntunut itselleen kuin kirouksenalaiselta. Mutta nyt hänestä oli keveätä ja iloista.
Amtinesimies nauroi tuota Jörn Uhlia, jonka kanssa ennen tuskin oli voinut sanaa vaihtaa, mutta joka nyt, kun omaisuutensa kaikki oli mennyttä, jutteli noin vapaasti ja itsetietoisasti, ja lausui hän olevan syytä toivoa, että tulisi toimeen vapaaehtoinen kauppa, talo kun oli hyvässä kunnossa ja hyvässä viljelyksessä. Lopuksi sopivat he vielä siitä, että Jörn Uhl Thiess Thiessenin takuuta vastaan saisi pitää hallussaan kaksi hevosistaan, hevosparin, joista Lena Tarn jo aikoinaan oli iloinnut, kun ne vielä olivat varsoja, nyt ne olivat korkeita, kahdeksantalvisia, virheettömiä valakkoja, holsteiniläistä marskirotua.
Kun hän taaskin oli kylätiellä, nyökäytti hän itsekseen iloisesti päätään, heilautteli keltaista tammisauvaansa ja suljutti sillä käydessään lehmusten lehviä, jotka paksulta peittivät tietä. Kun hän kaukaa näki koulutalon, siellä kun se vielä oli melkein pensaittensa ja lehmustensa piilossa tähysteli hän ikkunaa, jonka ääressä hän ennen muinoin oli opiskellut englannin kieltä, ja puutarhaa ja ajatteli: "Lisbeth Junkerkin palaa piakkoin taas kotimaille. Sepäs on kummeksuva, kun ei enää näe Uhlia, ja kun me olemme muuttaneet pois. Olipa sievästi häneltä pistäytyä joka kesä, kun oli käymässä koulutalolla, myöskin Uhlilla katsomassa. Onpas se hieno tyttö. Ja soma kuin aina!"
Hän tuli lähemmäksi, ja katsahti lankkuaidan yli. Koko puutarha oli paljasta kirjavaa valoa ja voimakkaita iloisia värejä. Viiniköynnös seinällä välkkyi ja kimalteli kirkkaassa lokakuun-auringossa. Lieto tuuli häilytti punaiset, viheriät ja keltaiset väripilkut yhdeksi aurinkoiseksi usmaksi. Kuitenkin keksi hän kaiken sen kimaltelevan välkkeilyn keskellä, aivan moniheloittavan viinipensaan edessä, erityisen valokohdan, joka levotonna liikkui edes takaisin siinä kaiken muun rauhaisan sädeleikittelyn keskellä. Tytön niskaan, joka istui viinipensaikossa ja kuori palkoja, oli lentänyt jotakin, eikä hän näyttänyt tietävän oliko sinne lentänyt joku lehti tai toukka; tyttö nousi pystyyn ja pudisteli itseään; auringon valo hypähteli iloisena hänen kirkkaanvalkeilla hiuksillaan ja hänen silmillään.
"Odotas!" huudahti Jörn Uhl, "minä tulen auttamaan."
Ja ennenkuin tyttö huomasikaan, kumartui Jörn jo hänen ylitsensä ja puheli: "Eihän siellä näy muuta kuin paljaita kiharia valkeita hiuksia."
Tyttö katsoi häneen hämmästynein loistavin silmin. "Oi, Jürgen!" sanoi hän, "kuinka säikähdytit minut! Ja kuinka iloista, että näytät noin reippaalta!… Sinua parkaa! Nythän olet menettänyt isäsikin ja koko Uhl on palanut."
Jörn nyökäytti päätään: "Emme siitä viitsi puhua", sanoi hän. "Se on ollutta ja mennyttä! Ihan ollutta ja mennyttä! Olen iloinen vaan, että näin sinut vielä. Kauanko jo olet ollut täällä?"
"Eilisiltana tulin. Aioin vaan toimittaa pavut korjuun, sitte aioin käväistä Uhlilla ja käydä katsomassa, voisinko vielä kohdata sinut ja lapsesi. No, kuinka sinun nyt ovat asiasi, Jürgen?"
Hän kertoi yksivakaasti veljestään ja isästään, hiiristä nisussa ja tulipalosta ja keskustelustaan amtinesimiehen kanssa. Lisbeth lausui jonkun lempeän osaaottavan sanan.
"Siitä ei minulla vielä ole aavistustakaan", jatkoi Jörn, "mihinkä nyt rupean ryhtymään."
"Ah", vastasi Lisbeth, "sinä Jürgen kyllä helposti löydät tehtävää. Sinähän osaat ja viitsit tehdä työtä. Ja olet niin älykäs. Älä sinä siis turhia huolehdi."
Aurinko ilakoitsi lehvistössä ja pensaikossa, heitteli varjojaan ja valoaan, tultaan ja värejään kaikkialle, leikitteli heidän kummankin yllä.
Jörniä ihmetytti, että Lisbeth puhui siten hänestä. Eihän hän siis yksinomaan säälinytkään häntä. Kunnioittikin häntä! Tuo oli kovasti mieleen hänelle. Tuollainen hieno ylhäinen tyttö! "Enpäs", sanoi hän, "en minä tulevaisuuden vuoksi haikaile. Ainahan sitä jotain löytää. Aionpa viettää monet viikot, ehkä koko talvenkin ihan jouten ja huoletonna vaan ja sitte vasta ratkaisen."
"Siinä teet oikein", sanoi Lisbeth… "Tiedätkö mitä, Jürgen? Kuule, tulesta sill'aikaa kerran Hampuriinkin! Näytän sinulle koko kaupungin, kaiken mitä siellä on nähtävää. Ota lapsi mukaasi. Ethän olekaan tähän asti saanut kokea muuta kuin työtä ja vaivaa. Mutta tule nyt vaan!"
Jörn kävi ihan vallattomaksi. "Sanoisinko minäkin jotain?…"
"Sano Jürgen!"
"Jospa viitsisit, ja jos tyytyisit semmoiseen kuin siellä on… me elämme sangen yksinkertaisesti…"
"Mutta sanohan nyt, Jürgen." Lisbeth katseli häneen iloisesti odottaen ja suurin silmin.
"Enpä tiedä, tohdinko esittää, mutta jos sinä viitsisit käydä tervehtimässä meitä, niin meillä molemmilla ei ole mitään tekemistä. Me kolme, sinä, lapsi ja minä saisimme kaiken päivän tehdä, mitä ikinä haluttaisi."
"Oikein tottako, Jürgen!"
"Ja sitte, jos vaan viitsisit, niin tekisimme pienen retken yhdessä. Kävisin mielelläni tervehtimässä erästä sotamiesaikaista toveriani, joka asuu Burg'in lähistöllä. Minä tarkoitan, jos sinua huvittaisi…"
Lisbethin silmissä välkähteli kyyneliä. "Jürgen", sanoi hän, "niin hirveän mielelläni tulen minä! Jos sinä oikein totta ja todella suot, että tulen, niin tulen minä niin mielelläni."
Jörn kummasteli hänen iloaan ja kävi vielä iloisemmaksi ja sanoi: "Mutta eipäs! Kuinka iloiseksi tulit! Sitä en minä olisi luullut, Ell'ei siellä vaan ole sinulle liika yksinkertaista! Kinkut ovat varmaankin menneenvuotisia ja ryynit ovat tattariryyniä, ja kuinka nukkuminen on järjestettävä siitä en itsekään ole ihan selvillä."
"Oh", sanoi Lisbeth, "tuohan on kaikki niin yhdentekevää! Tiedätkö, ett'et sinä useinkaan ollut ollenkaan ystävällinen minulle, kun tulin luoksesi Uhlille. Olit niin lyhytpuheinen ja niin väliäpitämätön aina. Ikäänkuin sinulle olisi ollut ihan yhdentekevää, kummoista minun oli ja mitä minä ajattelin ja oliko minullakin mahdollisesti huoleni. Olithan sentään minun hyvä toverini, silloin kun vielä olimme lapsia? Minä itkinkin välistä sen tähden."
"Sinäkö?" sanoi Jörn… "sinäkö olet itkenyt? Ja siitä syystä?… Lisbeth? Ja minä kun luulin, että tulit tervehtimään vaan jonkinlaisesta kohteliaisuudesta! Minä luulin että sinä tahdoit osoittaa sääliäsi minulle. Ja sinä kun päinvastoin tulit etsimään jotakin minulta? Mutta oikein tottako? Minulta? Tyttöseni, kuinka mielelläni olisin puhunut kaikesta kanssasi! Kun vaan olisin aavistanut! Mutta minä olin niin huolien ja murheiden painama ja silmäini edessä oli kuin hämähäkinverkkoa. Kuvittelin aina, että sinä elit sulassa ilossa ja onnessa."
"Oi, Jürgen. Minä onnessa!"
"Jos todellakin on niin, Lisbeth, että sinä etsit jotakin minulta, ja että minä voisin jossakin olla sinulle avuksi… niin silloin… todellakin… Lisbeth… missä sitte olen ja oleskelenkin… silloin etsin minä ylös sinut ja jokaisessa tarpeessasi saat sinä luottaa minuun."
"Mutta eipäs", sanoi Lisbeth ja löi kätensä yhteen. "Kuinka iloinen olen, kun sinä olet noin hilpeä ja avoin ja puhelet tuolla tapaa kanssani."
Jörn hymyili iloisesti ja onnellisesti ja sanoi: "Huomennapa hauskaa tulee. Thiessillä on asioita huomen aamupuolella täälläpäin ja hän saa käväistä noutamassa sinua. Pikku poikani ja minä piiloittaudumme jonnekin metsänrantaan ja yllätämme teidät sieltä, Annamme Thiessin jatkaa matkaa siitä, mutta sinä saat kohta lähteä meidän kanssamme aulangon poikki. Minä näyttäisin pojalle ne suure kivet muistathan… ne jotka noita on heittänyt. Muistathan vielä? Sillä oli kädet kuin teurastajan pölkky!"
Lisbeth löi taaskin kätensä yhteen: "Mutta eipäs", sanoi hän, "enpäs vaan osaa sanoa kuinka iloissani olen kun sinä olet noin hilpeä ja sydämellinen!" Silmänsä välkkyivät sulina kyynelinä.
Jörn nyökäytti päätä hänelle ja sanoi veitikka, maisesti: "Sinulla on yhä sama korkea kimeä ääni kuin muinenkin."
Tyttö nauroi. "Vaiti nyt", sanoi hän, "kai saan minäkin näinä päivinä vielä keksiä kaikellaisia vanhoja vikoja sinussakin."
"Oliko minussa semmoisiakin?"
"Kaikkea kuvitteletkin. Usein olit hajamielinen ja usein tulistuit. Ja usein… niin usein annoit itsessäsi pujahtaa esiin Uhlin." Hän loi kädellään rintaansa ikäänkuin jäljitelläkseen jotain kerskuria.
"Niinkö?" sanoi hän. "Vai semmoinen olin! Kummoinen sinä olit, sitä saan nyt ajatella kun palaan kankaan yli. Nyt minun pitää lähteä. Tämä virkisti minua En olisi luullut, että sinä olit noin yksinkertainen ja koruton ihmislapsi."
"Enkä minä, että sinä tänään olisit noin iloinen. Kuule sinä! Se tulee siitä, ett'ei minulla ole huolia. Ennen oli minulla ainoastaan raskaita ajatuksia jotka tulla komppuroivat kuin mitkäkin myllärirengit; nyt ne ovat muuttuneet herrasmiehiksi jotka käydä tepsuttelevat sunnuntai-puvussaan ja kurkistelevat tyttöihin, jotka istuvat viinipensaiden suojassa. Nyt siis! Huomiseen asti, Lisbeth!"
"Terveiset pikku Jürgenille!"
Jörn ravisteli hänen kättään, nyökäytti päätään ja sanoi hyvästit ja lähti pois. Lisbeth katseli häntä jälistä, kunnes hän katosi silmistä. Sitte kokosi hän hymyillen ja ajatuksissaan paunpalvot. Hän ei sentään vielä ennättänyt saada niitä kokoon, kun hän jo — liekö hänelle sitte taaskin lentänyt jotain niskaan? — puisteli itseään ja huusi: "Maria! Maria!" Ystävätär tuli juosten, lapsi käsivarrella ulos ja kysyi, mitä nyt oli tapahtunut. Silloin sanoi Lisbeth: "Oh… tiedätkö, kuka täällä on käynyt? Kuka on istunut tässä? Tässä penkillä? Ja ihan iloisena ja tyytyväisenä jutellut tässä minun kanssani?"
"Eihän se voi olla mahdollista!… Jörn Uhlko?"
Silloin nyökäytti toinen, tuo valkohiuksinen päätään, ja nauroi ja juoksi sisään.
Seuraavana päivänä istui hän todellakin Thiessin rinnalla rattailla ja näytti kuin seisoisi kaunis nuori ruusupensas pienen kippuraisen katajan rinnalla. Ja Thiess nauroi koko kasvoiltaan, kun Jörn Uhl ja pikku poika aivan oikein seisoivat siellä metsän rannassa.
Lisbeth ei ollut uskaltaa hypähtää alas; Jörn piti käsiään niin korkealla ja näytti niin arveluttavalta. Viimein hän sentään uskalsi.
Mutta kohta lähti hän juoksemaan pikku Jürgenin kanssa, suoraan Aulankoa kohden, ja käänsi nyt kaiken huomionsa häneen, ikäänkuin olisi hän tullut Aulangollekin kuten ennen Uhlille, "ainoastaan lasta katsomaan." Samaan tapaan jatkoi hän koko päivän. Jörn oli sillävälin joutessaan lähtenyt Thiessenin kanssa suolle katsomaan turpeita. Kun hän palasi, tapasi hän Lisbethin vielä leikkimässä pojan kanssa. He hyppelivät edes ja takaisin erään ojan ylitse, ja näkyivät olevan hirveästi huvitettuja siitä. Kun Jörn läheni heitä, sanoi Lisbeth pojalle: "No niin ja, nyt ei minulla enää ole aikaa, nyt minun pitää mennä Wieteniä auttamaan." Ja pujahti taloon, kuin kärppä koloonsa kivirauniossa.
Kun Jörn hetki jälkeenpäin tuli etuväliköllä häntä vastaan, kun hän par'aikaa sitoi huivia päähänsä ja sanoi että hän vielä aikoi Wietenin kanssa puhdistaa kyökin seinät, jotka näyttivät siivottomilta, silloin rupesi Jörnistä tuntumaan tämä olevan jo liikaa. Hän tarttui vallattomasti häneen, kierähti hänet kerran ympäri, aukasi huivin ja esiliinan solmusta ja heitti nurkkaan ja sanoi: "Nyt lähdemme yhdessä aulangolle."
"Pikku-Jürgenin täytyy tulla mukaan."
"Eipäs, hän jää tänne."
Lisbeth tekeytyi hiukan nyrpeäksi ja arveli, että oli vähän liikoja vaadittu, että hänen pitäisi tehdä, mitä hän suvaitsi vaatia.
"Otatko hatun päähäsi?"
"En, mutta vähän lämpöisempää otan ylleni." Hän otti yksinkertaisen, mustan päällysröijynsä käteensä ja oijensi Jörnille. Tämä pani kepin seinää vastaan ja sanoi: "Neuvoppas nyt, kuinka tässä pitää menetellä."
"Älä nyt ole olevinasi; osaathan toki auttaa päällysröijyn ylle."
"En ole tämmöisessä hommassa ollut kertaakaan ennen, en miehien enkä naisienkaan kanssa… Kuinka hieno!… Onko sen vuori ihan silkkiä? Enpäs ole eläissäni nähnyt moista! Noh, käsi tänne."
Lisbeth oli nyt kyllä saanut sen ylleen, mutta vielä ei se istunut mukavasti. Hän taivutteli itseään, oijenteli käsiään ja koetti työntää villaisen lenninkinsä avarat ja mukavat hihat päällysröijyn alle, mutta ei vaan tahtonut saada luonnistamaan.
"Annappas, kun minä autan", sanoi Jörn.
Lisbeth pyörähti kerran ympäri… "Ei, ei… se menee jo…"
"Näetkös nyt", sanoi Jörn, "yhä vielä olet yhtäläinen kuin lapsenakin! Aina vaan: Älä koske minuun! Aina ylpeä! Tuommoisen verroille ei ole yhdessäkään Uhlissa miestä."
"Jürgen!" vastasi Lisbeth, ja silmänsä katsoivat suoraan ja moittivasti häneen, ja äänensä kuului kimeältä ja hienolta: "Olen ainoastaan hiljainen ja ujo, en mitään muuta. Jos voisit nähdä minuun, niin ajattelisit ihan toisin minusta."
"No", sanoi Jörn, "älähän nyt suutu. Minusta on vaan aina tuntunut kuin olisit sinä liika hieno, jotta minä voisin seurustella kanssasi. Ja siinä on oman painostuneen asemani ohessa syy, joka on vaikuttanut, että viime vuosina olen ollut niin arka kohtaasi."
Nyt loi Lisbeth veitikkamaisesti silmänsä häneen ja sanoi: "Mutta sanoppas Jörn, mikä minussa sitte on niin hienoa?"
Nyt joutui Jörn hämilleen ja salasi epävarmuuttaan, tekeytyen vakaaksi ja miettiväksi. "Niin tuota", sanoi hän, "ensinnäkin on koko vartalosi, tiedätkö, kuin tuo nuori lehmus, joka kasvaa koulutalon kulmassa, puutarhan portilla. Koko sinun olennossasi ja ryhdissäsi on jotain semmoista nuorta ja solakasti ylenevää, tiedätkö."
Lisbeth nykäsi päällysröijyään ja nauroi ja sanoi: "Enemmän vaan, tuommoista kuuntelen minä kernaasti."
"Niin, ja kasvosi ovat kuin olisi tänäinen, ihmeenihana, aurinkoinen päivä luonut ne tänä aamuna vasta. Ja silmäsi sitte, jotka aina katsovat niin ylen vakavina; ollenkaan huolimattakaan siitä, että vielä varsin erityisesti järjestelet niitä joka kerta, kun katsot minuun."
"Enpäs toki, Jürgen."
"Ja kun puhut, sovittelet sinä suutasi niin lystisti, että kernaasti katsoo sinua, nähdäkseen yksin tuon toimituksesikin jo. Sinun suusi on tullut leveämmäksi ja varmapiirtoisemmaksi."
"Noh niin, ja joko nyt olet valmis?"
"Muistatko vielä", jatkoi Jörn, "ettet koskaan tahtonut antaa kättäsi Fiete Kreylle, kun meidän piti auttaa teitä vallien yli. Sait silloin jäädä seisomaan siihen! Eihän käynyt alaskaan luistaminen! Pukuhan siitä olisi likastunut! Ja olisi se näyttänyt niin rumalta! Silloin huusit sinä: 'Jürgen, Jürgen!' Kuulen vielä äänesi sieltä vallilta. Näetkös, semmoinen sinä olit."
"Ja minkätähden? Koska Fiete Kreyn kädet eivät tavallisesti olleet ylen puhtaat. Tiedäthän sen!"
"Niin lapseni, millaisiksi ovat minun käteni tulleet nyt! Mihin kaikkeen on minun täytynyt niillä tarttua! Veljeni makasi väliköllä, tuolla… oh, en tahdo ajatella sitä. Sinä olet liika hyvä kaikkeen semmoiseen, Lisbeth."
"Annas tänne", sanoi hän. Ja ennenkuin Jörn huomasikaan, mitä hän tarkoitti, oli hän ottanut hänen kätensä ja vienyt sen poskelleen. "Noin minä ajattelen", sanoi hän.
Silloin vavahti Jörn koko ruumiissaan. Hän tarttui kiinteästi hänen käteensä ja puhui työläästi: "Sinä olet minun oma rakas leikkitoverini."
He olivat saapuneet metsänrantaan ja Jörn osoitti paikkaa, jossa vallin vierteellä kasvoi kaunista tiheätä sammaletta noin ihmisen mitan leveydeltä. "Istahdatko hiukan alas tuohon?"
Lisbeth teki hänen ihmeekseen sen.
"Tässä", sanoi Lisbeth, "makasimme kerran kaikki neljä."
"Ja missä lienevät nyt molemmat toiset?" sanoi Jörn.
Lisbeth silitteli kädellään sammaletta vierellään, aikoi sanoa jotakin ja katseli eteensä maahan. Sitte alkoi hän: "Enpä saa rauhaa ennen, Jürgen, sinun pitää ymmärtää minua oikein. En minä ylpeä ole enkä olevinani myöskään. Näet'sä, Jürgen, muistathan kohtauksemme puutarhassa, se oli lystinkurinen juttu. Sinä olit luonnollinen ja järkevä, minä käyttäysin naurettavasti. Ja sen sinä ymmärrät itse vallan hyvin, miks'en minä silloin tanssiaisissa tahtonut tanssia kanssasi, perästäpäin olet kyllä ehkä piankin ajatellut asiasta toisin ja oikeammin, kuin silloin. Että siihen aikaan hyvin vähän seurustelin Elsben kanssa, niin kuule Jürgen, minä tiedän, kuinka uskollinen ja hyvä hän oli sydämeltään, ja älykäs hän myös oli. Jo ihan nuorena tyttönä katseli hän erinomaisen selvästi ja raittiisti elämään, sillä välin kun minä vielä hyvin kauan pysyin joutavia luulottelevana, turhamaisena tytönhupakkona. Hän ei haaveksinut turhia, eikä puhellut asioista, jotka eivät ole puhumisen arvoisia, kuten kartiinipitseistä ja semmoisista, vaan oli huomionsa kiintynyt vakaviin ja todellisiin asioihin. Siinä suhteessa oli hän sinun oikea sisaresi, Jürgen… Mutta ethän ole kuullutkaan, kuinka huonosti hänen kanssaan oli oikein. Ethän tiedä, että kun sinä olit sotapalveluksessa, hän keskellä yötä nousi ylös ja hiipi pimeän kylän läpi minun akkunani taakse ja oli koko puolen yötä minun luonani. Hän itki silloin katkerasti ja valitti sitä, kuinka levoton hän oli. Kun sitte sattui talvella tanssiaisia, käyttäytyi hän niin vallattomasti ja ylimielisesti niissä, että hänestä ruvettiin puhumaan."
Hän hengähti syvään, eikä tohtinut luoda silmiänsä ylös häneen.
"Näet'sä, Jürgen, en minäkään ole tuommoisesta vapaa. En minäkään ole eloton ja tuhma, kylmä ja väliäpitämätön; mutta minä olen sulkenut sen kaiken sisimpään sieluuni, se on minun sieluni kätketyintä salaisuutta, se ja uskonto."
"Eivätköhän ne sentään ole kaksi eri asiaa?"
"Eivät minusta, Jürgen. Eivätköhän ne enemmin ole kuin veli ja sisar? Ethän sinä toivottavasti sentään ole sitä mieltä, että uskonto on alkuisin Jumalasta ja luonto pahasta; ne ovat molemmat Jumalasta alkuaan, ja niiden pitää asua rinnakkain ja holhoa tointoistaan."
Hän silitti keveästi kädellään sammalta. "Katsos nyt, tuommoista se minun ylpeyteni on, josta sinä aina puhut: minä asun hienossa huoneessa, jonka seinät ovat siistin valkoiset, ja jonka ikkunat, jotka eivät ole liian korkealla, välkkävät puhtaina, edessään siistit ikkunaverhot. Mutta jos päättää, että siinä siistissä kammiossa täytyy asua joku vanha hurskas neitonen… ymmärräthän Jürgen, tuommoinen karitsamaisen hurskas… niin silloin erehtyy. Siellä siistissä kammarissani, siistien ikkunaverhojen! takana laulelen minä usein, ja nauran ääneen ja tanssin, ja monta kertaa heittäyn minä lattialle pitkäkseni ja itken kyllikseni enkä tiedä miksi teen sitä kaikkea."
Jörn katseli häntä kirkkain silmin. Puut hänen takanaan olivat hiljaa kumartuneet häntä kohden ikäänkuin tarkemmin kuullakseen ja ilta-aurinko vieritteli kultapallojaan sammalilla. Kaikki oli satua ympärillään, mutta hän ei huomannut sitä.
"Meille on tapahtunut ihmeellistä", sanoi Jörn. "Eilen tulin minä sinun luoksesi, tänään tulet sinä minun luokseni."
Nyt katsahti Lisbeth häneen ensi kertaa: "Jos tahdot, niin tulee meistä nyt taaskin oikeat ystävät, ja pysymmekin semmoisina niinkauan kuin elämme."
Silloin sysäsi hän keppinsä maahan ja sanoi: "Suurempaa lahjaa en olisi voinut saada, Lisbeth, kuin ihmisen, jonka kanssa voin puhua kaikesta. Semmoista ei minulla ole ollut siitä asti kun Fiete Krey katosi Ringelshörnin taakse ja kun Lena Tarn valmistautui kuolemaan. Minä olen ollut yksikseni, hyvin yksikseni, ja yksinäisyydessäni olen tullut omituiseksi ja jäykäksi."
"Mutta nyt sinä sulat, Jürgen. Nyt jatkat sinä siitä, mihin lapsena ennätit. Olet vielä kylliksi nuori semmoiseen. Kuinka lystinkaltainen sinä olit! Niin toimissasi aina, ja niin vakava! Se oli Aulangolta perittyä."
"Noh", sanoi Jörn, "lähdetään nyt. Nyt mennään kotiin, ja puhutaan huomenna tästä tarkemmin. Neuvotellaan huomenna, mihinkä minun nyt sopisi ryhtyä. Jos olet oikea toverini, pitää sinun auttaa minua siinäkin."
"Tiedätkö mitä?" sanoi Lisbeth. "Voihan olla, ett'et nyt ensi aikoina ennätä tarpeeksi pitämään huolta lapsestasi. Tänne häntä ei olisi oikein mukava jättää, koulumatka on liian pitkä. Mutta entä, jos sallisit hänen tulla minun mukanani, Jürgen? Meillä on siellä niin hyvät koulut, ja minä… minä olen seisonut hänen äitinsä kuolinvuoteen ääressä."
"Senkö tekisit?"