KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Lisbeth oli hyvin iloissaan, kuin hän istui siinä hänen rinnallaan rattailla, ja ruskeat seisoivat valjastettuina edessä. Jörn Uhl oli viime vuosina aina istunut kumarassa rattailla ja aina kiinteästi tuijottanut hevosiin ja tielle edessä; mutta nyt istui hän suorana ja katseli reippaasti ympärilleen varhaiseen huuruiseen syysaamuun, jonka silmissä vielä oli yönusvia ja käänsi tuontuostakin päätään vieruskumppaniansa kohden: "Pidätkö tuosta?" Jos tyttö silloin loistavin silmin nyökäytti päätänsä, silloin nyökäytti hänkin takaisin ja jäi hetkeksi katselemaan suoraan eteensä tielle ja peltojen ylitse. Sill'aikaa tarkasteli vierustoverinsa häntä syrjästä. Mutta heti kun tyttö huomasi, että Jörn aikoi kääntyä häntä kohden, katsahti hän nopeasti jonnekin ilmaan ja tähysteli sinne, ikäänkuin näkisi hän ties mitä ihmeitä siellä häilyvissä utupilvissä. Ja niinpä uudistui tässäkin tuo vanha juttu: mies hyökkää aina suoraan päin, nainen sivulta. Ja kaikki oli siis oikealla tolallaan.
He olivat hyvin toisensa näköiset, kummallakin oli täsmälliset suoravaraiset friesiläiskasvot, ikäänkuin olisi luonto, tuo kuvanveistäjätär heitä muovaillessaan tehnyt varsin vakaan päätöksen nyt tällä kertaa yksinkertaisimmilla keinoilla luoda kaunista ja voimakasta. Hiukset valkeat, miehellä ihan suorat, tytöllä vähän kirkkaamman väriset ja korvanvieruksilta keveästi kiharat. Jörnin olivat kasvot pitkähköt ja lujarakenteiset, huulet ohuet ja varmapiirtoiset, nenä suora ja pitkä, silmät erinomaisen selkeät ja harmaat ja aina ikäänkuin varuillaan; hän oli kaikessa oikean friesiläissaksilaisen talonpojan perikuva, jonka elämä kuluu vaivoissa ja huolissa, joka ei koskaan naura pitkään ja ääneen ja sydämellisesti, vaan laskee tuolloin tällöin ainoastaan lyhyen naurun ja muuten kätkee veitikkamaisuutensa silmäkulmiinsa, niin että ne näyttävät kuin piiloittelisi niissä pieniä lapsia, jotka heittelevät toisilleen loistavia palloja ja nauraa tirskuttelevat hiljaa. Lisbeth taas näyttää koko olennossaan ylhäisen hienolta ja hillityltä, niin että Jörn koko elämänsä ajan katsoo ylös häneen ikäänkuin talonpoika, joka kosii kreivintytärtä, ja joka ottaa hänen arkana ja äkillisesti esiinpuhkeavan hellyytensäkin vastaan aina uudella ihmetyksellä.
Kolme kertaa pysähtivät he matkalla, ja joka kerta oli syy
Lisbethissä.
Ensi kertaa pysäyttivät he kun ajoivat nuorta pyökkimetsää ja Lisbeth yhtäkkiä näki jotain vilahtelevan ja pujakoitsevan sinne tänne kuivenneessa lehdikössä; hän laski kätensä Jörnin käsivarrelle, niin että tämä pysäytti hevoset. Ne olivat sieviä somannäköisiä lintuja, joilla oli musta puku ja keltainen nokka ja jotka hääräilivät aamueineen haussa.
"Mustarastaita!" sanoi Jörn. "Tardus merida, näpsäs ja nokkela lintu."
"Mutta Jürgen! Sinähän näyt tietävän ihan kaiken."
"Siitä en tiedä mitään, millaista muualla on, ja mitä muualla elää ja liikkuu. Eikä se minua liikutakkaan", lisäsi hän kopeasti. "Mutta mitä näillä seuduin lepää maassa, tai kasvaa sillä tai juoksee sen ylitse: sen olen tutkinut ja siitä tiedän jotain."
Toisen kerran pysäytti hän, että Lisbeth saisi katsella avaraa laaksoa, joka aukeni vasemmalla. Paikkakuntalaisen, jolle jokainen paikka kotiseudulla on rakas, ja maanmiehen, joka koko seudulla tuntee jokaisen talon maat ja arvon, perinpohjaisuudella, osoitti hän hänelle ja mainitsi nimeltä jokaisen kylän, mainitsi jokaisen pellon kaistaleen laakson pohjassa, syvällä rämeiden keskellä mainitsi kylien nimet tuolla puolen rämeiden, "jotka olivat tuolla… ihan tuolla, jonne piiskanvarteni nyt osoittaa." Tytössä heräsi kyllä tuontuostakin ajatus: "Oh, mitä tuo minua liikuttaa!" Mutta hän ei keskeyttänyt häntä, kuunteli vaan puolella korvallaan ja ajatteli: "Kuinka mukavaa tässä on istua! Joko hän tänään mahtaa puhua avoimesti? Ja miten hän sen on tekevä! O, sitä kunnon poikaa!" Ja kun Jörn, kääntyneenä poispäin hänestä osoitti piiskanvarrellaan tuonne sumumaihin, lähensi hän salavihkaa kasvojaan hänen levättinsä poimuja vastaan. Se oli sama levätti, jonka luutnantti Hax sotaretkellä oli lahjoittanut hänelle. Lena Tarn oli mustalla veralla huolellisesti neulonut umpeen sen kultaiset napit. Kolmannen kerran pysähtivät he Lisbethin esityksestä "Punaisen kukon" edustalle ja syöttivät hevostaan ravintolan ikkunan edessä. Aurinko oli hajoittanut usvan, oli tullut kirkas ja lämmin ilma, niin että he jäivät ulos ja istuivat pitkällä valkealla penkillä auringon paisteessa. Ravintolan emäntä toi heille kaksi lasia tuoretta aamumaitoa, kävi sisällä ja tuli ulos taas, ja jutteli ilmoista ja elonkorjuusta heidän kanssaan, joita hän ei näkynyt tuntevan. Jörn Uhl teki kysymyksiään ja vastasi. Tyttö vierellään katseli hiljaisena pensastoon toisella puolella tietä, jossa linnut ahkerasti askartelivat ja uneksui kaikellaisia pieniä ja hämäriä lähemmän ja kaukaisemman tulevaisuuden kuvia, antoi niiden hämmentyä ja uneksi uusia taas, säikähti niistä taas nykyisyyteen, joka on kaiken tulevaisuuden isä. Ja kuuli vierellään tuon miehen äänen ja hymyili itsekseen ja johtui taas uneksumaan.
Jörn Uhl puheli ja oli äärettömän hyvillään. Hän olisi mielellään istunut hieman mukavammin siinä, olisi hiukan oikonut jalkojaan; mutta hän siinä vieressä istui niin sirona ja siistinä kuin silkkihuivi, jonka vastikään on noutanut puodista.
Kun emäntä meni sisään, kysyi Jörn uudelleen Lisbethiltä, tuntuiko matka hänestä hauskalta, ja tämä vakuutti taaskin hänelle, ettei hänellä vielä eläissään ollut ollut niin kaunista päivää. "Senhän sinun pitäisi jo päältänikin nähdä, Jörn." Ja Lisbeth katsahti häneen, niin että hänen sydämessään rupesi tuntuinaan vallan oudolta, hän sanoi: "En ollenkaan tohdikaan katsoa silmiisi. Minua rupeaa huimaamaan, ikäänkuin voisin pudota niihin: niin syvät ne ovat." Ja hän löi suurella leveällä kämmenellään pöytään ja sanoi: "Sanosta vielä jotakin tyllityttini."
Silloin heittihe Lisbeth päätään, nojausi taaksepäin ja nauroi, löi hansikallaan hänen kädelleen ja pani omansa sen viereen ja sanoi: "Tuommoiset kädet!"
Silloin kysäsi emäntä hyväntahtoisena avoimen ikkunan lävitse: he eivät kai vielä olleet kauan olleet naimisissa?
"Emme", vastasi Jörn Uhl. "Seitsemän vuotta olen kosinut häntä. Mutta en ole koskaan ollut tarpeeksi rohkea: entispäivänä vasta sain hänet."
Lisbeth puisti kiivaasti päätään, kätki kasvonsa käsiinsä ja nauroi:
"Mutta Jörn, Jörn, mitä sinä nyt!"
"Ei tarvitse olla kouluakäynyt", jatkoi emäntä, "huomatakseen, että hän vasta vast'ikään on saanut miehen. Äsken juuri katsahti hän teihin: sillä tapaa ei katsota miestä, jonka luona jo on ollut vuos'kausia."
Silloin löi Jörn Uhl toistamiseen kätensä pöytään ja sanoi: "Vai niin, vai sillä tapaa hän katselee?" Hän irroitti hänen kätensä silmiltä ja sanoi: "Katsos kerta vielä."
Mutta hän loi häntä kädelle, tempasihe irti ja katsoi suoraan eteensä yli tien ja katseli erästä lintua, joka lähti lentoon ja ajatteli: "Taitaisit sinäkin nyt hetkeksi lentää tästä, niin olisitpa onnellinen."
Aivan parahiksi tuli silloin emännän poika koulusta kotiin, hän oli valkotukkainen, noin kymmenvuotias poika, hän tuli juosten ja etsi kirjoineen istuinsijaa ja istahti seimen reunalle hevosten eteen. Silloin työnsi Lisbeth Junker maitolasit Jörn Uhlille, liikkeellä, joka sanoi: "Tuoss' on, ota kaikki." Ja luomatta silmiään ylös, kutsui hän poikaa: "Tule, istu tähän minun viereeni. Mikä kirja sinulla on kädessä?"
"Lainakirjastosta se on", vastasi poika. "Satuja. Minä luen ne järjestään. Näin pitkällä olen jo."
Lisbeth katsahti kirjaan, jonka poika oli ojentanut hänelle, vilkaisi päällekirjoitukseen ja sanoi: "Lues se meille."
"Tämäkö?" sanoi poika.
"Ei… vaan tämä… 'nokkelasta Hannusta'. Mies tässä vieressä kuuntelee mielellään satuja, jos ne vaan ovat hyviä ja tosia."
Silloin luki poika kertomuksen nokkelasta Hannusta.
Hannun äiti sanoi: "Minne nyt, Hannu?" Hannu vastasi: "Greetan tykö."
"Toimita hyvin asiasi, Hannu!" "Hyvin toimitan; näkemiin, äiti!"
Hannu tulee Greetan luokse. "Hyvää päivää, Greeta." "Hyvää päivää,
Hannu." Greeta lahjoittaa hänelle veitsen. "Näkemiin, Greeta!"
"Näkemiin, Hannu."
Hannu ottaa veitsen, kiinnittää hattuunsa ja palaa kotiin. "Hyvää iltaa, äiti." "Hyvää iltaa, Hannu, missä olet käynyt." "Greetan tykönä." "Mitä hänelle veit?" "Vein? En mitään vienyt! Hän antoi. Antoi veitsen!" "Minne veitsen panit?" "Kiinnitin hattuun." "Tuhmasti teit; olisi pitänyt panna veitsi taskuun." "Ei merkitse mitiä, äiti, toiste paremmin."
"Minne, Hannu?" "Greetan tykö, äiti." "Toimita hyvin asiasi." "Hyvin toimitan, äiti. Hyvästi, äiti." "Hyvästi Hannu."
Hannu tulee Greetan tykö. "Hyvää päivää, Greeta!" "Hyvää päivää,
Hannu. Mitä tuomisia, Hannu?" "Ei mitään tuomisia, tulin hakemaan!"
Greeta lahjoittaa Hannulle nuoren vuohen. "Hyvästi Greeta." "Hyvästi,
Hannu."
Hannu ottaa vuohen, sitoo sen jalat ja pistää taskuun. Kotiin tullessaan: "Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet käynyt?" "Greetan luona." "Mitä hänelle veit?" "Vein? En mitään vienyt. Hän antoi. Vuohen antoi!" "Missä sinulla on vuohi, Hannu?" "Pistin taskuun." "Tuhmasti teit, Hannu, olisi pitänyt sitoa vuohi köyteen ja viedä seimelle." "Ei merkitse mitiä, toiste paremmin."
"Minne, Hannu?" "Greetan tykö, äiti." "Toimita hyvin asiasi, Hannu."
"Hyvin toimitan. Hyvästi, äiti!" "Hyvästi, Hannu."
Hannu tulee Greetan tykö. "Hyvää päivää, Greeta." "Hyvää päivää, Hannu. Mitä tuomisia?" "Ei mitään tuomisia, tulin noutamaan." Silloin sanoi Greeta: "Minä lähden kanssasi."
Hannu sitoo Greetan kaulaan köyden, taluttaa hänet seimelle, sitoo kiinni, ja menee äitinsä luokse. "Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet käynyt?" "Greetan tykönä." "Mitä hänelle veit?" "En mitään vienyt." "Mitä hän sitte antoi?" "Antoi? Ei mitään antanut. Itse tuli." "Missä hän nyt sitte on." "Nuorassa, seimen edessä." "Tuo oli tuhmaa, Hannu, sun olisi pitänyt häntä sukia." "Ei merkitse mitiä, toiste paremmin."
Hannu menee läävään, ottaa hevossu'an ja sukii häntä. Silloin suuttuu
Greeta, kiskoo itsensä vallalleen ja juoksee karkuun.
Ja tuli Hannun morsiameksi.
"Noh!" sanoi poika. "Mutta sepäs oli tuhma kerrassaan!"
"Hirveän tuhma!" sanoi Lisbeth. "Mutta eikös siinä sanota, mistä hän oli kotoisin? Oliko hän Wentorffista?"
Silloin löi Jörn Uhl kolmannen kerran kätensä pöytään. "Ell'ei tuo ole suoraa puhetta, niin sitte ei nimeni ole Jörn Uhl."
"No!" sanoi Lisbeth. "Jatketaan matkaa nyt taas."
Aurinko oli jo melkoisen korkealla, kun he ajoivat vasemman puoliselle kukkulalle ja pian näkivät he lehmusten ja vanhojen korkeiden omenapuiden siimeksessä tuon hiljaisen pienen kylän ja kun he pysähtyivät ensimäisen avaran pihan eteen toivossa, että joku asujamista sattuisi ulos, jolta voisivat kysyä, missä sotamiesaikuinen toveri asui, silloin ilmestyi tämä itse ovelle, kookkaampana ja melkoista tukevampana, kuin silloin, kun hän muinen Rendsburgissa puki vyötäisilleen valkean nahkavyön. "Tässä hän asuu!" huusi hän. "Pojanpahikko, Jörn, kuka sinulla on rinnallasi? Eiköhän se ole?… Mutta hyvät ihmiset, sehän on Lisbeth Junker? Häntä en ole nähnyt pitkiin aikoihin."
"Mitä nyt?" sanoi Jörn, "tehän tunnette toisenne?"
"Kyllä, olemme kohdanneet useastikin; siitä on nyt sentään jo seitsemän kahdeksan vuotta."
Lisbeth Junker tervehti hieman jäykästi, niin että Jörn Uhl päätti, ett'ei se mahtanut olla ihan mieleinen muisto hänelle, eikä kysellyt sen enempää. "Lisbeth ja minä olemme naapurien lapsia", sanoi hän. "Nyt tuli hän vierailemaan Thiess Thiessenin luokse… olethan kai jo kuullut, että olen jättänyt Uhlin?"
"Olen kaiken, poikaseni, myöskin sen että nyt olet Thiess Thiessenin luona. Onni, että sinulla oli hän, Jörn! Tuopas on hauskaa, että näytät noin reippaalta. Onko tuo teidän ansiotanne, neiti Junker?"
Lisbeth katsahti ylhäältä rattailta sotaveikkoon ja sanoi: "Silloin sinuttelit minua: älä teeskele nyt, vaan tee nytkin samalla tapaa! Ja auta minut rattailta."
Sotaveikko naurahti iloisesti kuten se, joka epävarmasta ja neuvottomasta asemasta taas pääsee vakavalle pohjalle. "Samallainen olet kuin ennenkin", sanoi hän. "Ja tänne nyt, tyttöseni!" Hän aukaisi vaunupeitteen ja nosti hänet alas. "Tynnyrillinen raskasta, hyvää huhtakauraa", sanoi hän, "noin satakolmekymmentä naulaa."
Jörn seisoi toisella puolella rattaita ja irroitti ahkerasti hihnoja ja sanoi ääneen: "Päätimme koettaa, kuinka sovimme yhteen; läksimme senvuoksi yhdessä ajelemaan."
"Niinkö!" sanoi toveri. Sen jälkeen sanoi hän uteliaana: "Vielä eräs seikka. Oletteko morsiuspari tai aiotteko semmoiseksi?"
"Pitääkö sitte kohta välttämättä olla morsiuspari", sanoi Jörn, ja silmänsä leimuivat, "jos kerran on ajelemassa entisen koulutoverinsa kanssa? Morsiuspari? Vielä 'Punaisessa kukossa' antoi hän minulle saarnan, joka tuntui. Olenpa iloinen, kun kerran saan hänet kunnialla kotiin taas."
Sen hän sanoi vihastuneen näköisenä. Mutta kun Lisbeth sisään mennessään meni hänen ohitsensa hevosten sivutse, pyörähti Jörn nopeasti häntä päin ja antoi hänen astua ohitsensa. Lisbeth heitti häneen pikaisen katseen, Lisbethin silmät loistivat. Sitte meni hän nopeasti sisään.
Silloin huomasi hän, että hänellä todellakin oli syytä olla hyvillään. Hän askaroitsi edelleen hevostensa kanssa ja vihelteli.
"Olenpa isosti iloissani", alkoi toveri, "kun olet noin hyvällä mielellä ja puhut sinäkin joskus sanan, joka ei ole aivan välttämätön. Tiedätkö mitä? Kerrottiin perästäpäin sinusta, ett'et sinä koko päivänä Gravelottella, silloin kahdeksantenatoista ollut koko aikana, kun olimme tulessa, lausunut muuta kuin: 'Vahinko tuota hyvää hevosta'."
Jörn pyörähti nopeasti häntä päin. "Se karvastelee vieläkin mieltäni; se oli hyvä, työteliäs hevonen ja lisäksi tamma."
Sitte rupesi Jörn, suoraa päätä, puhumaan menneistä päivistä. Hän oli vilkastunut toverinsa kohtaamisesta ja puheli hilpeästi vanhaa toverillista henkeä tapaillen, jota hän ei sentään kohta osannut löytää. Mutta kun pitkät hiljaiset vuodet ja kova raskas työ olivat jäykistäneet sekä ruumiinsa että sielunsa raskaaksi ja kömpelöliikkeiseksi, niin muodostui kaikki, minkä hän teki, vähän liioitelluksi, ikäänkuin lammasten ensi poukkoilu laitumella maaliskuussa. Hän kertoi nyt, tehden suuria liikkeitä käsillään ja äärettömän avomielisesti, että hän nyt oli ihan maaton ja mannuton, mutta myöskin ihan vapaa kaikista huolista, ja että näytti hänestä kuin ei tyttö, tuo Lisbeth Junker, olisi niinkään epäsuopea hänelle; sitä hän ei koskaan olisi uskonut mahdolliseksi. Mutta vielähän hän ei sentään tietänyt, mihin hän nyt ryhtyisi.
Palveluspoika tuli ja otti hevoset huostaansa ja katseli uteliaana tuota kookasta vähän kumaraa miestä, joka hänen läsnäollessaan puheli noin tärkeistä asioista. Toverinsa laski lopulta kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Mennään sisään nyt", ja asteli naurussasuin hänen takanaan.
Äiti, pyylevä nainen, jolla oli terve ihonväri ja tummat, hieman harmenneet hiukset, tarkasteli kumpaakin vierastaan hyvänsävyisellä uteliaisuudella, puheli osanotolla vanhan Uhlin pitkällöisestä sairaudesta ja kuinka mukavaa oli, että hänellä nyt oli Thiess Thiessen. "Etkä niin ihan yksinäinenkään ole; kun hiukan tahdoit lähteä tuulettumaan ja katsomaan ympärillesi, sait kohta mukaasi noin korean saattajattaren." Tämmöistä puhellen vei hän molemmat vieraat vierastupaan ja katsahti poikaansa ikäänkuin kysyäkseen: "Mitä on heistä ajateltava oikein? Missä suhteessa ovat he toisiinsa?" Näillämain pitää nimittäin kaiken olla selvää ja suoraa, puhdasta tai likaista, valkeata tai mustaa, kihlautunutta tai ei. Sitä ei Jörn Uhl ollut ottanut huomioonsa.
"Niin, äitiseni", vastasi ääneen poikaveitikkansa, joka oli ymmärtänyt hänen silmäniskunsa, "enpä tiedä, millä silmällä noita kumpaakin pitää katsoa: kihloissa he eivät vielä ole. En tiedä sitäkään, kummassa on syy siihen, etteivät ole; mutta luulenpa, että asiat vielä selkenevät. Joka tapauksessa ovat he ainakin tulleet tänne, koska luulevat, että sinä voisit auttaa heitä; sillä tunnetaanhan joka paikassa kuinka näpsäs sinä olet poikaasi naittamaan."
Silloin uhkasi äitinsä häntä kädellään ja torui häntä, että hän noin puhui kaikki suoraan ja sanoi, että hänen vast'edes piti pitää paremmin suunsa. Poika vaan nauroi ja sanoi: "Tiedättekö mitä? Sinä otat Lisbeth Junkerin kanssasi kyökkiin ja puhut kaiken valmiiksi hänen kanssaan, minä otan mukanani Jörn Uhlin ja näytän hänelle talliamme."
Hän otti Jörn Uhlia käsivarresta ja lähti hänen kanssaan ulos. Ulkona, kun he olivat kulkeneet talon ja luvan lävitse, sanoi hän Jörnille: "Kuules, sinä, kuinka olet joutunut matkalle kahdenkesken tytön kanssa? Kerrosta, kummoiset välinne oikein ovat?" Hän osoitti peukalollaan taappäin vasemman olkansa yli kyökkiä kohden ja vilkutti silmäänsä.
"Niin", sanoi Jörn ja vilkastui. "Kummoisetko välimme ovat? Ymmärrätkö sinä sitä? En minä vaan. Olisin lapsesta saakka erinomaisen mielelläni ottanut hänet; mutta aina olen, aina tähän päivään saakka, liiaksi kunnioittanut häntä: siinä se on. Me katsoimme kaikki ylös häneen, kaikki muut paitsi Fiete Krey — muistathan? Numero kahdeksaskymmenes seitsemäs, jonka tapasimme Gravelottella. Mutta hän sinutteleekin sitte vaikka keisaria. — En ole koskaan osannut kuvitella, että se voisi tapahtua."
"Mikä se, sinä tyhmeliini?"
"Niin kuule, kuinka sen sanoisin?… Että hän ehkä huolisi minut miehekseen!… Kaiket päiväni täytyy minun sitte olla varuillani; aina käydä sunnuntaipuvussa." Hän hengähti syvään. "Kuule", sanoi hän, "kuinka soma hän on! Mutta ylhäinen, kuule! Enpä kuolemakseni uskaltaisi kajota häneen. Ja hiukan kylmä, luulen ma."
Silloin naurahti toverinsa: "Kylmäkö? Hänkö kylmä? Hänen verensä on yhtä punaista kuin toistenkin. Hän on vaan piiloittaunut ja vetäynyt suojaan tuon ylpeän hiljaisen olentonsa turviin. Se ei ole niinkään harvinaista. Huomaappas, jos vaan kerran teet rynnäkön noita varustuksia vastaan, muuttuvat nuo kylmät rintasuojat kohta paljaaksi valkeaksi. Semmoinen on minun ajatukseni."
"Kuinka voit olla siitä niin varma?"
"Oh", sanoi vekkuli ja kohautti olkapäitään.
"Niin", ehähti Jörn ja näytti taas rauhoittuneelta. "Se on totta. Hän on erinomaisen hyvä kohtaani. On ihan uskomatonta, kuinka ystävällinen hän on. On aivan eriskummaista tuo."
Mutta kohta rupesi hän taas epäröimään. "Mutta en saa oikein uskotuksi tuota todeksi", alkoi hän. "Näes sinä, hän on aina ollut hienointa, mitä minä olen voinut kuvitella maan päällä olevankaan. Tornin korkeudet, kuule, minua ylempänä. Hänen pukunsa, hänen kätensä ja hänen hiuksensa. Ovatko ne tavalliset tytönhiukset? Ja ennen kaikkea koko hänen olentonsa. Tiedätkö mitä, lapsuudesta saakka on minusta tuntunut, kuin käyskelisin aina hienoa korkeata linnaa ympäri; ja aina oli minulla paljo ajattelemisen aihetta ja olin utelias näkemään, kummoiselta siellä sisällä oikein mahtoi näyttää. Ja nyt, kuule, nyt sitte entispäivän kuljettaa hän minua kädestä salista saliin etkä voisi uskoa, et kuvitellakaan, kuinka ihmeen ihanaa kaikki siellä on, kaikki niin ylhäistä ja puhdasta ja kaunista, että oikein hengitys seisahtuu ilosta. Ja minä? Minä sitä vastoin? Minä en omista mitään, en osaa mitään, en ole mitään. Tiedäthän sinä, että kaikki ihmiset kummeksivat minua ja pitävät minua omituisena. Äskettäin kuulin kyläntiellä erään lapsen sanovan toiselle: 'Katsos tuota, hän on se joka osaa lukea tähdistä, koska joku kuolee ja koska tulee sota'. Olen aina ollut tuommoinen itsekseni kyyröttäjä, tiedäthän sen. Ja kummoiset ovat käteni! Katsos vaan, tuollaiset kädet! Noin suuret ja noin tyhjät. Mitä moukasta kuninkaan tyttärelle?"
"Tuhkimusta sinuakin! Oijenna kätesi vaan, niin siihen se lentää."
"Niinkö todella luulet?"
"Tunnen vekaran", sanoi toveri ylvästellen.
"Vekaran?!" sanoi Jörn. "Mutta hänpä ei olekkaan mikään vekara!"
"Noh… sanonpa: ei hän sen toisempi ole kuin muutkaan. Ehkä on hieman elävämpikin kuin nuo muut, koska on hieman älykkäämpi."
Semmoista juttelivat he keskenään. Sitte lähtivät he edelleen ja johtuivat puhumaan hevosista, sotaveikko antoi taluttaa esiin pari nelivuotiastaan ja tuli kiihdyksiin, kun ei Jörn ihan ehdottomasti kehunut niitä. "Vie sisään ne taas", huusi hän renkipojalle. "Nyt en enää viitsi katsoakaan niitä."
"Kuules, sanoppas", tokaisi Jörn, "missä olette tulleet tuttaviksi keskenänne?"
Silloin kohotti sotaveikko silmäkulmiaan ja sanoi, ollen yhä äkeissään siitä että hän oli kiittänyt liika niukasti hänen hevosiaan: "Kysy häneltä itseltään, ehkä kertoo hän sen, ehkä ei."
"Mutta kerrohan. Onhan joutavaa, ett'et sitä kerro."
Silloin nauroi veikkonen, juoksi kyökin ovelle ja aukaisi sen. "Kuule", huusi hän sisään, "Jörn Uhl haluaa tietää, kuinka olen tullut tutuksi kanssasi. Kerronko sen, vai en?"
Lisbeth Junker seisoi lieden ääressä hänen äitinsä rinnalla, heitätti päätään hiukan ja sanoi: "Kerro, kunhan kumminkaan et saa olluksi kertomatta." Äitinsä huusi: "laita ulos itsesi", ja tarttui tulihankoon. Silloin palasi sotaveikko. "Niin noh", alkoi hän… "koska haluat tietää, niin näin se tapahtui: Noin kuus' tai seitsemän vuotta sitten, kohdakkoin sotaretken jälkeen käväisin kaupungissa ajoneuvoineni. Oli luullakseni noin sydänkesän aika… Kun illalla hämärissä taas ajan kaupungista, tapaan siellä lähellä tullia Lisbeth Junkerin, jonka joskus olin nähnyt, kun vielä olin kimnaasissa ja hän kävi tyttökoulua. Seisautan hevoseni, ja kysyn, mitä hänelle kuuluu. Muistathan että sotaretki oli tehnyt meidät uskaliaammiksi ja itseemme luottaviksi tyttöjenkin suhteen. Jutustelen siinä yhtä ja toista hänen kanssaan ja olen hyvilläni, kun hän pienillä, sievillä, valkeilla kasvoillaan niin luottavasti tähystelee ylös minuun. Hän kertoi odottavansa Vollmacht Dieckiä, joka oli luvannut ottaa hänet rattailleen Wentorffiin. Sanon siihen: 'Noh, häntä saat vielä ehkä kauankin odottaa. Tiedätkö mitä? Tule minun rattailleni! Ajan Sankt Mariendonnin kautta; enhän pidä siitä väliä, että saankin ajaa pienen väärän, kun sinä vaan istut vierelläni'. Minä ajattelin nimittäin näinikään: olet niin monta kertaa saanut ajaa tuon matkan yksiksesi, saa olla kerta hupaisempaakin. Hän tuumi asiaa ensin verrattain kauan, epäröi ensin ja katsoi vähän epäilevästi minuun. Koetan kehottaa häntä, niin hyvin kuin taidan, käyn korskaksi, nöyrryn, lasken leikkiä ja pilkkaan ja olen vihastuvinani. Luulen että hän ainoastaan puolella korvallaan kuunteli puheitani, katseli vaan tarkkaavasti minuun ja sanoi yht'äkkiä, kun minä par'aikaa tuumin uutta tepsivämpää mutkaa häntä pyydystääkseni: 'Tee tilaa'. Nostan vaununpeitettä puoleen, ja niinpä istuu hän todellakin vierelläni ja minä ihan huoahdan ponnistuksistani ja ajattelen: 'Näin kauas on siis jo päästy'. Rupesin kohta tuumimaan, kuinkahan saataisiin asiat vähän edemmäs, ja ajattelin kohta, että tästä tulee työ, joka pitää suorittaa arkaluontoisesti ja hellävaroen, jos mieli sen onnistua; tunsin nimittäin hänet jo ennaltaankin semmoiseksi, jota ei niin hevillä lähennelty.
"Jutustelen siis siinä hänen ratokseen, mitä taidan, ja puhelen semmoista, jonka luulin olevan hänelle mieleen. Arvaappas, silloin oli Gravelotte minulle hyväksi avuksi. Jos hän sanoi jotakin, hyväksyin minä sen kohta, ja tuin hänen mielipiteitään lujilla perusteilla. Hän tuli hyvälle tuulelle, ja huomasin hyvästi, ett'en sinä hetkenä ollut hänelle niinkään epämieluinen. Mutta olin sentään sangen epävarma asiastani, en myöskään ollut löytää mitään sopivaa ylimenopaikkaa, niin ahkerasti kuin semmoista ajatuksissani etsinkin. Pelkäsin, että hän säikähtäisi pahanpäiväisesti, ja ajattelisi pahaa minusta ja närkästyisi minulle koko elinijäkseen. Ja se olisi ollut ikävää minusta, sillä hän oli sievä hieno tyttö, jota ilman muuta täytyi kunnioittaa, kun vaan katsoi hänen puhtaita kauniita kasvojaan. Mutta niinhän on, tiedäthän sen, että juuri semmoinen tuntuu kannattavankin voittaa. Noh, näinpä sitte kävi:
"Olimme jo lähellä Wentorffia. Tiedäthän, siinä jossa tie poikkee Gutendorffiin, ja oli siinä ajaessa jo tullut tuommoinen lauhea hämärä ilta; silloin tuumaan minä: nyt täytyy sinun ryhtyä asiaan, muuten ei siitä lähde mitään. Minäpä alan siis varovasti ja sydän kurkussa. Toden totta, kuule, ihan sydän kurkussa. 'Kuule, Lisbeth Junker', sanon minä, 'sinähän ajat nyt minun rattaillani, vai kuinka lie?' 'Ajanhan', vastaa hän ja nauraa. 'Niin noh, kun muuten joku ajaa sillä tapaa, sanoo hän: 'Tulehan, mennään nyt sisään sinne tai sinne, ja otetaan hiukan suihin, koska olen saanut ajaa kanssasi'. Sitähän emme me nyt voi tehdä, vai? Voisit tulla puheenaineeksi, ja myöskin on luultavaa, etteivät ravintolat enää ole auki. Tuumi nyt tarkkaan, mitä voit tehdä minua hyvittääksesi, sillä muutoin kiusaisi sinua aina ajatus, että olet ajanut minun kanssani, etkä tehnyt mitään sitä hyvittääksesi. Näethän, sinä nyt kerta olet rattaillani, se on nyt auttamaton tosiasia'. 'Niin', sanoi hän ja nauroi, 'sano sinä ennemmin suoraan, mitä haluat'. Silloin vuovaan minä ja sanon: 'Niin ell'et pahastuisi siitä, tyttöseni, niin ottaisin mielelläni suutelon, ja jos sopii, useammankin. Älä herran tähden vaan säikähdy. Istu hiljaa vaan. Ei sinun tarvitse ruveta rattailta hyppäämään alas. Ell'et salli sitä, niin ajan yhtä kiltisti vierelläsi tässä, kuin jos olisit isoäitini, jota ajan kirkolle. Ainoastaan, ettet pahastu'.
"Niin noh, tuohon tapaan puhuin. Tyttö istui hetken hiljaa, ihan hievahtamatta ikäänkuin tuumisi hän asiaa, minä kuulen hänen keveän hengityksensä ja kadun jo, että olen sanonut sen, ja olen jo puhaltamaisillani peräytymiseen, mutta silloin alkaa hän vitkaan ja hiljaa: 'Tiedänhän hyvästi, että te jälkeenpäin usein komeilette sillä, että joku tyttö on ollut mieliksenne. Sallin kyllä sinun suudella itseäni, sinä kun olet ystävällinen ja kunnon poika, mutta sinun pitää antaa kätesi minulle ja luvata, ett'et koskaan maailmassa puhu kenellekään sanaakaan tästä'. Minäkin, uskoisitko Jörn… minäkin kävin ihan hiljaiseksi ja vakaaksi. Ja minun täytyi todellakin antaa hänelle käteni ja sanoa hänen jälestään sanat, jotka hän lausui edeltä, ja luulenpa, että olisin jälkeenkin vielä jäänyt istumaan hänen vierelleen äimistyneenä ja saamattomana, ell'ei hän olisi kätkenyt silmiänsä käsiinsä oliko se sitte nauraakseen tai itkeäkseen. Silloin lausuin jonkun hyväilysanan ja kohotin hänen pienet raikkaat kasvonsa kohdeni, ja Jörn… hän oli hyvä minulle. Me suudeltiin ja juteltiin. Hevoset pureskelivat ruohoa tien viereltä, rattaat kääntyivät poikittain tien ylitse, siitä emme välittäneet. Ringelshörnillä astui hän rattailta. 'Kuule', sanoin minä, kun hän oli astunut rattailta alas, 'tämäpä oli mieleeni. Oleppas oikein hyvä ja kiltti tyttö ja sano minulle, mikä ilta saan ensi viikolla tulla Wentorffiin ja odottaa sinua piiliäispuun alla puutarhassa'. Mutta hän ravisti päätään vaan ja sanoi: 'Kiitos vaan sinulle, olet ollut kiltti hyvä poika, mutta jätä sinä puutarha rauhaan. Paljaaseen armastelemiseen olen minä liika hyvä, ja naimisiin en taas kanssasi lähde; rakastan erästä toista, jota en koskaan saa!' Heitin hänelle jonkun lentomuiskun jälestä ja sain luvan jättää hänet sillä kaupalla. Hän meni mäkeä alas Kultahetettä kohden. Sittemmin olen nähnyt hänet vaan kerran jollain asemalla, hän tuli luokseni ja tervehti minua, kuin olisin ollut hänen oma veljensä. Mutta senpä sanon: vielä tänä päivänä olen mielissäni seikkailusta. Puutarhaan en mennyt, en ajatellut silloin vielä naimisiin menoa."
Semmoista jutteli sotaveikko ja heitti tähystelevän veitikkamaisen katseen ensinnä Jörn Uhliin, sitte kyökkiä kohden.
Sillä aikaa istui Lisbeth Junker turvelaatikolla lieden ääressä, ja emäntä, hiukset kiiltävinä ja tummanharmaina päälaellaan, kysyi: "Mutta kerroppas nyt suoraan: miten teidän välinne oikein on? Jörn Uhlista olen kyllä kuullut yhtä ja toista. Vähän omituinen hän on, kurkistelee tähtiin, ja askartelee monenmoista, joka ei laisinkaan olisi tarpeen talonpojalle. Kankea ja epäkäytöllinen hän myöskin on. Ei aivan yhtä pahasti sentään kuin pastori Wedt: sille antoi emännöitsijänsä kerran käteen sateenvarjon ja sanoi: 'Teidän pitää kantaa sitä noin, tuuli tulee lännestä'. Paluumatkalla sanoi kuski: 'Nyt toisia käsin, herra pastori!' Mutta pastoripa ei kääntänyt sateenvarjoaan; piti sitä niin vaan, kuin vanha Katrinsa oli käskenyt. Ei, yhtä pahasti ei hänen ole, mutta epäkäytöllinen hän on ja raskaskäänteinen, lyhyesti, semmoinen hiukan syrjäpuolin en. Mutta sen sanon sinulle: semmoinen hän kuitenkin on, kuin äiti konsaan voi pojastaan toivoa. Totta, totta se on, ei sinun yhtään tarvitse saada niin välkkyviä silmiä siitä. Pojanpahikkoni sanoo usein: 'Olisi hän sinun poikasi, äiti, niin hänestä saisit iloita'. Noh niin, lyhyesti vaan, oletko kihloissa hänen kanssaan?"
Lisbeth nosti silmänsä turvelaatikosta ja huomasi, ettei hänellä ollut mitään syytä salata, mitä hänessä liikkui. Jo kahdeksan vuotta oli sydämensä ollut ihan täynnään Jörn Uhlia, mutta entispäivästä saakka oli se ihan kukkurallaan. Kuten pieni lapsi, joka ensin arkana, säikähtynein silmin ja vitkastellen antaa kätensä vieraalle tervehtijälle, mutta sitte nopeasti omaistuu, samalla tapaa rupesi Lisbeth Junker kertomaan äidistään, onnettomasta opettajantyttärestä, lapsuudestaan vanhojen hyväntahtoisten isovanhempainsa luona ja leikkitoveristaan, omituisesta Jörn Uhlista. Ja nyt sai kuulla Jörn Uhlista. Jörn Uhlista, Jörn Uhlista. Ei mistään muusta kuin Jörn Uhlista. "Aina minä olen pitänyt hänestä. Mutta aluksi oli hän minusta liika ohut ja liika tuhma. Sittemmin olisin kyllä ottanut hänet hirveän mielelläni, mutta silloin nai hän toisen. Oh, missä tuskassa minä sen ajan olin. Mutta sitte kuoli hänen vaimonsa. Sitte vasta minä oikein olisin ottanut hänet mielelläni. Mutta sitte tuli tuo kamala aika hänen isänsä ja veljiensä kanssa, kesti seitsemän vuotta, ja sinä aikana ei häneltä riittänyt ajatustakaan minuun. Ja nyt… nyt näyttää melkein kuin… hyvä Jumalani, eilen leikki hän minun kanssani noppaa. Hän on nyt kolmenkymmenenyhden, minä kahdenkymmenenkuuden."
Emäntä liedellään löi kätensä yhteen: "Mutta eipäs!" sanoi hän, "mikä juttu, mikä juttu! Yhden ainoan romaanin olen eläissäni lukenut: 'Pyövelintyttären korvarenkaat'. Mutta tämäkin on romaani. Mikä juttu! Kuka tietää, mitä varten tämäkin on tapahtunut. Minä menin naimisiin kahdeksantoista vanhana, mieheni oli kahdenkymmenenviiden, ja minä olin järkevä, mutta hän ei. Hän oli ihan samallainen tuulihattu kuin poikansa nyt. Siksi täytyi minun olla vakava. Siitä syystä olenkin tullut tämmöiseksi, kuin olen, näin hieman ankaraksi ja hiukan komentavaksi. Alkuaan olin hento haavemielinen tyttö."
"Kun vaan tietäisin", sanoi Lisbeth, "ottaako hän minut. Hänellä ei ole taloa eikä rahaa. Minä ottaisin niin mielelläni hänet, ottaisin niin mielelläni semmoisenaan kuin hän onkin. Ja vaikkapa saisin koko elämäni ajan istua kyyröttää hänen kanssaan Aulangolla, olen aina oleva onnellinen; olen oleva onnellinen vaikka joutuisin kaivamaan turpeita hänen kanssaan. Mutta sitä hän ei tee. Hän on menevä jonnekin ja ryhtyvä johonkin. Ja Jumala ties, mitä kaikkea sitte voi tulla väliin." Siten valitteli hän, ja tuijotteli silmät kyynelistä tulvillaan valkeaan.
"Oh", sanoi emäntä ja viittasi poispäin kädellään: "älä turhia huolehdi. Laita sinä vaan, että hän vielä tänä päivänä puhuu selvää kieltä kanssasi: silloinhan olet hänen morsiamensa."
Lisbeth kätki kasvonsa käsiinsä, salatakseen pikaista punastumistaan: niin iloitsi ja säikähti hän kuullessaan emännän sanat. "Sitä ei hän vielä tee", sanoi hän epäilevästi, "hän kun ei vielä tiedä, mihin hän ryhtyisi. Mutta siitä olen varma, ett'ei hän nyt kenenkään toisenkaan kanssa mene naimisiin."
Siten pakinoivat naiset, kunnes kaikki talonväki ja vieraat olivat istuutuneet ison ruokapöydän ympärille: suurpiika emännän viereen, tämän poika häntä vastapäätä, tämän viereen vakituinen päivätyöläinen, sitte muu palvelusväki.
"Olet sotilasaikananne ollut hyvin hyvä poikaani kohtaan", sanoi emäntä, "ensin rauhan aikana, sitten sodassa. Hän oli kai aika vintiö?"
"Oli hän", vastasi Jörn, "mutta sitä laatua, josta täytyy ruveta pitämään."
"Se juuri onkin onnettominta hänen kanssaan", sanoi emäntä, "ett'ei koskaan voi oikein toden teolla suuttua hänelle, ei ainakaan pitemmäksi aikaa. Jos tahtoo hiukan läksyttää häntä, täytyy se tehdä kohta, muuten ei siitä synny mitään. Usko vaan, olen jo saanut aivan kyllikseni suututella hänen kanssaan ja toivoisin, että hän viimeinkin hankkisi itselleen kunnollisen vaimon."
"Äiti", sanoi sotaveikko, "eilenhän juuri sanoit, että olen viime vuonna muuttunut vakaammaksi ja järkevämmäksi."
"Niin, tuo on totta, Uhl. Sitä hän on. Sitte viime vuoden on hän muuttunut hiukan paremmaksi, mutta ei hänestä mitään kunnollista tule, ennenkuin hän menee naimisiin."
"En minä vielä naimisiin itseäni anna", vastasi veitikka. "Tiedätkö mitä? Mene sinä naimisiin. Olethan kylliksi nuori siihenkin vielä. Sitte sinulla on apua talossa."
Silloin kurotti emäntä pöydän ylitse häntä kohden puulusikalla, joka hänellä oli kädessään, ja löi häntä, vaikka hän ripeästi väistikin taaksepäin, niin kovasti kiharaan päähän, että lusikan varsi katkesi. "Tuosta sait, kun pilkkaat äitiäsi! Greeta, tuo toinen lusikka."
Väki nauroi hiukan, näkyivät sentään olevan tottuneet tuommoisiin kohtauksiin.
"Kolmet koulut hän on käynyt", toraili emäntä, "ja ollut kahden papin luona, mutta samallaisena kuin on lähtenytkin on hän joka kerta palannut takaisin taas, yhtäläisesti vailla vakavuutta ja harrastuksia. Toivoin sitte, että sotaretki edes saisi hänet järkiinsä, mutta heti asemalla on ensimäinen tekonsa se, että ottaa minut käsivarsilleen ja kantaa kaikkien ihmisten keskitse rattaille. Siitä päivästä olen taas lyönyt monta lusikanvartta poikki hänen päähänsä En ymmärrä, mitä hänestä oikein tulee. Ei hän juo, eikä pelaa, ei laiskottele eikä vetelehdi, mutta hän ei ole vakava eikä pyrinnöissään ole hartautta."
"Hän katsoo karsaasti kaikkeen, mitä teen ja sanonkin", puolustihe sotaveikko. "Ja kaikki, mitä sanon tai teen, on minun käsitykseni mukaan oikeaa ja järkevää, mutta hänestä taas ihan päinvastaista. Joko ei hän ole minun äitini, tai en minä hänen poikansa. Pikimmin voisi hän olla minun vaimoni."
Äitinsä katseli häntä päätään pudistellen. "Aivan samallainen oli hänen isänsä. Mitä kaikkea sainkaan siltä sietää! En saanut ottaa askeltakaan talossa ilman että hän oli kintereillä härnäämässä, suutelemassa, nykimässä; aina oli hän tuhmuuksineen tiellä, kun minun piti tehdä työtä. Hänen kanssaan ei voinut puhua vakavaa sanaa, kohta käänsi hän kaiken pilaksi. Näinä avioliittomme alkuvuosina ajattelin usein: jos tätä nyt jatkuu kolmekymmentä vuotta, niin etpä pääse ikinä vanhenemaan, mutta et myöskään koskaan saa lepoa. Mutta sittemmin, kun olimme olleet naimisissa noin kymmenkunta vuotta, silloin muuttui hän ihan toiseksi mieheksi. Ihan kuin olisi hän kääntänyt uuden lehden elämässään esille. Ei uskoisi todeksi sitä, kun kertoo siitä, mutta totta se sentään on. Hänestä tuli puuhaava mies, hän teetti laajaperäisiä kaivaustöitä rämeikössä, perusti tiilitehtaan, jonka hän sentään kohta myi taas. Nyt oli hän useammin matkoilla, ja oli piintyneempi töihin ja toimiin, kuin minulle olisi ollut mieleen, nyt asetuin minä usein hänen tielleen, ja nyt ei ollut hänellä aikaa ja nyt sanoi hän, 'mutta hyvä lapsi, jätä nyt, minun täytyy ajatella'. Hän ei suuria välittänyt minusta, korkeintaan, että hän toisinaan joskus ohimennen silitti minua päälaelle ja sanoi: 'Kuinka sileät ja kirkkaat hiuksesi ovat, äitiseni, ja sileänä ja kirkkaana pidät koko talon'. Vieraat ihmiset sanoivat joskus, 'millainen iloinen mies sinulla on!' Minulla ei siitä ollut aavistustakaan. Minulla oli ollut iloinen mies, nyt ei minulla melkein ollutkaan miestä. Tuo näkyy kuuluvan sukuun. Nuo tulevat vasta noin kolmenkymmenen tienoissa järkiinsä. Luulenpa, että niin on tuonkin kanssa käyvä."
Lisbeth Junker nojasi pöydän ylitse ja katsahti säälivällä vahingonilolla sotaveikkoon: "No, joko tunnet enteitä, että tulet järkiisi pian."
"Pidä sinä huolta omastasi vaan", vastasi tämä. "Se ei ollut niin paljoa häävempi tästä noin seitsemän vuotta takaisin."
Silloin punastui Lisbeth ja heitätti päätään, sitte naurahti hän lyhyeen. Mutta ei luonut silmiään ylös Jörn Uhliin.
Ruuan jälkeen otti toveri heidät kummankin kanssaan, vei heidät mukanaan pitkiä peltoteitä, näytti heille kaikki talon maat, pellon siellä, pellon täällä, siinä ohessa kertoili hän hauskoja kaskuja sotamiesajoilta, eräästä hauskasta Hampurin ja Berlinin matkasta ja härnäili Lisbethiä. Kun Jörn Uhl halusi kuulla jotain talonpidosta, nauroi hän vaan ja löi leikiksi ja sanoi: "Mitä sinä? Semmoisista? Niistä pitää äiti huolen."
Lopuksi, kun he jo olivat tulleet pitkän matkan kylästä, ja Lisbeth jo mielellään olisi kääntynyt takaisin, vaati hän innokkaasti, että he vielä nousisivat eräälle kukkulalle, joka oli vähän syrjään peltotiestä. Kun he korkeiden vallien välitse, jotka kasvoivat nuorta tuomea, olivat kavunneet ylös, näytti hän heille että tämä korkea mäentyrmä kuului hänelle, aina puroon asti alhaalla, jonka vesi lepäsi siellä hiljaisena ja leveänään.
"Ei ole suurenkaan arvoinen", tuumi Jörn Uhl.
"Ett'eikö suuren arvoinen?" tokaisi sotaveikko. "Ett'ei suuren arvoinen? Aiotko riistää tämänkin minulta, kuten äsken riistit nelivuotiaani? Sinä tarkoitat tietysti: laidunmaaksi ja pelloksi?" Hän poikasi jalallaan maahan. "Mutta mitä on tässä alla? Kaivasta viis' jalkaa syvälle tässä? Mitä siellä on? Mitä?"
"No mitä sitte?" kysyi Jörn Uhl hämmästyneen näköisenä.
"Savea, poikaseni! Mahtava kerros hienointa savea!"
"Savea?"
"Savea juuri, houkko!" huusi toveri. "Savesta tehdään astioita ja sementtiä."
"Älä!"
"Niin, näet sä? Näetkös, Lisbeth Junker? Antaa kulua pari vuotta vielä, niin tässä on suuret kaivokset. Alas tuosta telineitä myöten. Teräslankaisia köysiä… kuules! Sitte lotjissa alas puroa. Ell'eivät ne Lägerdorffissa maksa minulle kylliksi, perustan itse sementtitehtaan."
"No, toimeen vaan!" sanoi Jörn Uhl ja katseli vuoroin harmaahiekkaista nummea, vuoroin alas purolle.
"Niin näetkös, asia on tämä, minä en itse ymmärrä mitään tästä.
Minun täytyy hankkia itselleni teknikko, tai täytyy minun itse mennä
Hannoveriin tai jonnekin muuanne, jossa oppii semmoiseksi."
Lisbeth nauroi ja teki pilaa hänestä: "Näeppäs vaan", sanoi hän, "jo pilkistää pieni järjenhitunen esiin!" Jörn Uhl näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Hän tuijotti maahan, eikä sanonut sanaakaan enää.
Kun he palasivat taloon, käväsi Lisbeth vielä emännän kanssa puutarhassa, Jörn taas oli toverinsa kanssa mennyt tupaan istumaan. Siellä nouti toveri esiin pari kirjaa, toinen käsitteli kivennäistiedettä, toinen taas oli erityinen savikaivaustöiden oppikirja. Hän löi pöytään ja sanoi vihoissaan: "Onpa kurjaa, että oli koulussa niin väliäpitämätön, nyt seisoo tuossa kuin härkä ladon oven edessä." Hän työnsi kirjan Jörn Uhlille ja sanoi: "Sinä tietysti ymmärrät tuon kaiken. Sinä, jonka kasvatuksesta kukaan ei ole huolehtinut tuon taivaallista, olet itse ponnistanut itsesi eteenpäin niin että nyt ymmärrät kymmentä vertaa enemmän kuin minä, joka olen käynyt koulua kymmenen tuhannen markan edestä. Katsoppas sivulle 350. Ymmärrätkö, mitä siinä sanotaan?"
Jörn Uhl ymmärsi kaiken, ja selitti toverilleen. Hän selaili toistakin kirjaa ja selitti sitäkin hänelle. Toveri unohti vihastuksensa ja tuli ihan riemuihinsa ja sanoi: "Kuule, käväisehän ensi viikolla taas täällä, puhutaan silloin enemmän tästä."
Jörn Uhl nyökäytti päätään ja tiedusteli häneltä tarkemmin tuollaisen teknillisen koulun järjestystä ja kuinka kauan siellä täytyisi olla, ennenkuin sieltä saisi jonkinlaisen puoltolauseen tai todistuksen. Lopulta istui hän taas hiljaa, umpimielisen näköisenä, ja omituiselta näytti, kun hän laski suuren, ruskettuneen, työn kovettaman kämmenensä tuolle uudelle sirolle kirjalle. Kirja näytti tuon kämmenen alla niin kääpiömäisen pieneltä, kuin joku siro lasten lelu.
Ennättääkseen kotiin vielä päivänvalossa, lähtivät he. Emäntä kutsui sitä ennen sentään Jörn Uhlin hiukan kahdenkesken puheilleen ja kertoi hänelle, kuinka tyttö oli miellyttänyt häntä, ja kehoitti äidillisesti häntä luottamaan tulevaisuuteen vaan ja ottamaan hänet morsiamekseen, toimeentulonhan voisi hän sentään aina jostain saada. Ja hänen pitäisi pian taas käydä tervehtimässä: poika oli tänään ollut ihan järkevä. Kyökissä oli hän tulihanko kädessä vaatinut häneltä, että hän varoillaan hiukan avustaisi Jörn Uhlia. Hänen pitäisi siis tulla, milloin vaan sopi, muutama tuhat markkaa olisi kyllä hänen käytettävinään, mihinkä hän sitte ryhtyisikin, kauppoihin tai muihin.
Jörn Uhl yritti kiittää; mutta ei onnistunut häneltä. Hän nyökäytti päätään vaan, silmät kirkkaina ja ravisti kauan tuon kunnon emännän kättä, ja tämä huomasi pudistuksesta, mitä hän oli aikonut sanoa.
Aurinko oli jo laskeumassa, kun he viimein tekivät kotimatkaa leveällä, tyhjällä tiellä.
"No nyt ja", alkoi Lisbeth, "nyt olen taas kahdenkesken kanssasi. Tämä oli kaunis päivä, ja nyt vielä tämä kaunis kotimatka… Mitä pidit emännästä?"
"Mitä sinä sotaveikostani?"
"Oh, siitäkö!… Mistä puhui emäntä vielä viimeksi sinulle?"
"Naisten pakinoita!"
"Enkö saa kuulla sitä?"
"Et, et tänään vielä. Huomenna ehkä."
Jörn vaipui ajatuksiinsa, eikä virkannut sanaakaan.
Kun hän oli hyvän aikaa istunut siten, huomasi hän että Lisbeth sai semmoisen omituisen ryhdin, ikäänkuin joku, joka puolustaikse tai kääntyy poispäin. Hän katseli ylös ja näki että Lisbethin kasvoissa oli uhmaa. "Noh", sanoi hän, "mitä nyt, mikä sinun on? Anna kuulua vaan, tyllityttini. Puhu suoraan nyt, tyttöseni."
"Luuletko sinä, ett'en kyökinikkunasta huomannut kuinka toverisi, mokomakin kunnon mies kertoi sinulle seikkailustamme. Ja semmoisilla kädenliikkeillä! Ja nyt olet suutuksissasi. Ja sitä, sitä en olisi uskonut sinusta."
Jörn nauroi: "Nyt menit väärään kaivoon vettä ottamaan. Iloissani siitä olen. Onko sille vihoissaan, joka tulee tiellä vastaan ja jolta kysyy: 'Vieläkö on pitkä matka? Olen kuullut, että on vielä seitsemän penikulmaa?' Ja se vastaa: 'Ei, on vaan lyhyt taival enää tietä'. Iloissani siitä olen; nythän tiedän, ett'et sentään olevinasi ole."
"Ole sinä olevinesi… Hän tuli siitä ohitse, ja oli hyvä ja ystävällinen ja katseli niin vilpittömän ja avomielisen näköisenä. Ja sitte suuteli hän minua."
"Ilkimys hän on", sanoi Jörn Uhl. "Ihan ilkimys: suutelee turvatonta tyttöä, joka ei voinut varjella itseään."
"Varjella? En minä yrittänytkään varjella. En tahtonutkaan. Halusin juuri niin, Jörn."
"Ihan kasakkamaista se oli, se täytyy sanoa. Tuntikausia tuon kanssa yksin maantiellä! Sinä! Ylpein tyttö koko maassa."
"Se oli jokseenkin tarkalleen niihin aikoihin, Jörn, jolloin sinä vietit häitäsi Lena Tarnin kanssa."
Jörn vaikeni hiljaa. Hetken perästä otti hän hänen kätensä ja piti sen ja sanoi: "Rakas, hyvä tyllityttini. Enhän aavistanut tästä kaikesta mitään."
Lisbeth vastasi vaivalloisesti, kyynelten tukahuttamalla äänellä:
"Nokkela Hannu sinä olet ollut."
"Varroppas vaan! Jos todellakin rohkenet ja uskallat, niin vietätpä sinäkin vielä häitäsi. Varroppas vaan!"
"Minkään aikaantulemattoman kanssa en niitä vietä."
Silloin naurahti Jörn Uhl, ja kääntyi kokonaan häntä kohden ja sanoi: "Annanko minäkin hevoseni ruveta pureskelemaan ruohoa tien viereltä, kuten ennen muinoin muuan toinen Meldorffin tiellä?"
Lisbeth puisti päätään, ja katsahti häneen, silmänsä välähtelivät kyyneleisinä: "Ei se nyt käy päinsä, Jörn, aurinko on ylhäällä vielä."
"Sekö yksin esteenä?"
Lisbeth puisti taaskin päätään: "Ei täällä, Jürgen! Ei tuommoinen sovi meille. Ajattelen Lena Tarnia ja hänen lastaan." Hän laski kätensä luottavasti Jörnin käteen.
Jörn nyökäytti päätään ja sanoi: "Tämä on ihmettä. Sulaa ihmettä kaikki tyyni. Seudun kaunein tyttö ja Jörn Uhl! Ei yksikään ihminen ole kolmena päivänä rientänyt semmoisilla jättiläisaskelilla aurinkoon kuin minä. Näetkös: ajamme suoraan aurinkoon. Kunpa vaan tietäisin, mihin nyt ryhtyisin."
Nyt kävi hän taas vaiteliaaksi, eikä Lisbethkään häirinnyt häntä. Mutta kun he taittivat pehmeälle hiekkatielle ja rupesi pimenemään, taivuttelitte hän levottomasti sinne ja tänne, ikäänkuin ei olisi hänen oikein mukavaa istua. Silloin laski Jörn piiskan kädestään piiskanpitimeen, ja veti hänet kiinteästi vierelleen, ja katseli hämillään häntä kasvoihin: "Näinkö tahdot istua?"
"Näin", vastasi Lisbeth ja vetäytyi lähemmä hänen olkapäätään. "Nyt minä nukun." Itsekseen ajatteli hän sentään: "Sitäpä en toki tee. Varonpa vaan itseni nukkumasta tänä hetkenä."
Jörn Uhl istui hiljaa ja liikkumattomana kuin patsas ja ajatteli omaa ja hänen tulevaisuuttaan ja luuli vilpittömässä mielessään, että Lisbeth nukkui. Mutta hänpä istui, häneen nojauneena ja katseli suurilla kirkkailla ja liikkumattomilla silmillään yhteen kohtaan.
Kun he saapuivat Aulangolle ja pysähtivät suuren sisäänkäytävän eteen, sanoi Jörn: "Mene nukkumaan nyt! Olet väsynyt. Huomenna puhumme enemmän."
Mutta Lisbeth jäi yhä seisomaan hänen luokseen, ikäänkuin aikoisi
hän sanoa jotakin. Silloin silitti Jörn hänen poskiaan ja sanoi:
"Rauhoitu nyt! Luulen, että kaikki kyllä vielä tulee järjestykseen."
Silloin lähti Lisbeth sanomatta sanaakaan.
Kun hän oli saanut hevoset valjaista ja laitumelle, meni hän asuintupaan ja jatkoi mietiskelyään. "Huomaan sen nyt, siinä koko vika on ollut, että olen ollut harhassa kaikki nämät vuodet… Olen aina paheksinut kaikkea tehtyä ja teeskenneltyä ja kaikkea väärää valoa, ja olen isässäni ja veljissäni ja monessa muussa saanut nähdä, kuinka turmiollista on valehdella ja kaunistella itselleen ja ajatella ja tehdä toisin, kuin mitä paljas suora totuus vaatii. Olen kyllä huomannut, kuinka laajalle tuo pahe on levinnyt, ja olen aina, kahdeksannestatoista ikävuodestani asti ylpeillen ajatellut, että 'minä, Jörn Uhl, olen toki vapaa siitä'. Ja nyt on näinä kolmena päivänä minulle selvennyt, että olen minäkin elänyt itsepetoksessa ja valheessa ja vaeltanut harhassa. Minä, Jörn Uhl, minä en ole tarpeeksi tarkasti ottanut huomioni alaiseksi itseäni ja asiaani, enkä ole tuntenut itseäni. Olen koettanut pidättää itselleni Uhlin, joka ei enää kuulunut minulle, ja olen sillä jatkanut isäni ja veljieni valhetta, ja samalla heidän kurjuuttaan. Olen ollut hirveän raskaassa työssä, kuten hevonen savivääntimessä, ja olen ollut kauheiden huolien rasittama. Minä luulottelin, että elämäntehtäväni oli pitää Uhlista kiinni. Uhl… mitä on Uhl? Mitä on Uhl sieluni rinnalla? Ja Lena Tarnin sielun rinnalla? Ja vaikka sitte voittaisi kaiken maailman itselleen! Ja saisi sielullensa vahingon? Kuka sitte sielun parantaisi? Minun on sieluni kovettunut, Lena Tarn on kuollut ja Wietenin hiukset ovat lumivalkeat. Minä olen alkanut ylhäältä, korkeasta Uhlista, korkealta ylhäältä olen alkanut ja olen vaipunut… vaipunut.
"Olisin elellyt täällä Aulangolla tai jollain toisella aulankotilalla, tai olisin aloittanut muuten jotain, jotain pientä, omilla voimillani, niin olisi Lena saanut hyvän hoidon, eikä Wieten olisi niin vanha ja niin valkea, ja minä osaisin vielä laulaa, kuten joskus ennenkin lapsena, enkä olisi tuommoinen äkkipikainen ja jurottelija. Silloin olisimme seisoneet oikealla pohjalla ja perustalla, ja olisimme siitä vähitellen ponnistelleet ylös. Alkaa alhaalta, kas siinä piilee koko autuus! Toden totta, alhaalta alankin nyt. Niin totta kuin Jumala auttaa. Alan noppapelillä ja tahdon olla lapsi kuin Venhonen ja sotaveikkoni."
Hän otti valkeata ja meni kirstulle, joka seisoi kulmassa ja rupesi etsimään yhtä ja toista, kunnes viimein koko lattia ympärillään oli vallan kirjojen, karttojen, lasien ja kaukoputkien peitossa. Hän otti tuolin itselleen, avoi jonkun kirjan, avoi erään toisenkin, ja järjestihe istumaan ikäänkuin koulupoika, joka varustautuu lukemaan oikein ahkerasti, piti kirjaa kädessään ikäänkuin kymmenvuotias poika, joka opettelee ulkoa, naurahti matalaan ja antoi kirjan vaipua: "Omituinen ylioppilas tuosta tulee. Hän on tarttuva piirustimeen kuin lapioon, harppiansa hän on kääntelevä kuin auraa, tieteitä on hän ahmiva kuin janoinen sotilas raikasta vettä, ja silmiään hän on siristävä kuin metsästäjä, joka hämärissä väijyy ketunluolalla. Olisiko tämä nyt oikein totta? Tuo kaikki, joka lapsesta saakka on ollut salainen iloni, varastettu iloni, sitä saan nyt armastella päivät pitkät, ikäänkuin olisin laillisesti ja julkisesti ollut vihillä sen kanssa? Olisiko tuo mahdollista? Keskellä kirkasta päivää saisin katsoa kirjoihini ilman että ihmiset sanoisivat: katsos tuota, tuota hohkoa lueksijatalonpoikaa?"
Hän tuijotti silmäkulmat rypyssä kiinteästi tuvan hämärään. "Olisi isäni ollut vakava mies ja pitänyt minusta, ja viettänyt illat meidän kanssamme, olisi hän kyllä huomannut, mihin minua veti. Silloin olisin säästynyt työläästä tiestä ja paljosta huolesta, olisi silloin minustakin tullut ystävällinen ihminen, auringon loistetta sydämessä ja silmissä. Nyt jään aina tämmöiseksi raskaaksi ja luonteeni rosoiseksi. Mutta… en vielä lankea toivottomaksi ja menetä rohkeuttani. Kammostumasta olen oppinut jo silloin muinoin Wietenin kertomuksia kuunnellessani, sitten Lenan kuolinvuoteella ja sittemmin pitkinä kolkkoina yksinäisyyden hetkinä. Olen hetkinäni ollut ihan tyhjyyden partaalla ja ihan Jumalaa lähellä. Mikähän voisi minua enää järkyttää? Pitää alkaa alusta vaan ja uskoa hyvään, uskoa hyvään Jumalassa ja itsessään, kas siinä piilee koko autuus. Niinpä uskallan sen. Ja ell'en täällä enää voi tietojani käyttää, kun olen liika vanha jo tai jos kuolen ennemmin, niin on kai Jumalalla tuolla ylhäällä teitä rakennuksen alla, tai kaivauttanee hän vielä valmistumattomissa maailmoissa syvänteitä, hietasärkkiä ja kanavoita ja voi sijoittaa minut kaivospäällysmieheksi tai sulun vartijaksi jonnekin. Heitänpä mittanuorani aina tähtiin asti ja teroitan lapiotani urakkatyötä varten linnunradalla. Annanpa itseni leikkiin, kuin olisin kuus'toista vuotias vielä.
"Toden totta, sen teen. Ja jos sen teen, niin on minusta tuntuva kuin seisoisi istuimeni takana maailman kaunein ja ylpein nainen… oh, mitä liikuttavat minua naiset… kuin seisoisi oma tyttöni, minun oma hieno ja ylpeä tyttöni istuimeni takana, ja katselisi kuumin silmin minua ja kirjaani ja odottaisi, kunnes olisin valmis kirjoineni. Ja kun sitte olen valmis, on hän naurava kirkkaasti ja puheleva häistä. Ja täällä Aulangolla, täällä tulemme viettämään häitämme. Toden totta, semmoiset pidämme, ne kannattavat vaivan. Ja nyt menen kohta ja kysyn häneltä, onko se hänelle mieleen."
Ja semmoisenaan kuin oli… takin oli hän jo ennättänyt riisua… lähti hän ihan arvelematta valkeissa paidanhihoissaan ja ihan suur'suuntaisen suunnitelmansa valtaamana tuvasta välikön poikki kammariin, jossa Lisbeth Junker nukkui, ja eroitti valuisen syysyön hämärässä hänen vuoteensa ikkunan lähellä, nyt häntä sentään rupesi hiukan epäilyttämään ja hän läheni hiipien. Lisbeth ei liikahtanutkaan, katseli vaan hämmästyneenä häntä. "Sinäkö se olet, Jürgen? Tule tänne!" Hän otti hänen kätensä, teki hiukan sijaa hänelle ja veti hänet alas vuoteen reunalle. "Mitä sinulla vielä oli asiaa?"
Jörn istahti hiukan kankeana ja selitti sitte vakaana hänelle suunnitelmansa, joutui välistä hämilleen ja välistä vilkastui taas ja teki suuren kädenliikkeen. "Ja nyt on vaan kysymys siitä, otatko todella minut ja suostutko odottamaan vielä pari vuotta."
Lisbeth sanoi: "Tule lähemmäksi minua tänne; sitte vastaan."
Kun hän tottelevasti kumartui Lisbethiä kohden, kietoi tämä käsivartensa hänen kaulansa ympärille, hyväili ja suuteli häntä ja puhella tokelteli: "Sinä vanha, kummallinen Jörn Uhl, sinä lueksijatalonpoika… kaikkihan tuo on ihan yhdentekevää! Voi sinua, tuhma Hannu… kun vaan tiedän, että sinä pidät minusta. Tule lähemmäksi Jörn! Suutele minua! Minä rukoilen, että sinä suutelisit minua. Ja minähän olen ylpeä ja kylmä! Näetkö nyt, kuinka ylpeä olen?"
Jörn Uhl oli jäykennyt hämmästyksestä. Tuhma Jörn Uhl. Hän istui vuoteen reunalla ja silitti hänen poskiaan ja hiuksiaan ja katseli häntä hänen kuumiin kauneisiin kasvoihinsa ja puhua kangerti: "Että… että… sinä… rakastat noin… minua… Minä… olen pesevä seitsemän kertaa päivässä käteni. Ja sinun… sinun pitää aina sanoa minulle, kuinka ja millä tapaa minun pitää käyttäytyä. Minä teen kaiken tuhmasti."