KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Mitä meillä enää on suurtakaan kerrottavaa Jörn Uhlista? Taikka kuinka kauas seuraamme vielä hänen elämäänsä? Emmekö ole käyskelleet hänen elämänsä lävitse, kuten käyskelee yksikseen rauhaista yksinkertaista kylänkirkkoa, ja katselee kaikkea ja astelee hiljaa ja varovasti ja istahtaa vielä hetkeksi jollekin istuimelle vastapäätä alttaria?
Tai mitä puuttuu Jörn Uhlilta vielä?
Mitä voi Hannoverin kaunis kaupunki korkeakouluineen enää muuttaa hänessä? Se voi opettaa hänelle, kuinka voi hyvää ryhtiä säilyttäen pujotella ihmisten välitse kaduilla ja kuinka perustetaan savitehtaita ja kuinka sulkuja ja rautateitä rakennetaan. Mutta enempää ei. Hänen sisintä olentoansa, hänen luonteensa ydintä ei enää voi muuttaa. Se onkin hyvä niineen. Sillä mitä voi ihmiseltä enempää vaatia, kuin että hän nöyränä kunnioittaa ihmisolemisen ja koko maailman hyvää salaisuutta, ja iloitsee kaikesta hyvästä ja luottaa siihen?
Siellä seisoo Jörn Uhl keskellä aseman touhua ja sanoo par'aikaa jäähyväisiään kymmenkunnalle toverilleen. Eräs reipas saksalais-amerikalainen, jonka isänsä, joka on Buffalossa nahkurina, oli lähettänyt valtameren ylitse, pitää hyvästijättöpuhetta. Toisella kädellään pitää hän päällysnuttuaan kiinni, on nimittäin kylmä sumuinen marraskuun ilma ja asemahuoneessa kova veto; toista kättänsä oijentaa hän poismatkustavaa kohden.
"Jürgen Uhl, maavouti Wentorffista… muistelen tänä hetkenä sitä aamua, jolloin ensi kertaa astuit piirustussaliin. Selkäsi oli kumarassa, ikäänkuin olisit kantanut säkkiä, kätesi olivat känsäiset ja silmäsi nälkäiset. Sinä astuit vilpittömänä luoksemme, annoit jokaiselle järjestään kovettuneen kätesi ja sanoit lyhyesti, kuka olit, mistä tulit ja mitä halusit. Siitä hetkestä asti pidimme sinusta.
"Otimme sinut keskellemme ja varjelimme sinua; huomasimme nimittäin kohta että sinä olit vaarassa saada kolauksia. Me vuokrasimme huoneen sinulle, ostimme liinavaatteita sinulle, saimme sinut lähettämään pitkävartiset rasvanahkaiset saappaasi takaisin Aulangolle ja kiskoimme sinut irti kirjojen äärestä, kun pureuduit kiinni niihin kuin näätä tarikonkahvaan.
"Mutta kun me siten hääräilimme kanssasi ja suojelimme sinua… oh, me sinua!… niin huomasimme pian, mitä sinussa oli, että sinä olit noiden miesten täys'verinen jälkeläinen, jotka ominpäin tutkivat merta ja maata ja tähtiä, ja jotka rakensivat sulkuja, jotka pitivät, ja laivoja, jotka kestivät Pohjanmeren myrskyissä, ja jotka pusersivat huulensa yhteen, kunnes ne nitistyivät kapeiksi, ja jotka uteliaisuudesta ja kunnioituksesta rakensivat itselleen maailmankatsomuksen, jonka avulla vakava ihminen kylläkin tulee toimeen. Me hääräilimme vielä, Jörn Uhl, sinua 'suojellaksemme', ja saadaksemme sinuun hiukan kaupunkilaismaista herrasleimaa, kun jo havaitsimme istuvamme jalkojesi edessä ja kuuntelevamme sinua. Järjen puolesta olit sinä kymmentä vuotta meitä kehittyneempi, vakavuuden ja kokemusten puolesta kaksikymmentä. Siitä huolimatta olet aina kohdellut meitä kuin vertaisiasi: olet suopeana katsellut tuhmuuksiamme, monen niistä olet saanut estetyksikin; olet kuunnellut meidän kokemuksiamme ja olet laajentanutkin niitä jollakin valaisevalla sanalla. Lyhyesti, sinä olet ollut meidän maavoutimme, Jürgen Uhl, meidän kuninkaamme."
Silloin tunkihe esiin nuorin joukosta, erään papin poika Eteläsaksasta. "Kuulesta Dick", sanoi hän, "mitä tuommoista viitsit jaaritella! Tiedäthän, ett'ei Jürgen ilkeä kuunnella tuommoisia mairitteluja! Ja millä oikeudella ylialaan puhut meidän kaikkien puolesta?"
"Hiljaa nyt", sanoi Jörn Uhl ja katsahti piirustussalitovereihinsa jokaiseen vuoronperään. "Tiedätte, että pitkät ajat olen elänyt yksikseni ja huolien rasittamana. Sekä luontaisesta taipumuksestani että kovien kokemusten vaikutuksesta olen raskasluonteinen ihminen, jonka täytyy noutaa jokainen sanansa ja jokainen liikuntonsa rämisevin sankoin ja köysin syvältä syvyydestä. Jo kotonani oli ympärilläni ystävällisiä ihmisiä, jotka koettivat rohkaista ja reipastuttaa mieltäni: olettehan lukeneet Fiete Kreyn kirjeitä minulle, eikä Thiess Thiesseninkään nimi ole teille outo, Heim Heiderieteristä olen kertonut teille, ja tyttöni terveydeksi olette juoneet useammin, kuin oli teille itsellenne terveydeksi. Tätä rohkaisua, jonka nämä olivat alkaneet, olette te jatkaneet ja se olikin hyvin tarpeen. Jos te alussa olisitte tehneet pilaa minusta ja kummastelleet minua, ja olisitte pysytelleet etäällä minusta, silloin olisin jäänyt yksikseni, sillä toista kertaa en olisi ojentanut kättäni teille. Mutta nyt olitte te kohta ystävälliset ja omaiset kohtaani, te nuoret, ja siitä kiitän teitä!"
Juna oli lähdössään, ja Jörn Uhl astui vaunuun. Nuorin joukosta, tuo papinpoika kantoi sisään hänen matkalaukkunsa, ja sanoi siinä ohitse hipaissessaan hänelle: "Äiti kirjoitti ja lähetti sinulle terveiset."
Hän oli tullut eroitetuksi lyseosta, ja vuoden verran oli kohtalonsa häilynyt sen vaiheilla, tulisiko vielä lisään yksi hunningolle joutunut papinpoika, vai ei. Oli ollut pahoja kohtauksia siellä pappilassa ihanan Mainin varrella, oli ollut aviopuolisoidenkin kesken. Äiti oli sanonut: "Talossamme on rukoiltu liika paljon, ja pidetty muuta semmoista ulkohurskasta menoa, semmoinen ei maistu reippaalle nuorukaiselle. Nyt heittää hän tuon ulkonaisen kuoren mukana, joka on käynyt hänelle vastenmieliseksi, myöskin sen, joka on hyvää ja iäistä: rakkauden ja uskollisuuden." Ja isä oli vastannut: "Saatat olla oikeassa. Me papit joudumme helposti siihen vaaraan, josta puhut. Uskonto on hieno, hellävaroen käsiteltävä asia ja kostaa helposti sille, jonka tehtävänä on viranpuolesta käsitellä sitä. Mutta jos ajattelit siten, olisi sinun pitänyt puhua siitä minulle. Sen sijaan olet selkäni takana antanut hänelle rahoista, jotka olit saanut kokoon kanatarhasta, ja hän vuorostaan on toimittanut ne tuolle pyylevälle kapakoitsijalle, tuolle joka elää laiskana loisena toisten ahkerain kustannuksella.".. Sitte oli hän lähetetty piirustuskouluun ja oli siellä joutunut tuon kapeakasvoisen friesiläisen talonpojan käsiin, joka puski päätänsä tieteihin sitkeällä itsenäisyydellä kuin härkä pilttuun seinään. Ja vähitellen varmeni hän elämänkäsityksensä hämmingistä ja humusta. Jörn Uhl oli voinut kirjoittaa isälle kirjeen, joka lupasi hyvää, siihen oli tullut äidiltä kyynelten kostuttama vastaus. Vielä on verensä kyllä hieman levoton. Myöhemmin työskentelee hän jonkun vuoden Holsteinissa Jörn Uhlin johdolla. Sitte lähtee hän ulkomaille. Tietysti. Täytyyhän hänen saada vakuus siitä että maa todella on pyöreä. Mutta hän on lähtevä maastaan semmoisena, joka on tuottava kunniaa sille.
Siitä nämä äidin terveiset.
Nyt lähtee juna liikkeelle. Tuuli puuskuu ikkunoita vastaan, suuria vesikarpaloita lyö ruutuihin. Ohitse liitävän savun takaa häämöttävät talot ja kylät, kankaat ja metsät epäselvinä harmaasta sadesumeesta. On ilma semmoinen, jolloin tuntuu ylen joutavalta kaikellainen tulevaisuuden suunnitteleminen ja ylipäätään kaikkikin toimiminen; sillä eihän näytä olevan mitään toiveita siitä, että sade koskaan taukoaisi tai että itse aurinkokin vielä joskus loistaisi taas.
Mutta Jörn Uhl tuntee tuon tuulen ja tuon sateen. Usein on se valellut Uhlin peltoja, sillä välin kun hän auransa takana on astellut vakoa ylös, vakoa alas. Hän tietää että täytyy kyntää, kyntää, täytyy huonollakin ilmalla ja odottaa kärsivällisesti vaan, aurinko pilkistää kyllä aikanaan esiin. Niinpä istuu hän käsi polvella ja katselee valuvia pisaroita ja mukana liitävää sumumaailmaa, ja ajattelee milloin Wentorffilaista nuoruuttaan, milloin Fiete Kreytä, milloin nahkuria Buffalossa, milloin Wieten Penniä, joka valkeahiuksisena ja kumaraharteisena istua kyyröttää Aulangolla takan ääressä, milloin taas sotaveikkonsa savikaivoksia. Sieltä on hän nyt ensiksi saava työtä ja leivän. Lopulta jäävät ajatuksensa Lisbeth Junkeriin ja omaan poikaansa, joka nyt jo kaksi vuotta on ollut hänen luonaan hänen kotonaan, syönyt hänen pöytänsä ääressä ja nukkunut hänen vuoteensa vieressä. Mutta kun ajatuksensa kauan ovat liikkuneet siinä, lentää mielensä ylitse varjo, hän on johtunut ajattelemaan sisartansa Elsbeä.
Hampurissa lähti hän kiireesti tekemään matkaa läpi koko puolen kaupunkia. Useat kerrat täytyi hänen kysyä tietä. Lopulta rupesivat paikat tuntumaan hänestä tutuilta, sitäpaitsi joutui hän erääseen koulupoika parveen. Ja aivan oikein näkyi tuossa tädin puodinikkuna: Ellin Walterin kirjoitus- ja kouluvihkoja. Hän seisahti hetkeksi: ajatuksensa olivat niin kuohuksissa. Mutta kun hän huomasi, kuinka parvi pikkumiehiä rohkeasti taivalsi sisään, lähti hän heidän mukanaan.
Lisbeth seisoi tiskin takana ja nosti syrjään muutamia laatikkoja, eikä katsahtanut ylös, vaan sanoi hienoon hillittyyn tapaansa armaalla kirkkaalla äänellään: "Odottakaa hiukan, olkaa hyvä."
"Pyydän", vastasi Jörn, "toimittakaa ensin näiden herrojen asiat."
Silloin hellitti Lisbeth laatikoistaan, oijensi tiskin ylitse kätensä hänelle, punastui, oli ihmeissään ja kummissaan ja sanoi: "Lapsi tulee kohta koulusta… Mitä sinä haluat? Kahdenkymmenen pfennigin edestä teräskyniä? Imupaperia? Täss' on. Maksaa voit huomenna. Vesiviivoitettu vihko? Älä töhrää niin vihkojasi! Lapset, nyt minulla ei ole aikaa, nyt minulla on korkeita vieraita. Katsokaas vaan: tuo iso mies on leikkinyt minun kanssani, kun olin niin pieni vielä kuin te… No, nyt, Jürgen, nyt olemme yksin. Täti on päivällislevolla… Laske laukkusi tähän. Kuule… Jörn… älä noin. Ah, Jörn… ole hiljempaa… Ah, mitä sinä puhut!"
"Nyt on lettisi auennut!"
"Ja… oi, Jörn!… Elsbe on kirjoittanut! Jörn! Elsbe on kirjoittanut Aulangolle. Hän palaa Amerikasta takaisin. Thiess on täällä jo odottamassa, hän asuu vanhassa huoneessaan ja juoksee jokaista laivaa vastaan, joka tulee sieltäpäin. Hellitä nyt, Jörn!… Minä kuulen hänen askelensa… Näetkös, tuossa on pikku poikamme!"
"Isä pojani! Melkein olin säikähtyä. Sinäkö se olet?"
"Minä, minä!" puheli Jörn Uhl, oli polvillaan jo, ja silitteli lastaan hänen valkeille hiuksilleen ja katseli häntä hänen kirkkaihin silmiinsä.
"Mutta oikein totta, isä! Mutta mitä sanot siitä, että käyn täällä koulussa! Lisbeth on vienyt minut sinne vaan! Sieltä minä nyt juuri tulen!… Jäätkö nyt meidän kanssamme?"
"Kyllä… ainaiseksi."
"Kuinka partasi on vaalea, isä. Ihan kuin ruis, joka meillä oli
Ringelshörnin alla. Muistatko vielä?… Isä, menemmekö Uhliin taikka
Thiessin luokse? Lisbeth sanoo että Thiessin."
"Uhl ei ole enää meidän; käväisemme nyt ensiksi Aulangolla. Kuule
Lisbeth… kerro sinä se hänelle… en ymmärrä, kuinka alottaisin."
Silloin polvistui Lisbeth Junkerkin pikku pojan eteen, ja sanoi hymyssä suin: "Kuule prinssini… tiedätkö mitä? Minäkin tulisin mielelläni teidän kanssanne Aulangolle; mutta kuule, tulen ainoastaan yhdellä ehdolla. En kuulisi mielelläni, että sinä sanot minulle 'Lisbeth', olisi hauskempi jos sinä sanoisit minua 'äidiksi'. Ja isäsi… hänen pitää kutsua minua 'rakkaaksi vaimokseen'. Suostutteko siihen. Muuten en lähde kanssanne."
Silloin vilautti pikkumies kerran veitikkasilmiään, jotka hänellä oli perintönä Lena Tarnilta, Ja katsahti isäänsä. "Mitäs teemme, isä? Suostummeko?… No, tulehan sitte!"
Ja hän kietoi kätensä äitinsä kaulalle.
* * * * *
Viiskymmentä mustevaa pölyistä souvaria näki kohtauksen ja kertoi siitä vaimoilleen kotona. He olivat tulleet laivoilta ja menivät rantakaijia pitkin päivälliselleen. Jokaisella oli juoma-astiansa mukanaan ja jokaisella oli kiire. Silloin läheni heitä vastaan kivihiililaiturilta käsin, jolle, kuten kaikki tietävät, Burgista ja Kudenista tulevat turvejahdit laskevat, pienenläntä mies, jonka useimmat heistä jo monet vuodet olivat aika-ajoin nähneet kuljeksivan satamakatuja. Mies kantoi selässään turvesäkkiä ja kävi kumarassa, hän oli kapea- ja ruskeakasvoinen, silmänsä pirteät ja vikkelät, ne vilahtelivat ja etsivät ihmisjoukon välitse, kuin pääskyset, jotka lentelevät puutarhassa puiden välitse. Ja yht'äkkiä keksivät ne jonkun.
Nyt ei hän väittänyt mistään. Hän laski säkkinsä sivulleen maahan ja huusi kimakasti ja valittavasti: "Fiete! Fieteni! Fiete Krey! Kuule nyt!… Mies tuolla! Tuo tuolla harmaassa sadetakissa!"
Siinäkös hälinää nousi, pysähdyttiin, juostiin ja naurettiin. Useat rupesivat avuliaiksi.
"Kuulehan, Fiete! No, Fiete! Fiete Krey, käännyhän nyt? kuule! Tule kantamaan ukon turvesäkkiä!"
Silloin kääntyi mies, joka oli harmaassa sadetakissa ja näki kummakseen kaikkien nauraen katsovan häneen, "Oletteko te menettäneet järkenne", sanoi hän, "vai olenko minä?"
"Tänne Fiete! Siristä nyt vähän paremmin silmiäsi! Vanhus tuossa turvesäkkineen!"
Tuo sana "turvesäkki" lensi kuin pelastava köysi Fiete Kreyn sielulle ja hän tarttui siihen. Silmänsä harhailivat joukkoa ja keksivät tuon pienen miehen, joka toisella kädellään piti turvesäkistä, jota pari katupoikaa tempoi ja kiskoi toisesta päästä, ja kurotti toista kättään häntä kohden, ikäänkuin yrittäisi tarttua häneen. Sanaakaan ei Aulangon isäntä enää saanut suustaan.
Silloin juoksi Fiete Krey hänen luokseen. Hänkään ei välittänyt ympäristöstä. Ei, ei välittänyt mitään. Hän silitti tutisevan vanhuksen poskia, nosti hänen hattunsa kadulta, jonne se oli vierähtänyt ja pani päähän, ja ravisteli yhtä mittaa päätään. "Oi sinua, vanhaa Thiess-hupakkoa! Että juuri osasit nähdä minut! Etkö saa käydyksi? Lamasiko tämä polvesi? Tule, istu tähän säkille!" Hän käännähti ympäri ja rupesi puhumaan väkijoukolle, joka oli tunkeutunut ympärille. "Gentlemen", alkoi hän, "tämä on Thiess Thiessen, turveisäntä nummella, numero kahdeksan, ja kiperäksi ja kieräksi kuivettuneen turvemättään näköinen hän onkin tällä haavaa. Minä taas olen Fiete Krey, kuten jo tiedätte. Nuorena poikana olin minä kauppa-asioissa hänen kanssaan, kun koiravaljakkoineni toin taloonsa harjaksia ja vispilöitä, bush and grease. Näistä tervehdyksistä heräsi ystävyys, joka, kuten näette, ei ole ruostunut, vaikka olenkin jo viistoista vuotta ollut tuolla puolen valtameren. Jos nämä tosiasiat riittävät teille, niin ei meillä ole mitään vastaansanomista siihen, että nyt lähdette päivällisvatienne ääreen… Joko jaksat käydä, Thiess?… Vai et vielä, ukkoseni?… Istutaan sitte tuokio vielä. Emme me almuja kokoo. Jääkää sen puolesta vaan rauhassa seisomaan ja katselemaan meitä."
Hän istui turvesäkin toiseen päähän, ja väkijoukko rupesi hajaumaan.
"Fiete, toitko hänet mukanasi?"
"Ääh, nyt olin taas ihan tollo, Thiess!"
"Kuinka niin, poikaseni."
"Näin hänet laivalla. Yht'äkkiä näin hänet. Hän matkusti kannella, ei ottanut vastaan kojua."
"Onko hän yksin?"
"Hänellä on mukanaan tyttö, pieni kuus'vuotias lapsi, yhtä pieni ja tumma ja laiha ja arka kuin hän itsekin."
"Jumalani! Jumalani!… Missä hän on? Missä hän sinulla on?"
Silloin löi Fiete Krey nyrkillään turvesäkille ja sanoi: "Kun laskimme maihin, vilkkuilin silmilläni joka taholle. Joka taholle, sanon. Tuo on kuin noiduttua meillä Kreijeillä. Silloin kadotin hänet näkyvistäni. Hän on pujahtanut jonnekin pois."
Thiess Thiessen hypähti ylös. Hän suoristi polvensa, niin huonosti kuin se sitte kävikin. Ihan silmänräpäyksessä nousi hän. "Menemme etsimään häntä kohta… etsimme koko yön. Koko yön. Käydään yömajoissa ja poliisikonttooreissa. Pieni tyttö pienen lapsen kanssa."
Fiete Krey viskasi säkin olalleen ja sanoi alakuloisena: "Vaikeaksi tulee löytää häntä täältä. Hän lupasi minulle tulla kanssani Aulangolle. Siitä riippuu kaikki toivomme."