KAHDESKYMMENBSKAHDEKSAS LUKU.
Jörn ja Lisbeth käyskelivät metsänrantaa. He olivat käyneet kaupungissa katsomassa asuntoa itselleen, ja ostamassa huonekaluja. Toisena joulupäivänä aikoivat he Aulangolla viettää vaatimattomat häänsä ja samana päivänä vielä matkustaa kaupunkiin.
Lisbeth kävi niin lähellä Jörniä, että tämä takertui hänen pukunsa liepeihin, jotka liehuivat kiivaasta käynnistä.
"Eipä puutu suuria", sanoi Jörn, "ett'en liukastu. Lumi on siksi sileätä." Hän pakoitti Lisbethin astumaan hiljempaa.
Lisbeth nauroi. "Kuule", sanoi hän ja vetäytyi taas häntä lähelle:
"Olen niin onnellinen." "Sehän on luonnollista", vastasi Jörn.
"Kuinka niin luonnollista."
"Oh", sanoi hän, ja katsahti veitikkamaisesti Lisbethiin. "Onhan kohta joulu-aatto. Ja kaikki lapsethan iloitsevat joulukuusesta."
"Ah", sanoi Lisbeth ja puristi hänen käsivarttaan. "Kuinka luulet, tulemmeko onnellisiksi keskenämme ja pysymmekö onnellisina?"
"Ihan varmaan!" vastasi Jörn. "Näethän, me molemmat, me tiedämme jo naimisiin mennessämme ett'ei toinen ole mikään pyhimys, ja aiomme kumpikin jättää toisemme laatuisekseen. Se on tehnyt onnettomaksi monta avioliittoa, että toinen vaatii ja pakottaa toista ajattelemaan ja tekemään aivan samaa kuin hän itsekin. Minusta pitäisi päinvastoin vahvistaa ja rohkaista toista siinä, mitä hän on, ellei se ole ihan aivan tuhmaa, ja siten saada rinnalleen ainakin täydellinen ihminen, todellinen täydellinen ihminen. Mitenkä he taas väittävätkään? Että aviopuolisoiden tulee olla kuin tammi ja muratti? Kuin kahvikuppi ja lautanen vai? Tai kuten sänky ja sängynpohja? Miten typerää! Semmoiset heidän pitää olla kuin pari samallaista hyvää puuta. Ainoastaan että miehen pitää seistä tuulen puolella. Siinä piilee koko autuus."
"Kuinka järkevästi puhut siitä!"
"Niinhän, minä olen koettanut sitä jo Lena Tarnin kanssa. Hän oli oikea rautapää. Ja minä myöskin. Ja mukavasti se sujui."
Vaieten muistelivat he vainajaa.
"Hän oli siihen aikaan kuin luotu minua varten", sanoi Jörn Uhl ajatustensa valtaamana. "Hän oli nuori ja reipas ja aina uskalias. Mitään oppineen vikaa ei hänessä ollut. Kirjat eivät laisinkaan huvittaneet häntä. Hän ei vilkaissut edes sanomalehtiin. Hän nauroi vaan ja sanoi: lukemisesta oli hän kerta kaikkiaan selviytynyt koulussa. Melkein samalla tapaa kuin on selviytynyt maitohampaistaan. Omituisen hupainen ja lystinkurinen ihmislapsi hän oli. Kun muistelen nyt hänen oloaan ja eloaan, tulevat mieleeni aina Wietenin sadut, Hän oli kuin kasvanut maasta, oli kuin nuori, kaunis ja voimakas puu, joka puhelee viisauksia tuulen ja auringon kanssa, ilman että sentään on päivääkään istunut koulupenkillä."
"Millainen hän muutoin oli? Minä tarkoitan vaimona."
"Niin… sinä tarkoitat… niin, ihan kuin luonnonlapsi. Oli aikoja, jolloin hän ihan huusi rakkauden perään, ja oli toisia, jolloin hän ylenkatsoi semmoista."
Lisbeth otti häntä käsivarresta ja sanoi, silmät luotuina maahan: "Minä olen välistä suruissani, kun sinä puhelet noin järkevästi minulle. Kerta, kaksi vuotta sitten, kun kävimme sotaveikkosi luona, olit toisellainen. Mutta pidäthän toki minustakin yhtä paljon, kuin Lena Tarnista?"
Jörn kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet niin lähelle itseään, ett'ei hän voinut liikahtaakaan, ja katsoi häntä sillä tapaa, että hän kätki kasvonsa hänen olkapäätään vastaan.
"Mene kotiin", sanoi Jörn, "ett'et kylmää itseäsi. Käväisen vielä pikimmältään kylässä."
"Menet katsomaan näkyisikö Elsbeä jo. Oi Jumalani, että hän toki tulisi. Minä lähden mukanasi."
Kun he saapuivat kukkulalle, jolta näkee kauas tielle, joka
Hampurista käsin vie Itzehoen kautta rauhaisalle aulangolle, seisoi
Fiete Kreykin siellä — hänkin tähysteli kaukaisuuteen. He eivät
kuitenkaan nähneet mitään ja palasivat kotiin.
* * * * *
He istuivat alakuloisina ja puhelu sujui huonosti. Wieten kutoskeli lapsensukkaa ja pani joka ilta parin pehmeitä lämpimiä vilttitohveleitä uunin taakse. Thiess ripusti suuren messinkisen vuoteenlämmittäjän koukkuun oven viereen. Kukaan ei kysynyt, ketä varten nuo valmistukset tehtiin.
Eräänä iltana keskeytti Lisbeth hiljaisuuden: "Fiete, kerroppas kuinka vaimosi kuoli?"
Fiete Krey havahti uneksumisistaan ja katsoi vuoron perään jokaiseen. Kun hän huomasi Wieteninkin harmaiden silmien olevan suunnattuina häneen, sanoi hän: "Olen jo kummeksinutkin, ettette sitä ole kysyneet. Jos haluatte kuulla sen, — ja luulenpa, että se sopii hyvinkin tässä odotellessamme — niin kerronpa teille miksi ja mistä syystä Trina Kühl, joka oli pien'piikana Uhlilla, kuoli."
"Kuinka hänet menetin? Menetin hänet samalla tapaa, kuin menetin pikku poikana tukun pyykinpitimiä. Näin metsänrannassa erään jäniksenpojan ja unohdin paikalla rattaani ja tavarat, ja läksin käsittämään jänistä metsään. Silloin osui Dieter Krey-vintiö Süderdonnista siihen. Tunnethan hänet, Thiess: hän karsastaa hiukan."
"Aivan totta, hän karsasti", sanoi Thiess. "Hän karsasti vahvasti, Fiete. Sen voit hyvällä omallatunnolla väittää. Hän etsi oikealla silmällään tähtiä ja vasemmalla onkimatoja. Hänellä ei ollut hyvää katsantoa, Fiete"
"Noh niin, tämä osuu ohitse siitä ja ottaa pidintukun rattailta ja vie mennessään. Siten olen useasti menettänyt parhaimman, mitä minulla on ollut, kun minulle yhtäkkiä on sattunut jotain muuta mieleen, joka on saanut pääni kuumaksi. Minä en ole kuten Thiess, joka pitää turvesäkistään, ja huutaa puol'sataa ihmistä avukseen.
"Me olimme, minä ja Trina Kühl eläneet jonkun vuoden yhdessä, lapsettomina. Silloin saimme kirjeen Jasper Kreyltä Wentorffista, että hänen Trina-tätinsä olisi kuollut ja että hän nyt vihdoinkin saisi periä hänet. Silloin jätin vaimoni ja farmini sille hyvälle ja tulin tänne noutaakseni itse nuo tuhat- tai parituhatta markkaa. Pelkäsin nimittäin, ettei Jasper Krey lähettäisikään niitä minulle, vaan tuhlaisi ne, kuten ensi perintönsäkin.
"Vaimoni oli jäänyt yksin yksinäiselle farmille; mutta minä olin jättänyt hänet ja farmin erään nuoren saksalaisen, erään schlesialaisen huostaan, joka omisti naapurifarmin. Hän oli erään lääkärin poika, oli yrittänyt opintielle, mutta oli perinyt äidinpuolelta liika levottoman veren. Tämä oli nimittäin erään saksalaisen löytöretkeilijän tytär, ja oli, kun äitinsä vielä kantoi häntä sydämensä alla, saanut vanhempiensa kanssa matkustaa monta sataa penikulmaa Indiassa ja Austraaliassa. Se vaikutti sen, ettei hän jälkeenpäin elämässään saanut missään lepoa. Kun hän Schlesiassa oli tullut lääkärin rouvaksi, teki hän sisäisen levottomuutensa pakoittamana suvet ja talvet viikkoja kestäviä pitkiä kävelyretkiä kylästä kylään. Tämä levoton matkailuhalu on, vaikkakin lievemmässä muodossa, periytynyt kaikille hänen lapsilleen; nämä ovat kaikki, kun vaan kynsille ovat kyenneet, järjestään lähteneet kotoaan vieraisiin maihin. Yksi näistä lapsista oli siis tullut Ameriikkaankin ja oli sattunut naapuriksemme. Hän oli rehellinen, järkevä mies. Hänen älykkyytensä oli meille, yksinäisiä kun olimme, huviksi ja useasti hyödyksikin, hänen suoruutensa vaikutti, että rupesimme pitämään hänestä.
"Usein iltaisin tulimme yhteen. Silloin pelasimme aluksi hiukan korttia. Se rupesi pian sentään pitkästyttämään minua, minä luin englanninkielisiä sanomalehtiä, joita hänellä oli mukanaan: minähän tahdoin perehtyä maan kieleen, minähän kun aioin rikastua maassa. Rutiköyhäksi minä siellä tulin.
"Sillä välin kun luin siinä, ja aina joukkoon kysyin jonkun sanan merkitystä, jota en ymmärtänyt ja olin hyvilläni, kun he niin hyvässä sovussa pelasivat siinä, tai ystävällisesti juttelivat keskenään, jolloin aina kuuli Trina Kühlin sekoittavan alasaksalaisia sutkauksiaan englanninkieleensä, kuten naurisviipaleita papusylttiin. Se oli kaikki minulle mieleen ja olin hyvilläni siitä, sillä seurustelusta naapurini kanssa oli minulle suurta hyötyä. Hänellä oli erityinen kyky mukautua ja tutustua maan tapoihin, hän kotiutui puolessa vuodessa paremmin oloihin kuin moni kahdessakymmenessä. Sitte pidin siitäkin, että vaimolleni oli hänestä jotakin hupia, hän oli nimittäin aiemmin jo useasti valittanut: 'Sinä olet niin ikävä. Kerrohan edes jotain!' Ja jos minä sitte kerroin jotakin, ei se laisinkaan huvittanut häntä: 'Sinä et osaa kertoa'. Viimein huomasin kerta, että hän oli erinomaisen hellä kohtaani, kun naapurimme taas oli käynyt illalla meillä. Hän oli muutoin hieman kylmäkiskoinen minulle, ja välistä näytti hän tuntevan suorastaan vastenmielisyyttä kohtaani, niin että olin joskus puolin leikillä puolin tosissakin sanonut: 'Näyttää, kuin et sinä oikein pitäisi minusta'. Siinä oli nyt tapahtunut muutos.
"Nyt siis, kun minä saan Jasper Kreyn kirjeen ja matkustan pois, jäävät nämä kaksi yksin erämaahan. Kuuden penikulman piirissä ympärillä ei ketään kristisielua muuta kuin he kahden ja eräs vanha kuuro ukko, jonka olin hankkinut hoitamaan karjaa. Ja vähitellen, piankin, olivat he päässeet niin pitkälle, että he aamusin toivottivat toisilleen hyvää huomenta pystyttämällä katolle valkean salon: sitenhän kutsutaan Saksassa työväki ruualle pelloilta. Pian pitivät he tyhjänpäiväisenä, että kumpikin söi erikseen. Niinpä meni vaimoni aamupäivisin hänen luokseen ja valmisti hänen ruokansa, sitte söivät he yhdessä ja kohta ruuan jälkeen juoksi vaimoni kotiin. Pian tuli hän joka ilta vaimoni tykö pelaamaan korttia. Pian lakkasivat he pelaamasta korttiakin, ja rupesivat istumaan toisiaan vastapäätä ja koettamaan ottaa toisiaan käsistä, kun naapurini oli sattunut tavoittamaan vaimoni käden, piti hän siitä kuin terävästä miekasta, kun vaimoni taas oli tavoittanut hänen kätensä, oli hän kohta hellittänyt siitä, kuin olisi saanut käteensä hehkuvaa rautaa. Pian olivat he riemulla ja tuskalla havainneet, ett'eivät he voineet olla ilman toisiaan.
"Silloin olivat he saaneet minun kirjeeni siitä, että minun täytyi mukaan sotaretkelle Ranskaan. Siitä päivästä rupesivat he tutkimaan sanomalehdistä, joko sota pian olisi lopussa, olivat ryhtyneet kirjevaihtoon saksalaisen komitean kanssa Newyorkissa ja tiedustelleet, oliko kaatuneiden luettelossa ollut numero kahdeksankymmentäkuusi, Johan Fredrik Krey, sama joka tässä nyt istuu edessänne. Ja kumpikin on kyllä huomannut toisensa toivon: 'Ett'ei hän sentään enää palaisi'. Rupesi vähitellen ilo kääntymään tuskaksi. Olivat puhuneet suhteestaan suoraankin. 'Me rakastamme toisiamme. Mitä pitää meidän nyt tehdä?'
"He päättivät koettaa katkaista kaikki väliltään. Naapurini matkusti muutaman ystävänsä luokse, joka pyydysteli kaloja ja lintuja Michigan järvelle, ja aikoi jäädä sinne siksi, kunnes minä palaisin. Mutta sota venyi pitkällöiseksi. Naapurini näki yhä selvemmin hänet edessään semmoisena kun hän hiljaisin kasvoin istui ikkunassa ja katseli kaukaisuuteen. Sitte rupesi hän varmasti uskomaan, että vaimoni oli suuressa vaarassa ja kutsui ääneen häntä avukseen. Silloin jätti hän ystävänsä ja saapui yöllä vaimoni luokse, ja istui hiljaa hänen ovensa edessä kunnes aamu alkoi valjeta.
"Ja silloin, aamun ensi säteitten sarastaessa, tuli hän, jonka hän luuli olevan omassa huoneessaan, peltojen poikitse hänen omalta huoneeltaan käsin. Kun vaimoni silloin oli nähnyt hänet kynnyksellä istumassa, oli hän rutistanut otsaansa ja tunnustanut, että hän oli nukkunut hänen huoneessaan, hänen villapeittojensa alla. Silloin olivat he astuneet yhdessä sisään ja päättäneet taistella rikosta vastaan, niin kauan kuin voivat, mutta sitte rikkoa; kun minä, Fiete Krey sitte palaisin, maksaisivat he rikoksensa puhtaassa rahassa tuon ankaran sanan mukaisesti: 'Kuolema on synnin palkka'.
"Kun he olivat tehneet tämän päätöksen, saivat he hiukan rauhaa. Ajatus, että me voimme tehdä sen ja voimme jättää sen tekemättä, ajatus, että oli vapaa ja että voi itse määrätä kohtalonsa, teki heidät ylpeiksi. He ovat katsoneet toisiaan silmiin ja nauraneet ja nyökäyttäneet toisilleen päätä, ja ovat iltasin eronneet toisistaan sanoilla: 'Huomenna, jos tahdomme! Huomenna!' Siten olivat he neljä viikkoa hillinneet kuumaa haluaan.
"Silloin palasin minä Saksasta, ja sattui että eräs farmarin poika, jolla oli hyvä hevonen, ennätti ennen minua perille ja toi vaimolleni sanan, että noin runsaan tunnin kuluttua tulisin. Silloin oli heillä kummallakin lyhyt ja tulinen neuvottelu: 'Mitä teemme? Yhden ainoan kerran?' Ja ajan, jonka lintu tarvitsee visertääkseen sanoivat he: 'Tämän ainoan kerran'.
"Mutta yht'äkkiä selkeni heille. Sitä varten olemme niin kauan ja niin uskollisesti taistelleet pahaa vastaan, että voittaisimme sen. 'Tule! Noustaan hevosille. Menemme häntä vastaan. Ja kerromme hänelle vielä tänä iltana kaiken'.
"Niinpä tulivatkin he minua vastaan. Ja illalla, kun itse olin kertonut kaiken kerrottavani, ja kun saatoin naapuriani hänen talolleen, kertoi hän minulle heidän rakkaudestaan, heidän taistelustaan ja voitostaan. En virkannut suuria siihen. Mutta kun olin eronnut hänestä, ja hän oli niin pitkän välimatkan päässä minusta, ettei hän enää voinut kuulla minua, silloin nauroin minä ääneen. Saapuessani vaimoni luoksekin nauroin vielä. Me panimme maata ja hän oli hyvä ja hellä kohtaani ja minulla oli onnellinen yö ja mietin ja nauroin itsekseni: Onnipa tämä oli, Fiete Krey, että näin on käynyt. Väliäpitämättömyys ja uneliaisuus on nyt mennyttä. Nyt sinulla on oivallinen vaimo. Nyt hän on herännyt. Sinun pitää olla kiitollinen naapurillesi.
"Thiess, kuinka tuhma olin! Oh, sinä et ymmärrä tuota! Lisbeth! Fiete Krey, yksi nokkelimpia Kreijejä, oli sillä erää tuhmaa tuhmempi. Eräänä päivänä, kun hän taas oli sylissäni ja suuteli minua tulisesti, melkein kuin mieletönnä, kysyin minä, miksi hän sulki silmänsä niin lujaan: silloin vastasi hän, että hän kaikissa hyväilyissään aina ajatteli sitä toista ja koko rakkaudellaan aina oli hänen luonaan. Minä sain olla siitä pahoillani, tai en, hän ei voinut toisin. Se oli hänen onneton kohtalonsa.
"Silloin selkeni minulle, että nyt oli tilamme huonosti. Neuvottelin tyyneesti hänen kanssaan asemastamme. Kysyin, oliko hän pitänyt minusta silloin, kun tuli vaimokseni. Silloin vastasi hän: hän oli silloin ollut vasta seitsemän-, kahdeksantoista vanha, nuori kokematon tyttö, joka vielä ei tuntenut itseänsä ja elämää. Mitä tietää tuommoinen olento, puolin lapsi vielä sielultaan ja hengeltään, siitä, mikä tulisi olemaan hyvää hänelle, mikä ei, hänen kaikki ominaisuutensa kun kehkenevät ilmi vasta kun hän on kahdenkymmenenviiden? Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että sen, minkä hän oli kokenut, saavat useimmat muutkin kokea, jotka menevät niin nuorina naimisiin kuin hän, useimmille koittaa nimittäin aika, jolloin he osaavat nähdä todellisesti maailmaan ympärillään ja ymmärtävät elämän, ja silloin selkenee hänelle, että tuo tai tuo olisi ollut elämäsi onni ja autuus, eikä tuo, jonka rinnalle tulit sidotuksi, kun vielä et ymmärtänyt mitään.
"Silloin kysyin häneltä: 'Eikö tässä enää voi tulla mitään muutosta? Tuletko rakastamaan häntä niin, että kaikki ajatuksesi ja koko mielesi on häneen kiintynyt?' Hän vastasi siihen: 'Aina kuolemaani saakka. Minä olen luotu häntä varten ja hän minua. Siksi on Jumala saattanutkin meidät yhteen täällä. Sinuakin varten on luultavasti joku olemassa, et ole vaan löytänyt häntä vielä!' Kysyin silloin häneltä: 'Jos nyt kuolisin, niin olisiko se mieleesi?' Hän vastasi: 'Olisi'. Kysyin silloin: 'Etkö siis tunne minua kohtaan mitään? Olenhan sentään aina ollut uskollinen ja hyvä kohtaasi. Lähdithän minun kanssani kodistasi vieraille maille, ja nyt tahtoisit mielelläsi vapautua minusta?' Hän purskahti katkeraan itkuun. Minä taas läksin ulos. Minua kammostutti. Minä ajattelin: tämä ei ole mitään avioelämää enää ja minulle selkeni, että tästä täytyi tulla loppu. Ylpeyteni kyllä kiehahti hereille. Ajattelin: 'Kas tuossa nyt on palkkasi vaivannäöstäsi, uskollisuudestasi ja rakkaudestasi!' Mutta minun piti sentään tunnustaa että hän oli syytön. Hän, ja hänen mukanaan minä olimme joutuneet kohtalon uhreiksi, joka oli vahvempi kuin me molemmat onnettomat ihmisparat.
"Niinpä siis, kertoakseni lyhyesti; minä purasin hampaani yhteen, päästin hänet valjaista ja lähetin erääseen saksalaiseen perheeseen, siksi kunnes avioliittomme tulisi puretuksi. Siellä eli hän sentään enää ainoastaan kolme kuukautta. Sitte syöksyi hän veteen. Eräs iäkäs holsteiniläisvaimo, joka oli kotoisin Nortorffin seuduilta, oli siellä ollut hänen uskottunsa. Joka päivä oli hän hänelle puhunut meistä kummastakin, oli syytellyt itseään ja taas puolustellut ja aina alkanut alusta taas. Tuosta toisesta oli hän sanonut: 'Me kuulumme yhteen. Sydämeni on hänen luonaan päivät ja yöt'. Minusta oli hän sanonut: 'Hän on aina ollut hyvä minulle. Alinomaa näen hänet edessäni, kuinka hän yksin vakaine kasvoineen kuljeksii tyhjässä kodissaan'. Sitte oli hän kirkahtanut: 'Jumala auttakoon minua tässä hädässäni! Mitä pitää minun tehdä!' Lopulta hämmentyi järkensä, kun sitä siten temmottiin kahtaanne.
"Sain tiedon kuolemantapauksesta, ja me molemmat ratsastimme paikalle. Sanaakaan emme vaihtaneet matkalla, joka kesti yhden päivän ja yhden yön. Ruumisarkku oli lyöty kiinni, me emme saaneet nähdä häntä. Arkku oli tehty neljästä jykevästä valkokuusisesta lankunpalasesta, olivat pihalla sahanneet sitä neljä päivää. Erään vehnäpellon kulmaukseen hautasimme hänet, kirkkotarhaa ei siellä nimittäin vielä ollut.
"Tällainen on kertomus Trina Kühlin elämästä. Hän oli pienpiikana Uhlilla. Muistathan vielä Wieten, minkänäköinen hän oli? Te tunsitte hänet kaikki. Sinäkin kai, Lisbeth?"
"Ja omituisinta on tässä", jatkoi Fiete Krey ja tuijotteli otsa runneltuna pöydänkanteen, "että nuo kaksi jalointa asiaa, jotka maailmassa ovat, nuo molemmat ylhäiset ja jalot kuningattaret, uskollisuus ja rakkaus, joutuivat eripuraisuuteen keskenään, vimmoissaan sylkivät toisiaan päin silmiä ja kynsivät toisiaan, ja siten repivät minun suloisen perhoseni, joka juuri sattui liihoittelemaan niiden välillä. Ja mitä pitää ajatella kristillisestä avioliitosta? Pastori sanoi vihkiessään: 'Sitä minkä Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen eroittaman'. Ja siten ajattelimme mekin molemmat. Vilpittömämmällä mielellä ei ole ikinä yksikään ihmispari astunut vihkialttarin eteen. Me olimme kuin kaksi lasta. Kuinka onnettomat ovatkaan ihmiset kuin parhainkin meissä ryhtyy taisteluun parhainta vastaan ja kirskuttelee hampaitaan.
"Kerroin myöhemmin koko jutun eräälle saksalaiselle pastorille, eräälle hienotunteiselle ja mielevälle miehelle — asuin silloin Chicagossa — ja kysyin häneltä, miten hän sen selittäisi. Rehellisenä miehenä tunnusti hän, ett'ei hän osannut sitä selittää; tekisimme sentään parhaasti, kun uskoisimme, että Jumala oli kovan välttämättömyyden pakosta sallinut tämän onnettomuuden tapahtua. Meidän pitäisi uskoa ja luottaa vaan, että oli ystävällistä ja tarkoituksen mukaista se, joka nyt näyttää kamalalta arvoitukselta. Hän oli järkevä hyvänsuopa mies. Hän ei puhunut sillä tapaa, kuin useat muut papit, jotka näyttävät tuntevan jokaisen karjapolun, jota enkelit käyvät, kun ovat toimittamassa Jumalan asioita maan päällä, ja jotka puhuvat kuin olisivat olleet mukana silloin, kun 'aamutähdet luojaansa ylistivät'."
Johan Fredrik Krey Wentorffista vaikeni ja katsoi taaskin ajatuksissaan eteensä. Thiess oli kääntynyt takalta käsin ja istui rinta sisäänpainuneena ja katseli häntä ja näki nyt vanhan ystävänsä otsalla sen kirjoituksen, jonka elämä sille oli kaivertanut siitä päivästä, kun hän silloin viisitoista vuotta sitten oli istunut hänen rinnallaan rattailla noiden kolmen tammen luona matkalla ulos avaraan maailmaan, rinnallaan tuo soma hoikka tyttönen. Tuota kokeakseenko, olivat he lähteneet ulos maailmalle? Älypää Wieten istui kumaraisena takan ääressä, oli antanut sukankutimensa vaipua syliinsä ja katseli ajattelevan näköisenä eteensä maahan. Hän näki tuon pienen, valkeatukkaisen tytön somine viattomine lapsenkasvoineen seisomassa vierellään Uhlin kyökissä ja ajatteli hänen merkillistä loppuansa. Ja hartaana, ikäänkuin asetetaan valkeaksi hankittua ruumista ruumisarkkuun, liitti hän tämän edellisten elämänsä muistojen joukkoon.
Hän oli viime vuosina muuttunut vielä hiljaisemmaksi. Kun Thiess joskus sanoi hänelle: "Lue edes jotakin, Wieten", saattoi hän vastata: "Olen kokenut niin monellaista, mitä uutta voisin siis enää lukea tai kuulla?" Kun Thiess sanoi: "Kerrohan jotakin Wieten", vastasi hän: "Eihän se kumminkaan ole miksikään hyväksi; me ihmiset emme kumminkaan voi missään muuttaa mitään." Hän istui ja oli mietteissään, kohotti päätään ja katsoi ikkunasta ja lähti ulos. He kolmen sisällä kuulivat hänen hapuilevat askeleensa kovalla kylmällä lumella. He tiesivät ennaltaan, että hän käväisi talon ympäritse ja tähysteli, niin kauas kuin silmänsä kantoivat tähtien valossa, näkyisikö lasta jo. Mutta kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä kukaan kohottanut päätään, kun hän taaskin palasi sisään ja väsyneenä istahti takan ääreen.
Kohdakkoin sen jälkeen lähtivät he levolle. Thiess ja Jörn menivät huoneeseen, jossa yhdessä nukkuivat. "Uneliaisuudesta ei nyt enää ole haittaa, Jörn", sanoi vanhus. "Kun tulin seitsemännellekymmenelle, hävisi se. Nyt rupeaa jo unettomuuskin kiusaamaan. Mene sinä levolle vaan, poikaseni, minä kävelen tässä vielä hiukan edestakaisin."
Thiess Thiesseniä oli vanhetessa yhä pahemmin ja pahemmin ruvennut rasittamaan unettomuus, se rasitti häntä niin että jo paljas alallaan oleminenkin kävi hänelle sietämättömäksi. Seitsenkymmenvuotisena kävi hän puoliöihin tuolla tapaa edestakaisin vuoteen ja ikkunan väliä, jolloin hän aina pysähti hetkeksi ikkunan ääreen ja tähysteli ulos yöhön. Näinä kolmena viikkona ennen joulua sai tämä iltainen käveleminen ja ikkunassa seisoileminen alkunsa.
"Mahtaako hän tulla, Jörn? Ell'ei hän jouluaatoksikaan tule, sitte ei hän tule ollenkaan."
"Ja jos hän nyt tulee?!"
Hetken perästä sanoi Thiess: "Siitä en minä vielä viitsi huolehtia… jos hän vaan tulee… Kuuletko? Siellä nousee itätuuli! Jos hän nyt on matkalla: lapsi, lapsi parka."
Jörn Uhl seisoi toisessa ikkunassa ja sanoi: "Aiemmin, kun vielä olin sangen nuori, luulin minä, että ihmistä voisi kohdata ainoastaan kahdenlaatuisia asioita, semmoisia, joita voi taivuttaa ja semmoisia, jotka voi murtaa. Sittemmin, noina suruisina vuosina, olen oppinut tuntemaan, että niitä voi löytyä kolmannenkin laatuisia. Ne seisovat hetken taikka vuosikausia ihmisen edessä ikäänkuin julma musta ja kamala hirviö, joka par'aikaa kohottaa peloittavaa käpäläänsä, jossa kuolleet valkeat kynnet välähtelevät. Minkä taitaa ihminen sille? Taivuttaa se syrjäänkö, mielistellä sitä, valhetella? Turhaa vaivaa. Siinä seisoo se vaan, ihan edessäsi! Ja se on mielipuoli, Thiess! Sillä ei ole järkeä, se on kamala kammottava olento. Käydäkö käsiksi siihen ja hyökätä sen kimppuun? Turhaa vaivaa: se on paljon vahvempi kuin sinä. Niinpä… mitä jää siis enää tehtäväksi tuommoista hirviötä, tuommoista maahanmasentavaa kohtaloa vastaan? Ainoastaan yksi mahdollisuus jää. Täytyy sanoa: annatko minun kuolla vai elää, tuhootko minut ja kaiken, joka on rakasta minulle, vai et, hämmennätkö iäisellä uhkaamisellasi ja kurotetulla käpälälläsi järkeni, vai et, tee kuinka itse ikinä mielit, mutta sen sanon sinulle: kumpikin tapahtuu Jumalan tahdosta, josta minä varmasti uskon, että hänen asiansa — se tahtoo sanoa: hyvyys — on voittava minussa ja kaikkialla. Näetkös, Thiess, se on kantani nyt tässä Elsbenkin asiassa."
Ukko rupesi taas astelemaan edestakaisin, astui ikkunan ääreen ja katseli kauan ulos. "Jörn", sanoi hän matalaan, "uskotko sitte ihan varmasti, että kaikella, mikä tapahtuukin, kaikella silläkin suruisalla, mitä sinä ja minä olemme saaneet kokea, kaikella sillä, jota Wieten Penn nuoruudessaan on saanut elää ja mitä Fiete Krey on kokenut Trina Kühlin kanssa, kaikella sillä kurjuudella, jonka ovat saaneet aikaan Uhlilla ja sisaresi onnettomuudella, uskotko sinä, että kaikella sillä on ollut hyvä tarkoituksensa; minä tarkoitan, että siinä on ollut järkeä?"
"Thiess", vastasi Jörn… "ell'ei sitä usko, niin mistä sitte saa vakava ajatteleva ihminen rohkeuden elää? Katsos nyt, voihan selvästi huomata, että kaikki luotu on vaivan ja hädän alaista, koko luomakunnassa kuohuu levottomuus kuin kiehuvassa vedessä. Mutta voi selvästi huomata senkin, että on järkeä ja tarkoitusta tuossa kaikessa vaivassa ja levottomuudessa. Paha sortuu vasten tahtoaan ja hyvä kamppailee ja pyrkii vaivalloisesti ylös. On olemassa joku salaperäinen voima, joka alinomaa on toimessa, joka työntää ja toimaa ja koettaa saada järjestystä aikaan kuten paimen koirineen laumansa keskellä. Ja onnellinen se ihminen, joka myrskyn keskitse kuulee paimenen matalan äänen ja jota Isä Jumala itse tukee hänen vaivanalaisessa työssään."
"Kuules nyt!" sanoi Thiess. "Kuuletko?"
"Se on pakkanen, joka paukahtelee saarnissa."
* * * * *
He odottelivat, mutta häntä ei kuulunut. Ja kaikilla oli tunne kuin olisi hän matkalla. Hänen kotiinhalajoitseva sielunsa kurotti käsiään ja tavotti niiden sielujen perään, joita hän rakasti kotona. Hänen sielunsa liikkui jo Aulangolla kaikkia noita entisiä tuttuja teitä, ja sen läsnäolo tuntui jokaiselle, joka asui talossa. Thiess Thiessen meni salaa vilja-aittaan, ja seisoi siellä kauan kovassa pakkasessa ja tähysteli ikkunasta etelää kohden kaukaisuuteen. Vanha Wieten havahti yöllä unestaan: "Hän on sotkeunut syvään hankeen eikä pääse edemmäksi." Jörn Uhl vaipui ajatuksiinsa ja heräsi niistä vavahtaen, kun Lisbeth puhutteli häntä. Fiete Krey oli taaskin matkalla ja kyseli ihmisiltä maantiellä, oliko kukaan nähnyt nuorta, pienen kokoista ja kalpeata naista, jolla oli tuuheat tummat hiukset ja joka talutti kädestä pientä lasta. Mutta tyhjin toimin sai hän palata takaisin.
Heidän täytyi siis kai viettää ilotonta joulu-aattoa.
Anna sinä silmiesi välkkeen sammua, Lisbeth Junker! Äläkä oijenna kättäsi kaunista morsiantasi kohden sinä, Jörn Uhl! Thiess Thiessen ja Fiete Krey, te jotka pidätte rattoisasta juttelemisesta, varokaa ett'ette vilkastu!
Laskeutui kylmä sumu, ja veti velton tuulen avulla ohuita harmaita harsojaan maiden ylitse. Aurinko hämärsi taivaalta vaalean sameana pallona, joka näytti suurelta kuin joku talo. Ja ohitse liihotellessaan jätti sumu jokaiseen puuhun ja jokaiseen pensaaseen siekaleen hataraa harsoaan, kaikki paikat tulivat huurteeseen.
Tuli vielä hiljaisempaa. Nuo tuhannet äänet, elämä, heräntä ja ääntely, jotka muulloin aina täyttävät ilman tässäkin yksinäisyydessä, nekin tuntuivat nyt tauonneilta. Linnut pysyttelivät äänettöminä talojen läheisyydessä, varikset lentelivät äännähtämättä yösijoilleen. Sellaisessa ahdistuksessa ja kummastuksessa oli luonto. Ihmiset, jotka muulloin juuri eivät huomaakkaan sitä alinomaista ääntelyä, joka aina kuuluu luonnon povelta, ihmettelivät nyt, kun se oli tauonnut. Jos kaksi sattui kulkemaan tietä yhdessä, pysähtyivät he, katsahtivat toisiinsa, jäivät seisomaan, kohottivat sormiaan ja sanoivat matalaan: "Mutta kuulehan!"
Kuuset metsänrannassa seisoivat suorina ja hoikkina, ylhäältä alas saakka hopeakirjailluissa harsoissa kuin häihinsä pukeuneet morsiamet ja niiden takana hämärsi kuin valkohuntuisten neitojen hämyisä parvi. Puolin ihanalta näytti niille lumo, puolin kaamealta, ja niin kauan kun päivä vielä hämärsi, näyttivät ne hiljaisessa ihmetyksessä katselevan toisiaan. Mutta kun tuli ilta, silloin sammui ja muuttui kaikki tuo outo ihanuus. Nyt he näkivät toisensa kuolinkauhtanassa, jonka helmoja runsaat pitsit kylmästi ja jäykästi koristivat. Nyt voitti kaameus.
Kylä näytti välkkyvältä ja uudelta, ikäänkuin olisi se laskettu tämän autereisen puhtaan ja valkean laakson keskelle kuin sievä leikkikapine uuteen laatikkoonsa. Näytti kuin ilmestyisi metsästä meren puolelta jättiläishaamuja, jotka istuivat ympärille kukkuloille ja rupesivat leikkimään noilla valkeilla huoneilla ja kauniilla valkeanpuhtoisilla puilla, hämmensivät huoneet sekaisin ja sirottelivat ihmiset sinne tänne, panivat ne parittain ja laskivat lapsia viereen, antoivat niiden vanheta, veivät sitte kirkkotarhalle ja kaivoivat pienen haudan niille valkeaan lumeen. Ja tuota jättien leikkiä kesti jo tuhansia vuosia ja ihmiset kylässä eivät huomanneet sitä.
Eihän sitä enää uskota, kun ei sitä enää nähdäkään. Eikä sitä enää nähdä kun ei enää uskota siihen. Mutta ihmeitä ei silti ole tehty olemattomiksi, vaikka ihmiset sulkevatkin silmänsä lujasti ja sanovat: "En minä mitään näe", tai avaavat ne selkosenselälleen ja sanovat: "Minä näen kaiken."
Silloinhan muinen kerrotaan Betlehemissä olleen enkelin, joka oli näppärä ja vähän liika ripsas suustaan. Se lausui juhlarunon, joka ei oikeastaan kuulunut ohjelmaan, ja hämmensi siten koko ohjelman, kuten kertomuksestakin selvästi käy esiin. Toiset, jotka tulivat jälestä, olivat ylhäisempiä ja puhtaammin taivaallisia, enemmän sitä laatua: jotka eivät nai eivätkä salli naida itseään.
Ne henget, jotka asustavat allamme ja yllämme, ovat vaiteliasta väkeä.
Kuka tietää mitään? Se on Darvinin oppilasten ja Lutherin oppilasten yhteinen synti, että he tietävät liika paljon. He ovat kumpikin olleet läsnä, nuo toiset, kun alkusolut viettivät häitään, nuo toiset taas, kun Jumala oli polvillaan ja surumielisesti hymyillen loi ihmissielun. Me taas, me olemme tuon onnettoman ihmettelevän miehen kannattajia, joka on lausunut: "Ettemme mitään tietää voi, se sydäntämme syö kuin koi." Me ihmettelemme ja kunnioitamme nöyrän uteliaina. Me kerromme siitä, mitä olemme nähneet ja mitä meille on kerrottu, emmekä yritäkkään selittää näkemäämme ja kuulemaamme.
Ihmeellisiä asioita tapahtui tänä jouluaattona, jolloin oli lähellä vaara, että kopean Harro Heinsenin, joka tänä hetkenä arvatenkin juopuneena nojausi jotakin seinämää vastaan Chicagossa, että hänen kovia kokenut vaimonsa vielä ihan kotonsa kynnyksellä, aulankometsän rantamalla, oli eksyä kodistaan.
Hän oli jo kerran mennyt kotiseutunsa ohitse, ei ollut tahtonut nähdä Aulankoa ja sen asujamia, oli mennyt ylös Schleswigiin löytääkseen toimeentulonsa siellä ja oli siellä saanut kokea viimeisen pettymyksensä. Silloin murtui hänen viimeinenkin rohkeutensa. Hän palasi lapsineen etelää kohden, tuli Friedrichstadt'issa Eiderin ylitse, kulki loputtomia autioita teitä, kulki, taluttaen lastaan kädestä lumisia kyliä, aikomatta palata kotiinsa, mutta teki sen sentään sisäisten umeiden unien vetämänä ja pakoittamana. Uupuneilla puolisulkeuneilla silmillään näki hän aina elävästi edessään Aulangon ja ihmiset jotka asuivat siellä: hänen täytyi kulkea niitä kohden.
Hämärä laskeutui maille ja iltausvat leijailivat lähemmäksi raskaissa hauraissa ryhmissä ja rakensivat lisään ihmeitä valkeaan kuolleeseen maailmaan. Yksityisiä tähtiä tuikahti kuin vihastuksissaan läpi sumeen, maiden ylitse levitäiksi kylmää sinervää valoheijaa.
"Onko sinne pitkä matka vielä, äiti?"
"Ei ole, lapseni."
"Istutaanko tähän? Minun jalkani sattuvat niin."
"Emme, sitä ei saa tehdä. Näetkö valoa tuolla? Sinne me menemme."
"Asuuko siellä hyviä ihmisiä?"
"Asuu… siellä asuu hyviä ihmisiä… Minä en voi. Minä en voi mennä heidän luokseen. Minne pitää minun mennä lapsineni?"
Silloin tuli heitä vastaan tietä muuan mies ja kysyi käydessään:
"Minne nyt vielä näin myöhään, vaimoseni?"
"Minä… minä aion pitkälle vielä."
Mies astui lähemmäksi. "O", sanoi hän, "sinähän olet Greta Thiessenin tytär ja Jörn Uhlin sisar. Nepä tulevat iloisiksi, kun tulet: he ovat etsineet sinua kaikkialta."
Hän ei vastannut mitään. Hän ajatteli: "Pääsen kai erilleen hänestä vielä", ja lähti hänen mukanaan.
"Tule nyt", sanoi mies, "tästä vie oikotie. Etkö tunne tietä Odelkrugin kautta. Olet varmasti sentään monta kertaa kulkenut sitä, kun vielä olit lapsi."
He astuivat hitaasti ja vaivalloisesti miehen rinnalla.
"Lapsi on väsynyt", sanoi mies. "Tule tänne, pikkuseni. No! Älä pelkää nyt, minä kannan sinut. Kuinka iloiseksi Jörn Uhl on tuleva! Ja Thiess pudottaa tänä iltana vielä ainakin kolme kertaa nahkatohvelinsa. Ja toiset kaikki sitte! Joulun tuon taloon heille!"
Hän kantoi lasta, hengittäen aina yhä raskaammin. Kun he saapuivat poikkitielle laski hän lapsen alas ja sanoi: "Nyt ei ole matkaa enää kuin pieni palanen. Näetkös? Välikkö on valaistu ja molemmat tuvat."
Mies erosi heistä ja lähti kylää kohden. Elsbe ei ollut tuntenut häntä, ei ole tavannut häntä jälkeenkään päin, vaikka hän aina tähän päivään saakka on asunut Aulangolla. Mutta unohtanut hän ei ole häntä. Jos tuo pieni uupunut tyttö joskus saa lapsia, on hän kertova niille tuosta pitkästä heikosta miehestä, joka kerran kantoi hänet Odelkrugin ylitse. Siten vaikuttaa ja työskentelee hyvä ja paha ihmisessä ja ihmisen ympärillä ja tulee kuin sakea meluava ihmispaljous Jumalan istuimen eteen ja huutaa häntä avuksi. Hän on saattava järjestystä sekaannuksessa.
Ilta oli tullut. Lapset tulivat vanhaan tapaansa kylästä käsin Aulangolle kopistelivat puupalikoilla pingottuneiksi puhallettuja sianrakkojaan, ja lauloivat tuon yksitoikkoisen säestyksensä mukana, ja saivat palkakseen pähkinöitä, omenoita ja kakkuja, kolmasti sai Thiess Thiessen kavuta luhtiin ja leikata viipaleita silavakimpaleesta, joka riippui vinosti ylenevässä katossa.
Lisbeth Junker lähetti toiset ulos ja sytytti joulukuusen, jonka Fiete Krey oli tuonut aulangolta ja ajatteli surumielisenä: "Tämä on vaan lapsen vuoksi. Heidän toisten ajatukset tulevat kumminkin olemaan ainoastaan Elsbessä, eikä meillä ole oleva mitään iloa."
Mutta kun hän piilotti puun alle uudet koulukirjat ja kuvakirjan ja ensimmäiset luistimet lapselle, vilkastui hän hieman. Hän innostui oikein, nouti liinavaatteet, jotka hän oli neulonut pitkälle Jörn Uhlille, sitä paitsi pari arvokasta kirjaa, jotka täti vartavasten oli lähettänyt. Eräs nuori apuopettaja matematiikassa oli suositellut niitä hänelle. Tämä oli usein käynyt myymälässä ja hän oli jo ruvennut epäilemään häntä, että hän ehkä etsisi jotain seikkailuja, Ilmenipä sentään, että hän oli hiljainen ystävällinen ihminen, joka vaan etsi tunteellista sielua, jolle sai puhua lemmenonnestaan jonka eräs vaaleatukkainen, holsteinilainen talonpoikaistyttö oli hänelle valmistanut. Silloin ei Lisbeth Junkerkaan enää ollut salannut onneaan ja toiveitaan, ja monta puol'tuntista olivat he, kumpikin puolellaan puotitiskiä, puhelleet toisilleen rakkaudestaan.
"Thiessille piippu. Lisäksi kahden markan koulukartta. Mitä muuta voisi Thiess Thiessenille lahjoittaa?"
"Nyt olisi minulla vaan yksi ainoa suuri ja harras toivo: että Elsbe lapsineen vielä saisi istua tämän joulukuusen alla! Mutta mitä nyt!… Ei, se ei ollut mitään."
"Nyt kutsun heidät sisään."
Etunenässä astui pikku poika, taluttaen isäänsä kädestä. Hän oli vakava mietiskeliäs poika, ja jäi nytkin tyyneeksi, kun hän näki kuusen. Hän seisoi hetken sen edessä, ja näki hyvästi, että hän oli iloissaan siitä. Hän ei sentään osoittanut sitä muulla tapaa, kuin että katsahti veitikkamaisesti Lisbeth Junkeriin ja meni seisomaan hänen rinnalleen. Sitte näki hän kirjat ja kysyi: "Kuule, kuka nuo saa?" Ja asettui pitkälleen niiden eteen ja rupesi tarkastelemaan tavaroitaan, valo leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan.
Thiess ja Wieten eivät olleet vielä koskaan nähneet joulukuusta, eivätkä oikein ymmärtäneet, mitenkä se piti ottaa. Fiete Krey rupesi astelemaan edestakaisin huoneessa ja hyräilemään hiljakseen, tapa, johonka hän oli tottunut yksinäisyydessään. Jörn Uhl seisoi ja tuijotteli puuhun ja nuo kynttilät, joiden olisi pitänyt valaista hänelle hänen morsiamensa kauniit kasvot, paljastivat hänelle vaan sen pimeyden, joka varjosti tätä hetkeä. Siten seisoivat he kaikki ja tunsivat: "Me emme osaa viettää joulua. Sammuta kuusi, Lisbeth Junker! Valo tuottaa meille tuskaa."
Tänä hiljaisena, tuskaisana silmänräpäyksenä, jolloin pari kaunista ylpeätä silmää täyttyi kyynelillä, kuulivat he yhtäkkiä jotain kopinaa ulkoa, ikäänkuin olisi pari tai kolme ihmistä astellut ikkunan edessä edes ja takaisin. He säikähtivät ja seisahtivat liikkumattomiksi. Heidän sydämensä värähtelivät suuren pelon, toivon ja kammostuneen odotuksen vaiheilla.
Silloin sai Jörn Uhl lähdetyksi liikkeelle, meni ovesta ulos ja pitkillä askelilla välikön läpi ja tempasi oven auki.
Silloin seisoi siellä ulkona lumessa se, jota hän oli odottanut. Ja hän sanoi kieli kankeana: "Sinäkö se olet, Elsbe? Sinäkö se olet?"
"O, Jörn!… Sinäkö se olet, Jörn? Tämmöisenä tulen takaisin!"
"Tule sisään, lapsi, tule sisään. No… minä otan lapsen. No… No, tule nyt, tulehan."
"Minä. Jörn… Jörn, minä… mitä minä täällä?…"
"Tule nyt. Niin… tulehan nyt!… Lisbeth, tule nopeasti tänne!
Hän on väsynyt."
Thiess seisoi tuvan ovessa ja sanoi yhtäpäätä: "Tytöntypykkäni", ja kurotti kättään häntä kohden eikä voinut liikkua paikaltaan.
"Oi, Thiess! Thiess! Kuinka usein olen sanonut sinulle: sinä teet kaiken nurinperin… Oi, Jumalani… Jumalani, Wieten! Sinun hiuksesihan ovat ihan valkeat."
"Tälle tuolille, Lisbeth! Wieten, missä kengät ovat?"
Elsbe istui lämpimällä tuolilla uunin edessä ja itki, Wieten oli polvillaan hänen edessään ja veti hänen märkiä kenkiään jaloista. Lisbeth aukaisi hänen huurteisen takkinsa, ja Jörn koetti riisua lapselta hänen päällysvaatettaan, mutta ei osannut; Fiete Krey tarttui Thiess Thiesseniin ja sanoi: "Tuossa on tuoli Thiess. Istu sinä."
Lapsi tirkisteli räpyttelevin silmin joulukuuseen. "Jäämmekö me tänne, äiti?"
"Jumalani", sanoi Thiess, "lapsi parkaa." Hän heitti tohvelit jaloistaan, hypähti ylös, etsi ja löysi lautasellisen leivoksia ja antoi lapselle kädet täyteen.
Jörnkin läheni lasta ja nosti silmänsä lapsesta sisareensa. Tämäkin kohotti päätään ja katsahti häneen. Silloin selkeni hänelle sisarensa ja hänen oman nuoruutensa koko kurjuus. Hän pusersi kätensä nyrkkiin ja huudahti hurjistuneena: "Kirottu olkoon isäni!"
Silloin hypähti Lisbeth ylös, heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja itki ääneen: "Katso minuun! Katso minuun!"
"Jätä minut rauhaan!" huusi hän. "Semmoinen hyvä äiti! Semmoiset rauhaisat viattomat päivät! Ja kaiken tuon on hän yksin turmellut ja naurussa suin surmannut."
Silloin hyväili Lisbeth häntä, työnsi häntä takaisin, hyväili ja suuteli ja pyysi häntä, että hän iloitsisi, kun sisarensa viimeinkin oli tullut. Ja sanoi viimeksi: "Hän luulee, että sinä olet hänelle vihoissasi."
"Minä?" huudahti Jörn ääneen, "hänelle?" Ja hän juoksi sisarensa luokse, tuo pitkä jäykkä mies, ja polvistui murtuneen näköisenä pikku sisarensa eteen, silitteli hänen käsiään, pani kasvonsa hänen kasvoilleen ja nimitteli häntä kaikilla hyväilynimillä, jotka hän jo ammoin luuli unohtaneensa ja sanoi: "Isän syy tämä on, ja minun… Eikö vaan, Wieten?… Thiess, sano sinä se. Minussa kanssa on syytä." Sitte rupesi hän kuvaamaan tulevaisuutta: "Kuin prinsessan pitää sinun saada asua Aulangolla, eikä kukaan saa kajota sinuun ja vanha Wieten on aina oleva luonasi, ja Thiess on jutteleva niin kauan, kunnes sinun täytyy nauraa." Elsbe alistui kaikkeen, oli laskenut kätensä veljensä hiuksille ja itki lievityksekseen. Ja vähä vähältä rupesi hengityksensä käymään raskaammin ja syvemmin ja itkunsa muuttui tyyneemmäksi ja uupuneemmaksi. Hän uupui kokoon ikäänkuin ihminen, joka on laskenut raskaan taakan olaltaan maahan ja hetkeksi istahtaa kivelle tien varteella.
Wieten ja Lisbeth lähtivät valmistamaan vuoteita.
Kun sitte kaikki oli saatu kuntoon ja kun kotiin palannut lapsineen lepäsi raskaassa syvässä unessa Aulankotalon katon alla, seisoi Jörn Uhl vielä Lisbeth Junkerin kanssa ikkunan ääressä. "Näithän nyt", sanoi Jörn, "paatunut ja kovettunut on suuri osa sieluani."
Lisbeth vastasi: "Älä katso tuolla tapaa ohitseni ilmaan, Jörn! Tule ihan lähelle minua ja katso minua silmiin. Sinunhan pitää voida nähdä, että minä voin auttaa sinua ja tahdon auttaa sinua, niin paljon kuin se vielä on mahdollista."
Jörn katsoi sanatonna alas häneen. Ja kun hän siten katseli häntä ja hänkin kohotti kasvonsa kirkkaine silmineen häntä kohden, tuntui hänestä, kuin näkisi hän alas jonnekin armaaseen avaraan laaksoon, jossa niittyjen viherjän ja ihanain puiden hämärän välissä lepäsi syviä tyyniä järviä. Ja hän tunsi sydämensä herkkenevän iloiseksi. Hän sanoi: "Minun täytyy paeta sinun turviisi aina, kun tunnen itseni murheelliseksi ja raskaaksi."