KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Vuodet vierivät.
Jörn Uhl on laittanut kuntoon sotaveikkonsa tehtaan, ja on ollut mukana tuota mahtavaa kanavaa rakennettaessa, joka kulkee poikki maan, ja josta me niin ylpeilemme, se kun on silminnähtävänä todistuksena isänmaamme kukoistavasta voimasta, hän rakentelee sulkuja Stör'in ja Buhnen'in luona Sylt'illä ja Röm'illä, ja opettaa talvikuukausina piirustusta ja matematiikkaa eräässä suuressa jatko-opistossa ja käy kaikkialla miehestä, jonka tietoihin ja sanoihin voi luottaa. Poika, joka siiloin muinoin vahtimestarin huoneessa sanoi: "Yks' kaikki, Thiess, ylä- vai alapäässäkö: minä tahdon oppia jotakin!" hän on kahteen kertaan alkanut alusta, ihan alusta. Elämä on kylliksi pitkä, että siitä voi jotain muodostaa, kun vaan on luottamusta ja lujaa tahtoa.
Arvettomaksi hän ei siinä kyllä ole jäänyt.
Jörn Uhlilla on koko elämänsä ajan luonteessaan oleva jotain karheata. Vaikka hänen vaimonsa kyllä ymmärtää häntä ja vaikka hän onkin niin hilpeämielinen ja voimakas ja aina hyvä hänelle, ei hän sittekään ole voinut kokonaan saada hänestä pois tuota karheutta, johon hän on kovettunut onnettomampina aikoinaan.
Kun Lisbeth sai ensimmäisen lapsensa, ja Heim Heiderieter, joka myöskin oli kutsuttu ristiäisille, taaskin kerta lausui väitteen, jolle kaikki nauroivat, se kun oli aivan liian uskallettu, ja kun mieliala muutenkin oli hyvin hilpeä, lähti Jürgen Uhl yht'äkkiä ulos. Rouva Lisbeth kaipasi häntä kohta ja etsi häntä kaikkialta talossa ja tapasi viimein hänet ulkona pimeässä, meni kohta hänen luokseen ja kysyi: "Miksi täällä seisot, Jörn, etkä tule sisään?" Jörn ei ensin tahtonut puhua suoraan. Mutta lopulta sanoi hän, ettei hän voinut sietää tuollaista iloa ja nauramista: hänellä heräsivät silloin aina vanhat muistot mielessä. Hän lupasi sentään hillitä itseään ja palata kohta takaisin; Lisbethin ei pitäisi kertoa tästä kenellekään. Hän palasikin kohdakkoin Lisbethin jälkeen, istui ensin hiljaa ja tuskautuneen näköisenä, ja kuunteli tarkkaavasti, mitä puhuttiin. Mutta sitte kohotti hän lasiaan ja nyökäytti ystävällisen hämillään päätään eräälle vieraista, kertoi sitte pienen kaskun ja katsahti vaimoonsa. Silloin kiilsivät Lisbeth Junkerin silmät kyynelistä, ja hän nyökäytti päätään miehelleen. Kun he vielä hiukan avustivat häntä, onnistui hänen pysyä hilpeällä mielellä.
Tapahtui toisinaan, että hän palasi joltakin matkalta kotiinsa kuin jäähmettyneenä, lannistunein mielin, sanattomana ja uupuneena. Jos hän silloin vielä päällepäätteeksi sisäänastuessaan kuuli lasten iloista naurua, muuttui hän välistä melkein yhtä jäykäksi, kuin muinoin iso Sott riihen räystään alla. Silloin katsahtivat lapset häneen, juoksivat äidin luokse kyökkiin, neuvottelivat siellä lyhyesti ja tulisesti, palasivat taaskin tupaan, olivat hyvin vakavia ja hiljaisia, joku heistä valitti jotain onnettomuuttaan, toinen pyysi jotain apua, ja kaikki tekeytyivät ystävällisiksi. Joku uskalsi jo nauraakin. Joku toinenkin uskalsi. Ja nyt mentiin juoksurymäkässä kyökkiin: "Äiti, äiti! Isä leppyy jo!" Silloin ravisteli isä päätään, uhkasi heitä sormellaan ja vilkastui.
* * * * *
Vuodet vierivät.
Kävi silloin Heim Heiderieter eräänä päivänä levottomaksi, päätti käväistä Ringelshörnin ja Wentorffin seutuvilla ja saapuikin pitemmittä seikkailuitta niille Sankt Mariendonnin taloille asti, jotka sijaitsevat ihan kankaan rajalla ja tapasi siellä erään nuoren merimiehen keisarillisesta laivastosta, joka harmaalla nummikankaalla pisti säkkiin kanervaa, jota hän vastikään oli niittänyt. Äitinsä, pienenläntä, liikanaisen työnteon koukistama ja näivettämä ihminen, haravoitsi kokoon jätteitä.
"Mistä te, merten kyntäjä?" kysyi Heim.
"Niin tuota", vastasi tämä, "olin eräällä kryssärillä Kiinassa ja nyt minulla on neljä viikkoa lomaa." Heim istahti hetkeksi kummun rinteelle ja merimies kertoi. Lopulta kun Heim aikoi lähteä, kysyi hän vielä: "Mikähän nimenne on?"
"Stoffer Krey", vastasi merimies.
Heim tuumi itsekseen: "Noh, tämä alkaa hyvin", ja jatkoi matkaansa.
Kun hän tuli ensimmäisille taloille, ei hän oikein tietynyt mikä tie hänen pitäisi ottaa ja tulisiko hän Kultahetteelle, jos hän asteli edelleen kangaskukkuloita. Ennen oli hän aina tullut hetteelle alhaalta, marskeilta käsin.
Kohta ensimmäisellä talolla kysyi hän siis eräältä mieheltä tietä, joka ovensa edessä veisti jotain puuta neliskulmaiseksi, valmistellen siitä veräjäntolppaa. Tämä käännähti ympäri, katsahti noita ruskevia kukkuloita kohden, jotka kohosivat tuolla puolen kylää ja sanoi: "Sinne on helppo löytää. Menette vaan vasemmalta tuon talon ohitse tuossa, jätätte sitte oikealle tuon puun tuolla… näettehän sen?… ja astutte sitte jalkapolkua. Näettehän, tuolla kun se kiemurtelee, ruispellon poikitse! Menette sitte suoraan eteenpäin vaan tuota harmaata hevosta kohden, joka näkyy käyvän tuolla ylhäällä kankaalla… näettekö sen? Jatkatte siitä sitte kukkulaa pitkin vaan ja pidätte aina oikeaa kättä, kuljette ihan kukkulan reunaa, kunnes viimein aukenee eteenne avara painanne alas marskeille. Siinä painanteessa on Kultahete."
Heim Heiderieter nyökäytti vakaan näköisenä päätään, vaikk'ei hän ollutkaan ymmärtänyt suuria koko puheesta ja kysyi lähtiessään: "Mikä on nimenne?"
"Stoffer Krey", vastasi mies.
"Vai niin!" sanoi Heim, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, lähti jatkamaan matkaansa taas ja ajatteli: "Kummastelen nyt vaan, mitä tänään oikein saan kokea!"
Hän saapui onnellisesti yläkylän läpi, takertumatta kehenkään, ja suuntasi nyt kulkunsa kimoa kohden siellä ylhäällä kankaalla. Mutta kun hän kävi siten siinä, eksyi hän pahan tapansa mukaan uneksumaan taaskin, ja käyskeli siinä tietä edelleen silmät luotuina maahan jalkoihinsa. Kun hän taaskin heräsi unistaan ja katsahti ylös, oli kimo hävinnyt.
"Luonnollisesti!" sanoi hän. "Tässä nyt ollaan. Kadonnut se on. Kummallista, että luonto kohta puikahtaa ulos laiteiltaan, kun minä liikun ulkona. Tuo oli Wodanin kimo."
Hän luotti hyviin henkiin ja jatkoi matkaansa rohkeasti vaan ruskevia kukkuloita kohden, pysähti toisinaan ja katsahti ympärilleen ja vaipui aina tapansa mukaan kaikellaisiin ajatuksiin, kun jokin kiinnitti huomiotansa, ja keksi viimein seisovansa keskellä kanervikkoa eikä tietänyt, kuinka hän oli joutunut siihen ja ajatteli: "Kultahetettä en löydä. Kätkössä se on. He eivät suvaitse, että löydän sen, ja tekevät pilaa minusta ja vievät harhaan."
Hän ei siltä ruvennut suremaan, vihelteli päinvastoin, naurahti lyhyesti ja ajatteli: "Ettepä vaan saa turmelluksi hyvää tuultani", ja piti kylläkin hauskana komppuroida täällä kangasta ja kanervikkoa ja katsella täältä ylhäältä avaroille marskeille. Siinä ohessa kääntyi hän tuontuostakin katsomaan taakseen, sillä hänestä tuntui, kuin joku huutaisi häntä sieltä takaa. Hän ajatteli: "Tuo on tietysti paljasta pilaa ja leikkiä", kuuli taas huudon, kääntyi ympäri, ei nähnyt mitään ja sanoi itselleen: "Näetkös nyt?"
Mutta nyt kuuli hän kuitenkin keveitä pikaisia askelia takaansa ja kääntyi säikähtyneenä. Siinä seisoi takanaan paljasjalkainen valkotukkainen poika ja sanoi: "Minun käskettiin sanoa Heim Heiderieterille, että hän on mennyt harhaan. Tästä pitää mennä."
Ja poika lähti ripeästi astelemaan edellä kapeata jalkapolkua, joka poimutteli vyötäisiin asti kohoavaa kanervikkopensaikkoa. Heim asteli hiljaa takana ja ihmetteli, ett'ei poika satuttanut itseään mihinkään: ei yksikään oksa kajonnut häneen, eikä rapissut hänen jaloissaan yksikään kuiva lehti. Siten johti poika hänet kaltevaa myötämäkeä pieneen laaksoon, joka antoi alas marskeille: "Tässä on Kultahete!"
"Noh?" kysyi Heim. "Mistä tiedät sinä, että haen Kultahetettä."
"Isäni lähetti minut tänne", vastasi poika.
Heim katsahti epäilevästi häneen. Pojassa oli jotain niin tuoretta ja ilmaista, lisäksi jotain taipumatonta uuden uutukaista, ikäänkuin olisi hän juur'ikään vielä ollut joku juuri ja noin vaan hetkeksi tilapäisesti muuttunut ihmislapseksi. Heim päätti yrittää solmia hänet sanoista ja sanoi: "Mikä opettajasi nimi on?"
"Brodersen", vastasi poika.
"Näetkös nyt?" sanoi Heim, "se ei ole totta. Hermann von Rhein hänen nimensä on ja on hän entinen koulutoverini. En ole niin tuhma, kuin muutamat muut, poikaseni! Sano nyt suoraan vaan, mitä lajia olet."
Poika nauroi ja sukelsi paljaan jalkansa kärjen veteen. Heim hämmästyi ja ajatteli: "Odotas vaan, nyt se pujahtaa sinne, ja on poissa."
"Se opettaja, jota te tarkoitatte, sehän on muuttanut Brunsbüttel'iin", sanoi poika. Hän veti jalkansa vedestä ja odotteli kunnes veden kuvastin taas oli eheä. "Nyt voin nähdä sammakon", sanoi hän.
"Minkä sammakon?" sanoi Heim ja laskeusi polvilleen.
"Tuolla on harmaa sammakko hetteessä. Nähkääs… tuolla pohjalla! Se kyyköttää sammaleella."
"Toden totta", sanoi Heim. "En ole ikipäivinäni vielä nähnyt harmaata sammakkoa ennen. Menes ottamaan se ylös."
Poika nauroi. "Luulen", sanoi hän, "että se on kuollut, ja valjeentunut vaan."
"Mitä sanot?" sanoi Heim. "Valjeentunut, kuollut sammakko? Ikipäivinäni en ole semmoista kuullut…" Hän katsahti taaskin epäluuloisesti poikaan: "Tuhmin et sinä kumminkaan ole koulussa", sanoi hän.
"En olekkaan", vastasi poika, ja nyökäytti päätään.
"Poika", sanoi Heim ja oikaisihe suoremmaksi, "osaatko kertomataulun.
Sanoppas mitä tekee yks' kertaa seitsemän."
Poika sanoi.
"Noh ja", sanoi Heim. "Se oli oikein… saat nyt lähteä ja ota kiitokset myöskin. Ja tästä saat pari groschenia."
"Isä sanoo, ett'en saa ottaa vastaan rahaa."
"Mitä? Te ette kai tarvitse mitään rahaa? Mitä? Teillä on kai siellä alhaalla enemmän kuin minulla? Maksatte siellä kai kirjavilla kivillä ja kultarakeilla, vai? Luulen… luulen ihan toden totta, ett'ei sinun laitasi ole ihan oikein. Sanoppas, mitä olet syönyt tänään?"
"Papuja ja silavaa", vastasi poika ja paljasti kaikki hampaansa.
"Tuo nyt ainakin kuulostaa ihmiselliseltä." Poika hypähti ylös ja lähti juosta livistämään ylös mäelle.
Heim Heiderieter jälestä. "Poika", huusi hän, "sanoppas: näitkö äsken tuon kimon, joka kulki täällä?"
"Kimo?" huusi poika, "kimo? Ei se mikään kimo ollut. Oli valkea hiekkatilkku. Katsos… tuo tuossa. Näyttää vaan kaukaa kuin kimo."
Heim Heiderieter katseli ällistyneen näköisenä vuoroin hiekkatilkkuun vuoroin poikaan, joka juosta livisti kankaan ylitse. "Kummallista", sanoi hän, "kuinka minä aina saan kokea ihmeellistä. Oikein ei ollut tuon pojankaan laita."
Hän palasi taaskin laaksonpainanteeseen ja heittäysi pitkälleen tuon pienen kirkkaan lammen viereen pitkälle, harmaalle ruohikolle.
Silloin kuuli hän askeleita alhaaltakäsin ja näki lähestyvän sieltä alhaalta miehen parhaissa voimissaan, noin neljäkymmenvuotiaan, jonka parta ja hiukset olivat kuin niitettäväksi kypsynyt elonolki, ja jonka kasvot olivat pitkät ja soukat ja silmät omituisen syvät ja todet. Puolittain näytti hän oppineelta, puolittain talonpojalta.
Hän tunsi Jörn Uhlin ja hypähti ylös.
Kun he olivat vahvasti ravistelleet toistensa käsiä, heittäysivät he ruohikolle niin että hete jäi välilleen ja rupesivat juttelemaan tuttavistaan. He eivät olleet kahteen vuoteen tavanneet toisiaan.
"Wietenhän on kuollut", sanoi Jörn. "Tunsithan vanhuksen."
"Oh, ett'en häntä olisi tuntenut! Tiedätkö sinä, kuinka he elelivät siellä Aulangolla? Thiess istui pöydän ja takan välillä ja tutki Itä-Aasian poliittista asemaa, piti jalkojaan uuninmuuria vastaan, aina ylempänä ja ylempänä ja puheli siitä, mitä oli lukenut. Ja siinä ohessa ei mies niinä kymmenenä vuotena, jotka Elsbe taas on ollut kotona, ole liikkunut kauempana Aulangolta kuin joskus kylällä. Wieten istui takan ääressä ja kutoskeli ja parsiskeli sukkia, kuten ennen muinoin Uhlilla, kun hän istui sinun ja Fiete Kreyn kanssa."
"Mistä sinä kaiken tuon tiedät?" kysyi Jörn Uhl.
"Luuletko sinä, ett'en ole käynyt Wieten Penniä tapaamassa. Wietenissä piili kokonainen kirjava maailma, Jörn. Mitä viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa on tapahtunut tässä pienessä kolmikulmassa, jonka muodostaa tämä hiljainen lampi tässä ja vanha kaupunki tuolla ja Schenefeldin kirkontorni — ja siinä on ennättänyt tapahtua monellaista — sen tiesi hän ja se oli elävänä ja selvänä hänen edessään. Ja se liikutti meitä, Jörn, se merkitsee meille enemmän kuin koko Mandshuria. Hän oli hyvin itseensä sulkeunut, Jörn. Hänen oli täytynyt rakentaa kirjavan maailmansa ympärille korkea muuri, koska tuhmat ihmiset nauroivat, kun he saivat nähdä sinne sisään. Samasta syystä juuri on moni vakava ja syvämielinen ihminen vaitelias, Jörn. Mutta minulle, Jörn, minulle aukaisi hän toisinaan ovet sinne ja näytti minulle koko talon. Tiedäthän sinä, Jörn: tuommoisen kunnollisen vanhanaikuisen talonpoikaistalon, jossa on hiukan matalaa ja pimeäkulmaista, mutta lujaa ja hurskaanvakaata… Mitä tuumit Elsbestä, Jörn?"
"Sano sinä tuumasi!"
"Minä luulin, että hänestä olisi tullut Fiete Kreyn vaimo. Ja kosinut onkin Fiete häntä, mutta hän ei ole suostunut. Tiedätkö sinä, mitä hän sanoi?"
"Oletko puhunut hänen kanssaan siitä?"
"Olen; miks'en olisi? Mehän ollaan vanhoja ystävyksiä? 'Katsos Heim', sanoi hän, 'hän on Krey; ja Kreijit nyt eivät ole kaikkein luotettavimpaa väkeä. Enkä minäkään häntä tarvitse: minulla on kylliksi emännöimistä ja äitinä olemista'… Hän on Aulangon hallitsijatar, Jörn, ja hoitaa taloutta paremmin kuin Thiess konsanaan; varsinkin ylpeilee hän kuudesta tai seitsemästä hyvästä lypsylehmästään. Thiessin täytyy totella häntä, ja totteleekin mielellään. Mandshuriasta saa hän puhua vapaasti, hänellekin; se on semmoinen erikoiskarsina, johonka hän ei kajoo. Mutta jos Thiess muuten tahtoo lausua ajatuksiaan ihmisistä, Jumalasta ja maailmasta, silloin odottaa hän, kunnes minä tulen, ja sitte menemme ulos. Kesäisin istumme me vallilla aulangon reunalla, talvisin menemme navettaan… On vahinko, Jörn, ettei Elsbe mene naimisiin; hän olisi yksi niitä naisia, jotka eivät salli miehensä eikä lastensa paleltua."
Jörn Uhl katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena. "Hän on tyytyväinen", sanoi hän, "ja Fiete Krey myöskin. Mitä hän uneksi nuorena poikana, se on mennyt täytäntöön. Nyt hän omistaa Uhlin ja saa sieltä katsella tien ylitse matalaa pientä isän majaansa. Hänellä on velkataakkaa ihan tarpeiksi, melkein yhtä paljon kuin minulla silloin muinoin, mutta hän selviää niistä helpommalla, ratatyö on vahvasti auttanut häntä. Hänen kauppansa kaikella, mitä ihmiset sattuvat tarvitsemaan, kuten rakennusaineilla ja aidaspuilla, kivihiilellä ja hiekalla, menestyy hyvin. Säälittää minua entinen siisti soma pihani; nyt se näyttää jotenkin sekaiselta ja kirjavalta, ja olen iloinen, ettei vanha talonripi enää seiso pystyssä. Sunnuntaisin tekee hän välistä matkan Aulangolle, juo siellä kahvia ja jutustelee Elsben ja Thiess-ukon kanssa. Luulenpa, että semmoisikseen asiat jäävät. He vanhenevat siinä, eivätkä huomaakkaan ajan kulumista; ja lopuksi väistyvät he pois."
"Sinä olet saanut kokea paljon, Jörn. Haluaisinpa tietää, mitä itse elämästäsi ajattelet."
"Tuumitko kirjoittaa elämäkertani, Heim? Ei ole luullakseni se sopiva aines."
"Sinun elämäsi, Jörn Uhl, ei ole mikään vähäpätöinen ihmiselämä. Sinulla oli hiljainen ja kirjavilla kuvilla koristettu nuoruus. Kasvoit yksin, ja yksiksesi, ilman kenenkään apua, olet uljaasti taistellut elämänarvoituksen kanssa, ja vaikka oletkin voinut neuvoa ainoastaan harvoja, niin vaivasi eivät kuitenkaan ole kestetyt suotta. Olet lähtenyt taisteluun tämän maan puolesta, joka on tässä tämän lähteensilmän ympärillä; olet tullut karaistuksi sekä tulessa että kylmässä ja olet edistynyt tärkeimmässä: olet oppinut antamaan arvoa kaikelle ansion mukaan. Olet saanut tuntea tulista naisen lempeä, ja olet sillä saanut lähinnä parhaan lahjan, jonka elämä voi ihmiselle antaa. Olet laskenut hautaan Lena Tarnin, olet isäsi ja veljesi, ja olet niinä hetkinä saanut katsoa ihmiselämän kärsimystä silmästä silmään ja olet siitä oppinut nöyräksi. Olet saanut kamppailla kovan vastahakoisen kohtalon kanssa, etkä ole sortunut sen alle, vaan olet kamppaillut itsellesi voiton siitä, vaikka kestikin kauan, ennenkuin sait apua. Olet hampaat yhteenpurtuina ja rohkein mielin taistellut tietoja itsellesi, olet tehnyt sen siinä ijässä, jossa useat jo ajattelevat ruveta nauttimaan tietojensa korkoja. Ja vaikka rakenteleminen, kaivaminen ja mittaaminen nyt jo monta vuotta on ollut työsi ja ilosi, et ole sittekään jäähmettynyt yksipuoliseesi, sinulta riittää huomiota vielä siihenkin maahan, joka on mittaketjujesi ulkopuolella, riittääpä vielä niihin kirjoihinkin, joita kirjoittaa ystäväsi, jonka nimi on Heim Heiderieter. Mistä pitäisi sitte kirjoittaa, jollei tuommoinen vilpitön ja hartaansyvä elämä ole kerrottavan arvoinen?"
Jörn Uhl katsahti ystävällisiin ajatuksiin vaipuneena häneen: "Puhut kauniisti siitä", sanoi hän. "Ja jos puhuisin kauemmin kanssasi, voisit ehkä saada paljokin järjestykseen minussa, joka nyt uumottaa ainoastaan sekavana tunteena. Minusta on aina tuntuva, kuin olisi elämässäni jotain särjettyä."
"Tiedän tuon", sanoi Heim, ja kurotti kätensä Kultahetteen ylitse hänelle. "Katsos nyt, sinä ajattelet, että jos olisit saanut nauttia äitisi hyvää ja viisasta huolenpitoa, ja olisit saanut tasaisesti ja mukavasti liukua luonnontieteihisi, että sitte olisi elämäsi solunut paljoa puhtaampana, nyt siinä on, kuten aivan oikein sanot, murros. Sinulla on tunne, ikäänkuin olisit joskus, monta vuotta sitte, joutunut väärälle uralle ja kuin kulkisit vieläkin sitä syrjätietäsi ja näkisit ikäänkuin kaukaa sen oikean tien, jota sinun olisi pitänyt saada vaeltaa. Mutta sanon sinulle, Jörn, voit kysyä keneltä vakaalta ihmiseltä tahansa, jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, joka ei soinnu. Ja tiedätkö, miksikä ei? Jos se sointuisi hyvin, kuuluisi se ohuelta, Jörn; ja jos kävisi meidän niin, kuin äitimme meille soisivat, niin sileätä olisi kyllä elämämme tie, mutta matalaa myöskin. Kaikkien meidän täytyy kahlata hiekkatietä, Jörn, ennenkuin elämämme saa täyteläisyyttä ja syvyyttä."
"Niin", sanoi Jörn. "Luottaa vaan, kas siinä piilee koko autuus."
"Niin näetkös? Siinä piilee kaikki?"
"Heim! Heim!" sanoi Jörn Uhl. "On aikoja, jolloin se ei ole niinkään helppoa."
Heim kurotti taas kätensä hetteen ylitse. "Tiedän", sanoi hän, "mitä nyt tarkoitat. Mutta etkö saanut apua oikeaan aikaan? Wieten liikkui vierelläsi, ja pikku poikasi nauroi ja ilakoitsi pihallasi. Aukeni pappilan ovi, tuo leveä viheriä ovi messinki-kolkuttimineen. Sieltä löysit paljon rohkaisua Jörn. Tuli sitte kuolema ja teki sinulle palveluksiaan, teki päivä- ja hevostöitä, että tiesi tuli tasaisemmaksi. Tuli tuo ylpeä hieno tyttö ja asettui rinnallesi ja leikki kanssasi noppaa Rugenhergillä, Tulivat lukutyösi, ja raitis virkistävä tuuli puhalsi ylitsesi."
Jörn Uhl nyökäytti päätään ja virkkoi: "Sinä tiedät kaiken."
"Vähän minä tiedän, Jörn, enkä voi sietää semmoisia, jotka ovat tietävinään kaiken. Mutta ihanaa on, ja on oikeinkin ja viisasta ennustaa pilvistä, jotka vaeltavat taivaan kantta, hyvää."
"Minä en osaa lausua ajatuksiani niin hyvästi, kuin sinä", sanoi Jörn Uhl, "mutta olen hyvilläni, että olen kanssasi samaa mieltä tässä asiassa. Kun vielä olin nuori, laitin minä kirstuni ja kammarini semmoisiksi kuin itse ne mielin, ja pidin niitä maailman keskipisteenä ja katselin sieltä ulos Jumalaa ja maailmaa, ja sinuttelin kumpaakin; mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmiksi havaitsen tietoni ja sitä suuremmaksi kasvaa kunnioittava ihmettelyni."
"Olet oikeassa", sanoi Heim, "on turhaa ja tuhmaa puhella paljon ja pitkälti. Pitää tehdä kaikki selväksi teoillaan, eikä sanoillaan. Mutta kun meillä kummallakin nyt jo on joltinenkin työannos takanamme, niin luulen voimamme hiukan sentään sen johdosta puhuakin. Taistelun jälkeen olkoon sotaveikoillekin sallittu hieman pakinoida keskenään, kuinka olivat väistäneet iskuja ja kuinka olivat tehneet hyökkäyksiään. Mutta nyt lähden. Minne sinä olet matkalla?"
"Kävin Brunsbüttelissä tarkastamassa erästä sulkua", sanoi Jörn Uhl, "ja nyt menen jalan Aulangolle. Vie terveiset rouvallesi ja lapsillesi, Heim."
"Samalla tapaa. Terveiset erittäinkin toiseksi vanhimmallesi. Se on soma lapsi, Jörn."
"Jos käyt meitä tervehtimässä, älä sano sitä sentään hänelle, äläkä äidilleen."
He menivät vieremää ylös kangastielle.
"Ja jos nyt sentään kertoisin elämäkertasi", sanoi Heim, "niin minkä panisin sille nimeksi?"
Jörn Uhl pysähti ja sanoi vakaana: "Vaimoni ehdoitti kerran 'Nokkelaa
Hannua'."
"Olisi siinäkin ajatusta, Jörn. Toden totta! Oi noita naisia, Jörn! Mutta väärä se luonnollisesti olisi! Eivät heidän sanansa ole koskaan kuin puoliksi todet, Jörn. He näkevät kaikki asiat tasaisina, olipa se sitte vaikka muna. He eivät käy sitä ympäri ja tarkasta, Jörn."
"Totuutta siinä on, Heim. Enpä tiedä, riippuuko se siitä, ett'ei minulla ratkaisevimpina vuosinani ole ollut ohjausta: mutta minun ei koskaan ole ollut helppo osata oikeaan, minulla on tunne, kuin olisin tehnyt pitkiä tarpeettomia harhamatkoja."
Heim pudisteli päätään. "Samaa tuntevat kaikki ne, jotka eivät kuunnelleet toisia, ja vannoneet heidän sanojensa mukaan, vaan jotka itse ovat hankkineet itselleen oman maailmankatsomuksen."
"Noh", sanoi Jörn Uhl, "ellei 'Nokkela Hannu' siis kelpaa, niin keksi sitten minulle joku rehellinen saksalainen nimi ja sano lopuksi: vaikka elämänsä kuluikin huolissa ja murheissa, oli hän sentään onnellinen ihminen. Hän oli onnellinen siksi, että hän oli nöyrä ja että hän tunsi luottamusta. Mutta älä tekeydy liika viisaaksi. Me emme kumminkaan osaa sitä selittää."