SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana aamuna otti Jörn ylleen tallimekon, jonka Fiete Krey vihoissaan oli viskannut nurkkaan.
Koulua kohtaan, jonka lukujärjestyksessä kaikki oli hänelle vanhaa tuttua, ei hänellä siitä päivästä lähtien ollut mitään mielenkiintoa. Rippikouluopetusta, jossa muuan ystävällinen kunnon mies selitti vanhaa kirkonoppia, hän ei ymmärtänyt, ja se kiusasi sentähden häntä. Käytännöllinen, terveälyinen nuorukainen, joka näki kaiken ainoastaan suhteessa Uhliin ja sen asujamiin ja kylän oloihin, ei ymmärtänyt mitään siitä synnistä ja armosta, josta siellä opetettiin. Synti näytti hänestä aina tulevan aivan liika myöhään, ja armo liika varhain. Syntiähän oli vasta varkaus, ryöstö ja murha, ja armonhan sai aivan liika helpolla: heitti syntinsä vaan "Jumalan päälle." Jörn Uhl ei voinut ymmärtää semmoista hyväluontoista Jumalaa. Jumala näytti hänestä varsin epäkäytölliseltä laskumestarilta, joka sisällä kammarissaan kyllä piti kirjansa hyvin koreassa järjestyksessä, mutta jota selän takana hirveästi puijattiin.
Talon palvelusväki viihtyi hyvästi hän kanssaan: se piti häntä vertaisenaan. Siitä toki lähti vaikeuksia, että hän muutamasti tahtoi käydä vähän enemmästä kuin he: heidänhän piti aina toki jonkunverran osoittaa arvonantoa hänelle, ja jokaisen täytyi hänen tähtensä tehdä työnsä ahkerammin. Niinpä pitivät he hänestä, hän kun aina oli yhtä heidän kanssaan ja otti osaa heidän töihinsä, mutta toisaalta ei hän taas aina ollut niinkään mieleen, hänen silmänsä kun aina sattui näkemään, jos aura seisahti jossain ulkona pellolla, tai jos palvelustyttö, lehmän vieressä kyykkysillään sattui unohtamaan lypsämisen jonkun kanssa laverrellessaan. Silloin hän aina ilmestyi pihan poikki pitkin askelin ja kädet — taskussa ikäänkuin sattumalta siihen ja tekeytyi vallan viattomaksi ja naureskeli. Semmoisissa tilaisuuksissa nimittelivät he häntä keskenään maavoudiksi, ja muutamat taas sanoivat, että onpas sekin kanssa aika pitkäsiima. Hän ei sentään suuriakaan piitannut semmoisista nimittelemisistä; hänelle oli kaikki yhdentekevää, kunhan vaan Uhlin pellot ja karja säilyivät korjuussa. Muusta hän ei välittänyt, muuta hän ei ajatellutkaan. Niinpä tavotti hänen sielunsa jo aikaisessa nuoruudessa suurta, ja se oli hänelle voitoksi koko elinijäksi.
Siksi olikin hänestä näinä parina rippikoulun jälkeisenä vuotena eräs iäkäs talollinen Wilhelm Dreyer kunnioitettavin mies kuin hän tunsi. Tämä oli joskus muinen aloittanut sangen vähillä, tai melkein varattomana, oli sitte neljäkymmentä vuotta elänyt sangen säästeliäänä ja ahertavana, ja nyt seitsenkymmenvuotiaana oli hänellä upea syytinkirakennus keskellä kylää. Hän oli aina katsellut ympärilleen viisain tarkkaavin silmin ja tiesi että maailman meno on kudos typeryyttä ja kevytmielisyyttä, raukkamaisuutta ja rikoksellisuutta ja että se aina kantaa hedelmänään kurjuuden, kunnottomuuden, ja epätoivon. Mutta sattuipa ukko terävillä silmillään näkemään pitkän Jörnin peltotöissään, niin ilmestyipä hän usein tehtyään jonkun hyvän harppauksen syvien ojien ylitse yht'äkkiä viisaine parrattomine kasvoineen ja hiukan harmaantuneessa tukassaan, joka riippui aina takinkaulukseen asti, hänen vierelleen ja rupesi hieman kimakalla varovalla äänellään juttelemaan maanviljelijäkokemuksistaan; sitä kuunteli Jörn hartaana, kuin harva kirkossa. Tämä oli hänen evankeliumiansa näinä vuosina. Tehdä työtä ja pysyä raittiina ja säästävänä ja hoitaa talouttaan hyvästi: se oli hänelle "iloista sanomaa."
Kun hän joskus myöhempinä vuosinaan sattui kulkemaan Uhlin peltojen ohitse ja hänellä oli joku lapsistaan mukanaan, niin tapahtuipa usein että hän nosti keppiään ja osoitti jotakin pellonpalasta: "Katsos tuolla kolmannella saralla, siellä näytti Dreyer-ukko muinoin minulle kuinka vako pitää ajaa." Tai tähän tapaan: "Katsos, poika, siellä missä nyt kasvaa herneitä, siellä minä olen ensimmäisen kerran itse niittänyt eloa, siinä vieressä ojan partaalla opetti Dreyer-ukko minut teroittamaan viikatetta. En ollut silloin vielä täyttänyt seitsemäätoista. Nisu oli tuleentunut, mutta ei voinut mistään saada niittoväkeä. Kyllä sinun täytyy itse nyt ruveta, Jörn, sanoi ukko silloin. Ja kun rupesinkin, tuli hän itse viikatteineen, joka oli hyvässä ruosteessa, ja niitti rinnallani auringon laskuun asti. Silloin oli viikatteensa kirkas. Perästäpäin laski hän välistä leikkiä siitä: 'En tahtonut olla sinua huonompi'. Minä naurahdin silloin aina vastaan ja sanoin puolestani: 'Enkä minä Teitä'. En ole ikinä eläissäni nukkunut niin hyvästi kuin sinä yönä."
Isälle ja vanhemmille veljille kävi hän päivä päivältä vastenmielisemmäksi. Hän oli heille alituisena omantunnon moitteena. Epävarmuus, jolla kuustoistavuotiaana vielä aina arvostelee vanhempain perheenjäsenten toimia ja menettelyä esti häntä toki osoittamasta ilmeistä ylenkatsetta. Päinvastoin: hän pysytteli arkana heidän läsnäollessaan, ei vastannut sanaakaan, kun he pilkkailivat häntä, ja punastui, jos he sattuivat näkemään, kun hän teki työn, joka oikeastaan olisi kuulunut heille. Hän punastui omasta ja heidän puolestaan. Mutta juuri tuo arka alakuloinen olo ärsytti heitä, ikäänkuin olisivat he siinä lukeneet salaisen syytöksen itseänsä vastaan.
Kun hän harmaansinervässä työpuvussaan, joka avuttomana roikkui pitkäkoipisen pojan yllä, kulki talon ja ulkohuonerakennusten väliä, niin tapahtuipa toisinaan, että isänsä, joka juuri istui rattaillaan kaupunkiin lähdössä, nosti piiskanvarttansa ja osoitti häntä toisille veljille puhuen pehmeällä, täyteläisellä ja nauravalla äänellään: "Onpa tuokin miehiään! Siitä olisi tullut maavouti! Vaikka saisin kymmenen taalaria, niin enpä totta vie sallisi tuon koipeliinin istua vierelläni rattailla ja ajaisi hänen kanssaan kaupunkiin! Onko tuo tuommoinenkin Uhl'in poikia?"
Kun isä sitte oli lähtenyt, rupesi Hannu: "Kuuleppa sinä, minulla on omat tuumani päästäkseni Uhlin isännäksi. Et sinä kumminkaan naisista välitä, ja jäät elämäsi ajaksi yksivaljakoksi, nurkassa kyyröttäjäksi ja työmyyräksi. Jää sinä tänne taloon minun luokseni! Pidän sinua niin hyvästi kuin vaan haluat, ja hoidan, kun olet raatanut itsesi jäykkäjäseniseksi."
Mutta Heikki sanoi lyhyesti: "Mepä pidämme ensi vuonna yhtä renkiä vähemmän ja juomme palkan."
Iltasin istuivat Jörn ja Elsbe Wietenin kanssa tuvassa. Wieten oli viime vuosina käynyt hiljaisemmaksi ja alakuloisemmaksi, varsinkin siitä saakka, kun Fiete Krey oli heittänyt syytöksensä häntä vastaan silloin pihalla. Hänellä oli semmoinen kummallinen muisti ja niin vahva mielikuvitus, että kaikki tapaukset, jotka hän elämänsä kuluessa koskaan oli nähnyt tai joista hän oli kuullut, olivat elävinä läsnä hänelle aina yhtä selvinä ja kalpenemattomina kuvina. Aikaisemmin, nuoruudessaan oli nuoruuden hilpeämielisyys auttanut häntä, niin että hän voi kuvista, jotka olivat hänen ympärillään, ottaa esiin ainoastaan kirkkaat ja ystävälliset ja jättää synkeät ja surulliset syrjään. Mutta vähitellen vanhetessa, tunkivat synkeämmät esiin. Hän saattoi pitkiksi hetkiksi, siinä kun hääräili askareissaan jäädä istumaan ihan liikkumattomana ja tuijottaa eteensä hiljaisin, surullisin kasvoin. Semmoisina hetkinä kulkivat menneet päivät kuva kuvalta hänen sieluansa, hän näki milloin raskaan, painavan teon, joka yhdessä ainoassa päivässä musersi kokonaisen perheen onnen, milloin taas vaikean surun, joka vuodet vuosien jälkeen hiipi ja jäyti huoneessa, milloin näki hän armaat, puhtaat silmät, joista kyynelet viljavina valuivat, milloin taas kovat leppymättömät kasvot, joilla vihan tuli leimui. Niin kulki kuva kuvan jälkeen sieluansa ja hän näki ne tahtomattaankin. Sittemmin, kun hän oli hyvin vanha jo ja hän sai rauhassa asua hiljaisessa Aulankotalossa, kalpenivat kuvat ja hän sai taas levon.
Jörn istua uurotti nyt illat ajatuksetonna ja sanatonna, oli lävitse väsynyt raskaasta työstä, ei virkannut sanaakaan ja lähti aikaiseen levolle.
He olivat ikävää seuraa pienelle vilkkaalle Elsbelle, jossa päivä päivältä heräsi yhä tulisempana, selvempänä ja voimakkaampana ajatus, jonka hän jo lapsena oli lausunut: Minun täytyy saada pitää jostakin.
Vanhemmat veljet olivat kutsuneet etuhuoneihin seuran ystäviä. Muutamia iloisia tyttöjä oli seurannut mukana. Joka kerta kun väliköltä käsin kuului tänne asti, jossa nämä kolme äänettöminä istuivat, melua tai hillittyä tytön naurua, kohotti tyttönen joka kerta kaunista tummakiharaista päätään, jonka nuorekkaat kasvot vielä olivat niin hentopiirteiset ja lapsekkaat, ja tähysteli levottomana ovea kohden. Silloin muutti Jörn meluavasti asentoa, tai sanoi hän jotakin, kääntääkseen tytön huomion ovesta. Mutta hän nousi levottomana ylös ja meni milloin ikkunalle milloin ovelle. Joskus aukasi hän ovenkin ja katseli ulos. Silloin kuului kaksi levotonta ääntä pöydältä käsin: "Elsbe, älä lähde! Sulje ovi, Elsbe!" Painunein päin palasi hän silloin aina pöydän ääreen ja ajatteli: "Olisinpa minäkin kerran täysi-ikäinen, olisinpa minäkin kerran täysi-ikäinen!"
Sunnuntai edelläpuolenpäivät hääräili Jörn tallissa tai käväsi tuvassa katsomassa, missä sisarensa oli. Vasta illalla, kun sisar oli lähtenyt jonkun yhtaikaisen ystävättärensä luo, oli hän kolme, neljä tuntia vapaa. Silloin istui hän joko yksikseen huoneessa, tai istui hän toisella puolen tietä Jasper Kreyn matalan katon alla.
Jörn Uhl! Kuka on niinä päivinä, jolloin ihmisen mieli on pehmeä niinkuin vaha, kuka on niinä päivinä ollut sinun muodostajasi? Kuka oli johdattajasi niinä päivinä, jolloin vanhemmat eivät enää voi meitä ohjata, jolloin toisetkaan eivät tartu ohjaksiin, jotka laahaavat jäljissämme, ja jolloin me nelistämme eteenpäin tietä, joka vie elämän markkinoille, sille torille, jolla kohtalo niin vakavana on astuva eteemme ja kysyvä meiltä: "minkä arvoinen olet?" Sillä niinhän on elämässä: aina kaikissa elämäntiloissamme on meillä varmat johtajamme ja neuvojamme, vanhempamme, koulumme ja lakimme, kokemuksemme, vaimomme, huolemme ja vaivamme; mutta niinä vuosina juuri, jolloin kevätmyrsky kevätmyrskyn jälkeen riehuu nuoren varttumattomuutemme ylitse, niinä vuosina juuri olemme hoivatta ja neuvotta. Hei, kuinka silloin rasahteli! Ja kuinka lehdet lentelivät! Siitä on meillä jälkeenpäin arvet sielussamme ja lehvistömme riivitty.
Vanha Dreyer oli Jörn Uhlin opettaja kaikissa käytöllisyyteen kuuluvissa asioissa, mutta Jasper Kreypä taas on ollut hänen ohjaajansa elämänviisauden avaroilla, poluttomilla taipaleilla. Klaus Uhl istuskeli ravintoloissa ja jutteli kaiken maailman asioista ja tiesi ja tunsi kaiken. Mutta hänen poikansapa täytyi käydä pienen kummallisen Jasper Kreyn tykönä ja hänen matalan olkikattonsa alla oppia itsenäistä mietiskelyä, sieltä hän nouti ensimmäiset elämänviisautensa. Näiden hetkien merkitys oli sitä suurempi kun tässä mies ja nuorukainen kumpikin pitivät toisiansa melkein tasavertaisina ja sentähden saattoi syntyä todellisia varsinaisia väittelyitä heidän kesken. Missä olemme saaneet enimmän oppimme? Koulupenkilläkö? Vai luentosaleissa? Vai professorien luona? Olemme oppineet enimmän, kun olemme menneet ulos vapauteen ja yrittäneet omin siivin lentää, niin hyvin tai huonosti kuin se sitte kävikin.
Jasper Kreyllä, kuten kaikilla Kreijeillä, oli entisyytensä. Nuorena oli hän, niihin aikoihin, kun kansa välttämättä vaati osallisuutta hallitukseen, ollut Yläsaksassa. Eipä ollut Wentorffin Jasper Kreyn onnistunut pysytellä osaaottamattomana katselijana siinä. Eipä onnistu ylialaan kellekään Kreylle koskaan pysyä puolueettomana. Niinpä oli hän palannutkin jonkun ajan kuluttua Wentorffiin takaisin, jonkun verran kuumenneena, jonkun verran hengästyneenä, jonkun verran nolona, lyhyesti, ikäänkuin se, joka on heitetty tanssisalista ulos, ja joka sitte katsahtaa kerran ympärilleen ja lähtee edelleen, tekeytyen ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Jos hän olisi jäänyt naimattomaksi, tai edes jonkun verran vitkastellut siihen menemisellä, olisi hän kai uudelleen lähtenyt maailmalle, ja olisi arvatenkin taitavuudellaan jotakin toimittanut, olisipa ehkä saanut omaisuuttakin kokoon, nyt hän sen sijaan nolon kotiinpaluunsa painostamana vielä meni naimisiin, ja sattui jonkinlaisessa epäselvässä halussa saada suitset päällensä, valitsemaan erään varsin yksinkertaisilla hengenlahjoilla varustetun tytön, joka lisäksi oli niin pikiintynyt Sankt Marieniin, että sai koti-ikävän kohta, kun kototalon savupiiput katosivat näkyvistä. Tuli lapsia, tuli sairautta, tulivat jokapäiväiset huolet. Hän oli nyt päivätyöläisenä Uhlilla ja tiesi jo sitten kauan, ett'ei hän muuksi tulekkaan. Talvisena, työttömänä aikana teki hän luutia, harjoja ja hevos-sukia, ulkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin.
Mutta välistä puhkesi vanha levottomuus ilmi. Joka lastenjuhlana, silloin aamun lähetessä aina, kun hän oli ruvennut puhumaan totuuksia naapurilleen Klaus Uhlille ja ennustanut hänelle puutetta ja kuolemaa, silloin rupesi hän laulamaan sitä samaa vanhaa laulua, jota hän muinoin joskus oli laulanut Frankfurtin kaduilla ja myöhempinä vuosinaan, kun tulivat valtiopäivämiesvaalit, kävi hän niiden aikana aina kuudessa tai kahdeksassa perheessä, jotka olivat valtiollisesti kypsymättömiä tai väliäpitämättömiä, ja neuvoi ja teroitti mieliä.
Ulkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin, mutta sisällään oli hänellä yhä entiset kirjavat ajatuksensa. Kun nämä ajatukset olivat sangen vahvassa ristiriidassa vaatimattoman suruisan todellisuuden kanssa, joutui hän asemaan, josta hänen piti vapautua joko siten että hän katsoi maailman menoa katkeroituneena ja teki karvaaksi oman ja omaistensa elämän, tai että hän hyväntahtoisella hymyilevällä pilanteolla laski leikiksi omat vikansa ja ajoi toistenkin peltojen ohitse näyttäen kullekin viljelijälle, kuinka nurinkurisesti hän talouttaan hoiti.
Hänen talonsa seinämällä istuivat he monta sunnuntai-iltapuolta ja puhelivat maailman menosta. Kreyn vaimo istui sisällä tuvan avonaisessa ikkunassa, lapset palasivat leikeiltään Ringelshörnillä ja menivät hiljaa levolle. Vanhin niistä, August, joka kangerti puheessaan, ja jolla koulussa oli huono menestys, istui ovella lavitsalla, kasa hienoja, valkoisia lastuja ympärillään ja veisteli näperteli pyykinpitimiä ja makkaratikkuja, joita hän sitten myi omaan laskuunsa. Hän oli lahjoiltaan yksinkertainen kuin äitinsä, eikä välittänyt kuulla mitä isänsä jutteli Jörn Uhlin kanssa. Hän ei ripillepäästyään enää koskaan käynyt kirkossa, ei hän senjälkeen ollut aukaissut yhtään kirjaakaan tai sanomalehteä. Niinpä eli hän henkisesti yksin siitä, minkä hän oli esi-isiltään perinyt, ja siitä, mitä sattui kuulemaan ja näkemään kauppamatkoillaan. Niinpä hän käyttäen säästeliäästi niukkoja hengenlahjojaan ja tarkistaen huomionsa ainoastaan siihen, mikä oli hänen näköpiirissään, ja mikä tapahtui parin penikulman piirissä ympärillä, ja jättäen ajatuksistaan kaiken, joka oli sen ulkopuolella: uskonnon, politiikan, päivän uutiset, vähitellen sai silmänsä sangen teräviksi huomaamaan sen, joka oli eduksi hänen vaatimattomille olosuhteilleen, ja elätti hän myöhemmin itsensä ja perheensä hyvästi ja meni, muuttumatta huonoksi tai pahatapaiseksi monen entisen koulutoverinsa ohitse, joka kyllä oli oppinut paljon enemmän kuin hän, mutta joka hajoitti harrastuksensa sillä että huolehti jokaisesta uutisesta, jonka sanomalehdissä luki tai kylällä kuuli.
"Jörn", sanoi Jasper Krey, "mitä sanotaan Vanhassa Testamentissa? Sinä et tietysti tiedä sitä. Te Uhlit ette tiedä sitä. Siellä sanotaan, että joka viideskymmenes vuosi on kaikki omaisuus jaettava uudestaan. Te Uhlit olette jo aivan liika kauan maillanne; nyt pitäisi meidän Kreijienkin kerran saada rehennellä teidän leveillä, lihavilla vainioillanne. Minäpä sanon sinulle: me menestyisimme paljoa paremmin teidän kartanoissanne, kuin te meidän hiekkatilkuillamme. Haluaisinpa kerran nähdä teitä, Jörn, isäntinä meidän hiekkapelloillamme! Kuvitteleppas vaan omaa isääsi esimerkiksi koiravaljakollaan kauppamatkalla. Kuuleppa, Jörn! Hän tulisi tyköni taloon. Kumartelisi, kiertelisi itseään sinne, kiertelisi tänne: 'Herra Krey, herra Krey!' Silloin katselisin minä häntä näin'ikään ylhäältä alas ja sanoisin: Ei minulla ole semmoisiin aikaa nyt, Uhl! Menkää emännän puheille!"
Vaimonsa huusi ikkunasta: "No, älä nyt höperöitse, Jasper."
"Jätä nyt, Trina! — Kuuleppa, Jörn, jos avaat suusi länsituulta vastaan ja ahmit sitä itseesi niin paljo kuin tarvitset, silloin ei tule kukaan ja tiuskase sinulle: 'Kuule, älä sinä! Se on minun tuultani!' Mutta jos sinä menet jonnekin ja rupeat otsasi hiessä kuokallasi vääntämään maata niin paljo kuin tarvitset saadaksesi itsesi ja lapsesi ravituiksi, niin kohta on siinä joku sanomassa: 'Älä koske. Se on minun maatani!' Jörn, ihmisen keuhkot ja vatsa, niille on Jumala antanut oikeuden tulla ravituiksi. Jos sinulla on ravinto ja vaatteet, niin tyydy siihen. Jos joku viisaudellaan ja ahkeruudellaan saavuttaa enemmän kuin mitä tarvitsee ravinnokseen ja vaatetuksekseen, niin olkoon se hänelle sallittu."
"Niinpä niin", vastasi Jörn, "sitä en minä pysty ajattelemaan selväksi."
"Etkö? Ja sinulla sentään on semmoinen pitkä mietiskelijän nenä. Vai eikö ole maata kylliksi, tai eikö hallituksella ole valtaa? Kuinka paljon on Schleswig-Holsteinissa maata, jota viljellään huonosti. Maa tuottaisi kahtavertaa runsaammin, jos se olisi työntekijän käsissä."
"Ethän voi luulla", tuumi Jörn, "että kaikki työntekijät olisivat ahkeroita ja säästäviä ja raittiita. Oletko unohtanut, kuinka sinulle itsellesi kävi 1,200 markkasi kanssa?"
"Oh, älä nyt semmoisista muinaisista!"
"Minä!" sanoi Jörn ja löi pitkällä kädellään polveensa. "Jos minä tänäpäivänä, vaikka olenkin vasta seitsemäntoista vanha, saisin 10,000 markkaa, niin luuletko sinä että tuhlaisin siitä turhuuteen yhtään ainoatakaan markkaa?"
"Vaiti nyt", vastasi Jasper Krey, "puhutaan jostain muusta."
Silloin kuului tuvasta, vuoteelta käsin kova, muriseva ääni, ikäänkuin illalla hiljalleen heräävä ukkonen. Kohta jälkeen näkyi Trina Krey yönutussa ikkunassa. "Kerronpa nyt kerrankin sinulle juurtajaksain koko jutun, Jörn."
"No, kuunteleppa sitä!" sanoi Jasper Krey ja nyökäytti päätään Jörn
Uhlille.
"Me saimme siis aivan oikein periä 1,200 markkaa täti Stinen jälkeen, joka oli kuollut. Hänen sisarensa, vanha Trina, elää vielä. Me noudimme rahat itse virastosta, muistan sen vielä, niinkuin olisi kaikki eilispäivänä tapahtunut, hän tuossa sitoi kaikki ne koreat kultarahat yhteen nenäliinaan. Gutendorffissa istuuduimme me nummelle ja laskimme rahat uudelleen, sillä kun virastossa oli rahat meille laskettu, oli silmiämme vielä huikaissut.
"Niin noh, ensin pysyi hän kylläkin järkevänä. Mutta muutaman päivän perästä huomasin minä ettei hänellä ollut ruokahalua yhtään enää, sitäpaitsi tuli hän keskellä päivää kotia työstään, avoi lippaan ja rupesi laskemaan rahoja. Öisin ei hän saanut unta.
"Niin meni kahdeksan päivää, ja tila muuttui pahemmaksi vaan. Hän istui tunnittain ylhäällä vuoteessaan, lopuksi nousi hän ylös ja meni istumaan lippaan ääreen. Minä nukahdin silloin taas. Kun aamu rupesi valkenemaan, ja minä taas aukasin silmäni, silloin istui hän, sanon minä, istui puolipukeuneena lippaan edessä, polviensa välissä iso hakkuukirves.
"No niin ja, arvaat että minä säikähdin hyvänpäiväisesti. Minä rupesin pelkäämään, että hän menisi vallan sekaisin ja sain houkutelluksi hänet viemään rahat säästöpankkiin. Silloinhan ei hänen enää tarvitsisi pelätä mitään, siellähän oli rautaiset rahakirstut, joissa olisi seitsemättoistat lukot ja mitä kaikkea puhelin. Ensin hän ei millään muotoa tahtonut suostua, mutta lopulta vei hän ne sinne, ja sai sijaan semmoisen pienen keltaisen kirjan.
"Mutta silloinpas kaikki hulluksi muuttui! Mitä kaikkea minun täytyi kokea siltä, Jörn! Hän luki uudestaan ja uudestaan kirjan lävitse ja väitti että toinen lause sylkee toistaan päin silmiä siinä. Näkyi selvästi että kaikki olisi sulaa petosta, ja muutoinkin, jos olisi kaikki niinkuin olla pitäisi, niin pitäishän toki kirjankin olla ainakin yhtä paksun kuin virsikirjan, eikä tuommoisen ohutkinttuisen nälkäkurjen. Viimein, yhtenä yönä, kun hän oli noussut ylös hakemaan kirjaa, eikä kohta löytänyt sitä, karkasi hän minun kimppuuni ja sanoi että minä olin varastanut sen. Silloin sanoin minä hänelle: mene noutamaan rahat takaisin. Sen teki hän kohta.
"Ja nyt, Jörn, mitä luulet nyt tulleen? Juotiin, Jörn! Pelattiin, kirkuttiin, riideltiin minun kanssani, Uhlin kanssa, lasten tähden opettaja Peters'in kanssa, kotona kuin markkinat. Muistatko vielä kuinka seisoit Uhlilla lantatunkiolla ja hosuit ympärillesi tarikolla ja huusit yhtäpäätä: 'Minä olen Jasper Krey Wentorffista!' Yksikään ihminen ei ollut sormellakaan kajonnut sinuun. Ja muistatko vielä, kuinka palasit kaupungista selässäsi kirstullinen viinipulloja ja aijoit ruveta pitämään valtiollisia kokouksia. Me ja viina! Ja politiikka! Ja muistatko vielä, kuinka seisoit tuolla ja löit kukkaroasi veräjän tolppaan ja kirkuit: 'Jasper Kreyllä on rahaa!' Olipa sekin vuosi, Jörn! Tuskassa ja pelossa istuin joka päivän. Jälkeenpäin, kun rahat oli juotu, eikä hänellä enää ollut mitään huolta niistä ja tiesi että hänen taas täytyi tehdä työtä, sitte meni taas kaikki mukiin hänen kanssaan: hän huolehti taas niinkuin toisetkin vaimonsa ja lastensa puolesta. Fiete oli silloin viisvuotias, Jörn. Ah, Jörn, missä ollee Fiete nyt tällä haavaa!"
Hän sulki ikkunan.
"Loisinpa vetoa", tuumi Jasper Krey, "jos joku tarjoisi hänelle: tässä on 1,200 markkaa ja tässä juttu niistä 1,200 markasta, niin valitsisi hän jutun. Minä ylpeilen toisinaan hiukan, Jörn, enkä erittäinkään aseta Trina Kreyn henkisiä lahjoja varsin korkealle. Mutta kun muistan tämän jutun, ja varsinkin, kun hän joskus itse kertoo sen minulle taaskin, silloin tunnen itseni jotakuinkin vaatimattomaksi. Ne rahat tulivat liika odottamatta. Sitä oli sitäpaitsi liika paljon: 1,200 markkaa. En ollut valmistautunut semmoiseen. Mutta kun toinen täti kuolee, hän, joka lähenee kahdeksaakymmentä, silloin saat nähdä, kuinka hyvästi osaan rahoja käsitellä."
"Turhia", sanoi Jörn, "tulet taaskin ahdistukseen, ja päästäksesi siitä, juot rahat."
"Mitäh?" kysäsi Jasper Krey ja katsahti vierustoveriinsa pitkään ja moittivasti. "Tottahan sitä joskus järkiinsä myöskin tullaan!"
"Hjaah, moni kyllä", virkkoi Jörn, "mutta eivät läheskään kaikki." Hän katsahti raskaissa ajatuksissa Uhlia kohden, joka näkyi toisella puolen tietä saarniensa ja poppeliensa varjossa.
Niin juttelivat he monta iltaa. Ikäänkuin epäkokoinen koirapari, joka yhdessä käy kentän yli. Jasper Krey aina edellä, nokka joka taholle, koira iloisesti haukkuen, Jörn Uhl takana, muristen, väliä hänkin hiukan haukahtaen, mutta aina varovana, epäluuloisesti tarkkaavana ja tähystelevänä, toinen kun oli semmoinen varomaton ärhäniska. Varovaksi ja arvelevaksi on Jörn Uhl jäänytkin koko elämäkseen.
Sitte hämärtäessä tuli isäntärenki molempien tyttöjen kanssa tietä. Isäntärengillä — hän oli sama Harke Siem, josta sittemmin tuli radanvartija, ja joka esti junaonnettomuuden Hampurin lähellä sillä että juoksi palavassa takissa junaa vastaan ja sai sen siten seisahtumaan särkyneen radan kohdan eteen — tällä Harke Siemillä oli harmoniikka kainalossa, ja sai hänkin sijaa penkillä, vaikkei siinä enää ollutkaan tilaa vapaasti liikuttaa käsiään. Tytöt istuivat tien vierelle viheriään ruohostoon. Harke Siem soitti ja liikutti siinä silmät puoliummessa soiton mukaan niin raskaasti päätään, ja näytti niin saamattomalta, ettei hänestä olisi uskonut mihinkään ripeään tekoon.
Sitte rupesivat he puhelemaan naapurin vainioista ja naapurin tyttärestä. Senjälkeen koulunopettajasta ja kirkkoherrasta, sitte Hampurista ja kuninkaasta, lopuksi kuolemasta.
Kuu näkyi poppelin latvojen ylitse ja lumikko juosta livisti tien poikki.
* * * * *
Samana iltahetkenä istui Hampurissa, muutaman korkearakennuksisen kadun varrella, aivan Pietarinkirkon vierellä, eräs nuorukainen eräässä kirjakaupassa ja odotteli vanhimpana oppilaana, tavallisen myyntiajan jälkeen, ilmestyisikö vielä joku myöhästynyt ostaja. Hän oli papin poika Lüneburgin kankaan rajamailta, oli saanut kasvaa vapaasti ja oli aikaisin joutunut riitaan latinan kanssa. Mutta saksankielisistä kirjoista hän piti, ja sitä enemmän, mitä kirjavampia ne olivat. Isänsä oli silloin toimittanut hänet kirjamyymälään Pietarinkirkon luona, joka oli kirjoja täynnä lattiasta lakeen saakka. Hän oli mielellään mennyt sinne, mutta pianpa selveni, ett'ei tämäkään vielä ollut hänen oikea elämänihanteensa. Kirjoja löytyi yllinkyllä, ja hän sai kyllin selailla niitä, saipa hän iltaisin toisinaan ottaa jonkun niistä, joka miellytti häntä, mukaansakin, ja lukea sitä, mutta kaikki muu puuttui, puuttui ikäänkuin oikea side niiltä kirjoilta: avara kangas ja harmaat heinäladot ja leikkikenttä santanummella. Silloinpa tuli nuorukaiselle ankara koti-ikävä.
Niinpä istui hän tänäkin iltana myymälän perällä kulmauksessa, jonka portaat muodostivat, ja luki muuatta kirjaa, jonka nimi oli: "Varpuskadun historia" ja jonka eräs Wilhelm Raabe oli kirjoittanut, hän luki ja luki, eikä enää ollut Hampurissa, oli kaukana Pietarinkirkosta ja leikki olkikattoisen pappilan luona, kiipesi koivuun, joka kasvoi vallin Vierellä ja katseli kauas yli maiden lähimpää kirkontornia. Silloin aukeni myymälän ovi ja nuori, hänen ikäisensä työmies, voimakas lyhytkasvuinen nuorukainen, joka oli pukeunut harmaaseen työpukuun, ja jolla oli pyöreät verevät kasvot, virkeät uskaliaat silmät ja punerva tukka, ilmestyi tiskin ääreen ja katsahti häneen. Kun lüneburgilainen hitaasti nousi ylös, latoi ostaja melkoisen kasan hopeakolikkoja pöydälle ja sanoi: "ottaisin tämän edestä kirjoja."
"Kirjoja?"
"Niin juuri, kirjoja! Kirjoja! Tiedättekö, onko joku Theodor Storm kirjoittanut mitään kirjaa?"
"Storm? On kyllä. Se on kirjoittanut novelleja."
"Novelleja? En tietä, mitä ne ovat, mutta pelkään ett'eivät ne ole niitä kuin tarkoitan. Tahdon puhua suoraan. Olen juoksupoikana täällä eräässä liikkeessä, täällä Heikinkadulla ja olen odottanut, että kerran saisin tavata teitä kahdenkesken. Asia on näin: meillä on siellä kotona eräs vanha tyttö, oikeastaan on hänen nimensä 'Penn', mutta hän tietää niin uskomattoman paljon että on ruvettu kutsumaan häntä Älypää Wieteniksi. Tämä sama Älypää Wieten nyt on aina väittänyt että muuan Storm ja Müllenhoff yhdessä olisivat aikoneet kirjoittaa jonkun kirjan. Itse hän ei kyllä paljoakaan odotellut niistä, mutta jos he kumminkin olisivat sattuneet saamaan toimeen jotain, niin sen kirjan tahtoisin ostaa. Tässä on rahat. Niitä on kuus' preussilaista."
Kirjakauppa-oppilas Pietarin kirkon viereltä vaipui istumaan konttoorituolille ja jäi suurin silmin tuijottamaan tuohon merkilliseen ostajaan. "Storm ja Müllenhoff? Mutta mistä siinä kirjassa oikeastaan pitäisi puhuttaman?"
"Noh… sanoakseni lyhyesti sen… kuinka tullaan viisaaksi ja rikkaaksi. Siitä juuri."
Silloin nousi lüneburgilainen seisaallen ja sanoi kovalla äänellä: "Semmoista ei ole. Ei! Kaikkea muuta! Tulla jostakin kirjasta viisaaksi? Tuhmaksi voitte tulla, sen sanon teille, monesta kirjasta. Ja mielettömäksi toisista. Ja toisista surumieliseksi, toiset taas saavat nauramaan. Voi muutamista löytää neuvoja yhteen ja toiseen asiaankin, se on totta. Mutta kuinka tulla viisaaksi ja rikkaaksi? Ei, semmoisia kirjoja ei löydy… Mitäkö Storm on kirjoittanut? Odottakaas hiukan… katsokaas täss' on yksi. Tämän kirjan hän on kirjoittanut. Siinä kerrotaan hyvistä ja syvämielisistä ja uneksuvista ihmisistä. Hän on yksi meidän suurimpia runoilijoitamme."
Ostaja puisteli päätään ja purasi hampaansa yhteen ja tuijotti pöydän pintaan. "Ehkä Wieten sitten??… on ollut oikeassa hänestä siinä, ettei hänestä ole mitään kunnollista tullut."
Lüneburgilainen sysäsi kirjat, jotka olivat edessään, puoleen. "Minun ajatukseni", alkoi hän, "on tämä: Katsokaas, tuoss' on kirjoja ylhäältä alas asti, rivi rivin päällä, ne voitte te lukea kaikki, ja jälkeen olla yhtä tuhma, joll'ei tuhmempi kuin ennen. Kirjoista ei viisaaksi tulla, viisaaksi tullaan siitä, minkä itse kokee. Oletteko Lüneburgin kankaalta?"
"En, olen Dithmarschista."
"Yhdentekevää. Jos saisin minä neuvoa teitä: Tehän tahdotte rikkaaksi ja viisaaksi? Silloin lähtekää sinne, jossa ei kirjoja löydy… Kirjoja? Tiedättekö: Joll'ei minulla olisi isääni, ja ell'ei äitini itkisi silmiänsä hoki, niin lähtisin Ameriikkaan, totisesti, sen minä tekisin. Ja onnetonta sitä joka silloin kurottelisi kirjojaan minulle."
"Niinkö!" sanoi Fiete Krey. "Niinkö! Vai se on teidän ajatuksenne. No niinkin!" Hän nyökäytti päättävästi päätään, kokosi rahansa ja pani taskuun uhkaisin. "Isä ja äiti eivät minun perääni kysele. Rikkaaksi tahdon, yhdentekevää kuinka. Amerikasta olen kuullut sekä hyvää että pahaa. En ikinä mitään siinä välillä. Luulenpa että teen sen."
"Tehkää, tehkää, onnen veikko! Ja jos teille sattuu aikaa ja halua, ja jos asianne menestyvät, niin kirjoittakaahan huvin vuoksi kerran vanhimmalle oppilaalle Heroldin kirjakaupassakin. Mikä on nimenne."
"Minä olen Fiete Krey Wentorffista."