KAHDEKSAS LUKU.
Eräänä kesäpäivänä, oli elonaika lähellä jo ja lehmusten lehvistöissä riippuivat tertut kellervinä — asteli Jörn Uhl koulutalon ohitse olallaan aurankärki, jota hän aikoi käyttää sepällä. Silloin kimmahti hänelle puutarhasta karviaismarja lakkiin, ja kun hän katsahti, ilmeni Lisbethin valkea pää lehdiköstä; samassa kun hän jotakuinkin hämmentyneenä jäi paikalleen ja tuijotti sinne kohden, oli Lisbeth jo pujahtanut pensaikosta ja kiivennyt aidalle ja huusi sieltä matalalla äänellä: "Kuules Jörn tuleppa tänne."
Jörn katsahti ympärilleen, olisiko kukaan näkemässä. Mutta oli par'aikaa päivällisaika ja kyläntie ja talot kuin nukuksissa. Silloin otti hän lakin päästään ja astui lähemmä. Hän oli viime aikoina ainoastaan harvoin kohdannut Lisbethin, ja silloinkin vaan pikaisesti tervehtien rientänyt ohitse. Hän oli ollut ankarassa työssä, Lisbeth taas oli käynyt kaupungissa koulua. Hän oli ahertanut yksinäisillä vainioilla, oli astellut auran jäljissä pehmeässä mullassa, Lisbeth taas oli käydä sipsutellut kaupungin kapeita, siroja ja sileöitä käytäviä. Hän asteli selkä kumarassa, oli muuttunut jäykäksi ja kankeaksi; Lisbeth taas oli tullut hienommaksi puvussaan ja käytöksessään. Siitä hänellä olikin ollut hämärä tunto, ja sentähden hän olikin pysytellyt etäämpänä.
Lisäksi tuli, että luonto oli heidän kanssaan leikkinyt vanhaa iänikuista leikkiään. Oli irroittanut näiden kahden lapsen, jotka ennen koulupihalla ja Ringelshörnillä olivat olleet niin hyviä leikkikumppaneita keskenään, kädet ja vienyt kummankin omaan vieraaseen maailmaansa, kauas toisistaan, vienyt kummankin omiin kirjaviin uniinsa, oli hymyillyt vaan viisasta ystävällistä hymyään ja eroittanut liittyneet kädet. Niin se tekee aina. Sitte, vuosien jälkeen, kun se hiljaisessa yksinäisyydessä on kypsyttänyt kummankin valmiiksi, vie se lapsensa yhteen taas, mutta silloin ne eivät enää kohtaa toisiaan leikkitoveruksina, kohtaavat sukupuolensa edustajina… Jörn Uhl tulee tänään yhteen Lisbetin kanssa. Mutta se kohtaus ei ole oleva mikään hyvä ja onnellinen kohtaus, sillä kumpikin ovat he valmistumattomat vielä, eivät ole lapsia enää, mutta eivät täysi-ikäisiäkään vielä, asustavat kumpikin omaa vierasta maailmaansa.
Lisbeth nojasi aitaukseen, ja kertoili toimitteliaasti että nyt hänellä oli pitkä loma-aika, kaupungin koulu lakkautettaisiin nyt, ja ennenkuin uutta ennätettäisiin perustaa, menisi pitkä aika. Joko hän oli kuullut, että hän aikoi opettajattareksi.
Ei. Ei hän ollut kuullut. Ei hän ollut ikinä kuullut että löytyikään mitään opettajattaria. Hän kysyi arasti, tulisiko hän piakkoin Elsbeä tervehtimään.
"Ah", vastasi Lisbeth ja heitätti päätään. "Elsbe on vuotta vanhempi kuin minä. Ja ne ovat aina niin toisellaisia. Ei minulla ole ketään, jonka kanssa minä voisin seurustella. On niin hirveän ikävää."
Jörn arveli että hänen sentään pitäisi tulla, Elsbe tulisi varmasti niin iloiseksi. "Niinkö luulet?" kysäsi Lisbet epäilevänä. "Ja minä kun jo luulin, ett'ei Elsbe enää ollenkaan voi sietääkkään minua. Hän oli tuonnoin, yhtenä iltana ikkunani alla, ajatteles, kun jo oli pimeä ihan, ja sanoi, etten minä ymmärrä vielä yhtään mitään, että minä olen ihan vallan lapsi vielä… Oletko meidän kanssamme, kun minä tulen teille?"
"En", vastasi Jörn, "minun täytyy aina olla työssä. Etkä sinä illalla saa tulla, silloin lähtisi Elsbe sinua saattamaan, eikä se olisi hyvä." Tyttö antoi päänsä painua ja mietti. "Mutta sinähän voit sitte tulla meille joskus."
Jörn säikähti semmoista ajatustakin. "Ei", vastasi hän, "se ei käy päinsä."
"Niin, mutta eihän sinun tarvitse tulla sisään. Tulet puutarhaan. Tulet tuolta takaa ympäritse. Isoisä ja iso-äiti istuvat silloin aina tuvassa ja lukevat."
Jörn heitti nopean katseen tyttöön. Hän näytti hänestä erinomainen suurelliselta ja ylhäiseltä, oli vallan ihme että ollenkaan olikaan maan päällä jotain niin siroa ja somaa. Mutta ei hän voinut kuvitella, että olisi mitenkään hupaista olla puheissa hänen kanssaan. Yhdeltä puolen se kyllä olisi hirveästi miellyttänyt, mutta toisaalta arvasi hän, että asia kävisi varsin hankalaksi. Tyttö pysyi sentään asiassaan: hänen piti tulla vaan. Hän otti asian niin luonnolliseksi, ja nyökäytti niin päättävästi päätään siihen, että hänen piti kuin pitikin luvata.
Koko iltapäivän ajatteli hän sitä, kuinkahan tämä ilta oikein oli päättyvä. Kuvaili hän semmoistakin mahdollisuutta, että tyttö muitta mutkitta lähettäisi hänet suoraa päätä pois, hän kun olisi niin ylen ikävä Tämmöinen mahdollisuus tuntui hänestä melkein hupaisimmaltakin. Mutta tuntuipa hänestä toisinaan mahdolliselta sekin, että hänen onnistuisi huvittaakin häntä, ja saada arvoa hänen silmissään. Juolahtipa mieleensä ruveta miettimään, mistä asioista hän oikein ottaisi puheiksi hänen kanssaan, ja keksikin hän yhtä ja toista. Hän päätti, että noin hieno tyttö etupäässä vaatisi oppineisuutta. Hän muisti muutamia keskusteluja opettaja Petersin ja papin välillä, joita hän oli kuunnellut kirjainsa äärestä. Hänen tietopiirinsä ei kyllä ollut ylen laaja, mutta sai hän sentään muutamia asioita kokoon, jotka näyttivät sopivilta. Aluksi päätti hän ruveta puhumaan uudesta höyrylaivareitistä Tanskaan, sitte ottaisi hän puheeksi maanviljelyskoulut, joita siihen aikaan juuri oli ruvettu perustamaan, senjälkeen haudontakoneet kananmunia varten, ja lopuksi, joll'ei tässä riittäisi, rupeisi hän vielä puhumaan indialaisten tavasta polttaa leskensä, josta hän äskeisin oli lukenut muutamassa lehdessä, joka käärepaperina oli sattunut hänen käsiinsä kaupungista. Hän suunnitteli, että hän ikäänkuin sattumalta johtuisi näihin asioihin, alkaisi esimerkiksi näinikään: joko hän oli lukenut siitä, että… tai näinikään: mitä tuumi hän siitä että… tai näin: oliko hän kuullut että… ja latelisi sitte kaikki viisautensa esiin.
Hän lähti liikkeelle jo tuntia aikaisemmin, asteli ojien partaita ja tähysteli niiden pohjaan, ikäänkuin olisi hän jotain kadoksiin mennyttä karitsaa hakemassa, ja saapui siten puutarhan taakse. Siinä juoksi pieni kirkasvesinen puro, jonka ylitse oli viistoon heitetty lyhyt lepänrunko, lepän tukeva juurakko vesoi lyhyitä suoria oksia, jotka olivat torrollaan kuin pörröinen tukka, Lisbeth istui lepänrungolla melkein piilossa oksien takana ja heijutteli jalkojaan veden ylitse. Hän oli erinomaisen vakavannäköinen, ja nyökäytti surumielisesti päätään, kun hän kohteliaasti tervehti. Jörnin sydäntä löi niin, että hän, sensijaan että olisi reippaalla hyppäyksellä tullut toiselle puolelle puroa, kuten aikoi, astui sen ylitse pitkällä kömpelöllä askelella ja melkein jäi sotkeuksiin vetelään liejuun.
Hän vilkaisi pikaisesti tyttöön, ja tuntuipa hänestä kuin olisi tämän silmissä piillyt hymy, mutta samassa olivat kasvonsa jo taas niin suruisat ja vakavat, että Jörn ihan itsestään johtui indialaisiin leskiin, ja sattuipa hän onnistumaan aineenvalinnassaan. Tyttö kertoi, että hän juuri oli lukenut niin vakavista asioista. Poika kysäsi epävarmasti, olikohan tuo sitte niin välttämätöntä, lukisi ennemmin jotain hauskaa.
"Oi ei", vastasi tyttö, "täytyyhän oppia tuntemaan elämän surullisetkin puolet."
Sitte tiedusteli hän tarkalleen rovion muotoa ja pukeutuivatko naiset, kuolemaan mennessään, koristeihinsa. Hän piti, että se kaikki oli erinomaisen liikuttavaa, ja sanoi olevansa aivan valmis polttamaan itsensä, jos vaan hänen miehensä kuolisi, hän menisi nimittäin ainoastaan rakkaudesta naimisiin. Sitte johtui hän taas puhumaan niistä koristeista ja kävipä ilmi, että hänellä sattumalta oli rintaneula ja kellonvitjat taskussa. Jouluksi oli hänelle luvattu kello.
Tähän asti oli kaikki luistanut odottamattoman hyvästi, mutta nyt rupesi puhelu takertuskelemaan. He katselivat juoksevaan veteen, ja olivat vaiti. Tyttö ajatteli uhkamielissään ja epäystävällisenä: hän on sittenkin oikea moukka; Jörn taas toivoi olevansa tuhansia penikulmia paikalta. Hän koetti ja koetti kaivaa itsestään jotakin, jonka voisi lausua, mutta mikään ei näyttänyt sopivalta. Tyttö oli hänestä niin outo kuin olisi hän puhunut jotain vallan toista vierasta kieltä, ja ollut tuiki toisellaatuinen olento kuin hän. Viimein rupesi hän alakuloisena juttelemaan kahdesta varsasta, jotka joku päivä sitten olivat syntyneet Mutta semmoista ei tyttö halunnut kuulla. "Mitä se minulle kuuluu?" kysyi hän ja nauroi. Ja nyt hänellä oli yht'äkkiä hupaisimmat luonnollisimmat lapsenkasvot. Hän näytti kaikki hampaansa, ja hiukset riippuivat korvan vierellä, yht'äkkiä tunsi hän entisen tyllityttinsä…
"No niin ja", virkkoi hän, "mistä sitten puhuisimme."
Silloin kertoi tyttö hänelle, mistä hänen koulutoverinsa juttelevat. "Ensin puhuvat he opettajista, sitte niistä tovereista, jotka juuri eivät satu olemaan läsnä, usein puhumme pojistakin, en minä sentään. Minusta se on aivan sopimatonta… Mutta kuule", huudahti hän, "sinunhan riippuu jalkasi vedessä."
Hän veti jalkansa ikäänkuin valkeasta. Mutta tyttö huomasi kohta, että nyt hän istui vallan onnettomana siinä. "Kuule", sanoi hän, "noustaan ja lähtään kävelemään. Niin ne kaupungissakin. Muutamat käyvät yläluokkalaistenkin kanssa." Jörn nousi tottelevasti ja katseli hänen monimutkaisuuttaan siinä lähtöhommissa. Ensin antoi tyttö hänelle kultakorunsa, sitte kirjan, sen jälkeen järjesti hän pukuaan, vaikk'ei se ollenkaan olisi ollut tarpeen; sitte kysyi hän: "Juoksenko minä nyt sinua vastaan?"
Jörn vastasi: "Niin teit silloinkin, kun me pyydystimme kettua", ja asettui seisomaan kädet levitettyinä ja jalat tanassa, ikäänkuin olisi hänen pysäytettävä hevonen.
Tyttö nauroi vallattomasti hänelle: "Enpäs teekkään", sanoi hän, "rutistaisit minut kuoliaaksi pian." Sitte lähti hän sopivasti alas, huolellisesti suojellen hameenpalteitaan.
Nyt käyskelivät he matalain omenapuiden varjossa kapeita käytäviä edes ja takaisin, ja tyttö alkoi: "Sinähän et silloin muinoin tahtonut minun kanssani lastenjuhlalle, muistatko vielä?"
"Jos isoisäsi olisi sanonut: 'lähde sinä Lisbethin kanssa', niin olisin mielelläni lähtenyt kanssasi. Mutta en uskaltanut itse sanoa sinulle sitä." Hän veti henkeään syvästi, kun hän oli saanut sanotuksi tämän, ja katsahti sitte odottavasti häneen. "Kuule, sanohan, jos nyt olisivat tanssit, tanssisitko sitte minun kanssani?"
"Paikalla. Alusta alkaen loppuun asti." Hän katsahti tyttöön. Hänen silmissään loisti koko hänen vilpitön ihastuksensa.
"Niin vai!" tuumi tyttö. "Mutta sanonko minäkin jotain sinulle?…
Nyt en minä taas tanssisi sinun kanssasi."
Jörn antoi päänsä painua ja tuli hiljaiseksi. Hänestä tuntui niin luonnolliselta, ettei hän tahtonut tanssia hänen kanssaan.
Silloin muuttui tyttö taas kuin huhtikuun-ilma, puhkesi nauramaan ja sanoi miellytteliäästi: "Enhän minä sitä niin vakavasti tarkoita, kuules sinä. Luulenpa, että sittenkin tanssisin kanssasi. Mutta sinun täytyisi ottaa minusta niin, kuin ne kaupungissakin, ymmärrätkö, siten kohteliaasti ja keveästi… Mutta nyt sinun pitää lähteä takaisin jo. Minä tulen saattaman sinua raitaan asti, siellä sanomme hyvästit. Mutta tule sunnuntaina taaskin, istun tässä puulla ja odotan sinua."
Kun Jörn saapui raidan luokse, jättivät he hyvästit ja erosivat.
Niin kohtasi Jörn pienen leikkitoverinsa taas. Hänen ystävällisellä avullaan näytti Jörn Uhlissa kehitys lapsesta nuorukaiseksi tapahtuvan luonnollisimmin ja armaimmin. Näytti kuin tulisi elämänsä, ainakin rakkauteen nähden, kulkemaan suoraa latua.
Elleipä vaan olisi kahdeksaa päivää myöhemmin sattunut se sannanajo!
Ellei sitä sannanajoa olisi sattunut, olisi Jörn Uhl päiviensä päätteessä saattanut kysyä: "Nuoruuden synti? Mitä semmoinen on? Olen nuoruudessani oppinut tuntemaan työtä ja vaivaa, en syntiä." Ei olisi hänen koskaan, kuten Jasper Kreyn ja kaikkien muittenkin, tarvinnut rutistaa otsaansa ryppyyn, kun muisteli sattunutta nuoruuden hairahdusta. Mutta, ikäänkuin täytyisi ihan aina käydä niin ja ikäänkuin täytyisi kaikkien, parhaimpienkin saada lokaa saappaihinsa ja tahroja takkiinsa, niinpä sattui tämäkin sannanajo, ja koko tuo eheä virheettömyys sai pahan repeämän.
Pahaa aavistamatta ajoi hän hiekkavankkureineen noin iltapäivissä Ringelshörnin sivua; puhalsi raikas merituuli ja taivaalla ajeli pilviä, se näkyi siellä yllä harmaana ja vaaleana ja sinisenä, yltäkirjavana. Oli ilma semmoinen, joka saa ihmisen vetämään henkeään syvään ja vahvasti ja iloitsemaan siitä, että niin vielä osaa tehdä. Sen teki Jörn Uhlkin. Hän istui vankkuriensa laidalla, antoi jalkojensa heilua ilmassa ja myhähteli ja kyhähteli siinä tyytyväisenä tuulta vastaan ja katseli hiljaisessa mietiskelyssä tasaisen vaikenevan lakeuden ylitse; oli täydellisin kuva rauhaisasta mietiskeliäästä talonpoikaispojasta. Kukaan ei olisi osannut aavistaa että tuo pitkäkoipinen, kapeakasvoinen nuorukainen tänä iltana vielä, joka jäsen vavahtelevana, oli saava nähdä luontoa itseänsä sen ihaniin ja peloittaviin, pohjattoman syviin ja tummiin silmiin.
Mutta kun hän oli sivuuttanut Ringelshörnin, näki hän Telse Dierk'in, jota paikkakunnalla kutsuttiin Hiekkatytöksi, talonsa lähellä hiekkahautansa ääressä seisomassa. Tämä katseli muutamaa täysinkuormattua vankkuria, joka juuri taitti tielle, ja nojausi kepeästi lapioon, jolla oli auttanut kuormaa tehdessä. Kun hän kuuli Jörnin vankkurien räminän ja rätinän, käännähti hän ympäri ja huusi vastaan hänelle: "Sinäkö sieltä vielä tulet, Jörn Uhl? Tänne nyt vaan! Tulet aivan parahiksi minulle: en vielä olisi tahtonutkaan ruveta pyhää viettämään." Tyttö seisoi kellervän valkoisen hiekkaseinän edessä, joka oli korkeampi kuin hän itse, ja älykkäät silmänsä välkkyivät. Hän oli paljain jaloin ja näytti reippaalta, ikäänkuin olisi vastikään herännyt virkistävästä unesta. Samallainen oli hän jo ollut kymmenkunta vuotta, yhtä hoikka ja norja vartaloltaan ja korkearintainen, ja yhtä kirkassilmäinen, aina oli hänellä olennossaan ja käynnissään sama ripeä väsymätön norjuus.
Kymmenen vuotta sitten, kun hän vielä oli ihan nuori, oli hänen parhaana ystävättärenään erään naapurin ainoa tytär, jonka isällä oli pieni talonsa ylempänä, kun ensin meni ylös laaksoa, jossa Kultahete oli, ja siitä autiota ylänkölakeutta jalkapolkua myöten palasen kangasta. Eräänä päivänä meni tämä ystävätär sitte kihloihin muutaman ylämaantalonpojan kanssa. Molemmat nuoret olivat, kuten useinkin tapahtuu varsinkin ylämaassa, joutuneet yhteen puhemiestietä, siten nimittäin, että kummankin vanhemmat ja joku täti, jolla sattui olemaan taipumuksia naimiskauppojen säälimiseen, oli saanut molemmat vakuutetuiksi siitä, että heistä piti tulla pari, heidän omaisuussuhteensa ja muu asemansa kun sopivat yhtä hyvästi yhteen kuin heidän luonteenlaatunsakin.
Nuori mies suostui tähän, hän oli vielä nuori, ja sydämensä oli tähän asti pysynyt mykkänä ja väliäpitämättömänä; eikä tyttökään, jonka hän markkinoilla joskus oli ohimennen kohdannut ollut hänelle vastenmielinen. Enimmän vaikutti häneen kuitenkin se, että veljensä, josta hän paljon piti, nyt voi yksin ottaa haltuunsa kototalon, joka olisi pitänyt jakaa, jos hän olisi mennyt naimisiin jonkun varattoman kanssa. Se taas ei olisi hyvästi käynyt päinsä, talo kun oli pieni ja mailtaan huono.
Oh kohtalon arvoituksenomainen hämärä tahto, ettei Telse Dierk, joka asui alempana marskilla hiekkahautansa vierellä, sattunut ennen häitä ollenkaan näkemään ystävättärensä sydämen valittua. Morsian pistäysi sentään aina tuontuostakin Kultahetteen kautta ystävättärensä luona alhaalla ja kertoili monellaista rakastettunsa ulkonäöstä ja tavoista: millaiset hänen silmänsä olivat, ja hiuksensa ja käyntinsä, mikä mielipide hänellä oli siitä ja mikä tästä asiasta, joista hän hyväksyi jonkun, mutta toista moitti. Telse Dierk kuunteli hartaasti sitä, ja virkkoi joskus leikillään: "Vahinko, etten enemmin ole häntä tuntenut, luulen, että hän juuri olisi sopinut minulle." "Kuule", sanoi ystävätär siihen, "kuinka omituista! Juuri sitä olen minäkin ajatellut. Hän on koko olennoltaan niin ihmeesti sinun kaltaisesi, ja monasti on hänellä asioista aivan yhtä omituiset mielipiteet kuin sinulla. Tiedätkö: hän tahtoo ymmärtää kaiken yhtä tarkasti kuin sinäkin, hän puhuu yhtä vakaasti ja kauan kananmunasta, kuin pyhästä kasteesta."
Oli sallimuksen tahto myöskin että tuo terve voimakas tyttö, joka muulloin milloinkaan ei sairastanut, juuri häiksi kylmensi itsensä ja sairastui niin pahasti, että hänen täytyi jäädä häistä kotiin; vasta yhdeksäntenä hääpäivänä lähti hän pahaa-aavistamatta ylös nähdäkseen ystävättärensä uutta onnea. Silloin kohtasivat he toisensa ensikerran. Molemmat olivat kookkaita, kuten useastikin paikkakunnalla, mies tummanverevä mustassa kiharassa tukassa, tyttö vaalea kellervin hiuksin. He katsahtivat toisiinsa ja säikähtivät, ikäänkuin olisivat nähneet aaveen. Ystävätär puheli yhtämittaa, kuvaili yhtäjaksoa koko häät; molemmat toiset olivat vaiti.
Kun alkoi hämärtää ja ilma muuttui pilviseksi ja sateiseksi, vaati ystävätär, joka oli ylpeä siitä että hänellä oli semmoinen elämänkumppani ja palvelija käskettävänään, että hän menisi saattamaan Telseä alas. Mies otti sanattomana lakkinsa ja lähti astumaan hänen takanaan. Kun he sitte kävivät vieremässä ja sade roiskui alas ja tyttö kapealla polulla asteli miehen edellä kellervässä liejussa, sattui tyttö aivan lähellä Kultahetettä horjahtamaan ja oli kaatua selälleen: silloin tarttui mies häneen ja pidätti hänen pystyssä. Kun kumpikin luuli, että pimeä salaisi sen, katsoi kumpikin vapaasti ja paljaasti toisen armaisiin kasvoihin. Mutta silloin syntyi aukkoja entäviin pilviin, ja niiden lomitse pilkistivät kuu ja tähdet, ne heittivät loisteensa silmältä silmälle, niin että kumpikin näki toisen avoimeen sieluun. Sinä hetkenä tiesivät ne, että heidän täytyi rakastaa toisiansa, ja etteivät he päiviensä loppuun asti voisi enää maailmassa ketään toista rakastaa. Silloin pelästyivät he ja pakenivat.
Vuodet kuluivat. Olivat suurta tuskaa.
Tyttö teki työtä kaiket päivät talon hommissa ja auttoi vapaaehtoisesti monta santakuormaa tehtäessä tullakseen väsyksiin ja saadakseen levon, illat istui hän ikkunassaan geraniumiensa ja neilikkojensa takana ja katseli ulos marskeille, silloin hän ei voinut nähdä Ringelshörnille. Hän oli antanut rukkaset eräälle kosijalle ja kohteli niin epäystävällisesti ja kylmästi nuoria miehiä, jotka yrittivät hänen puheilleen, että ne pian jättivät rauhaan hänet.
Mieskin kärsi niinkuin hän. Hänen vaimoansa olivat ymmärtämättömät vanhemmat kasvattaneet niinkuin ainoaa lasta ainakin, jonka joka sanaa oli ihmetelty ja ihailtu. Niin oli hän henkisiltä lahjoiltaan mitättömänä sentään tullut hyvin suulaaksi. Hän itse oli älykäs mietiskelevä mies, lyhyt- ja järkeväpuheinen. Sentähden kiusasikin häntä sanomattomasti, kun vaimonsa aina oli niin valmis rupattamaan kaikista maailman ihmisistä ja asioista. Vaimonsa oli avioliiton ensivuosina tuskalla ja vaivalla saanut lapsen, sen jälkeen oli hän ruumiillisesti kokonaan murtunut ja sairasteli, lapsikin kuoli, ja avioliitto jäi lapsettomaksi.
Vuodet kuluivat. Kumpikin oli itsekseen päättänyt koettaa olla kohtaamatta toista, ja jos jompikumpi sattui näkemään toisen, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa aina kohta kääntyä. Mutta kun semmoinen tilaisuus sattui, heräsi heissä sentään aina ajatus, etteihän kukaan toki saata kieltää heiltä sitä vaivaista iloa, että saavat joskus katsoa toistansa nopealla säikähtyneellä silmäyksellä. Mutta kummassakin kyti toki kätketty toivo, että he sentään vielä joskus saisivat kuulua toisilleen. Sitä ei sentään aavistanut kumpikaan toisestaan, tuskin itsestänsäkään. Tämä toivo teki heidän rakkautensa hiukan maltillisemmaksi.
Telse Dierkin isä oli kaatunut sotaretkellä. Nyt kuoli äitinsäkin. Tämä oli ollut voimakas kunnon nainen, mutta oli, jäätyään hän äkillisesti leskeksi sittemmin ajottain hyvin levoton. Tämä levottomuus muuttui pahemmaksi vaan, kun hän ennätti kauas neljännellekymmenelle. Hän käveli levottomana huonetta, oli ihastuksissaan, jos puhalsi vahva tuuli, ja lähti, kun päänsärkynsä kävi vallan sietämättömäksi, ylös Ringelshörnille ja seisoi siellä ylhäällä ja antoi kylmän kovan tuulen lievittää päätänsä.
Muutama viikko äidin kuoleman jälkeen tuli hän kerran aikaiseen aamupäivällä tytön luokse, ensin sentään ylhäältä katsottuaan, ettei ollut ketään sannannoutajaa paikalla. Tyttö tuli hänelle vastaan rakennuksen ovella, ja kysyi tylysti, mitä hänellä oli asiaa. Oli raikastuulinen syyspäivä. Silloin kysyi hän tytöltä, mitä heistä kummastakin oli tuleva. Tämä pysyi verrattain levollisena ja sanoi: kaiken täytyisi jäädä silleen, kuin oli, ei siinä voisi mitään muuttaa; ei hän voisi tallata Jumalan käskyjä jalkainsa alle, ikäänkuin ei niitä olisikaan, ja toivoi hän, ettei hänelläkään ole siihen voimaa.
Hän otti pyykkikorin ja astui synkkänä häntä kohden, niin että hänen täytyi väistää ovesta ulos pihalle. Silloin sanoi hän: Ei hän luullut, että Jumalan aikomus olisi käskyillään surmata kaikki hyvä hänessä ja lisäksi koko hänen elämänhalunsa. Hän oli pyytänyt vaimoansa, että he myisivät talon ja muuttaisivat paikkakunnalta, mutta hän oli arvatenkin aavistanut syyn tähän ja nauranut vaan ja pilkannut häntä.
Tyttö tuijotti synkkänä häneen, ikäänkuin olisi hänelle vastenmielistä kaikki, mitä hän siinä hiljakseen puheli. Saamatta sanaakaan häneltä, täytyi hänen lähteä.
Muutama aika jälkeenpäin puhutteli hän tyttöä taas, kun tämä puutarhassa veti hernekeppejä maasta ja sitoi kimppuihin, ja pyysi: hän ei voisi enää kestää tätä, sanoi hän; kun hän ei voi muuttaa pois, pitäisi tytön tehdä se. Silloin puhkesi tyttö katkeraan itkuun. Ja helpommin sai hän nyt toimeen, että he päättivät joka päivä myöhään illalla kohdata toisensa Kultahetteellä. Heillä oli silloin aina kummallakin sangot käsissä, katselivat toisiaan suurin totisin silmin, puhuivat jonkun sanan, välistä ihan tavallista, välistä jonkun aran kuuman rakkaussanan, eivät koskeneetkaan toisiinsa ja erosivat. Mies luulotteli saavansa tyydytyksen näistä iltaisista kohtauksista, samalla kun hän muuten vyötti tahtonsa kuin rautaisella vanteella, mutta tytölle selveni päivä päivältä selkeämmäksi, että mies jokaisella liikunnollaan, jokaisella katseellaan veti häntä lähemmäksi ja lähemmäksi itseään. Oli ihan kuin olisi häntä joku vetänyt häntä kohden, hän tunsi, kuinka hänen vastustusvoimansa väsyi ja väsyi. Niin tuhansin viekottavin äänin kuiski luonto hänelle. Hän oli äärettömässä tuskassa, ikäänkuin ihminen, jota vastustamattomasti ja nautinnonsekaisesti vetää pohjattomaan syvyyteen, hän pelkäsi niin, että hän välistä vapisi ikäänkuin kuumeessa. Hänen entinen ainoa pelastuksensa, raskas työ, joka tuo väsymyksen ja unen, sekin petti nyt. Suuressa hädässään juolahti hänelle mieleen yhtä kummallinen kuin vaarallinen ajatus: hän päätti koettaa eikö hän voisi pettää sydäntänsä ja aistejansa ja antautua jollekin toiselle miehelle, jolle hän voi tehdä sen synnittä.
Jo monta vuotta sitten oli hän pysytellyt ihmisistä erillään. Naimaikäiset nuorukaiset karttivat häntä huolimatta hänen terveestä kauneudestaan. Oli nimittäin ympäristössä jo kauan sitte huhuiltu, että hänellä oli suhde ystävättärensä mieheen. Samaan aikaan kuin hän harvinaisella lujuudella taisteli rakkauttaan vastaan, joka sentään olisi ollut niin puolustettavissa, olivat ihmiset jo aikoja sitte havainneet hänet syylliseksi ja langettaneet hänestä lyhyen ja ankaran tuomionsa. Näihin aikoihin sattui Jörn Uhl neljä viisi kertaa iltapuhteella käymään santaa noutamassa, ja kun tyttöä miellytti hänen vakaa ja hiljainen olentonsa ja hänen katseensa, joka oli kuin olisi se puhunut: sinäkin olet yhtä yksinäinen ja huolten painama kuin minäkin, ja kun hän siinä Jörnin tullen ja mennen, päivin ja öin, sai totutetuksi itsensä ajatukseen, rupesi hän viimein kuvittelemaan, että hän todella olikin rakastunut tuohon nuoreen verevään nuorukaiseen. Hän riemuitsi, kun hänen onnistui joskus saada itsensä ihastumaan häneen, ja iltaisin nauroi hän ääneen ja puheli iloisesti itsekseen: "nyt olet vapaa siitä entisestä, ja nyt on sinullakin oma aarre, aivan nuori ja erinomainen." Ja kun Jörn joskus aralla epävarmalla tavallaan vilkastui hieman ja katseli iloisemmin tyttöä, ja uskalsi esiin jollain leikinlaskullakin, nauroi tyttö itsekseen ja ajatteli: "siitä tulee ihan mukava morsius, ihan vaaraton, ja kuitenkin hauska."
Kun Jörn neljäntenä iltana palasi, ja molemmat yhdessä olivat saaneet vankkurit täyteen, kutsui tyttö iloissaan hänen vielä tupaankin istumaan ja hiukan juttelemaan. Hän itse istui pöydän ääreen vastapäätä häntä puvussa, joka oli auennut kaulalta, ja ylöskiverretyn hihoin, ja nojausi pöydän yli ja katseli häntä naurussa suin, kysellen yhtä ja toista, ja tähysteli hilpeän uteliaana, uskaltaisiko Jörn mitään enempää. Kun ei Jörn vastannut mitään, ahdisti hän häntä pahemmin vielä ja sanoi välkäyttäen iloisesti harmaita silmiään: "Sinä olet kaunis poika, Jörn, sinulla on semmoiset älykkäät silmät, ikäänkuin aina hakisit jotain, joka on kokonaan kätkössä, ja sitte on sinulla semmoiset itsepäisen näköiset kasvot, ikäänkuin tahtoisit sinä aina vaan tehdä oman tahtosi mukaan. Semmoisesta tytöt pitävät. Kun pääset tästä kolme vuotta eteenpäin vielä, niin saatpa valita, kenen tahdot, et rukkasia saa."
Jörn ei osannut siihen vastata mitään, katseli vaan tyttöön.
Tyttö yritti vielä kerran ja kysyi: "Miltähän sen oikein pitää näyttää, josta sinä osaat pitää?"
Silloin nousi Jörn ylös, ja tyttökin kohosi. Ja kun hän arveli, että Jörn oli närkästynyt — hänen omaakin turhamaisuuttaan oli hiukan koskenut — astui hän lähemmä Jörniä, ja sanoi tyyneesti ja hymyillen: "Minusta et sinä kai suuriakaan piittaa, et edes puhumisen arvoisena pidä? Niinkö lähdet? Et edes yhtä suuteloa ota mukaasi minulta?"
Silloin säikähti Jörn niin, että jalkansa ja hengityiksensä seisahtui. Samassa tempasi hän hänet syliinsä niin kuohuvassa ja niin mielettömässä intohimossa, että tyttö säikähdyksissään tuskin sai itsensä irti hänestä Hän oli aikonut herättää lempeän ystävällisen liekin, ja olikin sytyttänyt hillittömän tulen. Hän työnsi hänet tylysti luotaan ja käski hänen lähtemään pois.
Seuraavana iltana, puoliyöstä, seisoi Jörn hänen ikkunansa takana ja kolkutti ja pyysi päästä sisään. Tyttö tekeytyi kuitenkin ikäänkuin hän ei kuulisi mitään. Hän makasi hiljaa, kädet pääntakana, kyynelet viljavina poskillaan, ja piti itseään onnettomimpana ihmisenä maailmassa. Jörn kävi kolme neljä yötä ikkunan takana.