YHDEKSÄS LUKU.
Niiksi ajoiksi olivat talonpoikaispojat sattuneet asettamaan niinsanotut nuortenmiesten tanssiaiset ja Jörnkin oli saanut tavanmukaiset kutsut niihin. Olisi tämä kutsu tullut hänelle neljäätoista päivää aikaisemmin, olisi hän kummissaan tuijoittanut siihen ja sitte kylmänä laskenut syrjään. Hän tanssiaisiin? Hän olisi pitänyt itseään naurettavana. Mutta viimeisten kahdeksan päivän tapaukset olivat kokonaan repineet uudeksi hänen sielunsa. Nämä kahdeksan päivää olivat niin muljanneet hänen nuoressa veressään, että oli ikäänkuin puutarhassa, jossa illalla vielä kaikki oli hiljaisessa levossa — yksikään lehti ei ollut liikahtanut puussa, kaikki oksat olivat olleet tiheässä lehvässä, ja kaikki käytävät puhtaina, — mutta jossa sydänyöllä oli puhjennut myrsky ja riehunut aamuun asti. Silloin oli aamulla kaikki revittynä, siivottomana ja hävitettynä. Lepo ja rauha oli muuttunut hädäksi ja tuskaisaksi levottomuudeksi.
Veljet nauroivat ja pilkkailivat, kun kuulivat, että hänkin aikoi tanssiaisiin. Mutta Elsbe oli iloissaan. "On niin hauskaa", sanoi hän, "että sinäkin viimein reipastut. Oletkin ollut oikein ikävä. Sinullahan on hyvä uusi puku. Tanssit ensin minun kanssani, että saat rohkeutta. Sitte pitää sinun tanssia Lisbethinkin kanssa." Hän nyökäytti päätä Jörnille, ja tanssi hiukan näytteeksi pöydän ympäri, tanssi niin kauan että lankesi ovea vastaan ja putosi polvilleen ja nauroi. Jörn katseli häntä ja ajatteli: "Hän on niin armas pieni olento, paljasta elämää; aina suora ja vilpitön ja ystävällinen." Hän lähti yksikseen sinne, arkailevana ikäänkuin kulkisi pahoilla teillä.
Hän meni nurkkaan penkin ääreen ja seisoi siellä tuntimääriä. Muutamat eivät tunteneetkaan häntä, hän kun ei koskaan ollut käynyt ravintoloissa. Ne kävivät pöyhkeiksikin ja kysyivät, mitä hän oli miehiään. Kun he kuulivat että hän oli Klaus Uhlin nuorin poika, kummastelivat he, ja sanoivat: "Mutta senhän pitäisi olla semmoisen uneksijan." Muutamat tytöistä päättivät päästä tanssimaan hänen kanssaan. He tuumivat näinikään: "Mutta tuopas on korea poika, ja millaiset totiset silmät sillä on! Niiden täytyy näyttää mukavilta, kun ne hymyilevät."
Siellä seisoi hän ja johtui ajatuksesta toiseen. Milloin oli hän tuskautunut ja tarkasteli ohimeneviä, nähdäkseen jos ne kummeksivat häntä. Jos joku sattui silmäämäänkin häneen, katsahti hän kohta alas itseään ja piti että hän näytti vallan pitkäkoipiselta ja avuttomalta siinä, tai oli hän lukevinaan ohitsemeneväin kasvojenilmeestä, että hänen suhteensa hiekkatyttöön oli kaikkien tiedossa jo. Sitte taas katsahti hän kopeasti eteensä ja ajatteli: "Jospa tietäisitte, että tuo kaunis, komea tyttö on suudellut minua." Hän oli kuullut veljiensä ja Elsben lausuvan monellaisia arvosteluja tytöistä, mutta ei ollut välittänyt kuunnella niitä. Sitte kahdeksan päivän oli kaikki muuttunut muuttunut. Hän muisti nyt kaikki heidän puheensa ja tarkasteli ohitsetanssivia tyttöjä ja piti mitä rumana, mitä kauniina.
Siinä kun hän seisoi, eikä tapahtunut mitään erityistä, näki hän mielikuvituksissaan kammariinsa, semmoisena kuin se näkyi, kun katseli vuoteelta käsin. Hän kuvitteli makaavansa vuoteessaan samassa mielialassa, jossa hän usein oli: että hän vielä oli niin nuori, ja että hänellä kuitenkin oli huolta niin paljon, ja että hän oli niin ymmärtävä. Mutta sitte näki hän taas noiden kukoistavain neitojen tanssivan ohitsensa, näki heidän kauniit liikuntonsa ja nuorteat kasvonsa. Nyt haki hän Lisbethiä silmineen ja päätti koettaa voittaa hänen suosionsa.
Siihen ajatukseen jäi hän. Hän kuvaili, kuinka hän saattaisi häntä kotiin. Sitte, lehmusten hiljaisessa varjossa ottaisi hän hänet syliinsä samalla tavalla kuin hän oli ottanut hiekkatytönkin. Nyt ei hän pääsisikään hänestä niin helpolla kuin tuonnoin puutarhassa.
Silloin näki hän Lisbethin tulevan viistoon poikki salin, hän meni istumaan Elsben viereen, joka oli juossut hänelle vastaan. Jörn katseli yhtäpäätä häntä. Tuntui hänestä, kuin ei olisi hän vielä koskaan nähnyt häntä, niin oli hänen luontonsa näinä muutamana päivänä muuttunut. Hän seurasi silmillään hänen sinisiä nauhojaan, jotka hänellä oli valkeassa puvussaan vasemmalla olallaan, siinä kun hän tanssi salin läpi. Jörn kumartui ihan eteenpäin, nähdäkseen paremmin hänen koko vartalonsa; ja yhä tulisempana heräsi hänessä halu tänä iltana vielä likistää hänet vastaansa. Mutta häntä pidätti jokin, jokin tunto, ettei hän tohtisi lähetä häntä niin, eikä hän rohjennut mennä pyytämään häntä tanssiin edes.
Hänen ohitsensa meni jo muutama pari etuhuoneihin juomaan viiniä. Ne tervehtivät, laskivat leikkiä keskenään ja neuvottelivat minne huoneeseen menisivät, ottivat toisiaan käsistä ja astuivat ohitse.
Tuli Elsbekin ohitse siitä, hellitti erään nuoren talonpojan kädestä ja tuli hänen luokseen. Hänen nuoret kasvonsa loistivat ilosta, hänen raskaat tummat hiuksensa olivat irtauneet solmusta, ja täyteläinen pieni vartalonsa notkui ja huojui tanssissa. "Kuule sinä, Harro Heinsen ei olekkaan täällä; hän ei ole saanut lomaa! Minä olen Hans Jarrenin kanssa, hän on melkein ihan poika vielä, mutta ei se mitään tee. Nyt me menemme juomaan viiniä. Käy sinä noutamassa Lisbeth mukaan ja tule kanssamme."
Jörn tekeytyi pöyhkeäksi ja sanoi: "En minä tanssia viitsi."
"Et uskalla vaan, mun herraseni, juo pari lasia punssia, niin tulet rohkeammaksi."
Pois oli pujahtanut Elsbe jo. Hän pyysikin lasin punssia, pyysi toisen ja kolmannenkin, ja vasta kun oli ottanut neljä lasia sitä voimakasta juomaa, tohti hän lähteä Lisbethiä hakemaan.
Lisbeth ei ollut vielä paljoa tanssinut. Hänellä kun oli semmoinen miellyttävä siro käytös, ja hänen tapansa kun oli puhua niin hiukan ja levollisesti korkealla hienolla äänellään, samalla kun hän katseli sitä, jonka kanssa puheli, ihmeellisillä kummastuneilla silmillä, niin pysyttelivät useimmat etäällä hänestä, eivät myös oikein tienneet, mistä puhua hänen kanssaan. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat ja lepäsivät sileinä ja kirkkaina kuin valmistamaton silkki hänen sirolla päälaellaan. Hänen puvussaankin oli jotain niin tuoreen raikasta ja hienoa, kuin valkeissa kukkasissa, ja näytti sillä olevan samallaista kukoistuksen suloa kuin hänen kasvoillaankin. Hän näytti niin koskemattomalta, niin hienolta ja raikkaalta, kuin aurinkoinen hiljainen sunnuntaiaamu, jolloin ei ihmisellä ole mitään huolia.
Jörn ei nyt enää sopinut hänelle. Kahdeksan päivää sitten sopi hän vielä, huolimatta kömpelyydestään. Mutta nyt hän ei enää kuulunut hänen rinnalleen.
Kun hänen piti alkaa tanssia, eikä hänen kohta onnistunut saada tahdista kiinni, katsahti hän naurahtaen tyttöön, ja kun tämä epävarmasti kysyi: "mikä sinun on?" vastasi hän rehentelevästi: "Onhan ihan tyhjänpäiväistä, että tanssimme. Sehän on kuin mitäkin mieletöntä, poukkoilemista. Mennään toisten mukaan ja juodaan viiniä: sinun pitää oppia siihen myöskin."
Lisbeth säikähti ja astui erilleen hänestä sanoen: "Sitä en minä koskaan tee."
"Älä nyt ole olevinasi!" Jörn yritti vetää häntä käsivarresta mukaansa, mutta silloin tempasihe Lisbeth säikähtynein silmin vapaaksi.
"No, jää siihen sitte, tuhma tyttö", sanoi Jörn.
Joku näki ja kuuli tämän ja nauroi.
Silloin jätti hän tytön siihen, palasi takaisin penkin ääreen, meni istumaan ja joi, ja kaivautui mielessään yrmeään uhmaan ja katseli ylenkatseellisesti ympärilleen.
Hänen ympärilleen kertyi toisiakin, jotka joko olivat luonnostaan haluttomat seurustelemaan naisten kanssa, mutta sen sijaan taipuvampia toiseen intohimoon, juomiseen, tai semmoisia, jotka olivat saaneet rukkaset niinkuin hänkin, ja pianpa oli ympärillään aika rämäkkä ja laulun hälinä. Hän istui hiljaa siinä toisten keskellä, ja tuijotti synkkänä eteensä, toisinaan naurahti hän pilkallisesti itsekseen ja joi.
Hannuveljensä, joka jo oli vahvassa humalassa, ja joka ainoastaan siinä tilassa katseli totuutta silmästä silmään, — selvänä oli hän suuri kehuja ja itsensä pettäjä — tämä sattui siihen, istahti hänen vierelleen tuolille ja rupesi itkemään ääneen. "Minä kun luulin, että sinusta tulisi raitis ja kunniallinen mies. Minä olen aina ylpeillyt sinusta, vaikka olenkin teeskennellyt halveksivani sinua. Mutta nyt näenkin, että sinäkin olet samallainen retkale vaan, kuin minä ja muut veljesi ja kuin isämmekin."
Silloin hypähti poika ylös, ikäänkuin olisi hän ollut väijyksissä vaan ja ainoastaan odottanut tuota: "retkale" nimitystä. Hän löi nyrkkiä pöytään, metelöitsi, joi ja kirkui, piti pahinta elämää koko pöydässä ja huusi: "Kaikki Uhlit ovat retkaleita. Ei sitä kannata kieltää. Ken on Klaus Uhlin poika, sen täytyy tulla juomariksi." Hän piti pahaa elämää, löi nyrkkiä pöytään ja huusi: "Kuka on Uhleja koppavampi?" ja koetti laulaa mukana juomalaulua, jota juuri alettiin. Mutta sekä sanat että sävel olivat hänelle outoja.
Muutamat ymmärtävämmät, jotka sattuivat ohitse, kuulivat tämän melun, ja joku huomautti: "Mutta tuohan on Jörn Uhl? Tähän asti on hän ollut semmoinen tallinluutija, ja tiesi siitä, osasiko laskea kolmeen, ja nyt hän on pahin kaikista Uhleista." Oli siellä sentään eräs, Otto Lindemann — sama, joka sittemmin oli mukana Gravelotten luona, nykyään on hän jo kauan ollut Amtin-esimiehenä, ja istunut monilla valtiopäivillä — tämä oli jo silloin hyvä ihmistuntija, ja tarkasteli hän vahvalla mielenkiinnolla kaikkea, mikä sattui näköpiiriinsä. Tämä nyt löi meluilevaa Jörniä olkapäälle ja sanoi: "Eipäs, Jörn Uhl, pidä sinä kummoista ääntä tahdot, ei sinussa sentään näy olevan oikeaa rentuttelijan verta. Tulee sinusta vielä kerran kunnon mieskin, Jörn Uhl!" Ja hän ravisteli häntä niin, että lasit hypähtelivät pöydällä.
Aamulla vasta hoiperteli hän kotiin ja nukkui päivälliseen saakka.
Silloin tuli Wieten hänen huoneeseensa, astui hänen vuoteensa ääreen, katseli häntä huolestuneena ja sanoi nyökäyttäen suruisasti päätään: "Sinun ja Elsben tähden olen jäänyt tähän taloon. Elsben suhteen olen aina ollut levoton: mutta sinusta olen minä toivonut hyvää." Hän istui vuoteen reunalle ja rupesi itkemään. "Minulla ei ole onnea koko maailmassa. Kun vielä olin melkein lapsi, sain olla näkemässä, kuinka koko se perhe, johon silloin kuuluin, joutui perikatoon. Luulin silloin, että olin saanut nähdä ja kärsiä tuskaa kylliksi koko elämäni ajaksi. Mutta nyt kun tulen harmaaksi, täytyy minun yhä kahlata paljasta tuskaa ja levottomuutta ja tulla ihmiseksi, jolla enää ei ole mitään toivoa. Minun täytyy lähteä tyhjin käsin maailmasta. Minun täytyy näyttää Jumalalle tyhjät käteni ja sanoa hänelle: Rakas Jumala, kaiken, joka on ollut minulle rakasta, olen minä matkalla kadottanut ja on pudonnut lokaan." Niin valitteli hän ja väänteli käsiään sylissä ja itki katkerasti.
Jörn kuunteli sitä suljetuin silmin, ja Wieten lähti ulos taas.
Jörn jäi iltaan asti vuoteeseensa, silmät yhä kiinni: niin hävetti häntä katsoa ympärilleen huoneessaan. Vasta kun tuli pimeä, nousi hän ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin.
Yöllä hiipi hän ulos ja juoksi Ringelshörnille, talolle hiekkahaudan luona, asettui ikkunan alle ja huusi hänen nimeänsä. Kun kaikki pysyi hiljaa kauan, puhkesi koko hänen tuskansa, jota uhka ja häpeäntunto tähän asti olivat pidättäneet, niin äkillisesti esiin, että hän rupesi itkemään ikäänkuin lapsi, joka saa kuritusta. Silloin nousi tyttö ylös ja aukaisi ikkunan ja moitti häntä ankarasti: "Olen jo kuullut kummoinen olit eilen iltana ollut. Minua onnetonta! Kaikki, mihin minä vaan kajoonkin, tulee onnettomaksi, sentähden lähdenkin minä nyt täältä. Olen tänään myynyt koko taloni kaikkineen, ja lähden huomen-aamuna aikaiseen sen tien, enkä koskaan palaa takaisin."
"Oi, kuule, ota minut mukaasi! Minä en voi palata, kotiin, en voi. En voi koskaan enää näyttää itseäni ihmisille. Minä juoksen veteen, ellet sinä ota minua mukaasi."
Tyttö lohdutti ja rohkaisi häntä ja pyysi: hänhän on nuori vielä, pianhan unohdettaisiin, mitä oli tapahtunut. Hän tulisi itsekin kummastelemaan, kuinka nopeasti semmoiset haavat kasvavat umpeen, jotka saa niin nuorena. Juuri niille, jotka olivat nähneet hänet niin räyhäävänä ja juovuksissaan, tulisi hänen näyttää, mitä hänessä oli; olihan siinäkin jo kylliksi kurjuutta, että hänen täytyi jättää kotiseutu. Mutta Jörn pysyi asiassaan, hänhän jo kuuli ihan isänsä naurun ja veljiensä pilkan, Wieten halveksisi häntä nyt, ja kaikki ihmiset sanoisivat: Klaus Uhl menee hunningolle kaikkine lapsineen, ja pahin kaikista on hän itse, nuorin. Sentähden, vapautuakseen kaikesta tästä kurjuudesta, tahtoi hän tehdä saman kuin Fiete Krey. Lähteä sen tien.
Tyttö koetti lohdutella häntä kaikellaisilla järkisyillä, erittäinkin sillä, että hänen oma onnettomuutensakin tulisi ihan sietämättömäksi, jos hän hänen tähtensä tekisi jotain pahaa itselleen tai jättäisi kotonsa. Mutta kun Jörn yhä pysyi asiassaan vaan, että hän lähtisi hänen kanssaan, antoi hän sen verran myöten että antoi hänelle luvan aikaisin aamulla, ennen päivän koittoa tulla odottamaan häntä Ringelshörnille. "Minä otan sinut mukaani aulangolle asti, sieltä saat palata takaisin."
Suruisa oli tämä yö. Oli suruisa sekä hänelle, joka pienen käsilamppunsa valossa käyskeli huoneessaan edes ja takaisin ja kokosi yhteen vähät tavaransa, lähetettäviksi hänelle jälestä, ja joka tuontuostakin hämmentyneenä pysähtyi ja sitte taas päätään pudistaen ryhtyi työhönsä, samalla kun raskaat kyyneleet vierivät poskiansa. Mutta oli se suruisa nuorukaisellekin, joka pukeutui sunnuntaipukuunsa, ja järjesti työvaatteensa yhteen nyyttiin, ja sitte jäi mykkänä istumaan yöhämärään ikkunaan, eikä voinut selvittää itselleen tämän hetken merkitystä, jolloin hän milloin ylpeästi hymyillen rakenteli suuria suunnitelmia, milloin taas tunsi halun lähteä Älypää Wietenin luokse ja kertoa hänelle, missä hommissa hän nyt oli, ja sitte itkeä kyllikseen hänen vuoteensa ääressä ja kuulla lopuksi hänen huuliltaan "jää sinä tänne, poikani. Kaikki voi vielä muuttua hyväksi."
Kun aamu alkoi sarastaa, lähti hän takaovesta ulos hevoslaitumen ylitse kankaalle ja odotteli eräällä kivellä, kunnes Telse tuli. Hänellä oli sama varma ja reipas käynti kuin aina ennenkin ja silmänsä olivat kirkkaat ja hillityn riemukkaat.
"Niinpä!" alkoi Telse, "muu kaikki on nyt voitettu. Se on kaikki takana." Hän osoitti taakseen, jossa kankaan toisella puolella näkyi hänen rakastettunsa talo. "Nyt olet sinä vielä; ja sinun kanssasi on minulla helpompi työ. En lähetä sinua kohta takaisin; tahdon vielä pienen aikaa iloita sinusta." Sen sanoi hän niin varmasti ja niin iloisen rauhallisesti, ettei Jörn tohtinut sanoa mitään vastaan. Sydämessään päätti hän varmasti sentään lähteä hänen kanssaan, vaikkapa maailman ympäri.
Hänellä ei tähän asti ollut ollut ketään, jota hän olisi saanut kunnioittaa. Uskontoa ei oltu osattu saattaa hänelle sydämen asiaksi. Vapahtajan eloisa, armias ja kaunis kuva oli turmeltu ja väärinperin kuvattu hänelle. Äitiä hänellä ei ollut. Niinpä oli tuo nuori lämminsydäminen poika jäänyt rakkaudettomaksi. Mutta jos uiminen sentään on virkeähenkinen, hakee kuin hakeekin hän vaan itselleen ihanteen, ikäänkuin se, jolla on kädessä hyvä pyssy, ja mielellään ampuisi, lopultakin etsii maalin itselleen. Nyt ilmestyi hänen tielleen tämä tyttö, jolla oli kaikkea sitä, joka hänen iässänsä näytti ihailtavalta, hänellä oli ennen kaikkea rohkeutta ja päättävää varmuutta, hänellä oli siveellistä puhtautta ja lempeää hyvyyttä. Lisäksi tuli se salaperäinen hämärä lumo, jolla nainen täydessä kukoistuksessaan aina vaikuttaa nuorukaiseen, ja jossa tunteessa yhtä paljon on nöyrää ihailua kuin heräävää tervettä aistillisuuttakin.
Tyttö puhui nytkin lempeästi hänelle kuin edellisenäkin iltana, katsahti usein häneen ja nyökäytti päätään: "Onpa oikein mieleen minulle, että sinä vielä tulet metsään asti kanssani, ja että niin kauan vielä saan sinua katsella… Sinusta tulee kaunis ja kunnollinen mies, Jörn, sen saat nähdä. Älä sinä pelkää, että sinä joudut samoille huonoille teille kuin veljesi."
"Sinulla on niin varmapiirtoiset huulet ja syvät totiset silmät, ja norja ja vahva olet sinä nyt jo. Kun katselen sinua, näytät sinä minusta aina täydeltä mieheltä jo. Onpa vahinko: olisit sinä viittä vuotta vanhempi, silloin sanoisin: Tule mukaan; mutta nyt ei se käy päinsä. Sillä jos nyt lähtisit mukanani ja sitte jälkeenpäin tulisit miesikään ja saisit miehen ajatukset, silloin voisi minulla olla ainoastaan jotain äidillistä kohtaasi ja sinusta tuntuisi epämukavalta olla minun kanssani. Voisitpa ehkä ajatella tähänkin tapaan silloin: Olipas se viekas silloin Ringelshörnillä, kun otti minut mukaansa, se tahtoi mahdollisimman kauaksi saada nuoren miehen itselleen. Molemmat mahdollisuudet olisivat yhtä kamalat. Mutta tätä et sinä nyt vielä käsitä; tulevaisuudessa tulet sentään huomaamaan sen, sillä sinä pidät minusta ja tiedät, että minä puhun totta."
Aulanko lepäsi vielä tummana hämäränharmaan ja valottoman taivaan alla, mutta vähitellen muuttuivat pilvet ikäänkuin etäisten salaisten tulien maalaamina vaaleanpunerviksi. Ja kun he yhä jutellen käyskelivät edelleen puikahti kuin mahtavia kultasia viiruja metsän ylitse, jotka ulottuivat ylös taivaanlaelle saakka. Ja kohta ilmeni auringon tulipunainen kehrä metsäpolun yllä.
"Älä koskaan usko, mitä ihmiset jo puhuvat ja vieläkin tulevat puhumaan minusta. Olen yhtä puhdas kuin sinä. Jos pysyisimme yhdessä, alenisin minä silmissäsi ja muuttuisin halvemmaksi. Mutta jos minä nyt lähden, etkä sinä saa enää kuulla minusta mitään, on sinulle jäävä kaunis muisto minusta, oletpa pitävä minua parempana kuin ansaitsenkaan. Tulen näkymään sinulle kauniimpana ja puhtaampana, ja sinä olet saava ylpeyttä ja rohkaisua siitä, että sinulla jo niin nuorena oli niin hyvä ja ylevä ystävätär."
"Älä luule, että se, mitä olet viime päivinä saanut kokea, on oleva turmioksi sinulle. Emme nyt koskaan kumminkaan saa jäädä viattomiksi. Näyttää kuin ei semmoinen olisi sallittuakaan. Kohtalo ei saa rauhaa ennenkuin se on tehnyt meidät syyllisiksi. Siitä vaan riippuu kaikki, jos sinä lankeemuksestasi huolimattakin säilytät uskosi hyvään etkä hyljää lempeyttä ja uskollisuutta. Olla syyllinen ja väsyä pyrkimästä hyvään, kas siinä on kuolema. Olla syyllinen ja kuitenkin kamppailla hyvän puolesta, se on oikeata ihmiselämää. Sinä olet sisällisesti vahva, sentähden pidän sinusta. Mitä sinä näinä päivinä olet kokenut, se ei ole sinulle sen suuremmaksi pahaksi kun myrsky nuorelle lujalle puulle. Jonkun viikon on myrsky vielä puhaltava ylitsesi, olet tunteva itsesi onnettomaksi ja levottomaksi ja ihmiset tulevat nauramaan sinua. Mutta sitte on kaikki ohitse, ja silloin olet huomaava, että olet varttunut vahvemmaksi ja että seisot lujempana ja näet kauemmaksi."
Niin puheli hän tyyneen varmasti ja asteli reippaana ja ikäänkuin huolettoman hilpeänä hänen rinnallaan. He katselivat toisiinsa käydessään ja tytön hiukset, jotka olivat valkeat kuin Jörninkin, punersivat aamutaivaan rusosta. Jörn mietti, ettei hän enää koskaan saisi elää tällaista hetkeä, niin kipeätä ja niin ihanaa; hänkin nimittäin tunsi nyt, että heidän täytyi erota. Kuunnellessaan hänen varmoja ja vakavia sanojansa, oli hänelle selkeentynyt eron sisällinen arvo ja sisällinen katkera välttämättömyys.
Tyttö osoitti aurinkoon, joka tyyneesti ja tulisesti taisteli suurten, harmaiden ja revenneiden pilvien kanssa. "Näetkö? Tuossa seisoo kuin suuri harmaa talo. Mutta siinä leimuu, tuli liehuu ikkunoista ja ovista. Seppä takoo siellä sisällä, hehkuva rauta makaa leveänä ja paksuna alasimella. Sinun tähtesi ei minun tarvitse olla huolissani. Meitäkin on kai joku onni odottamassa vielä."
"Ja lähde nyt! Lähde ripeästi, ettemme kiusaa toisiamme."
Jörn seisoi värähtelevin huulin hänen edessään ja katseli häntä.
"Ei tämä ole helppoa, sinä! Tule tänne!" Hän suuteli Jörniä sydämellisesti ja tulisesti. "Tule kunnon mieheksi!" Hän katsoi häntä kerran vielä ylhäältä alas. Hänen silmänsä olivat iloisen kirkkaat. "Sinun tähtesi ei minun tarvitse olla huolissani." Sitte lähti hän kevein askelin, ikäänkuin lähtisi hän juhlaan, alas metsäpolkua ja katosi seuraavan pähkinäpensaan taakse.
Jörn seisoi vielä hetken, hengitys tukossa ja vesissä silmin; sitte lähti hänkin pitkin askelin siitä. Hän löysi vaatenyyttinsä pensaikosta, jonne hän oli pannut sen ja pukeutui vallin suojassa työpukuunsa. Sitte juoksi hän pitkin harppauksin kankaan poikitse, juoksi mäkeä alas ja nouti hevoset laitumelta. Nopeassa ravissa ratsasti hän pihalle, ei mennyt sisäänkään, vaan valjasti hevoset ja teki työtä koko päivän ulkona pellolla.
Mutta niin helpolla hän ei siitä seljennyt.
Seuraavana päivänä näkivät veljet hänen, pilkkasivat ja ivailivat häntä, että hän oli ollut niin pelkuri tuhman koulumestarin tytön edessä, ja että hän jälkeenpäin oli käyttäynyt kuin hurja.
Jälkeen puolenpäivän, kun hän tuli vaihtamaan hevosia pihalle, oli kaikki jo tiedossa heillä. He sanoivat, että nyt hän oli ijäksi häväissyt koko perheensä hiekkatyttöineen. Olisi ollut parempi, jos olisi lähtenyt hänen mukanaan pois. Koko kylä oli vallan mylläkkänään mokoman uskomattoman jutun tähden. Oli ollut viitenä yönä tuon naisen luona. Nyt eivät he hänen tähtensä voineet näyttää itseään kylässä, hän itse nyt ainakin oli kaikiksi päivikseen joka paikassa mennyttä miestä.
Ja kun hän illemmalla, välttääkseen talonväen katseita, lähti yksikseen käymään ulos pelloille, pujahti eräästä ojasta peltotien vierellä esiin punatukkainen pää, ja August Krey, joka oli leikkaamassa ruohoa vuohelleen nyökäytti päätä hänelle ja sanoi: "Sinä Jörn, kuuleppas, isä käski sanoa sinulle: yhdellä, käski hän sanoa, yhdellä on ristinsä naisista, toisella rahoistaan. Ja hänestä et sinä ole valinnut parempaa puolta. Sen hän käski sanoa, Jörn."
Yöllä oli hänellä kummallinen uni: hän istui taaskin samalla kivellä kankaalla maantien vierellä, jolla hän eilisaamunakin oli istunut. Silloin tuli kolme ihmistä tietä. Keskimmäinen oli vanha, arvokkaan näköinen mies, kummallakin puolellaan olivat lapsensa, nuori mies ja nuori tyttö. Tyttö oli sama, jonka kanssa hän eilen oli käynyt, nuorta miestä ei hän ollut ennen koskaan nähnyt. Hän näytti sotilaalliselta maamieheltä, hän astui varmasti ja reippaasti, oli jalon ja kauniin näköinen, ja silmistään loisti rohkeus ja lempeys niinkuin hän muutenkin hyvin paljon muistutti sisartaan toisella puolella.
Kun nämä kolme menivät hänen ohitsensa, pysähtyivät he Ja puhelivat hänestä ikäänkuin jostain nukkuvasta. Tyttö sanoi: "Herätänkö minä hänet, että hän lähtisi mukanani." Vanhus katsoi kummallisen syvämielisellä katseella häntä rintaan ja sanoi: "Voithan käydä hänen kanssaan metsän rantaan asti. Näytä tähdet hänelle, kuinka ne vaeltavat, ja kuinka aurinko nousee ja mitä lintuja ne ovat, jotka istuvat pähkinäpuussa." Nuori mies taas sanoi: "Jos sallit, lähden minäkin hänen kanssaan: hänhän on minun veljeni." "Ei vielä", vastasi vanhus. "Kun hän saapuu metsään ja siellä on hämärää, silloin saat sinä lähteä hänen kanssaan. Pitäkää huolta siitä, lapset, että hän tulee onnellisesti kotiin, hänellä on parhaat vaatteet yllään." Tyttö kysyi: "Noudammeko Lisbethin mukaan? Hän pitää hänestä paljon." "Ei vielä", vastasi vanhus, "vielä ei hän osaa kunnollisesti kyntääkään." Poika kysyi: "Otammeko isän mukaan?" "Ei vielä", vastasi vanhus, "hänen pitää vielä kantaa häntä jonkun matkaa. Hänen pitää vielä käydä hitaasti edelleen, yksikseen, ja aina lapioida, kunnes kuorma on valmis ja vankkurit täynnä."
Hän kuuli tämän kaiken, ikäänkuin joku, joka on juuri herännyt unesta, eikä oikein ymmärrä, mistä on puhe. Vanhus lähti edelleen, hän kuuli selvästi askeleet tiellä. Molemmat nuoret jäivät hänen luokseen kiven ääreen seisomaan. Mutta hän unohti ne samassa, sillä hän kuuli Wietenin äänen, joka puhui: "Enpä olisi uskonut mahdolliseksi, että laupias Jumala omassa haamussaan kulkee keskellä päivää Wentorffin nummitietä. Hän näyttää kuin joku Dithmarschilainen talonpoika, mutta käynnistä hänet kohta tuntee."
Silloin tuumi hän, että nyt voi hän kaikessa rauhassa nukkua taaskin, ja niin hän tekikin.
Hän nukkui, kunnes Wieten herätti hänet ja sanoi hänelle: "Jörn, jos sinä tänään aiot kyntää kesän valmiiksi, niin pitää sinun nousta ylös jo, poikani. Aurinko on jo Ringelshörnin yllä."