SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kun on sattunut joku suurempi tapaus ihmisten kesken, semmoinen joka ilmestyy heidän keskelleen ikäänkuin suunnaton jättiläinen, joka ohiastuessaan hipaisee heitä hihallaan, silloin hykähtää niiden mieli, jotka ovat saaneet tuntea sen kosketuksen, ja tuntevat vielä kauan jälkeenkinpäin sen liikutuksen huumausta sen mukaan, kuinka suuri ja äkillinen tapaus on ollut. Tämmöisessä mielentilassa ilmenee ihmisen luonteenlaatu avoimpanaan, puheensa on vilpittömämpää ja kuulonsa herkempi. He ovat kuin syvältä kynnetty maa, josta höyryy tuoreen mullan voimakas tuoksu. He istuivat kammarissa. Kirstun kannella seisoivat kultareunaiset kupit, joille oli maalattu sinisiä kukkia. Molemmat ukot olivat sytyttäneet lyhyet piippunsa ja rohkaisivat kokemustensa ja turvatun taloudellisen asemansa korkealta jalustalta tuota levottomasti tulevaisuuteen tähystelevää nuorukaista.
"Me haluamme onneasi", sanoi valkopää ja tekeytyi ystävällisen näköiseksi, "ja haluamme rahamme takaisin."
"Etenkin tätä jälkimmäistä!" sanoi Thiess. "Nyt", jatkoi ukko, "nyt on talo velassa hiukan yli arvonsa; sillä on lisäksi muutama vekselivelka, eikä irtain omaisuus ole parhaassa kunnossa. Me menettäisimme siis rahaa, jos nyt asettaisimme talon pakkohuutokauppaan."
"Sinun pitäisi ansaita rahat takaisin heille, Jörn", sanoi Thiess.
"Niin. Se hänen pitäisi. Ja itselleen talon. Sillä jos hinnat hiukan nousevat, ja niin ne tapaavat tehdä näin sotien jälkeen, voi hän vähitellen taistella itsensä velkataakan alta, kunnes viimein voi sanoa: Talo on minun."
"Mitäs tuohon sanot, Jörn?" kysyi Thiess. "Mitäkö sanon?" huudahti Jörn Uhl ja teki ensi kerran elämässään puhuessaan vilkkaan käden liikkeen, hän levitti molemmat suuret tyhjät kätensä ilmaan. "Pitäisikö isäni tulla kannetuksi vuoteessaan talosta? Pitäisikö minun antaa Uhlin luiskahtaa käsistäni?… Mitä vaan voin tehdä tänne jäädäkseni, sen teen. Siitä saat olla varma, Thiess."
"Hyvä", sanoi valkopää. "Puhutaan nyt jostain muusta." Hän veteli lyhyestä piipustaan vahvoja sauhuja ja katseli suopeannäköisenä Jörniin, joka taas istui siinä umpimielisin kasvonpiirtein.
"Sinun pitää mennä naimisiin", sanoi hän. "Eipä ole hyvä, että ihminen on yksin, ei ole hyvä päivällä eikä yöllä, ei hädässä eikä ilossa. Sinulla näyttää olevan taipumuksia jäädä yksikseen kyyröttäjäksi." Ja puolin tosissaan, puolin leikillään kysyi hän häneltä, saisiko hän esittää hänelle jonkun. "Tiedänpä tuolla", sanoi hän, "tuolla ylämaassa pesiä, joissa on kultaisia munia. Silloin olisimme sekä sinä että me yhtähaavaa autetut."
Jörn Uhl vastasi siihen vaan: "Emännöitsijämme jää luokseni tänne; en minä vaimoa tarvitse."
Samassa kun hän lausui tämän, oli tuo vaaleatukkainen tyttö, kerma-astia kädessä, astunut sisään. Tämä kuuli nuoren vastaleivotun isännän vast'ikään lausumat sanat ja sai kasvoilleen jotenkin nokkavan ilmeen ja ajatteli: "Onpas tuokin olevinaan!"
"Tiedätkö", kysäsi ukko asettuen mukavammasti istumaan, "että olen tuntenut emännöitsijäsi jo neljäkymmentä vuotta sitten? Haluaisinpa kertoa teille, ja etenkin sinulle, mitä tiedän hänen nuoruudestaan." Kun Lena Taru aikoi lähteä ulos, sanoi hän: "Jos sinulla on aikaa, niin jää sinäkin kuulemaan. Eipä ole sinullekaan vahingoksi kuulla juttu. Siinä on ikäänkuin jotain muinaisaikuista: ikäänkuin olisi se kaivettu esiin Rugenbergiltä, jolla jättiläishaudat ovat. Se on avara kuin maailma ja syvä kuin ihmiselämä. Voisin kertoa siitä pitkälti ja lavealti: mutta puhun ennemmin lyhyesti vaan siitä ja kerron siitä ainoastaan sen, mikä koskee Wieten Penniä."
Semmoista haasteli ukko, oli avannut silmänsä suuriksi, imi suotta sammunutta piippuaan ja laski sen viereensä. Nuori tyttö istuutui Thiess Thiessenin viereen jonka samoinkuin valkopään hän tanaan näki ensikerran, ja ajatteli itsekseen: "Tuopa on omituinen kolmiapilas", ja katseli kertomuksen kestäessä lystin uteliaalla ilmeellä yhdestä toiseen. Häntä huvittivat enemmän ihmiset, joiden keskellä hän istui, kuin kertomus. On sentään mainittava, että hän useimmin katseli Jörniä, jonka vakavia, pitkähköjä kasvoja syvine älykkäine silmineen hän hiljaisessa ihmetyksessä, arastelematta ja ystävällisellä utetiaisuudella tarkasteli.
"No niin, olipa nuoruudessani Schwenefeldissä poika, köyhäin vanhempain lapsi, pulska ja komea poika, hän kävi minun kanssani kansakoulua ja rupesi jälkeenpäin luontaisesta rakkaudesta hevosiin tallirengiksi, ja palveli semmoisena lopuksi eräässä suuressa talossa Schwenefeldissä. Hän oli hyvin kelpomies ja näytti jonkunverran synkeältä, ei koskaan puhunut sanaakaan yli tarpeen ja näytti heräävän eloon ja saavan tulta itseensä ainoastaan silloin, kun hän ratsasti orheilla tietä, joka kiersi pihan ympäritse. Silloin oli talon ainoa tytär aina suurin silmin ikkunassa, meni ikkunasta ikkunaan aina sen mukaan, kuinka nuorukainen ratsasti pihaa ympäri, ja sai silmänsä loistaviksi ja poskensa punottaviksi. Nuorukaisen huomio oli ainoastaan hevosissaan.
"Eräänä päivänä, kun hän taas oli siten katsellut häntä, tuli tyttö, kun nuorukainen oli saanut viedyksi oriin talliin, hänen luokseen sinne, kun hän suki hevosta ja yritti antautua puheisiin hänen kanssaan. Mutta nuorukainen pysyi yhä samallaisena: tytölle hän vastaili kylmäkiskoisesti, mutta eläimiään hän puhutteli ystävällisesti.
"Silloin päätti tyttö ryhtyä tepsivämpiin toimenpiteisiin. Hän päätti osoittaa nuorukaiselle, että oli vallan väärin luultu, jos hän arveli, että hän piti häntä vähemmässä arvossa, siksi että hän oli vaan renki, ja jos hän sentähden katsoi täytyvänsä osoittaa semmoista kopeutta, joka sopii kunnialliselle köyhyydelle. Niinpä sanoikin hän nuorukaiselle kerran tilaisuuden sattuessa: 'Tiedäppä sinä, että sinä minun silmissäni olet paljoa parempi kuin kaikki talollisten pojat.' Kun hän oli saanut sen sanotuksi, juoksi hän pois, juoksi ylös vinnille kyyhkyslakkaan ja palasi vasta kahden tunnin kuluttua takaisin.
"Eipä tiedetä tarkalleen, kuinka pitkälle tuo tulisenluontoinen ja haaveksiva tyttö meni seurustelussaan nuorukaisen kanssa. Summa ja sama asiasta kuitenkin oli, että hän eräänä päivänä hypähti isänsä kaulaan ja sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen yöseen saanut yhtään unta, hänen täytyi ja hän tahtoi mennä naimisiin rengin kanssa. Isä oli pehmeäluontoinen mies, ja tyttö hänen ainoa lapsensa: hän antoi myöntymyksensä. Sanotaan että hän sentään teki sen huolestuneena.
"Tyttö oli kai mennyt liika pitkälle seurustelussaan nuorukaisen kanssa, niin että tämä oli kadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan. Tyttö ei ollut se nainen, jonka kuvaa hän — kuten jokainen nuorimies omaansa — kantoi sydämessään. Tyttö oli hento uneksijatar, kuumaverinen haaveilija. Nuorukaiselle taas olisi sopinut vaimo, jolla kookkaan komean ulkonäön ohessa olisi ollut rauhaisa ja tyyni olento ja ylpeätä, arvonsa tuntevaa naisekkuutta.
"Jo häiden jälkeisen päivän oli mies koko päivän hevostensa parissa, tarkasteli niitä ja järjesteli, ja meni seuraavana päivänä markkinoille tekemään kauppoja, vaihtamaan ja ostamaan. Vaimo seisoi makuuhuoneen ikkunassa ja katseli hänen jälkeensä silmissään vihan kyynelet.
"Saivat sitte tytön, saivat pojankin, mutta sekään ei saattanut heitä lähemmä toisiaan. Sillä nyt, kun vaimolla oli lapset ympärillään, arveli mies voivansa vielä kiinteämmin pysyä omissa hommissaan. Hänen hommansa olivat innokkaan, kyvykkään ja kunnollisen liikemiehen hommia. Varsinkin hevoskauppaa harjoitti hän, sai mainetta semmoisena, kartutti omaisuuttaan ja voitti seurustellessaan rykmentin upseerien kanssa, jotka olivat kauppa-asioissa hänen kanssaan, vuosien vieriessä elämänkokemusta ja hyvän ja varman käytöstottumuksen.
"Mitä enemmän menestystä hänellä oli ja mitä varmemmin tuo entinen renki pääsi satulalle elämässään, sitä enemmän pääsi hänessä esiin hänen luontainen taipumuksensa katsomaan ainoastaan viisasta ja raitismielistä eteenpäinpyrkivistä ihmisarvolle sopivaksi ja halveksimaan kaikkea semmoista, jota tavallisesti kutsutaan ihanteelliseksi ja semmoiseksi. Hän takertui yhä pahemmin tähän yksipuolisuuteen, kun hänen täytyi omassa perheessään vaimossaan ja kohta myöskin lapsissaan nähdä niin liika paljon — kuten hän piti — tuommoista hentoa haavemielisyyttä.
"Mies oli aina matkoilla; molemmat lapset joutuivat kokonaan äidin hoiviin. Koulussa he eivät käyneet, äiti opetti itse heitä. Opetus ei ollenkaan tapahtunut koulunomaisessa järjestyksessä, mutta tulokset olivat sentään niin edulliset, ett'ei viranomaisilla ollut mitään aihetta sekaantua. Pääasiallisin osa kasvatusta oli siinä että hän vapaasti kertoi lapsilleen ja antoi lasten uudestaan kertoa kaikenlaisia mielikuvitelmia ja satuja. Hänen tapansa oli säilyttää kaikki kirjat, joista hän sai ainekset kertomuksiinsa, tarkasti lukittuina eräässä kaapissa, niin ett'eivät lapset koskaan saaneet itse niitä käsiinsä. Huolimatta kaikista lastensa, varsinkin pojan pyynnöistä saada itse lukea kirjat, ei hän koskaan antanut niitä heille. Joskus visseinä päivinä, kuten kauniina kesäpäivinä tai kirkon juhlina pukeutuivat kaikki kolme isovanhempani pukuihin, joita säilytettiin aitassa kirstuissa, tai pukeutuivat he kaikellaisiin koristeihin ja esittivät kertomuksensa todellisuudessa, tai lähtivät he yksinkertaisessa valepuvussa ulos metsään ja olivat koko iltapäivän jossakin metsännotkelmassa, nuotion ääressä, ja kuvittelivat olevansa mustalaisia, tai pakolaisia tai jotakin semmoista. Näihin valepukuleikkeihin ja retkeilyihin ottivat he aina mukaan erään köyhän orpotytön, jonka köyhäinhoitolaitos oli antanut taloon elätettäväksi. Tämä oli Wieten Penn.
"Tämä oli elämää kuin kauniissa sadussa: ihmiselämä itse kaikkien voimiensa ja nesteittensä täyteläisyydessä ja koko kirjavassa moninaisuudessaan oli joutunut kehyksiin ja luontoon, joka ulkopuolelta katsoen näytti kokonaan olevan suunniltaan, mutta joka todellisuudessa sentään oli ainoastaan nähty syvemmillä ja vapaammilla silmillä. Tämmöisessä elämässä löysi tuo yksin jäänyt nainen jonkinlaisen korvauksen turhaan menneelle rakkauselämälleen ja tunsi itsensä siedettävän onnelliseksi; kuitenkin puuttui koko tältä menolta sisällistä tasapainoa, tyyneyttä ja vakavuutta, sitä kun ei ollut ohjaamassa miehen käsi. Tämä ravisteli päätään tai teki pilkkaa, teki liikematkojaan ja unohti häärinässään ja hyörinässään vaimonsa ja lapsensa.
"Äiti ei huomannut, että poika, jolla oli liiaksi hänen luonnettaan, joutui yhä etäämmälle siihen maailmaan, joka on olemassa ainoastaan unissa. Jos hän olisi jäänyt eloon, olisi hänestä ehkä vielä puhuttu paljokin, hänellä oli nimittäin niin syvä huomiokyky, että kaikki näkyi hänelle kirkkaasti kuin lasin lävitse. Mutta hänellä ei ollut ollenkaan tahtoa; ja häneltä puuttui johtavaa isän kättä. Niinpä kasvoikin hän, niinkuin joskus näkee nuoren päärynäpuun kasvavan, jolla ei ole tuetta: liika hoikaksi ja liika raippamaiseksi. Äiti oli vähitellen ruumiillisesti heikontunut, mutta oli liika tahdoton ja liika arkakin pyytääkseen lääkärinapua. Niinpä vei pitkäaikainen sairaus hänet hautaan. Tyttö oli silloin noin kuudentoista, poika ja Wieten Penn noin neljäntoista vuoden vanhat.
"Siitä hetkestä, kun äidin silmät olivat sulkeuneet, olivat lapset turvattomina ja hoivattomina. Niinkauan kun ruumis oli hautaamatta istuivat tai seisoivat he neuvottomina ja toimettomina huoneissa ja välttivät katsoa silmiin isäänsä, joka heille oli kokonaan vieras. Iltasin hiipivät he Wieten Pennin kanssa ylös aittaan, ja katselivat siellä vanhoja pukuja, joissa he olivat leikkineet ja neuvottelivat hiljaisella äänellä, mikä leikki olisi mukavin nyt. Silloin unohti poika äidin kuoleman, silmänsä rupesivat säteilemään ja hän hurmaantui puhumaan suurekkaissa liioitelluissa kuvissa, hän otti puvut ja aikoi mennä niiden kanssa saliin, jossa he aina olivat leikkineet, kunnes toiset varoittivat häntä puhumaan hiljempää.
"Mutta kun koitti hautajaispäivä ja koko talo jäi tyhjäksi — ainoastaan isän sisar oli jäänyt kotolaiseksi — uskalsivat lapset esiin, hiipivät valepuvuissaan saliin, jossa äidin ruumisarkku vielä puoli tuntia sitten oli seisonut, ja jossa vielä oli siellä täällä varisseita kukkia ja hautaseppeleitä, ja rupesivat leikkimään siellä matalaäänisesti. Kun äiti aina oli niin mielellään ja huolettomasti leikkinyt heidän kanssaan juuri tässä huoneessa, ja kun hän sitäpaitsi oli viimeisinä viikkoinaan puhunut kuolemasta ikäänkuin olisi hän saanut kutsun johonkin keväiseen ja kukkaisaan vappujuhlaan, niin eivät he osanneet kuvitellakaan, että heidän leikkinsä saattaisi millään tavalla loukata äidin muistoa.
"Siinä kun he siis leikkivät, unohtivat he ajan kulun, ja olivat vielä keskellä parasta leikkiään, kun isä palasi hautajaisista. Hän oli huonolla tuulella, pappi kun hautauspuheessaan oli selvästi viitannut, että vainaja hänen umpimielisyytensä vuoksi oli eksynyt yksinäisille ja melkein kammottaville teilleen. Väliköllä kertoi hänen sisarensa hänelle, missä lapset olivat ja mitä hommia heillä oli. Silloin kadotti hän viimeisenkin mielenmalttinsa ja syöksähti saliin sokeasti vihastuneena ja kiihtyneenä siitä ajatuksesta että tuo pahan onnen vaimo oli toimittanut hänelle nuo pahan onnen lapset. Hän astui kenenkään huomaamatta salin avonaisen akkunan taakse, ja katseli lasten leikkiä, sitte astui hän sisään ja kuritti säikähtynyttä poikaa, jonka hän havaitsi pääsyylliseksi, ja sulki kaikki kolme kammioon.
"Siitä päivästä kohteli hän ankarasti lapsia. Oikeassa siinä, että heidän yhdessä ololleen oli tehtävä loppu, antoi hän tyttärensä tädin katsannon alaisena askaroida talon toimissa kaiket päivät. Poika sai kyntää, paimentaa lehmiä, ja mitä muuta semmoista pikkuaskaretta oli. Mutta silloinpa ilmeni, että häneltä puuttui kaikki luontainen taipumus semmoiseen: hän kävi kaikkeen kömpelösti käsiksi; ei hän myöskään koskaan osannut muodostaa mitään yleiskäsitystä tehtävästään, ja sai usein seista hämmentyneenä, kunnes rengit pilkkaa tehden osoittivat kuinka helppo tehtävä oli. Kun sielunsa oli herkkänä, kun se oli aukenemaisillaan ottamaan itseensä ystävällisiä rikkaita vaikutuksia, silloin tapahtui tuommoinen taitamattomuus, sattui tuommoinen käytännöllinen saamattomuus, ja sai osakseen epäystävällistä pilkkaa ja halveksivaa ivaa, ja sielunsa, joka asusti niin kirkkaassa, keveässä ja ilmaisassa oltavassa, sulki kohta säikähtyneenä ja hienoimpaansa loukattuna kaikki ovet ja verhosi kaikki ikkunansa ja istui sitte ja hautoi pimeässä kaikellaista synkkää ja kiusaavaa. Jos lasten joskus, esimerkiksi jonakin hiljaisena sunnuntain-iltapäivänä, onnistui yhdessä pujahtaa aittaan, silloin etsi poika ajatuksiinsa vaipuneena esille kaikki nuo entiset korut, etsi kirjavat viitat ja paperiset kuninkaankruunut — jotka tekevät ihmisen onnellisemmaksi ja jotka siis myös ovat todellisempiakin kuin moni oikea kultainen — etsi esiin punaiset kulkuskengät, katseli niitä kauan uneksuvin silmin ja laski ne hiljaa paikoilleen takaisin kyynelet poskillaan.
"Tänä kevännä — oltiin huhtikuussa, jolloin kevät niin mielellään puhkeaisi esiin, mutta ei vielä jaksa, sillä joka ilta ahdistavat kylmät yötuulet sitä ja hätyyttävät sen takaisin — silloin kynti hän kaiket päivät kaukana kylästä erästä takavainiota, jonka alapäässä, — se vietti nimittäin hiljaa alaspäin —, oli viljelemätön kangas, jolla, korkean ruohoston ja kaikellaisten pensaikkojen keskellä oli vanhoja turveskuoppia, joiden pohjalla oli syvältä vettä. Ihmiset, varsinkin lapset välttivät paikkaa mielellään, sitä kun pidettiin aaveiden tyyssijana ja koska se todella olikin kammottava. Autio epätasainen maa, jota peitti rehevä ja sankka rikkaruohokasvullisuus, ja jossa siellä täällä oli syviä, jyrkkiä hautoja, joiden pohjalla vesi aina seisoi liikkumattomana, herätti ihmisessä kaamean tunteen, ikäänkuin olisi maanpintaan tässä viilletty syviä avonaisia haavoja, jotka ihmiset olivat jättäneet parantamatta ja ikäänkuin kuurottaisi ja väijyisi noissa avonaisissa syvänteissä nyt synkkiä pahaasuopia maan haltioita, jotka halusivat kostaa äitinsä kärsimykset.
"Kolme päivää kynti hän siellä, aamusta iltaan, päivälliseine oli hänellä mukanaan ja nautti hän sen siellä ulkona pellolla, joka ilta palasi hän raskasmielisempänä kotiin. Kun lapsille kolmantena päivänä taas tuli tilaisuus istua hetken yhdessä aitassa, kertoi poika, ensin sentään pitkän ajan istuttuaan aivan vaiti, leikkitovereilleen, että hän jok'ainoa päivä oli aikaiseen aamulla ennen auringon nousua, ja illalla, kun se laski mäkien taakse, ja turvekuopat peittyivät varjoon, kuullut kankaalta käsin äänen, joka kuului kuin jonkun tytön tai jonkun vanhan heikon naisen ääni, ja oli se aina kutsunut: 'Tule tänne, tule tänne!' Hän oli joka kerta ollut suuressa tuskassa, niin että hänen oli täytynyt pyyhkiä hikeä otsaltaan, mutta samassa oli hän aina tuntenut suurta sisällistä vetoa totella kutsua; pelko ja sisällinen veto sinne taistelivat hänessä aina… Semmoista puheli hän, tuki otsaansa kädellään ja tuijotteli heihin.
"Kun sisarensa kuuli tämän, pudisti hän ensin päätään, sitte puistatti koko hänen ruumistaan, ikäänkuin tuntisi hän jo jonkun kummituksen turvekuopista tarttuvan itseensä ja katseli hätääntyneenä veljeensä. Sitte helkähti hän äänekkääseen nauruun, ja sanoi kaikkea tuota vallan mielettömyydeksi.
"Hänessä oli nimittäin äidin kuoltua tapahtunut suuri muutos. Jokapäiväinen työ, jossa hän nyt oli, ja joka myöskin sai hänet tekemisiin kaikellaisten ihmisten kanssa, herätti ja vahvisti hänen luonteessaan kaikkea sitä, joka siinä oli isältä perittyä. Se mikä säikähdytti hänen saamattomampaa ja herkkämielisempää veljeänsä ja synkistytti hänen sieluansa, sitä oli hän lähennyt tyttömäisen uteliaana, notkeana ja mukauvana ja oli tottunut siihen. Ikäänkuin raskaista kauniista unista heränneenä, katseli hän ympärilleen todelliseen elämään, ja siitä oli hänelle suurta kirkasta riemua. Mutta kun ei hän kuitenkaan niin nopeasti voinut toipua noiden kirjavien unien lumosta ja kun hän siis astui todellisen elämän piiriin ikäänkuin olisi olallaan yhä kuninkaan viitta ja jaloissaan punaiset kulkuskengät, niin ei hän astunut elämään, hän hoiperteli sen piiriin yhä uniensa humalassa, ja hoiperteli sitä pahemmin, kun oli perinyt vahvan annoksen äitinsä tulisuutta. Hän oli perinyt tämän nuorekkaat ruskeat silmätkin, jotka aina kuulsivat kosteina. Siten hoiperrellen oli hänellä onni sentään mukanaan. Hän tuli kylässä tuttavuuteen erään nuoren miehen kanssa, erään käsityöläisen pojan, joka oli kotonaan paranemassa, oltuaan nuorempana perämiehenä eräässä rahtihöyrylaivassa ja tehtyään ensimatkansa, jolla oli sairastunut. Nuo reippaat verevät nuoret, jotka ulkona peltotiellä olivat eräänä päivänä kohdanneet toisensa ja vaihtaneet keskenään jonkun turhanpäiväisen sanan, olivat ihastuneet ja rakastuneet toisiinsa niin, että koko muu maailma oli heidän silmissään kuin sumuharson takana. Senpä vuoksi täytyikin hänen nauraa sydämensä pohjasta, kun hän nyt kuuli veljensä äänen noilta epätodellisilta mielikuvien mailta. Kohta jälkeenpäin lähtikin hän kammarista ulos puutarhaan, jossa perämies seisoi tiheän pihlajapuun takana.
"Mutta toinen leikkitovereista, pieni Wieten Penn, hän kuunteli hehkuvin poskin ja avoimin suin tätä kertomusta, jonka mukaan nuo salaiset voimat, jotka siihen saakka aina olivat seisoneet mykkinä ja silmät sulkeutuneina kaukana sumun verhossa, ensikerran ilmoittivat olemassaolostaan sanoilla ja viittauksilla. Sitäpaitsi piti hän pojasta paljon, koska hän oli niin hyvä ja viisas, ja koska hänellä oli niin ihmeelliset elävät silmät, ja oli hän syvästi surrut sitä, että viime viikkoina niin harvoin oli saanut puhua hänen kanssaan, ja oli kerran jo yöllä sydän sykkivänä seisonut hänen ovensa takanakin ja tahtonut hiukan puhella ja leikkiä hänen kanssaan. Nyt iloitsi hän tietämättään siitä että hänen sisarensa oli lähtenyt ulos ja että heillä nyt oli yhteinen salaisuus keskenään. Hän valitti, että poika näytti niin kalpealta ja oli niin suruisa ja rupesi arasti silittämään hänen poskeansa ja suutelikin häntä lopuksi. Se oli pojalle äärettömästi mieleen. Sillä vaikka kappaleissa, joita he olivat näytelleet, kyllä usein oli ollutkin puhetta suuteloista, ei hän sentään vielä ollut koskaan itse semmoista koettanut. Nyt koettelivat he lapsellisesti, millä tapaa se kävisi parhaiten päinsä, innostuivat siitä ja nauroivat ja olivat kuin taivaan enkelit. Ja melkeinpä oli tuo ystävällinen lapsi nuorilla punaisilla huulillaan suudella hänet paikalla terveeksi; mutta hänessä oli liika paljon äitinsä heikkoutta. Hän vaipui taaskin hätäyneeseen tuskaansa, vapisi ja epäröi ja kysyi: 'Mitä pitää minun tehdä? Menenkö minä, jos se taaskin kutsuu?' Silloin lupasi tyttö juosta aamulla varhain lehmälaitumelta, jossa hän oli lypsämässä, ja tulla hänen luokseen.
"Samana iltana pyysi hän sydäntä liikuttavasti isältään, että tämä antaisi kyntötyön siellä takavainiolla jollekin toiselle, syytä pyyntöönsä hän ei sentään sanonut. Isä huomasi kyllä poikansa tuskan, mutta tahtoi kovuudella valjastaa hänet niin sanotun elämäntehtävän eteen, pyyntö muistutti hänelle myöskin hänen syyllisyyttään, ja hän eväsi pyynnön pudistaen pilkallisesti ja sanaakaan sanomatta päätään.
"Niinpä tapahtui onnettomuus.
"Oli kylmä, kolkko ja pimeä kevätaamu. Leveät sumusiekaleet lepäsivät vielä notkelmien pohjilla juroina ja tumpeina kuin suuret laiskat eläimet. Kuitenkin oli maassa ikäänkuin jotakin nousevaa heräämistä, ikäänkuin odottaisi runsas määrä nuorta uneksuvaa elämää hiljaista kirkasta synnyinsanaansa. Länsituuli humusi mereltä käsin tyyneenä ja tasaisena ikäänkuin laulu ennen näytelmän alkua. Kuitenkin oli yö vielä kuningattarena ja sen kammot ruhtinaina, jotka pyysivät vielä, ennenkuin valtakunta oli menetetty, tehdä pimeitä tekojaan.
"Silloin läheni lapsi lehmälaitumelta käsin juosten viistoon pellon yli pojan luokse. Tämä kynti juuri mäkeä alas, niin ettei hän huomannut tyttöä. Hän asteli levottomana hevostensa jäljissä, pää kumarassa ikäänkuin kuulustelisi hän jotakin, hän nyökäytti päätään, pudisti sitä sitte taas ja puristi kätensä nyrkkiin hellittäen auran kurjesta. Tyttö luuli että hän puheli hevosilleen kuten kyntäjillä on tapana, ja tuli juosten lähemmä. Mutta yht'äkkiä kohotti poika molemmat kätensä ja huusi kovasti: 'Minä tulen', juoksi auran ja hevosten ohitse ja huusi: 'Minä tulen! minä tulen', ja oli muutamalla hypähdyksellä pensaikossa. Tyttö näki epäselvästi hämärässä, kuinka hän kaatui ja katosi. Hänkin meni tainnoksiin, juostessaan kaatui hän. Aurinko nousi.
"Hetken päästä tuli suurpiika vainiolle hakemaan tyttöä, hän kun luuli että tämä oli juossut kyntäjän luokse ja lapsen tapaan kuluttaisi aikaa hukkaan siellä laverrellen, hän tapasi hevoset paikallaan seisomassa, ilman ajajaa, ja tytön, pitkällään maassa, lähellä auraa, kyntövaossa, sormet rutistettuina multaan, ikäänkuin tahtoisi se pitää itseään kiinni. Hän saatiin virkoamaan, ja kertoi sitte vavisten ja lopuksi ääneen itkien, minkä oli nähnyt. Perästäpäin makasi hän kokonaisen vuorokauden kuumeessa. Lähemmä puoltapäivää löydettiin poika hukkuneena eräästä kuopasta."
Valkopää otti piippunsa esiin ja kuroitti kädellään Thiessiä kohden, sanomatta sanaakaan. Tämä ymmärsi hänen tarkoituksensa, iski tulitikulla tulta ja antoi hänelle.
"Miksipä kertoisin tästä lavealti ja pitkälti. Isä tuli myöhään illalla kotiin ja tapasi poikansa salissa parilla raudanpalasella makaamassa. Hän kumartui eteenpäin, ja katseli häntä hämmästyneenä, muuttui yhä jäykemmäksi ja seisoi viimein ihan suorana hänen edessään. Kun naapurit hautajais-päivänä ilmoittivat osaanottoaan hänelle, kysyi hän: 'Miksikä? Vaimoni ja hänen poikansa olivat kaksi elämään kelpaamatonta sunnuntai-ihmistä, He ovat hiljaisessa toimettomassa haudassa paremmin paikallaan kuin todellisessa elämässä'.
"Kahdeksan päivää jälkeenpäin sai hän kuulla tyttärensä rakkaussuhteesta. Hän vaati lyhyesti ja tylysti, että hän jättäisi lemmittynsä. Mutta tyttö oli yhtä jäykkäluontoinen kuin isänsäkin ja sanoi hänelle, että hän tahtoi tulla onnellisemmaksi kuin äitiraukkansa, ja ett'ei hän aikonut jättää perämiestään. Silloin ajoi isä hänet talostaan.
"Siitä päivästä menivät hänen asiansa huonosti. Kahdeksan kurjaa viikkoa viipyi Wieten Penn, kokematon lapsi, vielä yksin hänen luonaan. Hän ei katsahtanutkaan tyttöön eikä puhunut sanaakaan hänelle. Aluksi matkusteli hän yhä vielä paljon ja harjoitteli vanhaan tapaansa kauppaa, osti ja myi. Mutta kun hän kauppansa ohessa vaati jokaisen suostumaan omiin ankaroihin ja synkkiin mielipiteisiinsä, vetäytyivät hänen vanhat hyvät liikeystävänsä hänestä pois. Niiden sijaan ilmestyi epäiltäviä ihmisiä, ne tungeskelivat hänen seuraansa, ilmoittivat meluavasti suostumustaan hänen mielipiteisiinsä ja saattivat hänet yhä syvemmälle uhmaan ja luulotteluun. Lopuksi huomasi hän takertuneensa pahaan ikäänkuin käärmeen kiemuroihin, mutta syyllisyytensä ja uhmamielensä estivät häntä katkaisemasta niitä siteitä. Kun yhä kävi selvemmäksi että hänen taistelunsa oli taistelua itse iäisyyttä vastaan, sitä vastaan, joka on kaiken pohjana, ja että tämä taistelu oli turha, se kun oli epäinhimillinen, silloin iletti ja kammotti häntä itseänsäkin itsensä puolesta. Tyttöparka asusti silloin vieläkin neljä päivää ja neljä yötä yksin hänen kanssaan. Katkerassa tuskassa katseli hän hänen levotonta edestakaisin kävelemistään ja kuunteli hänen epätoivoisia yksinpuhelujaan. Viidentenä aamuna tavattiin hän kuolleena.
"Semmoinen, Jörn, oli Wieten Penn'in nuoruus, hänen, joka nyt istuu isäsi vuoteen ääressä. Hän tuli tänne alas marskeille ja rupesi pienpiikaksi täällä Uhlilla. Kaikki se peloittava, jonka hän oli saanut kokea, oli murtanut hänen nuoruutensa ikäänkuin kukkasen, hän näki näkyjä ja hänellä oli aavistuksia, oli sekainen ja synkeä. Ajattelemattomat ihmiset rupesivat kutsumaan häntä Älypää Wieteniksi ja tekivät parhaansa saadakseen hänet kokonaan sulkeumaan itseensä. Mutta sinun äitisi, Jörn, joka oli hyvä ja ystävällinen ihminen tuki ja holhoi häntä, ja sai hänet taas oikealle tolalle, kuitenkin on hän koko elämäkseen jäänyt omituiseksi, ja usein on hän raskasmielinen. Hän ei kelpaa seuraksi sellaiselle kuin sinä, Jörn, jolla on samallaista raskasta verta; sinä tarvitset varsinkin nyt, kun sinulla on raskas työ edessäsi, hyvän nuoren toverin."
* * * * *
Kun valkopää oli päättänyt kertomuksena, otti hän keppinsä ja sanoi aikovansa lähteä. Hän antoi valjastaa ja ajoi Thiess Thiessenin kanssa kaupunkiin. Jörn Uhl meni isänsä sairasvuoteelle, vuorottaakseen Wieten Penn'in kanssa. Kun tämä meni ulos ovesta, katsoi Jörn pitkään hänen jälkeensä.
Hän vietti yönsä avarassa nojatuolissa, jossa äitinsä oli ollut tapana istua talvipuhteina, ja valvoi levottomasti nukkuvan isänsä vieressä. Ja kun hän istui siinä ja mietiskeli, lähtivät ajatuksensa varsinkin kahdelle tolalle. Milloin tunsi hän sitä, kuinka hän järjestäisi taloudenpitonsa siinä ja siinä suhteessa ja kuinkahan nyt tulevaisuutensa oli muodostuva; milloin taas oli hän aivan kuin keskellä niitä ihmeellisiä mieltäjärkyttäviä tapauksia, joista valkopää oli kertonut.
Ja vähitellen, kun yö muuttui pimeämmäksi ja läheni puoliyö — länsituuli riipi ja kohisi poppeleissa ja viskeli raskasta rankkasadetta vinoon ikkunanruutuja vastaan, sairas tuijotteli elottomin silmin ylös lakea kohden ja Jörn Uhl ajatteli lääkärin lausuntoa: "Elää saattaa hän kyllä kauankin vielä; mutta jäseniään ei hän arvatenkaan enää koskaan voi vapaasti liikuttaa", — silloin tunsi Jörn Uhl ensi kertaa ihmisvoimien riittämättömyyden, ja hänessä heräsi avuttomattomuuden tunne, tämä tunne: Minne pyrit, sieluni peloittavassa yksinäisyydessäsi ja turvattomuudessasi? Ja nytpä oli kuitenkin onni, että hän koulussa oli saanut oppia "Isä meidän", muutoin olisi hän tänä hetkenä liiaksi pelännyt noita masentavan suuria synkkiä haamuja, jotka vihamielisinä tuijottelivat hänen ympärillään yönpimeydessä, olisi ehkä masentunutkin niiden alle. Mutta nyt pakeni hän pelonalaisessa luottamuksessa niiden näkymättömien väkevien ja siunaavien voimien turviin, jotka ovat kätkettyinä evankeliumissa.
Ja tämä oli suuri askel, jonka tuo tähän asti aina niin varma Jörn Uhl tässä teki. Sillä ainoastaan nöyrtyvä löytää armon Jumalan edessä, niinkuin eräs viisas ihminen kerran on sanonut. Ainoastaan niille, jotka syvästi ja syvällisesti tutkivat, jotka kysyvät paljon ja hartaudella, ainoastaan niille, jotka ihmettelevät, ihastuvat ja nöyrinä kunnioittavat, ainoastaan niille avautuu tie täydelliseen, suureen ihmisyyteen. Ihmisolemisen ihmeellisiin ja ihaniin avaruuksiin ja syvyyksiin saavat nähdä ainoastaan ne, joiden sielussa asuu itsetiedottomuuden vilpitön hartaus.