KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Eipä ole marskeilla yhdessäkään talossa tehty niin kiivaasti työtä, kuin sinä kesänä ja syksynä tehtiin Uhlilla. Kun yövartija aamusin kello neljä teki viimeistä kiertoansa ja pysähtyi Vestereck'in kohdalla ja tehtävänsä mukaisesti kolmeen kertaan puhalsi lehmänsarveensa, silloin näki hän jo pitkät läävärakennukset valaistuina ja tulen leimuavan takassa.
Talossa oli ankara komento. Nuori isäntä rukoili ainoastaan tuona yhtenä yönä; nyt hän teki työtä. Hänen nenänsä oli kaikkialla ja silmänsä vilkkuivat terävinä syväin silmäkulmani alla. Hän kävi pitemmäksi ja laihahkomman näköiseksi ja koko olentoonsa tuli jotakin käskevää, "Maavouti"-nimitys, joka seitsemän vuotta oli ollut unohduksissa, tuli taas käytäntöön.
Eipä semmoinen sujunnut niinkään sileästi ja katkeritta sanoitta.
Jukka Ebel, paikkakunnalla tuttu hm-Ebelin nimellä, joka kolmekymmentä vuotta oli rämpinyt Uhlin vesi-ojissa, astui eräänä päivänä allapäin väentupaan, jossa Jörn Uhl juuri teki lopputiliä erään rengin kanssa, joka ei oikein ottanut totellakseen ja sanoi: "Tuo ei ole enää ihmisellistä, ei ole ihmisellistä tuo, minkä isäntä vaatii. Olen ollut mukana monellaisessa, vuonna viis'kymmentä lensin asehuoneen mukana Rendsburgissa ilmaan, ja tulin vahingoittumattomana alas, niin jaa, hm, siinä minä olen ollut."
"Entäs sitte?" kysäsi Jörn Uhl ja oli kummastuvinaan. Hän oli sentään jo kauan pelännyt, että tämmöistä tulisi.
"Jos isäntä… jos isäntä tahtoo tulla rikkaaksi kolmessa päivässä, niin tulkoon, tulkoon! Mutta minä en sen asian vuoksi anna nylkeä itseäni elävältä."
Hän pyyhkäsi lapionsa terää, lähti ulos, eikä palannut enää seuraavana päivänä. Sen sijaan tuli hänen kymmenvuotias tyttärensä. Tämä katsoi, että hänen tuli tuossa avarassa upeassa etuvälikössä, jossa vallitsi juhlallinen puolihämärä ja jossa jokainen ääni kuului komeana ja juhlallisen pitkään, haastaa yläsaksaa ja toimitteli: "Isä käski sanoa terveiset, hän pitää joutopäivää eikä tule tänne enää. Hän meni Krischan Lührin kanssa viemään hänen härkiänsä Husumiin." Samassa oli hän pujahtanut ovesta ulos. Tämä oli suuri hetki päivätyöläislapsen elämässä, kun hän sai puhua noin ylväästi tuolla avaralla väliköllä valkeine ja mustine marmoripaasineen ja korkeine leikeltyine kaappeineen. Vuosikausia jälkeenkin vielä kuuli hän äänensä kaiun, jota seinät komeasti olivat kaiuttaneet. Nykyään on hän onnellisissa naimisissa erään hyvänsävyisen miehen kanssa, ja saattaisi kernaasti laskea joskus jonkun äänekkäämmänkin sanan. Mutta hän melkein arkailee äänellään, ikäänkuin pelkäisi hän yhä vielä sitä kaikua, jonka hänen sanansa olivat herättäneet Uhlin väliköllä, ja jota hän niin oli säikähtänyt. Mutta kun miehensä kerran kysyi häneltä, mistä hänen hiljainen olentonsa ja hänen hiljainen puhetapansa johtuivat, johtuivatko ne yhä vaan siitä silloin Uhlin väliköllä, mietti hän hiukan ja vastasi sitte: "Ei. Ne lähtevät siitä, että myöhemmin, kun isä oli kaksi vuotta sairaana, sain kaksi talvea käydä kerjuulla. Silloin puhuin talojen väliköillä pyyntöni aivan hiljaa!" Kun hän oli sanonut sen, heittäytyi hän miehensä kaulaan ja nauroi.
Rengit molemmat eivät voineet isännän innokkaisiin hoputuksiin olla vastaamatta yhtä sitkeällä vitkastelu-innolla, ja niinpä sattui kiivaitakin sananvaihtoja.
"Kun kaikella kunnialla saatte päivällisiksi yhden kierroksen kynnetyksi, niin arvelette te, että olette ansainneet aterianne."
Siihen vastaa isäntärenki: "Ja jos kävisi isännän mielen mukaan, niin tappaisimme itsemme työllä juuri päivälliseksi, emmekä enää ollenkaan tarvitsisi ruokaa."
Silloin ei pikkurenki, joka istui varahevosella, enää osannut pidättää nauruun tirskahdustaan. Mutta silloin otti tuo pitkä isäntä pari pitkää, levollista askelta ja kurotti häntä kohden, niin että pojan korva jälestäpäin punotti koko päivän. Mutta kun maavouti oli poissa, nauroi hän taas, veitikkamaiset silmänsä kyynelissä.
Kyökissäkään eivät asiat oikein ottaneet luistaakseen. Wietenin täytyi melkein kaiket päivät istua sairaan vuoteen ääressä, joka muutoin kävi levottomaksi ja vaikeroitsi kuin lapsi. Silloin eivät tahtoneet kyökissä totella Lena Tarniakaan. Jörn otti viimein asian puheiksi Wieten kanssa ja silloin sopivat he siitä, että Wieten siitä lähtien yksinomaan rupeaisi isän hoitajattareksi ja sen ohessa neuloskelisi, kutoisi ja korjaisi vaatteita, Lena Tara taas ottaisi kyökissä ja tarhassa emännöimisen, sillä rajoituksella kuitenkin, että hänen tärkeämmissä tapauksissa pitäisi neuvotella Wietenin kanssa.
"Järjestä vaan niin, Jörn!" sanoi Wieten. "Olen hyvilläni, että selkeän siitä; olenkin jo kuudenkymmenen."
Niinpä lähti Jörn Uhl kasvot vakavina ja kopeannäköisinä ja alahuuli lerpallaan kyökkiin ja ilmoitti siellä talon naismaailmalle lyhyesti muuttuneista arvosuhteista; Lena Tarn, joka par'aikaa pesi astioita valkeat hihansa ylöskiverrettyinä, nyökäytti hyväksyvästi päätään keskeyttämättä työtään tai luomatta edes katsettakaan tuohon vakaanvarovaan puhujaan. Mutta toinen palvelustyttö, hän katosi kyökistä kuin nuoli, lyödä läimäytti oven takanaan kiinni ja jätti samana iltapäivänä talon.
Tuli sitten talvi. Jörn Uhl käyskeli pitkäkoipisena ja raskasaskeleisena peltojaan ja suunnitteli järjestelmän, jonka mukaan saisi peltonsa salaojitukseen, ja saisi itse tehdyksi työn, säästäen siten joka vuosi monta päiväpalkkaa. Hän laskeskeli kuin mikäkin valantehnyt maamittari pituuksia ja kulmioita, istuskeli kammarissaan ja piirsi kartan talosta, joka nyt oli hänen omansa.
Tuli kevät. Vapunpäivänä tuli taloon uusi palvelusväki, joka ei ollut kokenut isännän ylenemistä arvossaan eikä Lena Tarnin korotusta. Siitä lähtien luisuvatkin asiat paremmin: isännän ääni kuului varmempana ja käskevämpänä pihan ylitse. Ja saattoipa hän joskus mennä Wieten Penninkin luokse, siellä kun tämä istui ikkunassaan, ja silmälasiensa ylitse katseli ulos pihalle, ja sanoa hänelle: "Asiat luistavat Lenalta hyvin. Hänessä on vauhtia. Ole sinä huoleti vaan."
Koitti sitten kymmenennen päivän toukokuuta aamu. Aurinko säteili valkeana siniseltä syvältä taivaalta. Sen loiste sekaantui maanpinnasta huuruavan kosteuden kanssa keveäksi valaistuksi uduksi. Etäisyydessä rantasäikillä aaltoili sumu sinervän vaaleana auterena. Sattui silloin talon ohitse käymään Dreyer ukko, kädessä sauvansa, jonka hän joka askeleella varovasti ja varmasti laski maahan. "Jörn", haasteli hän, "kaksikymmentä yksi kertaa olen minä laskenut karjani laitumelle kymmenentenä päivänä toukokuuta." Silloin vartoi Jörn, kunnes ukko oli kadonnut kaukaisuuteen, sitte huusi hän välikölle, niin että kaiku vaan vastaili: "Nyt lasketaan karja ulos! Naisväki saa tulla auttamaan."
Vietiin ensiksi härät ovelle, neljäkymmentä kaks- ja kolmevuotiasta, jykeväniskaista eläintä ja laskettiin valloilleen. Ne hyökkäsivät pihalle häntä ojona ja täyttivät sen melulla ja hälinällä, kuin lapset koulupihan. Mutta viiden miehen ottivat he niistä urakan. Aivan liika kaikuvana kuului Jörn Uhlin ääni, ja aivan liika pitkälle ja varmaan ulottui hänen pitkän piiskansa isku. Hän seisoi ylhäällä mäellä, luvan ovella ja osoitti minne piti ajaa. Kun ne viimein oli saatu pihalta, ja ulos rantatielle, lähtivät molemmat päivämiehet niiden kanssa. Hengähdettiin hiukan.
Suurrenki ja yksi pikkurengeistä ratsastivat sitte hevosten kanssa, kymmenen lukuaan, jotka sen jälkeen oli laskettu pihalle, pari varsaa juosta lerputti somasti jälestä. Mutta viimeisenä jonossa asteli vanha tamma, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli tuotu Aulangolta äidin viimeisenä perintönä, Aulangon tyttärelle oli nimittäin luvattu tamma, ja lisäksi sen jälkeläiset neljänteen polveen asti. Tamma nautti nyt vanhanpäivän leipäänsä talossa.
Sitte tuli lehmien vuoro, kahdeksan kookasta punaisenkirjavaa marskilehmää. Niiden laidun oli aivan talon takana haassa, jossa koskaan ei aurankärki ollut välähdellyt, ne kun siinä olivat lypsäjille lähempänä. Niitä taluttivat naiset. Kun renkipoika yritti tarttua yhteen niistä, ja taitavasti hän tarttuikin, ei lehmä vaan suvainnut sitä, vaan riuhtasi nuoranvarren pojan käsistä ja antoi hänelle kouriintuntuvan todistuksen siitä ettei hänestä mihinkään ollut. Niin menivät naiset, Lena Tarn komeana edellä, alas tanhuaa pitkin. Kun auringonsäde sattui pujahtamaan poppelien välitse, loistivat hiuksensa yhtä tulenpunaisina kuin lehmien punakirjava takku.
Mutta silloinpa tuli pysäys. Kookas kolmivuotias sonni oli riuhtaissut itsensä vallalleen, kun siitä oli ruvennut tuntumaan ikävältä olla tyhjenevässä navetassa. Yhtäkkiä ilmestyi se navetan ovelle ja lähti sitte levollisesti astellen naisia ja lehmiä kohden. Olipa onni, että Lena Tarn, jolla aina oli kaikki mielessä, oli ottanut käteensä kolmijalkaisen, lujatekoisen lypsyjakkaran, viedäkseen sen laitumen veräjälle. Hän astui säihkyvin silmin sonnia vastaan, ja huusi sille: "Seis sinä, senkin visapää", hän ei nimittäin oikein suosinut sonnia. Hän heilautti kolmijalkaansa. Mutta punatakku läheni levollisesti vaan, ihan ilmeisenä varmuuden, voiman ja uhman kuvana. Siiloin heitti Lena pikaisen vihastuneen silmäyksen miehiin, jotka piiskoilleen seisoivat luvan ovella: "Mitä siellä seista tollotatte, senkin hamilot?" nosti jakkaransa ja heittää jyskäytti sen punatakkua päin otsaa. Siitä säikähti tämä niin, että taitti syrjään, jossa joutui miesten kouriin. Mutta Lena Tarn punastui sen jälkeen vähänväliä koko iltapäivän, nuori isäntä kun oli katsonut häneen silmillä kuin nuori vallaton mies ikään. Siitä hän oli salaa sekä iloissaan että huolissaan.
Viimeksi päästettiin ulos vasikat, lukuaan kolmattakymmentä. Ne käyttäytyivät pahemmin kuin koululapset, ja se merkitsee jo jotakin. Kuus', jotka olivat nähneet päivänvalon navetassa eivätkä vielä osanneet eroittaa vettä, ilmaa ja maata toisistaan, tekivät ensin lentoyrityksiä, ottaen korkeita loikkauksia, kaikki neljä jalkaa yhtä aikaa ilmassa ja seisoivat sitte jäykkinä ihmetyksestä ja jalat torrollaan, kun taaskin huomasivat seisovansa maassa. Ne eivät voineet toipua hämmästyksestään eikä ollut saada niitä liikahtamaan paikaltaan. Silloin keksi pari niistä lammen, joka oli läävän edessä ja parissa pitkässä loikkauksessa oltiin siinä. Poika, jonka piti taluttaa niitä, ei saanut kylliksi aikaa ajatellakseen, pitikö hänen jakaa kaikki niiden kohtalot, vai saisiko hän ehkä jossakin tapauksessa eroittaakin asiansa näiden asiasta, hän teki seuraa viimeisessäkin hyppäyksessä. Nyt seisoivat kaikki kolme kaulaansa asti sameassa vedessä, kaikki kolme kummastuksesta jäykkinä ja liikkumattomina.
Nyt suuttui isäntä. Hän torasi "pojan tolvanaa", joka "ei pystynyt tuon taivaalliseen", laski piiskan seinämälle ja tuli pitkin askelin mäeltä ja sekaantui juoksevain ihmisten ja eläinten joukkoon. Olikin jo paras aika panna tenä pelille, sillä tytöt navetan ovella tirskuivat ja nauroivat ja Lena Tarn seisoi ivallisin katsein ja silmät yhteen siristettyinä pihan veräjällä. Niinpä otti hän puolimäessä pahimpaa ilkimystä, jolla juuri oli kummastelemissilmänräpäyksensä ja tuhmannäköisenä katsoa tollotti ympärilleen, nuorasta ja aikoi ruveta sitä taluttamaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli tässä herännyt joku ajatus, joku mieleenpistos tai joku sentapainen ja mennä nelisti nyt, pitkäkoipinen Jörn Uhl mukanaan viettävää tanhuamäkeä alas. Lakki lensi päästä, maa jytisi, kyökissä, kirkuttiin: aika harppaus, ja vesi räiskähti korkealle. Siellä seisoivat nyt kaikki viis' vedessä ja kaikilla viidellä oli kummastelusilmänräpäyksensä.
Viimein saatiin kuitenkin kaikki tolalleen. "Kun me viimein ryhdyimme käsiksi", sanoivat tytöt. Talossa tuli hiljaista taas.
Lena Tarn palasi kyökkiin, ja näki yhä edessään kasvojen ilmeen, jolla Jörn Uhl oli katsonut häntä, kun hän astui sonnia vastaan. Muutoin oli hän aina erinomaisella päällä, mutta jos hän, kuten viime päivinä, ei ollut ihan terve, oli hän pikainen vihastumaan. Niinpä näytti hän yrmeältä, niin huonosti kuin se kävikin häneltä päinsä ja niin lyhyeen kuin se loppuikin. Mutta pianpa sentään muuttuivat kasvonsa, kun hän hääräili siinä askareissaan ja tunsi uuden nuoren terveyden taas virtaavan jäseniänsä. Hän meni nopeasti kammariinsa, lukitsi itsensä sisään hetkeksi, ja palasi kohta takaisin. Nyt säteilivät silmänsä, hän siristeli hiukan aurinkoa vastaan, avoi huulensa, hymyili ajatuksissaan itsekseen, nauroi sitte ääneen, kun yht'äkkiä muisti isännän kylpyretken, ja rupesi laulamaan.
Ei Jörn Uhlkaan oikein osannut rauhoittua tänään. Tuo äkillinen kylpy oli saanut verensä liikkeeseen, kevätaurinko myöskin vaikutti puolestaan. Hänessä sykähteli nuorekasta elonvoimaa, hänen täytyi hengittää syvempään ja katsahtaa kerran ympärilleen monikirjavaan maailmaan, suorentaa niskaansa ja ruveta tähystelemään leivoseen, joka leijaili ylhäällä taivaanlaella eikä yhtään hillinnyt riemuansa.
Hän tunsi ikäänkuin olisi tänään joku juhlapäivä ja hänessä heräsi ajatus lähteä kylään maksamaan verot, jotka olivat langenneet maksettaviksi. Niinpä pukeutui hän pyhäpukuunsa ja lähti verkalleen astumaan peltotietä, katseli nuorta vehnää, joka näytti erinomaisen lupaavalta ja ajatteli samalla Lena Tarniakin. "Hänen hiuksensa ovat päälaella ikäänkuin punamessinkinen kypärä, joka hiukan on valunut niskalle. Aivan kuin sen ranskalaisen kypärä, joka silloin illalla Gravelotten jälkeen istui puuntyngällä hamppuside sääressään… Kun hän toimaa, kuten hän sanoo, ovat silmänsä vakavasti ja ankarasti kiinnitettyinä työhön. Mutta jos joku puhuttelee häntä tai hän puhuu jollekin, nauraa hän kohta. Työ näyttää hänestä ainoalta, jossa sopii pysyä levollisen vakavana. 'Niin täytyy olla', sanoo hän. Mutta kaikkiin muihin asioihin nähden on hän joko pahalla tai hyvällä päällä, enimmäkseen hyvällä. Ainoastaan minulle on hän aina lyhytpuheinen ja usein hän oikein tuituttelee kanssani. Hirveästi huvitti häntä se, että minulla oli tuo kovan onnen lykky sotkeutua tuon eläintoperon kanssa lätäkköön. Jos hän vaan tohtisi niin saisinpa tuon jutun sekä aamiaiseksi että päivälliseksi että illalliseksikin ja särpimeksi joka kerta: 'Siinäs sait'."
Yhä siinä mietteissään matkaa tehden, kohtasi hän vanhan Dreyer ukon, joka ei koskaan käynyt leveätä maantietä vaan aina koko sydämellään maanviljelykseen kiintyneenä, viimeisiin päiviinsä saakka käyskeli viherjöitä hiljaisia peltoteitä, joiden kummallakin puolella peltosarat aukenevat ja hän vanhoilla silmillään sai katsella töittensä hedelmiä. Reipas nuorukainen hiljensi askeleitaan ja rupesi käymään hiljaisen vakaana astelevan vanhuksen rinnalla ja kuunteli, kuten niin usein ennenkin hänen hyviä neuvojaan, joita hän tuki kaskuilla entisistä ajoista ja omilla kokemuksillaan.
"Ennen kaikkea, Jörn! Kuinka vanha nyt oletkaan? Kahdenkymmenen neljän? Älä vaan naimisiin mene, Jörn. Älä millään muotoa! Se olisi tuhminta, minkä saattaisit tehdä! Jokaisella iällä on oma erityinen tuhmuutensa, Jörn; sinun ikäsi tuhmuus olisi naimisiin meno. Minä odottelin aina kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti ja valitsin sitte punniten ja varovasti. Hän toi mukanaan kuustuhatta markkaa, Jörn; se oli sievonen summa silloisiin oloihin nähden. Alle viidenkymmenen tuhannen et sinä voi sitä tehdä! Vuota, vuota, sanon sinulle."
"Luonnollisesti", vastasi Jörn, "luonnollisesti odotan vielä ainakin kymmenkunta vuotta. Wietenhän on terve ja reipas vielä ja voi vielä kauan pitää emännöimisestä huolen."
Tien käänteessä sanoi hän hyvästit ukolle ja lähti astelemaan reippaasti edelleen ja ajatteli itsekseen: "Ukko on sentään sitkistynyt koko lailla, nyt tänään sen erittäin huomasin… Kaunis, viehkeä ilma tänään. Onpas sentään ihanampaa käydä näin yksikseen ja antaa ajatustensa karkeloida noin vapaasti sinne tänne, kuten vasikat tänään aamulla, onpas se ihanampaa kuin astella tuossa tuon ukon vieressä ja kuunnella hänen elämänviisauksiaan. Luulen jo hieman itsekin tietäväni, mikä on viisainta, mikä ei. Enpä ole koskaan elänyt noin vaan ajatuksetonna nenää myöten kuten veljeni. Naimisiinko? Nytkö naimisiin? Siihen leikkiin en itseäni niinkään hevillä anna. Vasta kolmenkymmenen täytettyäni!"
Hän riisui takin yltään ja ripusti käsivarrelleen. Hänen valkeat paidanhihansa välkkyivät, kuin ikään minkään tuhlaajapojan veljen, joka palaa pellolta ja kuulee laulun ja tanssin helinän.
Näyttipä se somalta, kun se antoi punatakulle jakkarasta. Ikäänkuin kolmivuotias korskuva varsa. Eilen hän ei näyttänyt niin mukavalta, ei hänellä ollut niin kirkkaita silmiäkään, ja tiuski Wietenille ja sanoi kohta jälkeen: 'Älä pahastu, Wieten, nukuin huonosti', ja nauroi sitte. Kaikkea sen mieleenkin tulee: nukkua huonosti? Kun koko päivän rehkii niinkuin hän, niin sittehän pitäisi toki nukkua kuin tukin; mutta tuo on kaiketi kevätpäivien syy. Onpa onni sentään, että me miehet pysymme sentään vähän järjissämme, muutoin menisi maailma joka kevät liitteiltään.
"Merkillinen ilma! Ikäänkuin joisi sitä. Ja se maistuu hyvälle. Onpas toki onni, että pääsin eheänä sodasta, ja että vielä olen nuori ja että tuo suuri talo antaa minulle tilaisuuden näyttää, mihinkä kelpaan. Sittemmin, kun vuodet vierivät — ja ne vierivät nopeaan — kun olen saanut asemani varmaksi, otan itselleni kauniin vaimon, jolla on paljon rahaa ja keltaiset hiukset. Onpas niitä rikkaitakin tyttöjä, jotka ovat yhtä iloiset ja reippaat ja yhtä otettavat, ja joilla on yhtä kaunis vartalo. Sitähän ilmestyy aina uusia tyttöjä, joka vuosi, tiheästi kuin nuorta heinää. Jumala ties' mistä ne kaikki tulevat. Miksihän sen siis juuri pitäisi olla tämän?"
Hän puki takin päälleen taas ja saapui lehmuskujanteen varjoon; huonokuuloinen pitäjänkirjuri seisoi ovellaan, hän näytti olevan pahalla päällä. Päivän kuluessa oli nimittäin käyty ilmoittamassa kokonaista kuus' synnyintapausta ja jokainen ilmoittaja oli tunnin verran istunut virkahuoneen mukavassa nojatuolissa, ja jutellut kylän kuulumisista ja maailman menosta, naapureista ja opettajasta, ja lopuksi jonkun verran omasta itsestäänkin, Pitäjänkirjuri oli istunut siinä ja kuunnellut ja koko ajan ajatellut: "Voisit toimittaa parempaakin kuin aina laittaa uusia lapsia maailmaan, ja kiusata minua joka vuosia kirjoittamisella. Laittaisit itsesi kyntämäänkin tuosta."
"Uhl", alkoi hän, "luulisipa että sota olisi jotain vaikuttanut. Mutta eipäs. Päinvastoin. Neljä meidän kuntalaistamme kaatui Ranskassa, Mutta mitäs siitä? Tänään ovat käyneet ilmoittamassa kuus' syntymää! Ja Jens Tappella, joka Le Mans'in luona kadotti kätensä, on taaskin jotakin toimessa. Tänä vuonna ei meillä tule olemaan enempää kuolleita kuin noin viiskymmentä, mutta syntyneitä yli sadan. Mistä saavat ne kaikki kerran leipänsä? Sanoppas sinä se? Maa ei tule avarammaksi, ja jokainen lehmä tarvitsee kuus' vakallistaan. Yleisöä aivan liika runsaasti!… Käy sisään, Jörn." Siten haastellen laski hän räpäyttelevin silmin kultarahat, jotka Jörn Uhl oli latonut pöydälle, käänsi jokaista rahaa kaksi kertaa hyppysissään ja merkitsi määrän huolellisesti kirjoihin.
Jörn Uhl, järkevänä miehenä, suuren talon omistajana ja veronmaksajana myönsi pitäjänkirjurin olevan oikeassa ja sanoi hänkin ajatuksensa kaikesta tästä, "Mihin tullaan, jos väestö lisääntyy noin?" Ja viimeiseksi vielä sanoi hän lujaan: "Naimisiin meno ennen kahtakymmentäviidettä ikävuotta pitäisi suorastaan kieltää." Nämä sanat sanottuaan lähti hän pois ylpeänä tunnosta että noin tärkeissä asioissa oli ollut yhtämieltä niin viisaan ja kokeneen vanhuksen kanssa kuin pitäjänkirjuri oli. Ja taaskin, kun hän asteli peltotietä, takki käsivarrella, välkkyilivät hänen valkeat paidanhihansa.
Kun hän kääntyi pihalle, näki hän valkealla puupenkillä lehmusten alla sisäänkäytävän sivulla istuvan erään miehen, joka näytti päivätyöläiseltä sunnuntai hankkinassa. — Hän näytti noin kuuskymmen vuotiaalta ja leveän naamansa ympärillä oli harmaa täysiparta, sen lisäksi tuuhea harmaa tukka, joka sankkana riippui otsalla, ja näytti mies kaikessa hyvänsuopuudessaan kuin mikäkin harmaaharjainen leijona. Lena Tarn seisoi hänen vieressään silmiinpistävän vakavana, osoitti Jörn Uhliin ja sanoi: "Tuossa isäntä tulee."
Ukko nousi seisomaan isännän tullessa ja antoi kättä hänelle, istui taas alas ja rupesi sitte tavan mukaan juttelemaan ilmoista ja pelloista. Lena Tarn toi vaieten kahvia, istuutui heitä vastapäätä ja jatkoi sen ranskalaisen sotilaslevätin korjaamista, jonka Jörn Uhl oli tuonut mukanaan.
"Minulla olisi muuatta asiaa…", sanoi ukko. "Eukko ei antanut rauhaa ennen. Sinähän kuuluit toiseen komppaniaan, kapteeni Gleiserin komennuskuntaan? Noh niin, siinähän palveli Geert Dosekin, joka sotapalveluksensa päätettyään palveli täällä sinulla? Eiköhän siten ollut vai? Niin noh, näes, hän oli minun poikani… Hänen äitinsä nyt…"
"Hän oli ensimmäisiä, joka tuli haavoitetuksi."
"Nyt ei hänen äitinsä jätä minulle lepoa ollenkaan: hän kysyy joka ilta, minnehän hän oikein lienee saanut haavan, ja kummoista hänen sitte lienee ollut tarkoitan, josko semmoisen jälkeen on täytynyt kauankin kitua. Eukko arvelee että yhdeksän päivää. Hänhän oli nuori terve ihminen, ja kuolema kai hyvinkin katkera. Ja vieläkö hän lienee jotain sanonutkin ."
"Sanoi hän…"
Ukko oli nyykistynyt pienemmäksi ja katseli suurin hiljaisin silmin käsiensä ylitse alas santaan. "Jos sinä viitsisit kertoa, kuinka kaikki kävi. Kerrotaan että sinä viimeksi olit hänen luonaan. Jälkeenpäin voin minä sitte kertoa hänelle niin paljon siitä, kuin luulen hänen sietävän kuulla."
Silloin kertoi Jörn Uhl vakaana Geert Dosen haavasta, koti-ikävästä ja kuolemasta, eikä salannut mitään.
Lena Tarn ei vielä ollut elämässään nähnyt tai kuullut mitään muuta, kuin mitä kylässä tapahtui, ei ollut välittänytkään muusta. Kuullessaan sanan "sota" oli hänellä ollut joku suuri, epämääräisen kirjava ja tulinen kuva: yllä kirkkaita pyöreitä pilviä, alhaalla palavia taloja, välissä juoksevain ja ratsastavani ihmisjoukkojen vilinää, sotaherra rinta täynnä tähtiä, eläköönhuutoja, välkkyviä kypäröitä, vartiotulia. "Nyt kiitos olkoon Jumalan." Niin oli seisonut koulun lukukirjassa. Hän ei ollut tietänyt mitään yksityisen sotamiehen hirveistä kärsimyksistä ja kamalista tuskista. Hän kuunteli, kasvot tuskasta värähtelevinä. Mutta sielunsa syvyydessä sykähteli ja riemuitsi salainen ilo: että sinä sentään olet päässyt eheänä sieltä, Jörn Uhl.
Vanhus ei puhunut enää paljoa. Pienen ajan perästä nousi hän ylös ja lähti vaieten pois. Isäntä saatti häntä puistokujanteen päähän asti. Sitä kunnianosoitusta hän ei ole tehnyt kenellekään toiselle, ei ennen, eikä jälkeenkään. Kauan seisoi hän ja katseli hänen jälkeensä, kuinka hän astui jäykkänä ja raskasaskeleisena, oikeaa päivätyöläisen käyntiä. Neljän tunnin matka oli hänellä edessä. Raskas matka ja raskas perille tulo.
Palatessaan puukujannetta, heräsi Jörnissä taas päiväinen mielihyvän tunto. Häilyväin kevätviherjäin lehvien välitse näki hän aurinkoisen pihan ja sen perällä pitkänä ja leveänä lepäävän talorakennuksen: tumma ja harmaa olkikatto lepäsi pitkänä ja korkeana, ikkunat punaisessa seinämuurissa välkähtelivät viheriöissä puitteissaan, sisäänkäytävän vieressä kasvoi reheväkasvuinen viinipensas, viinipensaan edessä oli valkea istuinpenkki, edessä pöytä; penkillä istui Lena Tarn ylpeänä ja taisteluun valmiina ja koko terveessä täydessä nuoruuden kukoistuksessaan.
Silloin lensi mieleensä sana, jonka hän sodan aikana joskus oli lukenut sanomalehdestä, joka oli eksynyt patterioihin. Siinä oli eräässä joulukirjoituksessa ollut puhetta rauhasta ja oli siinä puhuttu komeilta kaikuvia sanoja, "rauhan siunauksista." Tuo juhlallinen sana oli silloin miellyttänyt häntä. Nyt vaikutti tuo rauhaisa ihmeen ihana kuva edessään että hän muisti sen sanan. Ja raskaalloisella tavallaan teki hän katekismuksen tapaan itselleen kysymyksen: "Rauhan työt? Mitä ne ovat? Kaikki kuin ovat: kyntäminen, kylväminen, niittäminen, talojen rakentaminen, naiminen, lasten kasvattaminen."
Lena istui siinä pää niin vaipuneena, ikäänkuin ei hän ollenkaan osaisikaan laulaa eikä heilahutella jakkaraa ja ikäänkuin ei hänellä ollenkaan olisikaan vallattomia silmiään. Toukokuun aurinko riemuitsi ja osoitti sädekäsillään tuota kumartunutta päätä: "Katsos vaan, Jörn Uhl, kuinka se välkkyy; älä kajoo siihen, se on sulaa tulta!" Ilma lepäsi hempeänä, suloisena ja velttona kevätauringon käsivarsilla, ikäänkuin olisi se nauttinut itsensä raukeaksi.
Kun Jörnin piti mennä ohitse osoitti Lena luomatta katsettaan ylös pieneen sinikantiseen vihkoon, joka oli hänen vieressään pöydällä ja sanoi jotakuinkin nenäkkäällä äänenpainolla: "Tulin tekemään voi-tiliä."
Semmoinen tilin teko oli hänestä hirveän vastenmielistä, siinä kun piili jonkinmoista epäluottamusta; mutta täytyihän siihen mukautua. Hän antoi kirjalle vielä halveksivan sysäyksen ja nousihe hiukan suoremmaksi, Jörn istui hänen viereensä ja rupesi tarkastamaan jokaista yksityistä lukua, jotka tyttö uhallakin osoittaakseen vastahakoisuuttaan koko mokomiin tilientekemisiin, oli tahallaan kirjoittanut huolettomasti niin ettei Jörn saanut selvää kaikesta. Näyttäytyi välttämättömäksi, että tytön aina joukkoon täytyi kumartaa palava päänsä kirjan ylitse, joka oli Jörnin kädessä. Silloin rupesi kiemahtelemaan Jörnin silmissä, niin että hän veti otsansa ryppyihin, eikä salannut enää paheksuntaankaan tuommoista kevytmielistä kirjanpitoa vastaan. Sitte rupesi hän huolellisesti ja tarkkaan laskemaan löikö summa todellakin yhteen hänen allekirjoittamansa luvun kanssa. Puol'ääneen mainitsi hän yksityiset luvut, samalla kun hän kankealla etusormellaan poimi jokaisen luvun ikäänkuin heinätarikon nenään. Tyttö sovitti silloin aina pienen oikaisun sinne pienen oikaisun tänne, taivuttihe vasemmalle, taivuttihe oikealle ikäänkuin tarkastelisi hän miltä tuo korjattu lasku oikein rupeaa mallaamaan, ja ääntää hyristeli koko ajan puolin hyvänsävyisästi, puolin vihoissaan ikäänkuin mehiläinen, joka huomaa toisen jo istumassa kukanummulla. Eipä kestänyt kauan, ennenkuin Jörnkin rupesi kuuntelemaan tarkemmin sitä. Luvut menivät sekaisin häneltä. Häntä suututti ja hän nousi ylös: "Lasken kammarissa tarkemmin." "Sehän sopii hyvin", vastasi tyttö.
Illalla, kun rupesi hämärtämään, lähti hän vielä käymään laitumelle, nähdäkseen kuinka karja siellä viihtyi. Mutta sen sijaan että hän muutoin aina saat toi seista tuntimääriä karjaansa katsellen ja mietiskellen sen menneisyyttä ja tulevaisuutta, katseli hän nyt sen ohitse ilmaan ja palasi takaisin. Kun hän saapui pihalle, pyörähti hän ympäri. Ja kun hän ei huomannut ketään ihmistä lähistöllä, nauraa hymähti hän matalaan.
Myöhään illalla alkoi sataa. Hän istui huoneessaan avoimen akkunansa ääressä ja veteli sauhuja puolipitkästä piipustaan ja tunsi, kuten enimmäkseen ainakin istuessaan tähän aikaan vuorokautta kirstullaan keskellä omaa vähäistä valtakuntaansa erinomaista mielihyvän tuntoa. Näinä hetkinä pääsi hänessä valtaan hyvänsävyisyys, joka hänessä oli Thiesseniläistä perintöä. Mutta sen sijaan että hän muulloin aina istui tässä hyvästi suoritetun päivätyön tunnossa tai että hän rakenteli tulevaisuuden suunnitelmia ja järjesteli elämäänsä, niinkuin lapsi ylen suurta joulukakkuansa, joka sen mielestä on niin suuri ett'ei se koskaan voi loppua, niin johtui hän tällä kertaa taaskin kerran mietiskelemään ja ajattelemaan sitä että hän sentään tähän asti oli saanut nauttia hyvin harvoja ilopäiviä, ja että kuinkahan hänen oikein oli järjestettävä elämänsä että hänkin hiukan pääsisi päivän puolelle tuosta kolakasta kylmästä varjosta. Tähän asti oli elämänsä aina mennyt tähän tapaan: huolista oli hän joutunut velkoihin, kovasta työstä Gravelottella äskenkynnetylle pellolle, jossa oli niin hankalaa käydä, ja samaan suuntaan aina. Lopuksi ajatteli hän, että olisi hänelläkin sentään jonkunverran oikeutta päästä hänenkin vähän lempeämpään, hellempään ja hupaisempaan oloon.
Talossa oli kuoleman hiljaista. Ulkona kahisi ja rapisi sade. Omenapuista kuului viehkeätä linnunlaulua. Ilma pensaitten välillä oli niin pehmeän hempeää ja viehkeää, oksilta tipahteli raskaasti ikäänkuin jokaisen kirkkaan putoavan vesihelmen mukana putoisi oksalta oksalle maahan pienen pieni siro ja kaunis menninkäisolento. Jörn katseli ulos ja odotteli ja oli kuulevinaan, kuin olisi ilmassa hiljaista ilonaurua ja kuin kuulisi hän lehtien kirpoilevan auki. Akkunan edessä oli kirjavaa liikettä ja elämää: hyttyset surisivat ylös ja alas, hämähäkit kiipesivät esiin, etsivät ja löysivät toverinsa ja jokainen ryhtyi tehtäviinsä.
Muisto hiekkatytöstä heräsi mielessään ja hän muisti nuo uhkeat naiset kuvassa, jonka hän oli ostanut paperikaupasta. Hän mietiskeli ja katseli eteensä ja johtui ajatuksissaan taas Lena Tarniin. Lena istui taaskin hänen vieressään valkealla penkillä ja kumartui kirjan ylitse ja hän näki edessään taaskin tuon kauniin valkean kaulan vaaleanpunervain hiuskiehkuroidensa alla. Hän pudistautui mietteistään, oijensihe suoremmaksi istuimellaan ja sanoi hitaasti ja pitkään: "Rauhan siunaukset."
Silloin aukeni ovi ja Lena Tarn astui sisään, ja jäi neuvottomana ovelle.
"Tule tänne!" sanoi Jörn. "Mitä asiaa sinulla on?" Hän oli niin liikutettu, että tuskin sai puhutuksi.
"Tulin noutamaan kirjaa takaisin. Luulin, että te olitte vielä laidunmatkalla." Hän etsi kirjaa kirstun kannelta.
Silloin puhutteli Jörn häntä: "Et ole viime päivinä ollut oikein hyvällä tuulella. Vaivaako sinua mikä?"
Tyttö viskasi lettiään kerran ja vastasi lyhyesti: "Saattaahan toisinaan vaivata; mutta se menee kyllä ohitse kohta."
"Olet kai tyytyväinen nyt, kun Wietenin täytyy nukkua sairaan luona, ja sinä saat pitää huoneesi yksin?"
"Miksi niin? Aivan yhdentekevää minulle. Kellä on hyvä omatunto, hän nukkuu aina hyvin, olkoon sitte yksin tai kaksin."
"Sitte täytyy sinulla olla huono omatunto, sillä eilen illalla, kun tulin käytävän lävitse, kuulin sinun huutavan unissasi."
"Noh, niin… en kai voinut hyvin."
"Mitä vielä… että sinä et hyvin? Kuu tuohon on syypää; se on saanut kurkistaa kammariisi."
"Mutta minäpä sanon että siihen voi olla toisetkin syynsä."
"Minä sanon että syy on kuun."
Tyttö heitti häneen vihastuneen silmäyksen. "Niin kuin te kaiken tietäisitte! Enpä huutanutkaan unissani, olin aivan valveilla. Kolme vasikkaa oli päässyt ulos ja juoksivat ulkona heinässä. Näin ne selvästi kuunvalossa. Silloin huusin."
Jörn naurahti: "Kyllä ne ovat olleet kuuvasikoita."
"Niinkö? Enpä usko. Sillä laitoin ne aamusti itse sisään, ja silloin näin että läävän ovi oli auki. Luulenpa että renki on viime yönä ollut ulkona kosiomatkoilla. Sinä aina olet tuommoinen pitkäsilmäinen ja tähystelevä ja sekoitat nenäsi kaikkeen: kummastelen, ett'et sinä sitä ole huomannut."
"Sinutteletko sinä minua?"
"Sinäkin minua. Olenhan melkein yhtä suuri kuin sinäkin, etkä sinäkään mikään kreivi ole ja yhtä järkevä minä olen kuin sinäkin." Tyttö nosti päätään jotenkin koppavasti ja kun hän tempasi kirjan ikkunapenkiltä, ikäänkuin olisi se tulessa siinä, näki Jörn hänen silmänsä olevan ilmiliekissä.
"Varo, varo itseäsi kuulta!" sanoi hän. "Muuten saat taas tänä yönä paimentaa vasikkoja."
Hän oli noussut seisomaan, mutta ei toki tohtinut kajota häneen. He katselivat sentään kumpikin toisiaan, ja huomasivat kumpikin, kuinka oli toisen laita. Jörnin silmissä oli taaskin sama katse, joka niissä jo aamusti kerran oli ollut, oli voitonvarma ylimielinen katse, joka tahtoi ikäänkuin sanoa: "Tiedänpä suunnilleen mitenkä tuommoinen tytön vihastus on selitettävä." Tytön silmät taas sanoivat: "Olen liika ylpeä pitääkseni sinusta. Oi, minä pidän sinusta niin." Tyttö lähti hitaasti huoneen hämärään, ikäänkuin tahtoisi hän antaa aikaa hänelle sanoa vielä jotakin tai ottaa hänet kiinni. Mutta Jörn oli liika saamaton semmoiseen ja nauroi hämillään.
Tuli yö.
Oli ihmeellinen hiljainen yö. Puista kuului pisartelua vielä, ikäänkuin hiljaista lapsen itkua, kun se illalla makaa yksin vuoteessaan ja tuntee itsensä jätetyksi yksin ja pelkää. Taivaanrannalla välähteli keveästi, ikäänkuin astuisi joku äiti kynttilä kädessä kamariin katsomaan, joko lapset nukkuvat. Humusi hiljainen tuuli, ikäänkuin jonkun äidin kehtolaulu lapselleen. Lisäksi loisti kuu melkein täytenä, ainoastaan hiukan enää kapeana kasvoiltaan, ja tähdet koko taivaalla heittivät tuhansia kultapeitsiä maata kohden, niin että kaikki maan päällä kyykistyi ja vartoi hiljaa. Itse ihmisetkin, jotka sattuivat kulkemaan tietä, puhuivat hiljaa.
Jörn Uhl oli istuutunut alas ja nousi seisomaan taas. "Lähdenpä tästä kerran tähystelemään kuutakin taas. On erinomaisen kirkasta nyt."
Hän otti miehenkorkuiset telineensä, jotka hän itse oli laittanut, ja kaukoputken kirstusta. Nyt hänellä oli entisen vanhan lommoisen kaukoputken sijasta komea yötähystin kolmen ja puolen tuuman vahvuisella suurennuslasilla. Professori kimnaasissa, joka oli kuullut nuoren isännän tähtitieteellisistä harrastuksista, oli kerran tehnyt matkan hänen luokseen, ja oli sitte toimittanut hänelle tämän putken. Se oli ensimäinen ja ainoa ylellisyystavara, jonka hän oli hankkinut.
Kun hän mahdollisimman hiljaa hiipi keskivälikköä, oli Lenan kammarin ovi vielä auki ja tyttö astui kynnykselle ja nojasi ovenpieltä vastaan.
"Vieläkö sinä ylhäällä olet?" kysyi Jörn neuvottomana.
Tyttö vastasi: "Eihän vielä ole myöhäistä."
"Taivas on niin kirkas: lähden tästä tahtiakin katsomaan taas kerran.
Jos haluat, niin tule mukaan."
Tyttö jäi ensin seisomaan, mutta sitte kuuli hän, kuinka hän tuli jäljissä.
Hän pystytti kolmijalan ruohostolle ja sanoi: "Sunnuntai-iltapäivällä olisi sinun pitänyt olla katsomassa, silloin oli putkeni edessä kuu ja kauniita tähtiä."
"Oh, mitä sinä puhelet! Iltapäivällä? Ovatko tähdet sitte päivisinkin taivaalla?"
"Luonnollisesti, tyttöseni! Missä sitte?"
"Oh… sitä en minä ole ajatellut. Luulin vaan, että ne ovat kuin yövartiat, öisin matkoilla ja päivisin vuoteessa."
Jörn Uhl pudisti päätään vahvasti: "Ovat sinullakin meiningit!…
Oletko oikein tosissasi luullut niin?"
"Olen", vastasi hän. "Älä sen vuoksi niin kummissasi katso minua, kyllä minä oikein totta olen niin luullut."
Mutta Jörn ei sentään uskonut häntä. Sillä oli aina jotain niin veitikkamaista silmäkulmissa, silloinkin kun se oli totinen.
Hän tähysteli taivaalle ja suuntasi putken ja katsoi sen läpi, suuntasi sen tarkkaan ja sanoi sitte pidätetyllä äänellä: "Katso nyt."
Tyttö asettui niin taitamattomasti, että Jörn laski kätensä hänen olalleen ja kysyi: "Näetkö mitään."
"O", sanoi hän. "Näen… minä näen… suuren talonpoikaistalon, joka palaa. Sillä on olkikatto. O… kaikki palaa; katto on ilmiliekissä. Säkenet leiskuvat. Se on oikea vanha dithmarskilainen talonpoikaistalo… Oi, mutta oikein totta! Enpä ole koskaan luullut, että tähdissä asuu talonpoikia."
"Noh", sanoi Jörn. "Riittää jo! Mutta tyttöseni!… sinä joko et ole oikein viisas tai olet sinä aika velikulta."
"Mitä nyt taas?" sanoi tyttö ja katsahti kummastuneena häneen.
"Sinulla on liika vilkas mielikuvitus", sanoi Jörn vakaana, "se ei ole eduksi tieteitä harjoittaessa… No, näetkö mitään muuta?"
"Minä näen… näen… syrjässä talosta on lauta-aita, se on hämärässä; palava talo on nimittäin taampana. Mutta palavaan välikköön näen syvälle. Kolme neljä lyhdettä on jo pudonnut ullakolta ja makaavat ilmivalkeassa välikön lattialla. Voi, kuinka kamalaa! Näytä minulle joku toinen talo, joka ei pala… Näytä minulle joku talo, kuule, näytä semmoinen talo, jossa juuri laskevat vasikkoja navetasta."
Jörn nauroi iloisesti. "Senkin veitikka", sanoi hän, "tahtoisit kai vielä nähdä jakkarasikin taivaalla, vai kuinka? Noin, korkealla pään ylitse."
"Sinun olisi pitänyt saada jakkarasta! Sitä päivää en anna sinulle anteeksi… kuule, enkä sitäkään, kuinka sinä katselit minua! Usko se!"
Jörn ei koskaan vielä ollut antanut kenenkään ottaa osaa tutkimuksiinsa. Nyt ihmetteli hän hänen kummastustaan ja oli iloinen siitä ja hänen riemustaan. "Tuommoista et odottanut, vai? Niin, näet sä! Tuo, jonka nyt näit, on eräs sumutähti, sen nimi on Orion. Ymmärrätkö, semmoinen tähti, joka vielä on vapaana."
Tyttö virkkoi syvään hengittäen: "Nyt käsitän minä hyvin, että sinä olet niin huvitettu tästä."
Jörn nyökäytti päätään ja sanoi: "Kun puhut noin viisaasti, niin saat nähdä kuunkin vielä. Odotas hiukan."
"Jo sinä nyt olet, aivan kuin olisi kaikki tuo — tuolla ylhäällä sinun lahjoitettavinasi. Tänne kuu!"
Jörn suuntasi putken, ja otti tyttöä taas käsivarresta, ikäänkuin olisi hän avuton lapsi.
Nyt joutui tyttö vallan kummiinsa: "Mutta mitä tämä on? Kuhmuja? Aivan kuin meidän kuparikattilassa! Aivan, aivan samallainen, kuin se, kun se kirkkaaksi kuurattuna riippuu takan koukussa, ja valkea aamusti välkkyy sen pintaa vastaan."
"Ne kuhmut ovat vuoria ja laaksoja. Eroitatko vasemmalla, ihan reunalla vuorien huiput? Vasemmalta valaisee nouseva aurinko niitä, ja oikealla lankee niiden hämärä varjo maiden ylitse."
Tyttö puisti päätään ällistyneenä siitä, mitä näki ja mitä Jörn sanoi, kadotti silmistään kuvan putkessa ja nousi suoraksi taas, katseli paljain silmin ylös ja sanoi: "Kuulinhan tuosta koulussa, noista monen tuhannen penikulman etäisyyksistä ja avaruuksista ja semmoisista. Mutta enpä uskonut koskaan semmoisia opettaja Karstensenin puheita. Eihän hän ihan valehdellutkaan. Mutta minä pidin vaan, että hän on antanut puijata itseään hiukan. Mutta nyt näyttää minusta melkein, kuin olisi siinä ollut hieman tottakin."
"Niinkö!… Ja nyt olet katsonut kylliksesi ja puhunut viisauksia tarpeeksi. Mene sisään nyt. Kylmäät itsesi, ja sitte näet unia ja uneksit, ties' mitä. Luuletko saavasi unta?"
"Koetan kumminkin."
Taaskin oli Jörn oijentaa kätensä häntä kohden, mutta kunnioitus häntä kohtaan pidätti häntä. Hän piti ett'ei hän voinut noin vaan ikäänkuin sivumennen, siepata häntä. "Laita nyt", sanoi hän, "itsesi nopeasti sisään."
Tyttö lähti, ja hän jäi. Hän suuntasi vielä putkensa suuren karhun tähtisikermän keskustähteen, suuntasi sen kerran vielä kuuta kohden ja tarkasteli merien rantaviivoja täydentääkseen karttaa kuusta, jota hän oli alkanut piirtää. Aika kului häneltä. Hän innostui, seisoi ruohikossa ja käänteli hiljaa putkeaan. Ja hylkäsi kerran taaskin nuoren elämän, joka hetki sitten oli niin syvään hengittänyt hänen rinnallaan, ja ajatuksensa pysähtivät taas siihen vanhaan: että Dreyer ukko sittenkin on oikeassa. "Älä sitä tuhmuutta tee, Jörn!"… ja kuitenkin: "Mukava hän on ja hyvä. Onnellinen se mies, jonka kaulan ympärille hän kerran kiertää käsivartensa… Millaiset mukavat silmät sillä mahtaa olla, kun se kerran oikein luottamuksella katselee miestä."
Kotipöllöt lentelivät puusta puuhun ja katselivat yössä seisojaa pyörein ripsettömin silmin. Ainakin viis siiliä istui kiviläjällä sireenin varjossa, kinastelivat ja pitivät pientä vikinää. Pellolta käsin kuuluivat tavalliset yöäänet, milloin kalakaijan huutoa, milloin jonkun sonnin etäistä mylvintää. Jonkin hevosen kaviossa kitisivät vitjat, ja villihanhia lensi talon ylitse.
Hän kuuli sen kaiken, mutta kaikki se oli niin tavallista, ett'ei se kiinnittänyt hänen huomiotansa. Mutta yhtäkkiä, kun hanhet vielä kirkuivat hänen päällään oli hän kuulevinaan ihan katonräystään alta ja sitte viereltään aivan seinämältä matalaa hanhen ääntä ja sitte heikkoa siipien räpytystä. Hän katsahti ympärilleen ja ajatteli: lentävätkö villihanhet tänään puutarhan kautta.
Mutta kun hän katsahti, seisoi talon seinämällä räystään alla kirkkaassa kuun valossa valkea ihmishaamu, sillä oli toinen käsi silmillä, toisella se tunnusteli seinämuuria, ikäänkuin pyrkisi se sisään siitä, vaikk'ei siinä ollut oveakaan, se puheli sitäpaitsi kiihtyneellä nopealla äänellä. "Vasikat ovat puutarhassa: sinun pitää pitää parempaa vaaria. Nouse sinäkin toki, Jörn, auttamaan minua!"
Jörn Uhl oli kolmessa pitkässä harppauksessa paikalla ja mainitsi matalasti hänen nimensä: "Tässä minä olen jo… tässä… minä se olen… Noo! Noo!… Rauhoituhan nyt… Minä se olen… Muutoin ei täällä ole ketään."
Tyttö oli vaiennut jo ja rupesi käden päällyställään hieromaan silmiään ikäänkuin lapsi, joka on herännyt unestaan kesken, ja vaikeroitsikin kuin lapsi. Silloin tarttui Jörn häneen, ja sanoi hänelle taaskin, missä hän oli, vei hänet navetan ovelle ja koetti tyynnyttää häntä. "Näethän sinä, tässä on navetan ovi jo. Tästä olet sinä tullut ulos, senkin unissakävijä, olet käynyt unissasi koko navetan lävitse. Oletko hakenut kuuvasikoita? Voi sinua hupakkoa!… No, täällä ei sinun enää tarvitse pelätä. Olet kohta jo kamarissasi." Kun tyttö viimein tuli selville asemastaan säikähti hän, peitti silmänsä käsillään ja vaikeroitsi ääneen: "Oi, oi, kuinka kamalaa tämä on." Mutta Jörn hyväili häntä, otti kädet hänen silmiltään ja sanoi sydämellisesti: "Jätä nyt vaikeroitsemisesi. Anna olla niinkuin on." He saapuivat avoimelle ovelle, joka vei kammariin.
Täytyi olla ollut varsin merkillinen yö; sillä ei riittänyt yksin se, että toinen puoli vasikoista oli murtaunut laitumelta ja oli aamulla todellakin pihalla ja puutarhassa: renkiä ei kuulunut ylialaan koko yönä kotiin. Hän tuli aamuhämärissä, itsekseen hyräillen, pellon poikitse. Kun hän näki nuoren isännän, joka pitkin askelin asteli talon sivua, silmät maassa, ikäänkuin etsisi hän jotain kadonneita jälkiä, sanoi hän: "Olen kyllästynyt tähän yksikseen elämiseen. Jos syksyksi ennätän löytää jonkun kunnollisen naikkosen, niin menen naimisiin."
Aamukahvin jälkeen puki Jörn Uhl aivan kuin eilenkin pyhäpäivätakin ylleen ja lähti kylään. Pitäjänkirjuri oli paremmalla päällä kuin eilen. Hän ei kummastellut sen enempää. Hän oli pitäjänkirjurina, virkamiehenä, kirkonisäntänä ja palomestarina kokenut monellaista ja tiesi ett'ei löytynyt kummallisempaa ja salasyväisempää olentoa kuin marskitalonpoika. "Oikein, Uhl!" sanoi hän. "Ei ole hyvä ihmisen yksin olla, hänellä täytyy olla avustajatar. Maria Magdalena Tarn, mökkiläisen Jasper Kornelius Tarnin Todumista avioliitossa syntynyt tytär. Täällä päin ei sanota 'mökkiläinen', Jörn. Mutta preussilaisissa kaavoissa seisoo siten. Ja koska preussilainen on herättänyt meidät unestamme, on hänellä oikeus lähettää meidät työhönkin. Ja sillä hyvä. Yhdeksäntoista vuotias! Nuori vielä, Jörn! Mutta vanhaksi tulette omin voimin."
Kun hän oli paluumatkalla ja astui puutarhan läpi, makasi kivisillalla lähellä puutarhaporttia villihanhi, joka vielä eli. Hän tappoi sen ja otti sen mukaansa kyökkiin, jossa tyttö posket hohtavina seisoi lieden ääressä. Jörn näytti lintua ja sanoi: "Se on murtanut siipensä ja makasi kivillä."
Tyttö katsahti arasti lintuun eikä vastannut mitään.
"Noh", sanoi Jörn hämillään. "Nyt tahtoisin vaan tietää, mitä sinä ajattelet minusta. Mitä?" Kun tyttö ei vastannut mitään, astui hän hiukan lähemmä: "Sinähän sentään aina olet ollut niin uljas, varsinkin minua vastaan. Heitteleppä nyt niskojasi hiukan, ja anna minun kuulla kunniani, olenhan sen niin hyvin ansainnut."
Mutta tyttö vaikeni vaan, rutisti molemmilla käsillään ohimoitaan vastaan ja tuijoitti valkeaan.
Silloin irroitti Jörn hellästi hänen toisen kätensä hiuksilta, tarttui häneen ja lähti hänen kanssaan välikön kautta oven läpi etuhuoneihin. Tyttö seurasi tahdottomana häntä, silmät maassa, toinen käsi yhä hiuksissa. Asuintuvassa vei hän hänet sille avaralle tuolille, joka seisoi ikkunan edessä, ja painoi hänet istumaan sille. "Niin", sanoi hän lempeästi, "täällä olemme ihan yksin, Lena. Oletko suruissasi, pikku neitoseni, oletko hyvin pahoillasi? Onko koko sinun kaunis iloinen naurusi mennyttä?" Hän istui tuolin nojalle ja rupesi silittelemään häntä hiuksille ja poskelle ja käsille, jotka olivat hänellä sylissä. Mutta tyttö ei nostanut silmiänsä häneen. "Tässä, tällä tuolilla, sanoo Wieten, on äiti istunut monta sunnuntai-iltapuolta. Tässä on nyt sinun paikkasi."
Vieläkään hän ei sanonut mitään.
"Kävin pitäjänkirjurin luona, Lena, ja järjestin kaiken, ja kesäkuussa pidämme häämme… Etkö vieläkään sano mitään?"
Silloin otti tyttö molemmin käsin hänen kätensä ja sanoi hiljaa: "Sinä aiot, sillä on kaikki hyvä." Ja peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
Silloin rupesi Jörn silittelemään häntä ja suutelemaan häntä. "Mutta lapseni, lakkaahan nyt itkemästä! Olet minun oma pieni morsiameni. Tule nyt iloiseksi taaskin." Ja hädissään sanoi hän: "en minä sitäkään enään toistamiseen. Lakkaahan nyt." Viimein kun hän ei enää keksinyt muutakaan hyväilynimeä, nimitti hän häntä "punapääksi." Siiloin täytyi tytön heitetä nauramaan, sillä se oli parhaimman lehmän nimi, joka seisoi edessä etummaisena läävissä. Nyt nosti hän päätäänkin, ja katseli kauan häntä, liikahtamatta. Ja sillä tapaa tuli Jörn Uhl todella siihen suloiseen ja hyvään, johonka hän arveli ansaitsevansakin päästä.