YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Oli onnellinen vuosi. He ylpeilivät tointoisestaan ja ylpeilivät upeasta talostaan, jota he arvokkaalla vakavuudella hallitsivat.
Vanha Uhl ei ollut toipunut niin paljoa halvauksestaan että olisi voinut hallita jäseniään, mutta unenkaltaisesti tilastaan hän sentään sen verran parani, että voi istua päivänsä nojatuolissa. Ruoka maistui hänelle hyvältä, samoin piippu; puheenlahjansa sai hän takaisin sen verran, että kotolaiset voivat saada tolkun hänen sopertavista huudahduksistaan. Hänen nuorin poikansa tuli jokapäivä tupaan ja kertoi, astellen edestakaisin, ja katsahtamatta isään, missä töissä kunakin päivänä oltiin. Isä kuunteli vaieten. Mutta kun poikansa oli lähtenyt tuvasta, sanoi hän kaikkea, minkä oli kuullut, tuhmaksi ja nurinkuriseksi. Mutta kun hän oli keskellä parhainta puhettaan ja moittimistaan, rupesi Älypää Wieten puhumaan hänen vaimostaan: "Kerran sanoi emäntä"… tai: "Kerran ei ollut ketään muita kotona kuin minä ja emäntä, silloin sattui hän hyvälle päälle ja kertoi"… tai: "Silloin ennen pikku Elsben syntymää, hänen joka nyt on sillä Harro Heinsenretkaleella…" Tai kehui hän Lena Tarnia tai työteliästä ahkeraa elämää talossa. Silloin kävi ukko aina vaiteliaaksi ja istui silmät puol'ummessa, vino suunsa vielä pahemmin vinossa. Iloisen hyvänsuovan naurunsa, joka hänellä ennen aina oli ollut, oli hän kokonaan kadottanut.
Nuori isäntä oli jo aikaa taas mennyt töihinsä ja mietiskeli siinä huomista ja ylihuomista päivää, myisikö hän nyt kohta myytävän viljan ja karjan, vai myöhemminkö ja saisikohan hän 10 p:ksi marraskuuta todella kokoon suunnattoman korkomaksun. Hän tunsi kyllä itsensä onnelliseksi ja ylpeäksi, kun hän ajatteli sitä suurta luottamusta, jota oli osoitettu kun hänelle, kaksikymmenneljä vuotiaalle oli uskottu tuollainen talo ja kun hän ajatteli kukoistavaa, iloista ja kunnollista vaimoa, joka työskenteli rinnallaan. Mutta hän ei sentään oikein osannut tuudittua täyteen onnellisuustunteeseen. Hän oli kuin takaa-ajettu hirvi, joka hätäisesti on laskeunut polvilleen puron äyräälle juomaan, mutta jo hypähtää kesken juomistaan ylös taas, kun kuulee metsästäjäin ja koirien melun takanaan.
Nuori emäntä ei ottanut huolehtiakseen. Hän hommaili aikaisesta aamusta myöhään yöhön. Työ sai siivet hänen käsissään. Äyriäkään hän ei tuhlannut turhuuteen. Thiess oli häiksi lahjoittanut hänelle muutaman metrin harmaata kangasta. Siitä oli hän laittanut itselleen kaksi yksinkertaista avarahihaista pukua, jotka voi avata ranteimista. Niissä hän nyt hääräili aina yhtä terveenä, ja yhtä iloisena, ja yhä kukoistavampana, käsivarret tavallisesti ruskettuneina ylös kyynärpäihin asti, ja hyräili aina.
Nyt hän oli kyökissä. "Greetta", sanoi hän, "näppärään. Mitä näppärämmin liikutat käsiäsi, sitä pikemmin saat miehen."
"Sekin maksaisi vaivan!"
"Mutta jos saisit hyvän?"
"Löytyykö niitä hyviä?"
"Tyttö, väitätkö sinä, ettei minun mieheni olisi hyvä muka?"
"Niin! Isäntäkö, jaa?"
"Vaiti nyt! Vai arveletko, että minun pitäisi ruveta sinun kanssasi kinaamaan miehestäni? Katso eteesi vaan, että saat itsekin: taitoa siihen tarvitaan, usko se… Mutta minun pitää käydä vasikkoja katsomassa."
Nyt hän oli navetassa nuorimman vasikan luona. "Kohta he sinulta äidin riistivät, pieni punapää parka. Ime nyt… taikka saat. Minä olen sinun äitipuolesi… Noh… nyt käy hyvin jo. Saitko kylliksesi jo? Pane nyt maata ja nuku. Laulaisinko sinulle. Taidan kylliksi kehtolauluja siksi kun niitä tarvitsen. Älä nyt katsele noin tuhmasti minua, punapää, ei minulla ole aikaa. Kun isäntä astua taapustaa pitkine koipineen ohitsesi, sano hänelle terveiset silloin ja sano että hän on aika velikulta. Kun kasvat suuremmaksi, niin rehki sitte hänet kanssasi lampeen, kuten teki viime kevännä veljesi. Hän on hyvästi ansainnut sen minun tähteni. Mitä hän on tehnyt minusta?"
Kun hän seisoi pyykkiastian ääressä, tulivat päivätyöläisen pikkulapset omaisesti juttelemaan hänen kanssaan. He puhelivat hetken keskenään, sitte rupesivat lapset kuuntelemaan. He olivat kuulleet heikkoa piipitystä.
"Kuules, naapuritäti, mikä piipittää?"
"Kuunnelkaas?"
"Täti, missä oikein piipittää?"
"Kuunnelkaa, kuunnelkaa!"
"Täti, sinussa piipittää, sinun rinnassasi."
Silloin polvistui hän lasten eteen, avoi pukunsa rinnalta ja näytti heille pienen kananpojan, jonka hän oli löytänyt puol'paleltuneena ja jota hän lämmitti rinnallaan. Se piipitti ääneen, kun hän laski sen villahuivissa maahan.
Lapset ihmettelivät, ja Lena Tarn nauroi ja sanoi: "Teidän pitää kertoa äidillenne: Äiti, naapuritädissä piipittää."
Se on sanantapa, jota käytetään kun nuori vaimo odottelee perillistä.
Loppupuolla elonaikaa tuli kylään puimakone. Oli silloin kylässä eräs itara emäntä, joka mielestään oli maksanut liikaa silkkipuvustaan, ja joka nyt tahtoi korvata tappiotaan koneella palvelevain kolmenkymmenen työmiehen kustannuksella. Sitäpaitsi oli hänellä vielä ruukullinen härskääntynyttä rasvaa. Niinpä paistoi hän siitä huonossa voissa sitkeitä ja kovia pannukakkuja. Miehet nuustivat niitä, maistoivat hiukan, nousivat penkeiltä ja naulasivat kaikki seitsemänkymmentäkaksi pannukakkua suurelle tuvanovelle, tarttuivat taas köysiin ja vetivät koneensa kovaäänisesti laulaen pihalta. Nyt lähti koneenkäyttäjä pitkin kylää kyselemään uutta työtä arvaten hyvin, että sitä olisi vaikeata saada: eräs isäntä, jonka vaimo keitti niukasti, aikoi käyttää asemaa hyväkseen, tinkiäkseen maksusta, toinen taas luuli menettelevänsä viisaasti, jos hän vielä jätti viljan lyhteisiin. Etenkin emännät olivat vastahakoisia: "Eihän sitä noin vaan ilman muuta voi puhaltaa ruokaa kolmellekymmenelle miehelle! Kahden tunnin päästähän on päivällisaika jo."
Niinpä tuli koneenkäyttäjä neuvottomuudessaan Jörn Uhlinkin luokse.
Tämä meni kyökkiin. "Mitä arvelet, Lena Tarn?"
"Sopiiko sinulle?"
"Sopii, sopii. Tuon pavut viidessä kuormassa pellolta suoraan koneelle."
Lena käännähti vielä kerran ympäri, katsahti läpi kyökin kellaria kohden: "Tulkoot. Saavat syödä tuntia myöhempään."
Puolen tunnin päästä surisi ja jyskyi kone. Lyhteet lentelivät, ja raskas mustavilja valui virtana säkkeihin.
Lena ei ollut ollenkaan taipuva huolehtimaan ja mietiskelemään. Hän eli päivästä toiseen kuin lapsi. Siksi olikin hän niin miellyttänyt Jörniä, joka tässä suhteessa oli niin kokonaan toisenluontoinen kuin hän. Hän eli huolettomana kuin lintu. Katsokaa lintuja taivaan alla! Ne eivät kylvä. Ja löytävät kuitenkin ravintonsa, Hän ei pyytänyt itselleen mitään; eikä hänestä ollut mitään kuluja, Hän arveli, että niin pitäisi asiain luistaa. Hän arveli, että voisi uskollisella työllään pakoittaa menestyksen taloon.
Kerran, syksyllä, huomasi hän, että Jörnillä ehkä sentään oli huoliakin. Jörn tuli kylästä käsin pihan poikki, ja hän huomasi ovi-ikkunasta, että hän seisahtui raskaissa mietteissä. Hän lähti ulos häntä vastaan ja sanoi hänelle: "Oletko noin huolissasi, Jörn? Tule, istu hetkeksi tähän minun kanssani penkille."
"En istu mielelläni tässä. Se näyttää niin komeilevalta, ikäänkuin tahtoisimme sanoa ihmisille: katsokaas, tässä istuvat isäntä ja emäntä."
"Sinä olet isäntä ja minä emäntä. Kumma kyllä. Kolmitoistavuotiaana tyttönä juoksentelin minä vielä paljain jaloin hiekkaa ja kangasta, ja isäni huoneen takaseinä oli tehty mäkiturpeista." Hän nojasi käsivartensa pyöreää pöytää vastaan ja laski sitte posken kättänsä vastaan ja katseli mietteissään Jörniin. "Mutta siinä juuri vika onkin. Sinun olisi pitänyt ottaa rikas vaimo, sitte ei sinulla olisi mitään huolia, Jörn Uhl-parka."
Hän ei vastannut mitään.
Silloin jatkoi Lena hiljempaa. "Työtä voin ja osaan tehdä, ja nauraa osaan myöskin. Jos olisi kysymys ainoastaan jokapäiväisestä leivästä ja vaatetuksesta, niin minä kyllä kätteni työllä elättäisin ja vaatettaisin sinun ja muutamat lapset. Mutta tässä vaaditaan enempää. Minun käsieni pitäisi luoda hopeata ja minun lauluni kultaa."
"No tyynnyhän tuosta", lohdutteli Jörn. "Saanhan minä korot kokoon. Minun täytyy kyllä myydä molemmat kaksivuotiaat varsani, ja olisin mielelläni pitänyt niitä vielä vuoden."
Lenassa heräsi naurutuuli taas. "Mutta älähän nyt vastedes vaan erehdy ja myy omia lapsiasi."
"Mitä sekin tullee maksamaan?"
"Voi sinua, Jörn Uhl-raukka! Mitäkö maksamaan? Eipä suuria. Panen maata Wietenin huoneeseen; silloin saa Wieten neljä viis' päivää pitää huolta kahdesta sairaasta. Sitte nousen ylös taas ja rupean töihini."
Jörn oli lapsesta asti tottunut mietiskelemään yksikseen. Niinpä oli hänestä tullut ihminen, ikäänkuin huone, jonka ympärillä on korkeat muurit. Nuori vaimonsa nauroi, lauleli, teki työtä ja rakasti, ja pääsi kaikella sillä ainoastaan hänen sielunsa ovelle. Toisinaan hän kolkuttikin sille, mutta hän ei laskenut sisään. Lena oli hänelle liika hyvä, liika rakas ja liika iloinen. Miksi pitäisi hänen nähdä hänen pimeään huolestuneeseen sieluunsa?
Olisi Lena Tarn päässyt vähän varttuneempaan ikään ja olisi saanut elää huolettomampia päiviä Uhlilla, olisi hänestä tullut yksi noita oivallisia talonpoikaisemäntiä, joita meillä siellä täällä tapaa, jotka aina ovat iloisella tuulella, nopeasanaiset ja nopeakäsiset, toimekkaat ja hiukan hyvinvoivan näköiset, ja jotka muodostavat ikäänkuin iloisen ja hupaisen keskuspisteen talossa. Mutta nyt hän oli vielä liika nuori uskaltaakseen koko luonteenlaadussaan esiin, ja liiaksi vielä lapsuutensa rajoitettujen olosuhteitten painostama voidakseen esiintyä tarpeeksi itsetietoisena. Mutta ikäänkuin aavistaisi hän, että hänellä enää oli ainoastaan lyhyt aika jälellä, säteili hän ihan lempeä ja iloisuutta kaikille ympärillään.
Iltasin kun hän oli kahdenkesken Jörnin kanssa, oli hän hänen ilonsa. Silloin lepäsi hän hänen käsivarrellaan ja teki aina saman kysymyksen: "Tänäänhän sujui somasti, eikö vaan?"
"Sujuihan."
"Koko pesu kuivana. Etkö sinäkin?"
"Mitäh? Minä kuivana?"
"Oh… minä tarkoitan, etkö sinäkin ole saanut paljon toimeen tänään?"
"Kyllä… papumaa on kynnetty."
"Mitä hätää sitten! Tiedätkö, mikä minua harmittaa?"
"Kyllä, tiedän oikein."
"Etten saa väen vuoksi laulaa, tiedäthän. Kun vielä olin nuori tyttö, silloin lauloin kaiket päivät, eihän se koskenut yhtään mitään keneenkään, eipä sinuunkaan, vaikka aina kyllä menit nenä kippurassa ohitse. Mutta nyt täytyy minun malttaa mieltäni. En saa puhuakaan kaikkea, mikä mieleen sattuu. Se on melkein vielä pahempi."
"Olethan hyräillyt koko päivän."
"Mutta en laulanut… Noh?… Sanoppas jotakin!"
"Anna kuulua vaan! Mutta älä niin kovaan'"
Nyt lauloi hän pidätetyllä äänellä kaikellaisia vanhoja ja uusia lauluja. Välillä aina kätki hän päänsä hänen käsivartensa ja olkansa väliin ja nauroi. "Jos ihmiset tietäisivät." Sitte nojasi hän päätään kättänsä vastaan, lepäsi hiukan nojauneena Jörnin ylitse ja antoi lystinkuristen kirjavain mieleenjohtumainsa leikkiä hänen edessään, ikäänkuin äiti kirjavain vitjojen makaavan lapsensa silmäin edessä.
Vielä aamusti oli hän pitänyt huolta ihmisistä ja antanut vastasyntyneelle vasikalle ensimmäisen maidon. Hänellä oli erityinen taipumus ja taito auttaa ja hoivata noita avuttomia vastasyntyneitä, Sitte pani hän vielä levottomalla kiireellä ja hätäisin käsin vettä tulelle Sitte meni hän sisään Wietenin luokse: "Nuori Punike sai kauniin vasikan juuri, ja nyt täytyy minun…" hän aikoi nauraa, mutta ei osannut.
Älypää Wieten oli jo hänen vieressään ja otti häntä vyötäisiltä.
"Sinä olet ajattelematon", sanoi hän "Tule ja pane maata. Hetkesi on tullut."
* * * * *
Se oli somannäköinen ja voimakas poika. Ja vaikka oli käynytkin sanan jälkeen: "Tuskalla pitää sinun synnyttämän lapsesi", ja vaikka hän suureksi kummakseen lepäsi siinä raukeana ja heikkona: niin toisena päivänä laulaa hyräili hän jo lapselleen ensimmäistä tuutilaulua; ja vaikka Wieten varoitti, ja vaati Jörniltäkin nimenomaista kieltoa, nousi hän jo kuudentena päivänä ylös. Hän hoiti koko päivän yksin lastaan, ja meni vielä kyökkiinkin ja nouti sieltä vettä kylvettääkseen lapsensa, ja lauloi hiljaa, ja oli ylpeämpi ja onnellisempi kuin koskaan kukaan kuningatar. Jörn Uhl antoi hänen toimia. Hän ylpeili siitä, että hänellä oli semmoinen vaimo: "ei niin joutava kuin toiset kaikki." Jörn Uhl oli vielä liika nuori ja liika tuhma.
Kyökissä oli täytynyt olla vetoa. Oltiin keväässä, maaliskuussa, jolloin tuulee niin kylmästi ja kosteasti, ja jolloin ilma on niin märkä ja valoton ikäänkuin ei koskaan voisi tullakaan kevättä. Samana iltana makasi hän jo kasvot hehkuvan punaisina vuoteessaan ja oli tiedoton, ja yöllä rupesi hän hourimaan. Hän, joka ei ollut loukannut ketään, hän, joka oli ollut ystävällinen jokaiselle, hän rukoili houreessaan jokaiselta talossa, pieneltä renkipojaltakin ja jokaiselta naapurilta, ja pyysi anteeksi: "Jos minä olen jollakin tapaa loukannut sinua…"
Ikäänkuin hänen hätäytyneen levottoman sielunsa kutsumina, tulivat kaikki uskollisimmat ystävät taloon. Thiess Thiessen ilmestyi yhtäkkiä tuvan ovelle. Kostea maaliskuun tuuli oli vielä enemmän puristanut kokoon hänen muutoinkin kurttuneita kasvojaan. Hän kertoi, että Lisbeth oli saanut viekotelluksi hänet kanssaan Hampurista viettämään ensimmäiset aurinkoiset päivät Aulangolla. Hän astui vuoteelle ja peräytyi takaisin kohta vavisten koko ruumiltaan — niin säikähti hän, — meni ulos välikölle ja rupesi levottomana astuskelemaan edes- ja takaisin, puserteli käsiään ja pudisteli päätään.
Aamulla ilmestyi taloon nuori valkea olento. Se astui Jörn Uhlia kohden, joka neuvottomana seisoi vuoteen vieressä, antoi kättä hänelle ja katsoi osaaottavasti häneen.
"Kuule Lena", sanoi hän, "tämä on Lisbeth Junker, jonka kanssa minä lapsena aina leikin. Olen kertonut siitä sinulle."
Mutta Lena Tarn ei kiinnittänyt huomiotansa siihen. Kun Wieten näytti hänelle lasta, katsoi hän sitä pitkällä hiljaisella katseella. Sen jälkeen eivät äiti ja lapsi enää nähneet toisiaan.
Illemmalla kiihtyi kuume. Hän tarvitsi koko avaran vuoteen. Toiset liikkuivat edestakaisin huoneessa, menivät kyökkiin ja palasivat takaisin. Lisbeth Junker seisoi turvonnein silmin ikkunassa ja tuijoitteli ulos pimeään. Thiess Thiessen seisoi kyökissä takan ääressä ja kohenteli tulihangolla turpeenhehkua. Lääkäri tuli kolmannen kerran ja lähti takaisin taas. Kun kuski, joka tunsi hänet, katsahti häneen, näki hän hänen silmissään huolestuneen ilmeen. Pappikin tuli ja puhui Jörn Uhlin kanssa; yhtä hyvin olisi hän voinut puhua tammipylväille, jotka seisoivat välikössä. Oli pitkä tuskaisa yö, oli neuvoton tuskan yö.
Aamun lähetessä kävi hän rauhallisemmaksi taas, mutta oli äärettömän raukea ja sai vaikeasti puhutuksi.
Jörnin piti "sanoa isälle, että hän oli pitänyt hänestä." Jörn Uhl hykertyi katkeraan itkuun: "Ja hän ei ole sanonut yhtään ainoata lempeätä sanaa sinulle, minun tyttöraukkani."
Lena koetti hymyillä, "Ainoastaan vaivaa ja työtä olet saanut kokea", sanoi Jörn.
Silloin koetti hän kankein kielin saada selitetyksi Jörnille, että hän oli ollut hyvin onnellinen. Jörn kumartui syvään hänen ylitsensä. Sairas koetti silittää hänen kättänsä. Muista hän ei enää välittänyt, lapsensakin oli hän unohtanut.
Iltapäivällä, kun kuume taas palasi, kertoi Jörn hänelle, että molemmat uudet lehmät olivat tuodut. Silloin tahtoi hän nähdä eläimet. Hän pyysi. Hän tahtoi kai osoittaa, että hänellä vielä oli harrastusta ympärilleen ja lohduttaa häntä siten, ja erehtyi kuumehoureessaan tähän toivoon.
Silloin taluttivat renki ja suurpiika sisään molemmat isokokoiset lehmät; hän katsoi niitä ja hymyili.
Myöhempään iltapäivällä kiihtyi kuume taas ja puistatti hänen ruumistaan, hän kamppaili sen kanssa yöhön asti; silloin olivat voimansa lopussa. Lääkäri tuli yöllä. Vaununsa lyhdyt vilkahtelivat jääkylmässä yössä. Hän tarkasti sairasta ja kutsui Jörn Uhlin syrjään ja sanoi, ett'ei ollut mitään toiveita enää. Jos vielä oli jotakin järjestettävää…
Jörn Uhl astui taaskin vuoteelle, jonka ääressä hän jo oli seisonut kuustoista tuntia. Vielä oli jotakin järjestettävää. Oli jotakin järjestettävää. Hän kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi raskaalla avuttomalla tavallaan hänelle, kuinka hän oli pitänyt hänestä.
Sairas yritti katsahtaa häneen. Sen piti olla pitkän ihmettelevän katseen. Hänhän näki ensi kertaa hänen sieluunsa. Mutta silmäluomet olivat liika raskaat.
Puoliyön jälkeen virkistyi hän hiukan. Hän puhui jotakin, joka osoitti, että hän oli lapsena Todumin kankaalla. Kuuli jotakin kuin: "Sinähän olet paljain jaloin"… ja: "Siellä on karmeita"… ja: "Tässä on taaskin muutamia, niin kauniita ja sinisiä.".. Aluksi olivat vielä koulutoverit Todumin koulusta mukana. Juostiin pensaalta pensaalle. Rannattomana aukeni kangas. Silloin loppui toisilta rohkeus ja he tahtoivat takaisin. "No", sanoi hän, "sitte täytyy minun kai lähteä yksin?" Sitte hän antoi kaikille kättä. Ja kun hän siten kulki yhdestä toiseen, eivät ne yhtäkkiä enää olleetkaan koulutovereita, vaan oli siinä vanha opettaja Karstensen, ja hänen kauniit tummat silmänsä välkähtelivät aivan samalla tapaa kuin usein uskontotunneilla, kun hän sysäsi syrjään Lutherin katekismuksen ja rupesi vapaasti kertomaan Vapahtajan uskollisuudesta ja rohkeudesta. Tämä silitti häntä otsalle, joka kuumotti auringonpaahteesta ja puhui: "Lähde nyt vaan, ettet joudu harhalle Uhlista." Seisoi Jörn Uhl'kin siinä ja antoi jäähyväisiksi kättä hänelle ja itki, ja hän ei voinut käsittää, kuinka noin suuri ja voimakas ja miehekäs mies saattoi itkeä noin lapsellisesti. Aivan selvään kuuli hän sen. Älypää Wietenkin oli siinä ja kävi puutarhan läpi taluttaen lasta, joka juuri oli oppinut kävelemään. Ja monta muutakin oli siinä ja itki. Selvästi kuuli hän katkeraa nyyhkytystä ympärillään. Silloin kääntyi hän poispäin ja lähti niin kaikkien ihmisten luota, yksin kankaan ylitse, aina kauemmas ja kauemmas. Oli yksinäistä ja rupesi pimenemään ja häntä rupesi peloittamaan. Mutta mitä edemmä hän kulki sitä kirkkaammaksi muuttui ilma, oli ikäänkuin olisi raskas pimeä pilvi peittänyt sitä puolta taivaasta, jolla aurinko oli, ja ikäänkuin se nyt väistyisi syrjään. Ja vähitellen, ilman valjetessa, tuli taas seuraakin. Tuli kummaltakin puolelta, tuli hiljaa ja huomaamatta, ett'ei hän säikähtyisi heitä, yksityisiä olentoja, ne lähenivät taampaa viistoon ja äänettömästi häntä. Ne olivat ihmisen kaltaisia; mutta niiden silmät olivat paljoa puhtaanloistavammat ja ne kävivät, ikäänkuin niiden mieltä ei ikinä olisi painanut huoli ja pukunsa olivat kuin valkeasta silkistä. Ne tulivat lopulta niin lähelle häntä ja niitä oli niin runsaasti, että niitä oli ihan kaikkialla, ja kaikki olivat ystävällisiä hänelle. Silloin yritti hän hymyillä. Mutta ne sanoivat, ett'ei hän vielä saa sitä tehdä. Tie nousi; edestä läheni kuin valoa ja kuin laulua. Läheni sieltä häntä vastaan kuin lempeyden ja voiman säteilyä. Häneen tarttui monta kättä ja vei häntä eteenpäin, hän tuli vakavan pyhän olennon eteen, joka kumartui syvään häntä kohden ja katsahti ystävällisesti häneen. Silloin oijensi hän kätensä ja yht'äkkiä oli hänellä kädessään kimppu loistavia punaisia kukkasia, sen hän antoi sille olennolle ja sanoi: "Tämä on kaikki, mitä minulla on. Minä pyydän sinulta, anna minun jäädä luoksesi. Minä olen niin hirveän väsynyt. Sitte jälkeen teen minä kyllä työtä niin paljo kuin jaksan. Jos sinä sallit, laulaisin mielelläni siinä ohessa."
Kun kylään levisi tieto, että Lena Tarn oli kuollut lapsivuoteeseen, syntyipä liikettä naisten kesken talosta taloon, ja kaikkien lehmusten alla, ja kaikki surivat. Ei ollut huonetta koko Sankt Mariendonnissa, jossa ensimmäinen ikkuna oikealle sisäänkäytävästä ei olisi ollut verhottu valkealla lakanalla. Itse vanha Juha Rinkmann-ukkokin, joka muutoin aina teki päinvastoin kuin toiset ja joka oli niin äksysti vastahakoinen, että hän tulipalon sattuessa aina rupesi sammuttamaan omaa nurkkaansa ja murahteli sille, joka myöskin rupesi siinä harjoittamaan sammutustyötä: itse hänkin otti sinisen nikkari-esiliinansa, hänellä kun ei sattunut olemaan muutakaan käsillä, ja ripusti sen pienen verstaansa ikkunaan, joka oli lähimpänä sisäänkäytävää, ja työskenteli koko päivän puolipimeässä. Ja häneltä ei sentään oltu tilattu ruumisarkkuakaan.
* * * * *
Kun Jörn Uhl neljä päivää sen jälkeen palasi kirkkomaalta, näki hän renkien ja piikojen seisovan yhdessä ryhmässä; hän käski heidät töihinsä. Keskivälikölle jäi hän seisomaan ja kuunteli. Tässä oli hän usein seisonut ja kuunnellut, mistä käsin hän kuulisi Lena Tarnin hyräilyn ja hänen keveän rohkean astuntansa, oliko hän tuvassa vai kyökissä. Kun hän yhä kuunteli siinä, kuuli hän äänekästä lapsen itkua. Silloin meni hän tupaan. Siellä istui isänsä uunin takana, hänellä oli sammunut piippu kädessään, jota hän liikutteli edes- ja takaisin, ja hän marisi, ett'ei Wieten pitänyt hänestä huolta, Wieten seisoi vuoteen ääressä kumartuneena lasta kohden. Tupaa ei oltu siivottu.