VIIDESTOISTA LUKU.
Onnellinen sattuma johti että Fiete Krey jo maaliskuussa pääsi palveluksesta ja saatti tulla tervehtimään häntä sairaalaan ja ottaa hänet, joka jo oli melkein terve, mukanaan Hampuriin.
Jörn Uhl, pitkänä, kalpeana ja hiukan raukeana, Fiete Krey, lyhyempänä, nopea- ja ripeäkäyntisenä, silmät joka taholle tähystellen: semmoisina astelivat he Hampurin katuja kuluneissa univormuissaan, jotka he olivat saaneet kotimatkaa varten, ja etsivät yömajaa itselleen.
Kun he siinä käyvät, Jörn Uhl silmät maahan luotuina, Fiete Krey silmät vilkkuvina joka puolelle, tulee heitä vastaan kookas, somannäköinen, vaalea tyttö, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan, kirja kainalossa, yksinkertaisesti ja siististi puettuna. Fiete Krey katsahtaa häneen ja katsahtaa taaskin; sillä on kasvoissaan nimittäin jotain erityistä, jotakin joka muistuttaa häntä Wodaninkankaasta ja Aulangosta. Omituisuus oli siinä että hänellä koko olennossaan, nivuksissaan ja silmissään oli jotakin ikäänkuin kirkasta ja lentämään lähtevää, ja että hänen arat harmaat silmänsä olivat hiukan vinosti kasvoissa, niin että ne näyttivät kuin juuri lentämään lähtevän kyyhkysen kohotettu siipipari.
Heidän välillään hypähtelee epävarma katse. Molemmat säpsähtävät;
Jörn Uhlkin nostaa silmänsä.
"O, Jörn, Jörn!… Kuinka sairaalta näytät. O, Fiete Krey. Minä kuulin Thiessiltä, että sinäkin olet ollut Ranskassa mukana ja että sinä olet naimisissa… O, Jörn! Oi, mitä Thiess tulee sanomaan!… Tiedättekö, että Thiess on Hampurissa taaskin?"
Niin puheli Lisbeth Junker ja seisoi heidän edessään ja pudisti uudestaan ja uudestaan heidän käsiänsä, hänen silmänsä olivat kuin kahtena loistavana valkeana, ikäänkuin helatulet Ringelshörnillä. Semmoisilla silmillä katseli hän etenkin Jörn Uhlia. Etenkin Jörn Uhlia!
"Onko Thiess täällä vielä?"
"On, aatelkaas! Hän etsii Elsbeä yhä. Elsbe ei nimittäin olekkaan matkustanut laivalla, jolla heidän piti lähteä. Nyt on eräs tuttavistamme ollut näkevinään hänet täällä; toiset taas arvelevat että Harro Heinsen on Kööpenhaminan kautta pujahtanut sotaa pakoon."
"Oletko kuullut Wentorffista mitään uutisia? Vai käytkö sinä ollenkaan enää siellä?"
"Minun isovanhempanahan ovat kuolleet jo", vastasi hän, "mutta olen hyvä tuttu uuden opettajan rouvan kanssa. Jouluna kävin viimeksi siellä."
"Ja mitä toimittelet täällä?"
"Olen täällä tätini tykönä; hänellä on pieni kirja- ja paperikauppa.
Sitäpaitsi opiskelen kirjanpitoa."
"Tiedätkö sanoa, missä Thiess asuu?"
"Kyllä, tulen mukananne."
Niin astelivat he pitkän taipaleen ulos Pyhään Pauliin asti, ja tulivat Maariankadulle korkeine kolkkoine hyyryläiskasarmineen, ja kapusivat ylös neljänteen kerrokseen. Lisbeth Junker aukaisi jonkun oven erään pimeän käytävän vierellä. Siellä istui Thiess Thiessen pienen rautaisen hellan edessä. Hänellä oli polvien välissä kahvimylly ja väänsi ahkerasti eikä kuullut ensin heidän tuloaan. Hän oli käynyt yhä pienemmäksi ja laihemmaksi.
"O, Jörn!…" huudahti hän ja hypähti nopeasti ylös. "Siinä sinä olet!… Fiete! Mun poikaseni! O, Fiete!… Lapset, kuinka kurjaa täällä on! Minä saan pavut kohta pieniksi ja keitän kahvia teille, niin paljo vaan kuin haluatte."
Hän oli hypähtänyt ylös ja etsi tohveleitaan. "Älkää sanoko mitään, lapset, älkää sanoko! Tässä on nyt Aulanko, nämä neljä seinää. Oi, sitä tyttöparkaa, pientä… Tyllityttini, oletko nähnyt hänet? Tähän aikaan päivästä käyvät köyhät naiset ostoksillaan. Jumalani, jos hänellä vaan on jotakin, millä ostaa. Ajatteles, Jörn,… Jörn, ajatteles nyt: tuo pieni, pieni lapsonen tässä suuressa hirveässä kaupungissa. Fiete, minä luulen, että se kyllä saattaa lyödäkin häntä! Se tahtoo hänen kanssaan Ameriikkaan; mutta minä väijyn satamassa, niin ett'ei hän pääse hänen kanssaan. Kuinka saattaa joku ihminen lähteä Ameriikkaan? Niin kauas Aulangolta? Tyllityttini, keitä sinä heille kahvia! Tässä on pannu! Vettä tulee tästä seinästä sisään; meillä siellä juoksee se siitä ulos. Täällä on kaikki nurinkurista."
Fiete Krey pakoitti hänet tuolille taaskin ja sanoi: "Istu sinä nyt. Älä luulekkaan, että hän sallii lyödä itseään. Tässä ovat tohvelisi. Jos hän hoksaa, ett'ei Harro Heinsen rakasta häntä enää, juoksee hän paikalla pois hänen luotaan. Minäpä luulen, että hän jo on lähtenyt pois hänen tyköään, mutta ei tohdi palata Aulangolle, ja elää täällä omin neuvoin jossakin. Hän kaiheksuu sinua ja Jörniä; häveliäisyys pidättää häntä."
Lisbeth tuumi, että se oli hyvinkin mahdollista; ja Jörn nyökäytti päätään siihen.
"No, Thiess!… Ja ajattelehan toki", sanoi Fiete, "että tulemme juuri pitkältä rautatiematkalta, ja pidä huolta kahvista ja leivästä, siinä mukana puhellaan sitte enemmän."
Tuli melkein hupaista, kiitos siitä Fiete Kreyllä, joka sai Aulangon isännän juttelemaan, ja Lisbethille, joka tarjosi kahvia ja leikkeli leipää.
"Istu nyt, sinä vanha maamies!" sanoi Fiete Krey. "Usko pois, me löydämme kyllä Elsben vielä."
"Niin Thiess; ja syö nyt!" sanoi Lisbeth. "Tässä on sinun kuppisi."
"Tiedättekö", sanoi Fiete Krey ja nojausi mukavasti taaksepäin tuolillaan, "tämähän tapahtuu kaikki kuin Wietenin saduissa; niistä en kyllä suuriakaan enää piittaa, mutta tässä nyt muistuvat ne elävästi mieleen: sinä, Thiess, olet se vanha hyväntahtoinen kääpiö, joka otat vastaan molemmat kovaakärsineet ja väsyneet matkalaiset. Kaunis lasinen prinsessa palvelee meitä, ja jälkeenpäin kuljemme me edelleen ja löydämme sisaremme."
"Olenko minä lasinen?" kysäsi Lisbeth hieman nyrpeissään. "Sinä pysyt yhä vaan Kreynä, näemmä."
"Mutta sinä olet tullut somaksi", sanoi hän, ja nauroi häntä päin silmiä, "ja hiukan lasiselta olet sinä aina tuntunut minusta. Eikö vaan Jörn? Hän ei koskaan mennyt noin vaan, jos sitte syteen tai saveen, kuten Elsbe; hän pysytteli aina vähän syrjässä. Lisäksi tulee että on kokonainen vuosi siitä, kun minulle on noin siistinnäköinen nainen tarjonnut kahvia. Kiitoksia, tyllityttini!"
"Sinä olet aina ollut toimissasi toisten ihmisten asioista", sanoi hän. "Aina silmät kummallakin puolen tietä." Hän heitätti hiukan päätään, ei katsellut enää Jörniinkään, ja oli todellakin hiukan jäykkä, ja kirahti hiukan lasilta.
"Kerro nyt!" sanoi Fiete Krey ja katsoi kiinteästi Thiessiin. "Onpas varmaa, että sinä olit asiassa alunpitäin mukana."
"Oh, olin", sanoi Thiess Thiessen ja hengitti vaikertaen. "Mitä kertoisin? Harro Heinsen kävi hänen luonaan Aulangolla, ja minä nukuin enkä huomannut mitään. Minä sanoin: 'Lapseni, kuinka olet niin kalpea. Etkö nukkunut viime yönä?' 'Hyvin minä nukuin', vastasi hän, 'kuningatar ei nukkuisi paremmin'. Tulin iloiseksi. Kerran sanoi hän: 'Kuules sinä, Thiess, eikö tässä maassa ole semmoinen laki, että nuoret, jos he ovat tehneet avioliitto lupauksen toisilleen, silloin ovatkin Jumalan ja ihmisten edessä aviossa keskenään?' 'Kyllä, lapseni', vastasin minä, 'olen lukenut jossain vanhassa kronikassa, että Hemmingstedtin sankari, Wolf Isebrand oli istunut koko edellisen yön ennen taistelua armaansa kanssa yhdessä; luulenpa että vanha saksilainen ja friesiläinen tapa on semmoinen'. Noh niin, johduimme tästä aineesta, ja minä rupesin torkkumaan ja uneksimaan taas. Minä sanoin: 'Lähdeppäs kerta kaupunkiinkin, Elsbe-pieneni.' Tai sanoin minä: 'Lennäppäs nyt metsäänkin joskus, pikkulintuni.' Mutta hän kävi tupaa ympäri vaan ja vihelteli ja lauleli ja sanoi: 'En minä kaupunkia tarvitse, enkä metsiäkään. Minun kuluu aikani hyvin.' En vieläkään ymmärtänyt mitään varoa. Sitte yhtenä päivänä tulee Harro Heinsen komealla ruunallaan, hypähtää kartanon veräjän ylitse ja sanoo, että hän tulee noutamaan Elsbe Uhlin naimamyöntymystä ja nauraa.
"Noh, ja sitte… viis' kuus' päivää jälkeenpäin tapahtui sitte vaurio. Hän tuli silloin taaskin, kirosi isäänsä ja Klaus Uhlia: kummallakaan ei ole mitään, ei yhtään mitään; ne eivät voi hänelle taloa hankkia. Silloin kävi pikku tyttömme vakaaksi ja totiseksi. Semmoisena en ole nähnyt häntä koskaan. Koko hänen suuri onnensa oli kuin murskana. Minä sanoin: 'Jääkää tänne Aulangolle: täällä voi kyllä jotain saada toimeen, jos täällä vaan on mies, joka osaa tehdä työtä'. Minä olen liika unelias, Fiete, tiedäthän sen. Tunnustan sen suoraan. Mutta Heinsen nauramaan: Aulankoisäntää hänestä ei sentään vielä äkkiä tehdä. Näin selvästi, että Elsbe olisi mielellään jäänyt, hän raahasi hänet talosta, niinkuin kiskotaan riimusta varsaa, joka veräjässä vielä pysähtyy ja katsoo pitkään taakseen."
Hän pudisti vaikertaen päätään, heilutti jalkojaan sinne tänne, haki tohveleitaan, ja silmänsä olivat sulana vetenä.
"Minä olen nukkunut itseltäni kaiken", jatkoi hän korkealla äänellä, "siitä saan nyt kärsiä: saan istua tämmöisessä luolassa nyt, ja kaukana täältä on Aulanko leveänään auringon valossa, kauniit turveläjät seisovat siellä korkeassa ruohostossa, sinikellot heiluvat ojanpientareilla niin juhlallisen näköisinä edes- ja takaisin, ikäänkuin kuuntelisivat ne jotakin pitkäaaltoista, juhlallista laulua ja tuudittuisivat sen mukana. Nyt näen minä joka yö unta että haen lasta kaislikosta, en löydä häntä ja kompastun veteen, ja herään silloin aina, enkä enää saa unta. Siitä näet, Fiete, kuinka on laitani: nyt en enää voi nukkua. Vanha vaimo, joka asuu tässä vieressä, sanoo, että se on koti-ikävää, ja se onkin totta, minulla on niin kova koti-ikävä. Tiedättehän lapset, minun makuuhuoneeni Aulangolla! Jos, minä vielä joskus saan rauhassa elää Aulangollani, niin silloin annan minä kaikkein ensiksi kalkita makuuhuoneeni: tiedättehän! Tuo vanha vaimo auttaisi minua kyllä mielellään, hän on 'Saksalaisesta apteekista' antanut minulle elohopeaa ja fosforia, hän sanoo, että ne ovat hyviä koti-ikävää vastaan. Mutta ei se ole ainoastaan koti-ikävä, minun on omatuntoni kipeä myöskin. Siihen sanoo vaimo, ettei sitä vastaan ole lääkettä 'Saksalaisessa apteekissa'. Minä olen nukkunut itseltäni kaiken, ja siksi saan nyt istua täällä kurjuudessa ja juosta koko päivän satamia ja katuja ja hakea häntä, ja siksi täytyy minun nyt joka yö rämpiä rämeikkökaislikkoja."
Niin vaikeroitsi Thiessen, hänen näivettyneet, naismaiset kasvonsa näyttivät niin kapeilta ja hänen pienet vilkkuvat lapsensilmänsä anoivat apua, hänen nahkatohvelinsa putosivat yhtämittaa jalasta, ja tuontuostakin täytyi hänen nousta puol'seisaalleen ottaakseen ne ylös taas, vuoron perään katseli hän jokaista kuulijaansa silmiin.
Fiete Krey nojausi käsivarsillaan pöytään ja katsoa tuijotteli puhujaan. Hänet oli kokonaan vallannut sama mielihyväinen mukavuudentunto, josta hän köyhänä, joka paikassa orvittuna harjansitojapoikana niin usein oli saanut nauttia Aulanko-talossa.
Lisbeth katseli suruisin, totisin silmin Thiess Thiesseniin, ja heitti tuon tuostakin nopean pikaisen katseen Jörn Uhliin; mutta tämä istui sanatonna siinä ja tuijotteli jäykkänä ja sanaa sanomatta pöytään edessään vastikään kestämänsä sairauden ja tämän uuden juur'ikään kuulemansa surusanoman raukasemana. Hän ei luonut katsettakaan tyttöön, jota hän lapsesta saakka oli niin syvästi kunnioittanut ja nuorukaisena niin rakastanut ja joka nyt istui hänen edessään niin loistavan nuorekkaana. Nyt ei ollut aikaa ajatella rakkautta.
"Lähden tavallisesti ulos noin kello kahdeksalta aamusilla", jatkoi Thiess, "samoin taaskin iltapäivillä ja kuljen katuja, joiden varsilla asuu vähävaraisempaa väkeä, ja satamissa. Ja viis'kertaa", sanoi hän, ja äänensä värisi kuin lapsen, joka on katkeamaisillaan itkuun, "viis'kertaa olen ollut katsomassa, kun on nostettu vedestä joku tyttö. Minä pelkään, että hän hädässään saattaa tehdä senkin."
"Ei", sanoi Fiete Krey, ja toistamiseen osoittautui hän ihmistuntijaksi. "Sitä hän ei tee. Kukaan ei riipu kiinteämmin elämässä kuin hän. Te ette tunne häntä… Oletko etsinyt Heinsenin nimeä osoitekalenterista? Oletko käynyt poliisikonttoorissa kuulemassa?"
"En ole mitään löytänyt", vastasi hän. "Ja pahinta on se, että monta kertaa, kun olen ulkona hakemassa häntä, sattuu silmiin jotakin, joka kiinnittää huomioni, ja silloin rupean uneksumaan ja kuvittelemaan kaikellaista, jään siihen ja unohdan kaiken, ihmettelen esimerkiksi että mitähän tuo ajuri tuossa mahtaa ajatella, tai montakohan lasta lienee tuolla konduktöörillä, tai missä tuo iso verikoira nukkunee yönsä, ja kuka lienee senkin omistaja tai miltähän ollee tuo vanha raihnainen sanomalehdenmyyjätär näyttänyt nuorempana, kun hän vielä oli iloinen vilkas olento. Ja satamassa sitte, Fiete: mitähän ollee kaikissa niissä säkeissä ja pakoissa, ja millaisilta näyttänevät ne ihmiset ja maat, joista ne kaikki ovat tuodut. Ja nukketeatteri sitte tässä Pitkänkadun varrella. Eikö totta, Lisbeth? Se on parasta koko Hampurissa."
"Mutta eikö sinulla ole ketään tuttavia täällä?"
"On", vastasi ukko hämillään, "niillähän tuota on täällä ikäänkuin jonkinlainen seura."
"Mitä?"
"Niin, näethän: tässä vasemmalla, maakerroksessa asuu eräs suutari, hän on kotoisin Meldorffin ylämaasta. Ja tuolla ylhäällä, tuolla… näetkös, Fiete? tuolla ihan telegraafilankojen tasalla, siellä asuu eräs Strackelmeier, tiedäthän, yksi niitä Hindorffin Strackelmeierejä. Tunnethan perheen, Fiete: ostit kerran koiran heiltä ja myit sitte minulle. Ei siitä ollut mihinkään, Fiete, ei pitänyt itseänsä puhtaana sisällä, Hänellä on vainio ja isoja lapsia jo, mutta luulen, ett'ei vaimonsa ole hyvä hänelle, ja hän on vaan pieni vähäpätöisen näköinen mies. Se on hyvillään, kun kerran saa tulla alas telegraafilankojensa tasalta."
"Noh niin, ja ne siis kokoontuvat kaikki tänne sinun luoksesi?"
"Niin, näethän Fiete: heillä on täällä ikäänkuin jonkunlainen seura.
Seura merkitsee täällä samaa, kuin meillä siellä kotona jouto-ilta.
Niin noh, täällä me sitte istumme yhdessä ja juttelemme yhtä ja
toista."
"Aina täällä sinun luonasiko?"
"Niin, aina minun luonani. Siinähän se juuri onkin, heillä on molemmilla koti-ikävä. Fiete! Fiete! Etpä uskoisi, kuinka paljon koti-ikävää tässä suuressa kaupungissa oikein löytyy. Joka kolmannella ihmisellä on koti-ikävä, ei ainoastaan semmoisilla, jotka ovat syntyneet maalla, ei, heidän lastensakin veressä on vielä se koti-ikävä. Vasta kolmas sukupolvi oppii ymmärtämään että on näppärää ja mukavaa asua näin sikin sokin ahtailla kaduilla… Noh niin, nämä molemmat miesparat tulevat tänne minun luokseni: minä poltan nimittäin turpeita, Fiete, turpeita Tunkmoorista; tuotan niitä Eggert Wittillä aina säkittäin tänne. Ja päällimmäisenä turvesäkissä on joka kerta — ei mikään kultainen pikari, Fiete, vaan hyvä vastaleivottu ruisleipä. Näethän, siihen säkkiin perustuu koko meidän seuramme. Et uskoisi, Jörn, kuinka hupaisia nuo molemmat ovat. Sinä, Lisbeth, olet nähnyt, kuinka Strackelmeier aina avaa uuninluukun, että hiukan pääsisi savua huoneeseen! Ainoastaan siksi, että hän hiukan saisi haistella turpeenkäryä! Fiete, muistathan sinä sen vanhan olkikaton Brickeln'in ja Quickborn'in välillä, josta tie kääntää Grossenrahdiin: se on hänen kotonsa. Siellä oli hänen isällään ruissarka ja pieni leivinuuni. Savupiippua ei talossa ollut, savu meni ulos välikön kautta. Siinä savussa hän on kasvanut. Hän on yhä ruskeanryppyinen siitä ja pysyy hyvissä voimissa. Kun hän astuu tänne sisään, rupeaa hän kohta nostelemaan nenäänsä, ja on hirveän hupainen; sinähän tiedät sen, Lisbeth."
"Niin vai!" sanoi Fiete Krey. "Mutta nyt meidän pitää lähteä asuntoa etsimään. Sinä tulet taas näyttämään kylläkin reimalta, Jörn. Noh, älä nyt turhia viitsi, Thiess! Minä tunnen kaupungin hyvin ja tiedän erään lihavan hupaisen ravintolan isännän Kuninkaankadulla, hänen luonaan me kyllä saamme kortteerin. Lähdettekö vielä hiukan saattamaan meitä?"
Niin lähtivät he kaikki neljä rinnakkain Pitkääkatua pitkin, Kuninkaankadulle käsin. Oli tullut ilta, oli satanut vahvasti, ja vieläkin viskeli hienoa vihmaa. Vaaleat ja kellervät liekit heittivät kirkasta valoaan pimeälle kadulle, käyskeleville ihmisille ja märjän peilaileville katukiville. Thiess käänteli päätään, seisahtui tavantakaa ja otti heidät taas kiinni ravaten pientä hölppäistä juoksuaan, niin että rautakiskoiset saappaansa kilahtelivat.
"Onpa ihan semmoinen ilma", sanoi hän, "että hän nyt saattaisi olla liikkeellä, ilma semmoinen, joka sopii kaikille, jotka häpeävät, ja jotka eivät ole hyvästi puettuja ja joilla on surua." Hän katsoi hämillään heihin. "Kävisin hiukan katsomassa ympärillä tässä", sanoi hän.
"Mutta sinähän kastut, ota tästä sateenvarjo", sanoi Lisbeth.
"En, en, minä kuivun taas helposti… Tehän molemmat tulette huomenna vielä tietysti minua tervehtimään! Ja saattakaa tyttö nyt kunnollisesti kotiin!"
He lupasivat sen, ja hän lähti. He seisoivat ja katselivat hänen jälkeensä. Vesi välkähteli hänen selässään. Kankeat saappaanvarret nykäyttivät joka askeleella housunlahkeita. Hän juosta lerputti pientä juoksujalkaa. Muutamat seisahtivat ja kääntyivät taakseenkin katsomaan tuota pientä juoksevaa miehentypykkää.
"Oi, Thiess, Thiess!" sanoi Fiete Krey. "Sinä lapsuutemme huvinarri! Me lapset emme ymmärtäneet mitä sinussa oli. Tämä päivä on onneton päivä meille Wentorffin lapsille. Lähdetään, Lisbeth!"
Vaieten jatkoivat he kolme tietään. Vähän ajan perästä sanoi Fiete Krey. "Minä menen nyt tähän ravintolaan ja odotan siellä, kunnes sinä palaat. Sinä saatat tyllitytön kotiin: se on sinun tehtäväsi, tehän aina piditte yhtä."
Silloin kävi Jörn Lisbethin rinnalla tädin ovelle asti. Heillä oli hyvin vähän puhumista keskenään. Jörn kyseli lähemmin, kuinka hän nyt eli, ja Lisbeth kertoi, että täti oli hyvä ja ystävällinen hänelle. Vähän hiljaista ja vähän yksinäistä oli se elämä, ja vähän toiveetonta; muutoin hänen kyllä oli hyvä olla. Tämän kaiken kertoi hän samalla ujolla ja hiljaisella tavallaan, jolla hän aina puhui. Hän kysyi Jörniltä, oliko hän ollut pahoissa vaaroissa, ja kuinka kauan hän oli sairastanut ja oliko hän saanut hyvän hoidon. Jörn vastasi hänen kysymyksiinsä lyhyesti ja niukasti. Lapsuudestaan he eivät puhuneet sanaakaan. Kun Jörn kunnioittavasti antoi hänelle kätensä, muuttui tyttö hiukan omaisemmaksi, piti siitä kauan kiinni ja sanoi: "Kesälomalla tulen Wentorffiin, käyn silloin sinuakin tervehtimässä." Mutta kun Jörn yhä pysyi yhtä vaiteliaana ja hajamielisenä, hellitti hän nopeasti kädestä ja katosi hiljakseen sulkeuvan oven taakse.
Jörn tapasi Fiete Kreyn ravintolassa istumassa. "Oh", sanoi tämä, "luulinpa teidän hyvästijättönne kestävän kauemminkin. Mutta kuten tykkäät!'… Ja nyt vielä muutama sana: en tahdo enää nähdä Thiess Thiesseniä, en Lisbeth Junker'iakaan, enkä myöskään Wentorffia, vaan huomenna matkustan sinne valtameren yli taas."
"Mitäkö?" sanoi Jörn Uhl. "Matkustatko taas, näkemättä vanhempiasikaan?"
"Vanhempani", vastasi hän, "ne ovat jo tulleet maksamaan tarpeeksi minulle. Noh, älä nyt noin ällisty, Jörn, kerronhan kaiken kun vaan kerkiän. Kun viime kesänä ihan ennen sodan alkua tulin Wentorffiin noutamaan pientä perintöäni, kuulin kohta ensiksi tätini vielä ollut kuollutkaan. Joku talonpoikavekkuli oli kirjoittanut väärennetyn kirjeen isälle: tätini olisi kuollut, hänen pitäisi tulla paikalle. Silloinpas pukeutuu Jasper Krey hyvään mustaan takkiinsa ja tulee kaupunkiin. Ja iloissaan siitä että eukko vihdoinkin on kuollut, ostaa hän viis' kuus' komeata ja kallista hautaseppelettä, joissa on pitkät nauhat ja kauniit muistokirjoitukset, menee ne mukanaan kapakkaan ja juo siellä itsensä hieman humalaan ja saapuu semmoisenaan hautaseppeleet käsivarrella ja olalla, tädin tykö. Tämä istuu ikkunassaan. Noh, jatkon voit itse kuvitella… Jasper Krey palaa siis seppeleineen kotiin taaskin. Äiti itkee, Jasper Krey viheltelee. Hän viheltelee ja ripustaa nuo kuusi seppelettä ympärille tuvan seinille: tiedäthän ennaltaan, Jörn, että meillä Kreijeillä on aistia semmoiseen, joka näyttää korealta. Se näyttikin mukavalta, Jörn. Pitkät valkeat nauhat riippuivat pitkin seinää tuolin nojiin asti, niin että mukavasti voi lukea omistuskirjoitukset: 'Silmistä poissa, sydäntä iäti lähellä'… 'Oi rakasta, niinkauan kuin rakastaa voit'… 'Näkemiin asti' y.m.s. Kun yhä istun siinä — keskellä tupaa, Jörn, — ja äiti kertoo tuota surullisen naurettavaa juttua ja minä ajattelen itsekseni: ja tuon vuoksi olet sinä siis jättänyt vaimosi ja farmisi, tuon vuoksi olet sinä matkustanut tuhannen penikulmaa, ja kääntelen ja kääntelen tuoliani siinä ja luen kirjoituksia nauhoissa — sillä jostainhan tahdoin minäkin sentään jutusta nauttia — silloin astuu sisään poliisipalvelija Mariendonnista: 'Sota Ranskaa vastaan! Olet tullut kotiin sopivaan aikaan, Fiete Krey! Saat lähteä mukaan!'…
"Silloin kirjoitin Trina Kühl'ille: 'Niin ja niin ovat nyt asiat ja toivon että palaan terveenä; jos palaan, kannan sinua neljä viikkoa yhtäpäätä käsivarsillani'… Aioin viipyä kolme kuukautta matkalla ja nyt olen melkein vuoden jo hänestä poissa ja olematta kuullut mitään tietoja hänestä. Ethän kai kummastelekaan, jos olen levoton hänen tähtensä, vaikka jätinkin hänet erään hyvän ystäväni huostaan. Wentorffissa ei minulla enää ole mitään tehtävää… Ja vielä eräs seikka, Jörn Uhl! Jos Uhlilla rupeaa tuntumaan sinusta liika kierältä ja kirjavalta, niin älä takerru tänne kurjuuteen, vaan revi silloin vallallesi itsesi ja muuta sinne ylitse minun luokseni."
Mutta Jörn Uhl laski nyrkkinsä pöytään ja sanoi: "Olen kahdennestatoista ikävuodestani asti tehnyt työtä ja pitänyt huolta Uhlista; haluanpa nähdä, enkö voi pelastaa sitä heidän kynsistään."
* * * * *
Seuraavana aamuna matkusti Fiete Krey Ameriikkaan, Jörn Uhl
Wentorffiin. Kun juna oli lähtenyt Jörn Uhl mukanaan, lähti Thiess
Thiessen taas käymään kaduille ja etsimään.
Niin etsi hän kahdeksan vuotta, sillä välin kuin Peter Suhm, Hansin poika, hoiti isännyyttä Aulangolla.
Usein tuli hän, polttavan koti-ikävän pakoittamana, hevosella tai jalkaisin Aulangolle, seisoskeli talon joka nurkassa, veti ilmaa rintaansa, meni ylös metsään ja alas rämeikköön, kävi tervehtimässä Jörn Uhlia Wentorffissa, järjesti monellaista ja näytti valmistauvan jäämään sinne, ja jäikin neljäksi jopa joskus kahdeksaksikin viikoksi paikalleen. Mutta sitte kävi hän levottomaksi ja unettomaksi, repi lopulta itsensä joka kerta yhtä suurella tuskalla irti kotiseudustaan, ja eleli taas saman katkeran koti-ikävän kalvaamana tuolla suuressa kaupungissa, asui taaskin pienessä huoneessaan rautakamiineineen, turpeineen ja seuroineen ja teki taas etsintäretkiään noilla pitkillä kaduilla.
Ne jotka näinä vuosina asuivat tien varrella, joka vie Itzehoe'n ja Elmshornin kautta Hampuriin, ne varmaankin vielä muistavat hänet, sillä enimmäkseen kulki hän tuon pitkän matkan jalan, hän kun kuvitteli, että Elsbe saattaisi joku päivä tulla häntä vastaan matkalla Aulangolle, silloin voisi hän suoraa päätä kääntyä hänen kanssaan takaisin rakkaalle Aulangolleen. Myöskin niiden, jotka useammin kävivät St. Paulin kirkon ja sataman tienoilla Elbenkatuun asti, niidenkin täytynee vielä muistaa tuo pienenläntä mies, joka lyhyessä, paksukankaisessa tummanharmaassa takissaan, liika lyhyissä ja ahtaissa housuissaan, ja kovissa ja koloissa saappaissaan, joiden kankeat varret kuvastuivat housun lahkeiden alta niin usein juoksi näitä katuja kapeine kurttuisine naismaisine kasvoineen, joista etsivät lapsensilmät kurkistivat esiin. Hän mennä lerputti aina samaa pientä juoksujalkaa ikäänkuin olisi hän aina kaatumaisillaan, ja oli muutenkin semmoinen, kuin ne, jotka käyvät paljon ja samoja teitä. Omituisinta hänessä oli sentään se, ett'ei hän kävellyt väliäpitämättömänä tietään, kuten tavallisesti semmoiset, vaan että hänen ripeät silmänsä yhtäpäätä livistivät ja kurkistivat ihmisryhmien välitse ja että hän tuontuostakin, jos jokin kadunelämässä oli kiinnittänyt hänen huomionsa, yhtäkkiä vetäytyi seinämälle ja seisoi kauan ja katseli siinä älykkäillä, ystävällisillä ja hyvinkin uneksuvilla silmillään.