NELJÄSTOISTA LUKU.
Jokainen maalainen Schleswig-Holsteinissa tietää että siniliinainen takki ja housut ovat ainoa oikea ja vanha työpuku, joka sivumennen sanoen hyvinkin pukee vähänkin näköistä miestä. On kyllä lisättävä, että semmoinen siniliina aikaa myöten muuttuu vallan heleänsiniseksi niiltä kohdin, jotka kahnautuvat ja kuluvat enemmän, kun taas suojatummat paikat säilyttävät entisen, tummemman värinsä. Tämä kirjavuus voi lisääntyä vielä siitä, että emäntä neuloo uusia syvänsinisiä paikkoja polville ja rintaan; ja silloin saattaa mies ruveta näyttämään niin moniväriseltä, että käy vaikeaksi uskoa että semmoisen kirjavan Joosepin mekon alla todella piilee kunniallinen holsteinilainen talonpoika.
Oltiin Rendsburgissa Loherkankaalla, Ranska oli neljä päivää sitte julistanut sodan.
Neljä päivää sitte oli jefreitteri Lohmann — joka vasta tänä vuonna kuoli sodanjälkeisistä vammoistaan — tulla karauttanut leiriin ja tuonut leirinkomentajalle käskykirjeen. Minuuttia jälkeenpäin tiesivät kaikki patteriat: nyt lähdetään matkalle Ranskaan. Silloin olivat kaikki ilman komentoa rientäneet ratsujensa luokse ikäänkuin hätätorvea olisi puhallettu, ja kiirein käsin ruvenneet satuloimaan ja valjastamaan niitä. He arvelivat, että nyt piti kohta lähdettämän.
Hans Lohmann, jefreitterin veli, toisessa komppaniassa, numero kolmas, oikeanpuolinen mies kanuunalla, pyyhkijä ja lataaja, oli ensimmäiset neljä viikkoa vallan tökerryksissään. Vasta kolme päivää Gravelotten jälkeen rupesivat asiat taas selkenemään hänelle. Ensiksikään ei hän ymmärtänyt, miks'ei kohta lähdetty liikkeelle, ja toisekseen, miks'eivät ranskalaiset heti seuraavana päivänä ilmestyneet Loher-kankaalle, ja kolmanneksi vielä, kun patteriat vihdoinkin olivat liikkeellä, kuinka oli mahdollista että maailma oli niin avara, hän oli luullut että ranskalaiset asuivat kohta Hohenwestedt'in ja Heinkenborstel'in takana. Tähän maantieteelliseen hämminkiin tuli lisäksi siveellinen: hän ei ollut ymmärtänyt, mitä kapteeni oli tarkoittanut, puhuessaan heille vanhoista oikeuksista ja rakkaudesta isänmaahan ja suurista toiveista. Mutta jefreitteri Lindemann, joka hänelle merkitsi samaa kuin kirkas lamppu pimeälle huoneelle, selitti perästäpäin lyhyesti hänelle, että ranskalaiset olivat loukanneet vanhaa kuningasta. "Noin ovat tehneet, Lohmann", ja kohotti kättään ikäänkuin lyödäkseen.
"Kuinka vanha hän on?" kysyi Lohmann.
"Hiukan yli seitsemänkymmenen."
Siitä hetkestä, kun Lohmann tämän kuuli, oli hänelle asia selvä ja hänellä hyvä omatunto. "Jos ne ovat lyöneet päin kasvoja sitä vanhaa miestä, niin silloin on meillä oikeus käydä heitä rinnuksiin."
Niinpä olivat asiat hiukan hämärät Lohmann II:lle.
Mutta kapteeni Gleiserillä taas oli kaikki selvillä.
Mitä kaikkea se mies ennätti järjestää niinä seitsemänä päivänä ennen lähtöä! Eikö hän seisonut kolme päivää peräkkäin aamusta iltaan paikallaan kuin paalu sannassa ja tarkastanut miehistöä ja hevosia. Eikä mikään ollut tarpeeksi hyvää hänelle. Olikin hän näinä päivinä jyrkkä useamman kuin yhden kerran. Hän, kapteeni Gleiser, hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa komein upseeri, kuten hän itse sanoi: hän väitti näinä päivinä useampaan kuin yhteen kertaan, että hänen patteriansa oli huonoin kaikista, jotka nyt tekivät matkaa Ranskaa vastaan.
Paja oli jo kahdeksannen kerran ajanut hänen ohitsensa, edessä kuus' yhtä korkeata mustaa hevosta, yks', kaks', neljäkaru… ah!… Noin! Sepä rätisi. Silloin tuli edempänä pula. Eräs korkeakoipinen juhta, komea eläin, rupesi äksyksi. Se repi suitsiaan, teki laukkoja, joutui reservistien väliin, jotka seisoivat siellä myttyineen, ja näytti yrittävän tanssia polkkaa takajaloillaan.
"Kyllä me hänet pehmitämme!" kirkui kapteeni. "Ruskea eteen."
Ajaja hypähti voimakkaalla hyppäyksellä selkään; istui jo, samassa oli hän selällään sannassa.
"No, anna nyt paikalla haudata itsesi! Jefreitteri Jürgens! Sinä selkään! Tuommoisten miesten kanssa Ranskaan!? Minä lähden yksin! Minä lähden ihan yksin!"
Jefreitteri Jürgens makasi samassa hiekkakuopassa, jonka ajaja äsken oli tehnyt.
Kapteeni Gleiser katseli ympärilleen. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin ihminen, joka seisoo maailman keskipisteessä, ja pitää ainoastaan itseänsä oikeana ihmisenä. Hän tahtoi itse ajaa hevosella. Kannatti toki kolmellasadalle arvottomalle ihmiselle näyttää, mihin kapteeni Gleiser pystyy. Siten, semmoisissa ajatuksissa katsahti hän ympärilleen.
Reservistien joukossa, jotka vielä seisoivat siellä siviilipuvuissaan, vähän toista sataa miestä, seisoi vanhassa siniliinaisessa puvussa, jonka polvissa oli uudet paikat eräs mies hiukan syrjässä toisista. Hän oli melkoisen pitkä ja laihanläntä, oikeaa puhdasta rotua, harteva, suoravartaloinen ja ylpeä- ja soukkakasvoinen. Moni ruhtinas maassamme toivoisi, että tämän talonpoikaisnuorukaisen vartalo ja kasvojenpiirteet kulkisivat perintönä hänen suvussaan. Vaalevilla, melkein valkeilla hiuksillaan oli sininen särmilakki, ja kädessään oli hänellä kohtalaisen suuri matkalaukku. Tämän nuorukaisen havaitsi Gleiser.
"Jefreitteri Uhl!" huudahti hän.
Tämä astui lähemmä.
"Ettepä ole tullut kevytaskeleisemmaksi", huusi hän. "Onko isäukko puusuutari?"
"Talollinen, herra kapteeni."
"Osaatteko ratsastaa tuolla riiviöllä, vai oletteko tekin yhtäläinen lommoinen teekannu… Noh!"
Jokainen, joka sinä päivänä oli Loherkankaalla — ja joka elää vielä, harmaapäisenä — hän tietää kuinka kankeasti ja verkkaisesti jefreitteri Jörn Uhl Wentorffista laski maahan harmaapalttinaisen matkalaukkunsa, ja kuinka hän sitte taas oijensihe pystyyn ikäänkuin naksahtelisivat hänen kaikki jäsenensä; ja kuinka hän sitte, kun hän taas oli suorana ja laski kätensä Ruskon päälle, oli muuttunut kuin toiseksi mieheksi, kuinka silmänsä olivat leimahtaneet, kuin esiin karauttava leijonapari, kuinka hän hypähti selkään ja kuinka Rusko korskahti ja nousi pystyyn, käänteli ja heitteli itseään ja lopuksi lähti neljääkarua nummen ylitse, niin että hiekka pölysi pilvenä ympärillä ja kuinka se koitti kaikkea vapautuakseen Ranskan matkasta, mutta kuinka se viimein jätti vastaanpyristelemisensä, ja kuinka jefreitteri Uhl, pää jokseenkin ylhäällä, lopulta tuli takaisin sillä.
"Uhl", huusi Gleiser, "te pidätte hevosen ja olette tykkipäällysmies kuudennella tykillä."
Niin lähti Jörn Uhl aliupseerina sotaretkelle.
* * * * *
Kahdeksan päivää myöhemmin marssivat he raskaassa rankkasateessa samaa pitkää poppelikujannetta, jonka kautta kuudeskymmenesneljäs osasto kuus' päivää aikaisemmin oli kulkenut, kun se teki rynnäkön Spicherer vuoria vastaan. Ilma oli kurjaa ja kaikki väsyneitä ja allapäin.
Ei tullut selville, kuka sen ensiksi kertoi tai oli nähnyt: Näkivät vanhan kenraalin ratsullaan, ja kohta kulki miehestä mieheen: "Hän oli juuri nähnyt, kuinka erästä upseeria rumpujen päristessä haudattiin, tuonne vasemmalle puista. Silloin oli hän ratsastanut luokse ja kysynyt: 'Ketä siinä haudataan, kuulkaa?' 'Kapteeniamme.' 'Antakaa minun nähdä hän kerta vielä', oli vanhus sanonut, 'hän on minun poikani.'"
Kohta jälkeenpäin ratsasti hän adjutanttinsa kanssa patteriojen ohitse, jotka sateessa siinä kulkivat tietään. Hän ei oikein esiintynyt edukseen hevosella, oli liika tukeva ja lyhyt. He katselivat häntä jälestä ja jatkoivat matkaansa.
Kurja ilma. "Kas tuossa, kolme kuollutta hevosta! Katsos, nepä ovat paksuiksi pöhöttyneet!"
"Kuules, mitä tarkoittavat nuo tuommoiset pitkät kummut. Kas kummaa: niihin on pistetty sapeli seisomaan jokaiseen."
"Etkö sitä huomaa, kuule? Nehän ovat vastakaivettuja hautoja."
"Ihmisillekö?"
"Niin, ihmisille juuri. Keitä varten muuten? Äläkä nyt enää laske semmoisia tuhmuuksia."
"Katsos, tuoss' on kivääri maassa pystyssä. Joku on käyttänyt sitä sauvanaan. Sauva seisoo vielä, hän itse ei."
Kurja ilma. Kuinka sade valuu virtanaan puiden läpi.
Kanuunat rämisevät ja ratisevat eteenpäin tietä. Hautoja. Paljasta hautoja. Kuulat ovat kuorineet poppeleita, ja murskautuneet oksat näyttävät paljaita säitään.
"Emme me vihollista lähelle pääse… me Schleswigholsteinilaiset?… Emme ikipäivinä!… Preussilaisista raudansyöjistä olemme me liika kokemattomia ja veteliä. Me olemme mukana ainoastaan näön vuoksi. Me olemme mukana vaan marssiaksemme näin jäljistä."
"Ne jotka ovat olleet mukana vuonna kuuskymmentä kuus', ne saavat syödä soppaansa."
Kukaan ei kysy, kuka tämmöisen mielipiteen lausuu, ja onko se oikea.
Yöksi leiriytyivät he märjille ja tuulisille kukkuloille länsipuolella Spicherniä, ja heittivät vartiotuleen neljätoista ranskalaista vaunua, jotka seisoivat siellä. Kaikki olivat hiljaa ja alakuloisia, vaikka muutamat koettivatkin isoäänisesti nauraa ja puhella. Vääpeli marisi koko yön sitä, että oli poltettu ne komeat vaunut ja antoi aamusti kaivaa tuhkaläjistä säilyneet rautaosat ja iloitsi, kun sai niistä seitsemän frankkia patteriakassaan.
Patteriat lähtivät eteenpäin taas. Tuo kävi raskaaksi. Tuo alituinen: eteenpäin ja eteenpäin. Mieluummin kerta vihollisen kimppuun, tupuloida se hyvänpäiväisesti ja sitte saada palata kotiin takaisin. "Kukahan muutoin siellä kyntää ja kylvää? Syksy lähenee. Isä ei yksin voi pitää huolta koko tarhasta. Ja äiti? Ja tytöt?"
"Mehän mennään yhä syvemmälle Ranskaan! Luulenpa, että on menty ihan eksyksiin jo. Kunpa juttu vaan päättyisi onnellisesti kerta."
Edelleen vaan, aina edelleen!
Kuinka Wentorff tuntuu pieneltä. Wentorff, maailman napa ja keskipiste. Löytyyhän maailmassa ainakin kymmenet tuhannet kylät, ja ihmisiä kuin hiekkaa meren rannalla. Ensin oli heidän patteriansa ollut yksin, silloin kun he kahdessa höyryaluksessa laskivat Elben ylitse. Sitte oli heistä muodostunut rykmenttejä, sitte sotaväen osastoja, sitte sotajoukkoja. Eilisestä asti olivat he jo kokonainen kansakunta.
Neljäntenätoista päivänä pysähtyi patteria eräälle kukkulalle, muutamaan tienristeykseen. Kapteeni Gleiser pysähtyi Jörn Uhlin viereen. Siinä seisoi ja marssi rykmentti rykmentin vieressä, kanuunia ja ratsastajia, loppumattomia vaunujonoja, ihmistä ihmisen vieressä aina kukkuloille asti sinervässä etäisyydessä.
Silloin kääntyi Gleiser: "Noh, Uhl, mitä sanotte?"
Jörn Uhl tuijotti sinne vaan, eikä virkannut sanaakaan.
"Moukka! Isänmaamme, Saksanmaa nousee entisestä alennuksestaan." Hän käänsi hevosensa, eikä sanonut sen enempää.
Silloin katsahti Jörn Uhl vielä kerran ja näki nuo kaikki eteenpäin kulkevat ihmiset, jotka kaikki pyrkivät samaa päämaalia kohden, ja tunsi silmänräpäyksessä hetken suuruuden.
Seuraavana yönä kulkivat he soihtujen valossa erään virran ylitse.
Kuudentenatoista päivänä kuulivat he oikealta, ylhäältä kukkuloilta,
kanuunain jyskettä. "Siellähän kuuluu ammuttavan! Katsoppas sinne.
Mutta kahdentuhannen askelen välimatkalla! Hiukan hälyytystä vaan!"
Enempää eivät he asiata tuumi.
Mutta heissä heräsi jonkinlaista uteliaisuutta; ja kaikissa näkyi heräävän ikäänkuin levottomuutta, metsästäjän levottomuutta.
Kahdeksastoista päivä koitti, ja taaskin näkivät he, kuten neljäätoista päivää sitte tuoreita hautoja, tällä kertaa täydessä auringonvalossa.
Kello on yksitoista.
"Kaunis päivä."
Ell'ei noita hautoja vaan olisi.
"Olipa sentään hyvä, että he aina olivat varajoukossa. Niin entispäivänä ja niin aina. Aina perästäpäin. Mehän olemme liika uusia, vastamuodostettuja joukkoja, sen lisäksi vastavalloitetusta maakunnasta. Me emme pääse eturintaan. Ja hyvähän se… Tai vahinko… Ei… onhan tuo hyvä. Minunhan täytyy saada päästä isäni tykö vielä… Minunhan täytyy saada nähdä myöskin jotakin. Kymmenen vuotta tahdon vielä saada elää. Sitte minun puolestani kyllä."
Kello on yksitoista.
Niin hiljaista kuin sunnuntaisina Holsteinissa. Ainoastaan kanuunain räminää ja jytinää ja nahkaremmien natinaa ja kihnuntaa.
"Kummallista!… Tuolla oikealla edessä!…"
"Näetkö sinä?…"
"Se raskas niistä taittaa toden totta tieltä kukkulalle!"
"Tuolla oikealla, kuule! Etkö näe?"
"Mitä tuo tarkoittaa?"
"Jos tietäisinkin sen!"
"Kuinka hiljainen ja kaunis päivä."
"Emme me tällä sotaretkellä saa ruutia haistaa. Kohta jo ehkä komennetaan: takaisin kotimaahan!"
"Onhan se toki tuhmaa, palata siten takaisin, eikä olla saanut kokea mitään. Perästäpäin tulevat sitte nuo suursuiset preussilaiset ja juttelevat olutlasiensa ääressä urosteoistaan niin että kurkihirret taipuvat, ja me saamme istua kauniisti tuppisuina siinä ja pysyä hiljaa."
"Jan Busch, mistä sinä olet tuon piipun saanut?"
"Sen antoi emäntäni Dingsdassa minulle ja sanoi että minun piti muistella häntä."
"Katsos, tuolla ylhäällä tuota etummaista ratsastajaa!"
"Näetkös sen?"
"Mitä tahtoo se siellä ylhäällä?… Kuules sinä, mitä tuo tarkoittaa?"
"Notkeastipa kääntyivät nuo nuoret hevoset!"
"Heitä on kuus' siellä."
"Sepäs on ripsas kapteeni."
"Isä kertoi: Idstedt'in luona…"
"Kuule sinä, älä kerro Idstedt'istä!"
"Mitä tuo tarkoittaa?"
"Ampuvatko ne?…"
"Ampuvatko ne?…"
"Patteria… trr…"
Kapteeni Gleiser katsahtaa patteriansa ylitse.
Sitä katsetta ei kukaan unhoita. Tässä on tosi edessä.
Kuka näkee vielä jotakin? Kuka kuulee jotakin? Kuka puhuu vielä?
"Patteria, täyttä laukkaa…"
Siinä istuu Hans Detlef Gleiser korkealla komealla raudikollaan, aurinko välähtelee hänen kypärällään ja hänen silmissään. Hänen riemujansa on antaa kuuden kanuunansa ajaa karauttaa ohitsensa ja sitte antaa raudikolleen kannuksista ja vielä ennättää ensimmäisenä paikalle.
Majuuri nelistää hänelle vastaan. Hän aikoo kai osoittaa paikan. Majuuri istuu hyvästi hevosellaan… istuu päätönnäkin… Kuinka kamalaa… Nyt suistuu kuollut ratsultaan. Hevonen nelistää eteenpäin.
"Mikä hevonen tuo on, joka juuri karauttaa Jörn Uhlin ylöspäin kiidättävän kanuunan ohitse. Ratsastaako översti von Jagemann tuolla ruskealla?" Hänen kylkensä on verestä punainen ja märkä.
"Eteenpäin."
Hevoset yrittävät hypähtää sivulle.
"Ladatkaa granaateilla. Vihollisten leiriä kohden."
"Kahdeksantoistasadan askelen päähän."
Nyt ei ajatuksia enää.
"Ei ole mahdollista."
Ei mitään ajatuksia. Veri tyyneenä!
Valkoiset teltit… Siellä juoksee ihmisiä. Tuhansia liikkuu siellä edes ja takaisin, peittyvät savuun.
Pjj… jj… juu… juu… Viuhuu ja viheltää, hiljenee siellä täällä, paisuu.
"Tyyninä, pojat! Kun kuulette sen, on se jo ohitse."
Jotakin lentää kimakasti vinkuen siihen, kimmahtaa kipeästi pyörästä ja kätkeytyy lyhyellä kihahtavalla äänellä aisahevosen kylkeen. Tämä vavahtaa ja kaatuu kyljelleen. Ajaja katsahtaa siihen vihastuneesti. "Mitä kaikkea tuommoinen keksiikään ruveta venkkuroimaan?!.".. Pjjuu… Hänen vihastuksensa on haihtunut. Hän nostaa pitkävetoisesti huutaen kätensä, ikäänkuin olisi joku teräväkärkisellä seipäällä syösnyt häntä selkään, hän vetää selkänsä koukkuun ja kaatuu taaksepäin pystyyn hypähtävältä hevoseltaan.
Jörn Uhl kääntää päätään ja katsahtaa luutnantti Hax'iin, joka juuri on sanonut jotakin, mutta sitä ei voi tähdätä, On meteliä ja hälinää, särähtelee ja jyrähtelee.
Ei tarvitsekaan. Hän ymmärtää jo.
"Kanuunaa eteenpäin! Kanuunaa eteenpäin!" Yks' kaks' kädet pyörän puoliin.
Granaatteja käsiin… latausläpi on auki.
"Tshuu… uu."
Hyttyset tuolla koettavat pistää, tuolla edessä: tuo pitkä valkea juova. Mutt' ei ole aikaa… ei ole aikaa nyt. Meidän täytyy torjua päältämme nuo jyrähtelijät tuolta… tuolta kukkuloilta.
"Patterioja kohden!… Viidentoistasadan askelen päähän."
Numero yksi lähtee pois. Tulta.
Paukahtelusta ja räjähtelystä rupeaa muodostamaan sävel. Hirveitä ääniä lentää ja riehuu kukkulain ylitse kokonainen lauma mielettömin silmin ja vääntynein kasvoin.
Puoliksi vasemmalta käsin kuuluu yhtäpäätä merkillistä räiskynää ja rätinää, omituista ilkeätä ääntä, ikäänkuin joku survoisi raudalla jotakin lasisirukasaa, Ikäänkuin olkilyhde lentää tupsahtaa sieltä läähöttäväin miesten ylitse.
"Tulta!"
Tulta leimahtelee.
Jörn Uhlin silmät leimahtelevat myöskin. Se sattui.
Lentää taaskin lyhde. Räiskyen kirahtaa se ohitse. Joku luutnantti lähestyy hevonen ravissa. Jörn Uhl katsahtaa sinne. Luutnantti on viskattu hevosen selästä ja lentää maahan. Hänen selkänsä on samassa kuin valettu tummanpunaiseksi.
Luutnantti Hax kulkee kanuunalta kanuunalle, aivan kuin
Loherkankaalla.
Joku asettuu jäykänsuoraksi hänen eteensä; veri juoksee sen sääriä myöten alas, ja muodostaa leveän juovan, ikäänkuin olisi hän kenraali.
"Saatte poistua."
Mies astuu viis askelta, sitte horjuu hän.
Joku mainitsee nimen: "Katsos. Geert Dose."
Luutnantti Hax pysähtää yht'äkkiä, ikäänkuin kuulisi hän komantokäskyn.
"Uhl!"
"Herra luutnantti."
Hän kääntyy ympäri. "Katsokaas hiukan. Minä olen haavoittunut selkään."
"Ei näy mitään."
"Eikö reikää?"
"Ei mitään reikää."
"Noh,… siis ei… tuo patteria tuolla puiden alla!"
"Tulta!… tähdätty liika lyhyelle."
"Tulta!"
"Tuolla tapaa."
Numero kaks' horjahtaa. Jefreitteri Jan Busch. Hän hoipertelee taaksepäin, ja lyö käsillään päähänsä, ikäänkuin näkisi hän yht'äkkiä jotain hirveätä ja kaatuu raskaasti taaksepäin. Kohotetuin käsin jää hän makaamaan seljälleen, silmät yhä samalla tapaa säikähtyneinä. Jörn Uhl juoksee kanuunalle.
Numero viis saa haavan jalkaansa. Voihkaten nilkuttaa hän paikalle ja laskee Jörn Uhlin eteen uusia granaatteja.
Luutnantti Hax huutaa ajajille; "Taappäin." On kolme hevosta pystyssä vielä. Toiset makaavat maassa.
On kolme miestäkin kanuunalla vielä. Muut makaavat maassa.
Jörn Uhl seisoo lavetilla, hänellä on takanaan patruunalaukku, granaatit ovat maassa hänen vierellään. Hän ottaa ne ylös. Sokkanaula ja sytytin. Silmä jäykkänä kärjen ja tähtäysjyvän ylitse.
Lohmann II pyyhkii sytytysaukkoa.
"Lohmann!" huutaa Hax. "Nopeampaan, sinä! Vikkelään nyt. Nyt ei olla Loherkankaalla."
Mutta Lohmann ei osaa toisin. "Yks'… ja… kaks'" Aivan kuin
Loherkankaalla.
"Tulta!"
Vasemmalta lähenee peloittavasti, rätisee ja paukkuu.
Luutnantti Hax ottaa selästään ja voihkii ääneen: "Tuo Lohmann… on hänkin miehiään. Ei milloinkaan osaa muuttaa tahtia."
Kapteeni Gleiser ratsastaa paikalle: "Hyvä, pojat! Noin sen käydä pitää."
Neljä tai viis taapiupseeria ratsastaa toistamiseen heidän ohitsensa ja pysähtävät aivan heidän taakseen. Kohta huomaa sen: rupeaa suhisemaan ja räiskähtelemään,… menee sirpaleiksi jotakin:… kirahtaa kovasti jotakin vastaan… tupsahtaa syvälle maahan. Erään upseerin hevonen sortuu polvilleen maahan; ratsastaja lentää hevosen pään ylitse maahan, hypähtää ylös taas ja juoksee erästä hevosta kohden, joka kiitää kanuunojen välitse: saa sen kiinni; Jörn Uhl auttaa häntä; jo istuu hän punaisella satulaloimella. Ratsastajat ratsastavat pois. Kenraalin lakissa liehuu; osa reunusta on repeytynyt, palanen pumpulatäytettä riippuu ulkona ja roikkuu.
Heillä on työtä kanuunoistaan, tekevät työtä otsansa hiessä. Paremmin vaan. Paremmin vaan. He läähöttävät ja tähtäävät, työntävät ja lykkäävät, huutavat ja kiroovat. Puhaltaa kummallinen lyhytpuuskainen kuuma tuuli, puhaltaa milloin sieltä, milloin täältä. Maa syöksyy tulta; tiheistä savupilvistä välähtelee keltaisesti. Löysiksi käyneistä kanuunain lukoista leimahtaa joka laukauksella pitkä punainen tulenkieleke.
He eivät ajattele muuta kuin työtään, työtään. He eivät huolehdi mistään. Ajattelevat ainoastaan: "Tämä on kuumaa leikkiä. Milloinkahan päättynee?" He eivät ollenkaan ajattele sitä, että ylivoimainen vihollinen, joka lähenee avarassa puoliympyrässä, minä hetkenä hyvänsä saattaa uskaltaa rynnäkön.
Silloin tulee numero viis juosten kanuunan eturattailta: "Granaatit ovat lopussa!"
Nyt on hätä käsissä, paha hätä.
He seisovat kuin kivettyneinä kanuunallaan, Lohmann kohotetuin pyyhkimin; Jörn Uhl seisoo, toinen käsi lukolla, toinen kiihkeästi puristettuna nyrkkiin, ja tuijottaa eteensä salamoihin; luutnantti Hax lähestyy jalkojaan laahaten ja kääntyy selin Lohmann'iin.
"Noh, eikö vieläkään ole reikää?"
"Kyllä, herra luutnantti, nyt on reikä, ja verta myöskin."
"Nyt en jaksa enää seista. Pois en viitsi mennä. En viitsi." Hän sylkäsee ylenkatseellisesti.
Silloin tulla karauttaa siihen eräs taapiupseeri. "Miks'ette ammu?"
"Ei ole granaatteja."
"No vie sun kolme perkelettä! Ampukaa patruunoilla sitte!"
"Kuten käsketään!"
He ampuvat umpimähkään, palttinanpalasia… lisää vaan… pitkän ajan.
Jörn Uhl, kumartuneena lavetin ylitse kurottaa ajatuksissaan oikealle: siellä on granaatteja taas.
Nyt sujuu paremmin.
Eräs ihan nuori luutnantti seisoo heidän takanaan ja kehuu kovalla äänellä. "Hyvin, aliupseeri! Sangen hyvin… Toveri!" Hän kumartaa Haxille, joka istuu maassa, selkä kanuunan etupyörää vastaan. Mutta Hax ei näe häntä; Hax katselee puolisulkeunein silmin halveksivasti, alahuuli lerpallaan, vihollista kohden.
Silloin vaikenevat kanuunat vasemmalla heistä. "Mitä hommaavat ne molemmissa patterioissa siellä? Miks'eivät ne ammu enää?"
Takaa vasemmalta, metsänrannalta kuuluu tulista jalkaväen ammuntaa.
Saksalaista jalkaväkeä hyökkää sieltä, rientää, tulee lähemmälle.
"O… ne tulevat apuun…"
"Mutta kanuunat!… Mikseivät ne ammu?"
"Ampukaa toki, veljet!"
Siellä ja täällä näkyy vielä joku mies pystyssä… välähtää joku putki. Aliupseeri Heesch von Eesch hoitaa yksin yhden ainoan miehen kanssa kanuunataan. Hän seisoo savussa ja tulessa. Se mies on sankari. Hänestä tullaan kotiseudulla puhumaan vielä viidenkymmenen vuoden perästäkin.
"Ampukaa, veljet!"
Lähenee outoa melua ja hälinää.
Nuori luutnantti juoksee paikalle ja kirkasee kimakasti:
"Patterioihin vasemmalla… Patruunia! Patruunia!…"
"Herra luutnantti", huutaa Uhl, "sehän on meidän oma patterimme!"
"Ettekö näe? Siellä vilisee punahousuja!"
"Käännetään!"
He tarttuvat kaikki käsiksi. Kädet puolaimiin. Raskaasti kääntyy kanuuna ympäri.
"Patruunia!… Neljänsadan askelen päähän!…" Luutnantti Hax seisoo pystyssä taas, yrittää komentaa, ottaa kädellään kylkeensä ja kaatuu pitkälleen maahan. Menetetyltä patterialta juoksee kolme neljä pakolaista. Yksi heistä kompastuu juostessaan, kuin lapsi, ottaa kiinni pyörästä ja rupeaa lukemaan Isämeitää. Neljännen rukouksen lukee hän kahteen kertaan. Hän on köyhäin vanhempain lapsi.
Saksalaista jalkaväkeä, jota runsaammin ja runsaammin tulee metsästä, seisoo ja makaa, siellä ja täällä, parvissa ja yksittäin. He seisovat ja makaavat kanuunain välissä ja ampuvat hyökkäävää, ulvovaa ja kirkuvaa vihollista kohden.
Eräs jalkasoturi, ripeä jäntevä mies, jolla oli punerva, pyöreähkö pää, on hypähtänyt ihan Jörn Uhlin viereen ja ampuu… työntää uutta patruunaa sisään.
"Jörn Uhl! Poika!… adsum, Jörn!"
Jörn Uhl työntää patruunan putkeen ja sulkee lukon… Miks'ei seisoisi Fiete Krey hänen vierellään? "Sinun ampumisesi ei hyödytä mitään enää. Rupeaa tekemään loppua jo."
Joku granaatti repii kellervän ruskeata multaa.
"Jospa Heikki kyntäisikin noin!"
"Postikortti, joka minulla on kypärässäni…"
"Kirjoita Thiessille. Tervehdi Elsbeä vielä kerta."
"Lisbeth Junkerilla on… Yhdentekevää kaikki."
Hän laukasee kanuunansa vihollista kohden. Fiete Krey auttaa latauksessa ja laukasemisessa. Lohmann ei voi enää saada pyyhkintään putkeen, hän kurottaa kädellään tulikuumaan rautaan. Käteen tulee palohaavoja ja hiha suitsuu.
Patruunahaulit tuiskuavat… vielä kerran… vielä kerran. Ne vaikenevat siellä ylhäällä. Mutta nyt niitä tulee enemmän. Kuhisee outoja, punapukuisia ihmisiä, jotka tunkevat eteenpäin savussa ja tulessa.
Loppu lähenee.
Hevosia! Hevosia! Hevoset makaavat kaikki maassa.
Silloin juoksee Lohmann ulos kentälle ja noutaa hevosista, jotka isännättöminä juoksentelevat ja nelistelevät ja seisoskelevat siellä kolme; hän palaa takaisin, ja he valjastavat kuumeisella kiireellä.
Pois!… pois!…
Sydäntä särkevä paluu.
Fiete Krey istuu rattailla ja ajaa suitsista. Lohmann seisoo suorana hänen vierellään ja huitoo piiskalla noita kurjia haavottuneita eläimiä. Jörn Uhl ratsastaa hevosellaan kanuunan vierellä ja tukee luutnanttia, joka horjuen ja selkä kyyryssä istuu akselilla.
"Aivan kuin Wentorffissa", ajattelee Fiete Krey, "kun minä olin kiivennyt puutarhaan, ja sitte juoksin pakoon ja Wieten haukkua nalkutti takana. Herra varjelkoon! Kuinka ne nalkuttavat!"
Pari tulilyhdettä hajoittaa hiukan savua. Ne räiskyvät viistoon heidän ohitsensa kentän ylitse.
"Kolmas on meitä varten."
Ei… Heidän varalleen ei ole mitään rautaa viskattu; ei yksikään tuli ole heitä varten välähtänyt, He pääsevät elävinä metsän suojaan.
Siellä seisoo jo ennaltaan toistakymmentä kanuunaa. Niitä tulee lisääkin, kaikki samallaisessa kunnossa kuin he: horjuvin kompastuvin hevosin, kolmen neljän miehen, joiden hiestyneissä kasvoissa kuvastuu kärsimystä ja vihaa, hädistynyttä polkua ja hurjaa kiihkoa.
Kuinka he ponnistelevat!
Hevosia revitään suitsista, vihaisesti tiuskien ja hurjilla kovaäänisillä kirouksilla. Kanuunia laahataan paikalle ja asetetaan telineilleen. Patterian aseseppä makaa lakittomin päin, hiukset pörröllään ja puku revittynä polvillaan muutaman vioittuneen kanuunan edessä; eräs aliupseeri häärää jonkun hevosen vieressä ja tuppaa liinanöhtätuppoja haavoihin, joista veri tulee virtanaan. Aivan kuin sysäisi hän hanan oluttynnöriin:
Väliin joku komentosana.
"Kummallista, ett'ei vihollista rupea kuulumaan tänne."
Kolme kanuunaa, jotka ovat valjastetut uudestaan ja kohtalaisesti miehitetyt — joukossa harhaan joutuneita jalkamiehiä — tuodaan taas esiin.
Nuori luutnantti häärää, huutaa, juoksee… Nyt on hänkin valmis lähtemään kahden kanuunan kanssa. Eräs upseeri pysähtää ylempänä ja osoittaa miekankärjellään suuntaa: "Tuonne ylös! Metsän rantaan!"
Jörn Uhl istuu ensimmäisellä kanuunalla, vieressään Fiete Krey.
Ylt'ympäri, lähellä ja kauempana kiirii ja jyrähtelee yhä koko äskeisessä pelottavuudessaan sama ilkeä rätinä, jymähtely ja kova jyske.
Kun he tulevat metsäpolunpäähän ja saapuvat metsänrantaan, kuuluu jyrähtely kaukaisemmalta.
"Tiedättekö minne, aliupseeri?"
"Luulenpa, että tuonne toiselle puolelle."
"Sinne minun täytyy!" sanoo nuorukainen ja kirskuttaa hampaitaan… "Serkkuni toisesta osastosta Kevyitä on kaatunut; huomenna täytyy minun kirjoittaa hänen äidilleen."
"On kaatunut monta, herra luutnantti."
"Hirveä päivä."
Kun he katsahtavat ympärilleen, on toinen kanuuna hävinnyt.
Jyrähtelevä melu on hiukan heikentynyt.
Taivaalta laskeutuu ilta.
Eikä yksikään kohottanut kättään ja manannut aurinkoa ja kuuta, kuten ennen muinoin tuo hurjistunut juutalainen: "Aurinko, seiso alallasi Gibeonissa, ja kuu Ajalonin laaksossa!"
Ei… ei…
He ajavat edelleen ja tulevat oikealla kohdalla ulos metsästä.
Mutta kanuunat palautetaan. Uutta jalkaväkeä seisoo joukoissa ja peittää kentän. Vihollinen on vaiennut.
Ilta tulee.
Ja kun tulee hiljaisempaa… kuuluu kaivannoista ja pensakoista: "Auttakaa minua… oi… auttakaa toki." Ja kukkulalta käsin: "Je prie… ma mère… pitie." Ja kuivuneen puron uomasta: "Niin jano… niin jano… äitini." Hiljenee.
He metsänrannalla astuvat hevosiltaan ja kanuunoiltaan.
"Äitini antoi minulle pahimman hädän varalle paketin povitaskuun"… sanoo luutnantti… "mutta nyt en saa nostetuksi kättäni."
Silloin otti Jörn Uhl sen hänen taskustaan ja antoi sen hänelle, ja tämä tarjosi hänelle toista puolta siitä.
Aisahevonen oli menettänyt liinanöhtätupponsa. Veri virtasi taas haavoista. Jörn Uhl hypähti ylös ja tempasi sen puoleen. Se kaatui. Luutnantti, verenvuodosta heikkona, istuutui lavetille, Fiete Krey heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon.
"Lohmann, lähdeppäs! Mene katsomaan, missä toiset ovat."
Tämä laski pyyhkimensä, jonka hän taas oli ottanut käteensä, paikalleen ja katosi metsään.
"Oi", sanoi luutnantti, "antakaa minulle yksi ainoa kulaus. Annoin pulloni pitkälle Juhalle, se tyhjensi sen yhdellä vedolla." Hän sanoi muutoin aina: "Herra luutnantti Hax", mutta nyt hän sanoi: "pitkä Juha." "Näettekö, herra luutnantti?" sanoi Fiete Krey, "tuolta tulee eräs toispuolelainen!"
Eräs soturi väljissä punaisissa housuissa ja lyhyessä sinisessä takissa läheni hitaasti nilkuttaen. Hän oli kiinnittänyt miekkansa tueksi murtuneelle säärelleen ja sitonut sen kiinni hihnalla. Mutta jalka luiskahti syrjään ja hän vaikeroitsi ääneen.
Fiete Krey nousi ylös, otti hänestä kiinni ja pani hänen istumaan maahan.
"Minä olen ranskalainen", sanoi hän. "O, o…"
"Mitä?" sanoi Fiete Krey ja katsahti ällistyneenä häneen.
"Minä olen Strassburgista."
"No, no rauhoituhan sitte! Istu nyt rauhassa, äläkä vikise." Hän otti siteitä taskustaan ja väänsi jalan suoraksi taas.
Siteet, jotka Fiete Krey otti taskustaan, palauttivat Jörn Uhlin taas itseensä: "Sinä…" sanoi hän… "Kuinka olet sinä täällä?"
"Tulin Hampuriin ihan samana päivänä kun sota julistettiin. Oi, farmiani! Omaa kaunista karjafarmiani. Aivan lähellä Chicagoa, Jörn. Oi, vaimoani, ja molempia kauniita tammojani!… Mutta hiljaa siitä!… No, älä nyt voihkaa, strassburgilainen: en minä enää voi sinua mitenkään auttaa."
Lohmann palasi ja ilmoitti, että tuolla… tuolla ylhäällä… siellä olivat patteria! Hän sammalsi ja hoiperteli.
Luutnantti oli synkeänä tuijotellut eteensä, ja oli silloin tällöin raskaasti valittaen tunnustellut vertavuotavaa kättänsä. "Oletteko haavoittunut?" kysyi hän.
"Enpäs, herra luutnantti."
Jos hän nyt olisi ymmärtänyt vaieta vaan, olisi kaikki mennyt hyvästi, mutta hän otti käteensä pyyhkimen ja rupesi ylvästelemään: "Tämän pyyhkimen kanssa lähtisi hän ranskalaisia vastaan, ihan yksin lähtisi!"
Silloin tuli selville, että hän oli sattunut tulemaan eräälle ranskalaiselle marketenttivaunulle, joka yksikseen oli seisonut vallilla.
"Me lähdemme nyt", sanoi luutnantti.
He nostivat elsassilaisen eturattaille ja lähtivät liikkeelle.
"Oletteko tekin holsteinilainen?" kysyi luutnantti.
"Dithmarshista."
"Minä olen kotoisin läheltä Plön'iä, ja serkkuni asuu lähimmässä kylässä. Nyt hän on kuollut. En ole nähnyt häntä, mutta tiedän sen: kaikki hänen ampumakunnastaan ovat kaatuneet… Se on kamalaa. Minun pitää kirjoittaa siitä… mutta minä en voi. Grethe itkee silmänsä hoki. Hän oli niin hyvä, uljas ja järkevä mies."
"Onko Grethe hänen sisarensa?"
"On. Me olemme kaikki leikkineet yhdessä. Me olemme kaikki kasvaneet samassa kupissa, oli sedän tapa sanoa."
Fiete Krey koetti lohduttaa: "Moni kuppi särkyy, herra luutnantti."
"Neiti Grethe on näetten minun morsiameni", sanoi nuorukainen. "Me menimme kihloihin, kun erosimme; siitä on jo pitkä aika."
"Niin", sanoi Jörn Uhl, "siitä on pitkä aika."
"Siitä on kolme viikkoa, luulemma", sanoi Fiete Krey.
Silloin puistivat he kaikki päätään.
"Kolme viikkoa?… Se ei ole mahdollista."
"Kolme viikkoako sitten minä vielä leikkasin silppua lehmille?"
"Ääretön aika siitä jo on… enemmän kuin seitsemän vuotta."
Niin oli pitkä matka, vaivaloinen marssi ja tämä kamala päivä kokonaan vallannut heidän aivonsa, ja työntänyt kaiken muun ikäänkuin äärettömiin sinerviin etäisyyksiin.
He tapasivat todellakin eräässä metsän notkelmassa toiset patteriat.
Ja taaskaan ei ollut mitään lepoa.
Olipa siellä työtä, siellä Bois de la Cussè metsän rannalla tänä yönä, koko yön! Ja kun aamu rupesi punertamaan, silloin seisoi neljäkymmentä kanuunaa rinnakkain, kuten Loherkankaalla; kaksi oli joutunut vihollisten käsiin. Taaskin seisoivat hevoset ja miehistö, joita oli täydennetty varajoukoista, noiden mustien putkien vierellä, valmiina aamun koitteessa taaskin lähtemään tuolle samalle kellahtavalle, pien'kiviselle kentälle, joka hevosten ja rattaiden tallaamana ja granaattien pilhoomana oli kirjavanaan ruumiista ja punervista verilätäköistä, särkyneistä valjaista, murskauneista aseista ja puun sirpaleista.
Mutta vihollista ei kuulunut. Vihollinen ei enää ollut mikään hyökkäykseen kyyristäyvä kiljuva tiikeri. Se oli nyt kuin sidottu härkä, joka ähkyen tonkii sarvillaan maata.
* * * * *
Aamupäivällä lähetettiin Jörn Uhl tiedustelemaan muutamia haavotettuja. Kauan etsittyään löysi hän viimein luutnantti Haxin, joka täydessä kuumeessa makasi levätissään.
"Äiti kävi täällä juuri", sanoi hän. "Hän sanoi, ett'en aina saa juosta niin, että tulen näin kuumaksi. 'Sinä pahankurinen poika!' sanoi hän ja antoi korvapuustin minulle. Niin tekee hän aina, leikillään, kun juoksen noin hupakosti. Silloin nauran minä ja menen peilille ja sanon: 'Kas nyt, nyt ovat poskipäät punaisemmat vielä'. Mutta täällähän ei ole mitään peiliä. Ja kummoiselta täällä muutoinkin näyttää! Kuulkaa te, pitäisihän pitää toki siivoa yllä… Oh, tekö se olette, Uhl… Sepä oli paha päivä, ja luulenpa, että sain kyllikseni."
"Herra luutnantti… eihän niin pahasti ole…"
"Ilma on niin kuuma, ett'ei sitä voi mikään hengittää, varsinkin, kun täytyy näin juosta. Mutta sanokaas, miks'ette te juokse? Te olette aina niin jäykkä ja levollinen… Oh, minä ymmärrän jo: tuo lähtee kyntämisestä… Näin tänään unissa saman punatukkaisen pojan, jonka kerran koiravaljakkoineen ajoin pihaltamme."
"Ette unissa, herra luutnantti. Hän oli todellakin patteriassa ja auttoi mukana."
"Kunnon mies. Silloin pihalla puristi hän kätensä kohta nyrkkiin ja koetti lyödä minua. Ei ollut kristillistä, mutta oli ihmisellistä."
"Ehkä kristillistäkin, herra luutnantti: jos vaan käy kaikkea pahaa vastaan."
"Oikein! Siten juuri: pahaa vastaan! Niin minäkin tahdon tehdä. Niin totta, kuin Jumala auttaa. Aina käsi nyrkissä ja päälle vaan, kuten tänään. Ja kun ei enää jaksa lyödä, silloin pitää sylkeä. Kristillinen ja ihmiselimen on aina yhtä ja samaa reikään että äiti saa huonoa kauraa Ahlbeker kankaalta. Kun pääsen kotiin, niin kynnänpä niin kauan kunnes olen jäseniltäni yhtä jäykkä kuin aliupseeri kuudennella 'kanuunalla'… mikä hänen nimensä nyt taas onkaan?"
"Uhl."
"Silloinpa tulee kaikki kuntoon; rakennan uuden rakennuksen, mutta voimistelutelineet pihalla saavat jäädä paikoilleen. Noh, ei siitä nyt sen pitempiä puheita. Kanuunoille!… Dose, mitä siinä seisot ja virnistelet. Kummasteletko, että olen näin puhelias? Sinun pitää taaskin mennä pitkälle Sott'ille palvelukseen, senkin junkkari. Noh, antakaa paukkua nyt… Eipä auta. Ranskalaiset ovat ripeitä poikia ja saavat rautaristin, ja me saamme hautaristin."
"Mitä määräätte patteriassa tehtäväksi, herra luutnantti?"
"Noh, älkää nyt aina ampuko minulle päin silmiä. Onko tuommoinen sopivata? 'No, vie sun kolme perkelettä', sanoo hän? Ampukaa nauriilla, sekin on tepsivämpää kuin patruunien loka, ja kapteeni Gleiser riisukoon kiiltosaappansa."
Hax ei voinut sietää kapteenia.
Jörn Uhl koetti hakea Geert Dose'akin, mutta ei löytänyt. Seuraavanakin päivänä meni hän ja haki häntä, mutta ei löytänyt vieläkään. Siellä makasi tuhansia kurjuudessaan.
Mutta kolmantena päivänä löysi hän hänet samasta huoneesta, jossa kapteeni Strandiger makasi, joka oli saanut kuulan läpi rinnan. Lääkärit eivät olleet kajonneet kumpaankaan. Olisi ollut nimittäin aivan turhaa.
Jörn Uhl seisoi suorana kapteenin edessä. Tämä katsoi häntä tiedottomasti suurilla kuumeisilla silmillään. Sinä tuhma, jäykkä Jörn Uhl! Sitte kumartui hän kuolettavasti haavoittuneen Dosen ylitse, joka lepäsi kosteilla punervilla oljillaan.
Geert Dose oli selvä ja levollinen. Hän tervehti silmillään. Hän tervehti samalla silmänvilauksella, jolla hän kerran muinoin Rendsburgin kasarmissa oli tahtonut sanoa: "Me, Jörn, me olemme sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta nyt oli tosi edessä.
"Voinko tehdä jotakin hyväksesi, Geert?"
"Et, Jörn, minun täytyy kuolla täällä. Ihmettelen vaan että vielä olen elossa."
"Enkö voi tehdä mitään hyväksesi? Ovatko tuskasi suuret?"
"Tuskat? Selkä ei tunne mitään tuskia; sitä ei ole enää minulla. Tästä edestä rintaa myöten ylös kaulaan asti… mutta sekin on aivan yhdentekevää. Toivoisin vaan, että kerran vielä saisin olla isän ja äidin luona… Äiti laitti aina lauantaiksi puhtaan paidan, ja täällä täytyy minun maata näin… Löyhkää niin pahalle, Jörn."
"Puhdas ei ole minunkaan paitani, Geert; mutta on se parempi kuin sinun."
Hän heitti takin päältään, riisui paitansa ja tarttui haavoitetun yläruumiiseen. Silloin kirkahti tämä, päänsä horjahti taaksepäin ja hän oli kuollut. Jörn seisoi polviinsa asti verisissä oljissa.
Hän katseli kuollutta, ja sivulleen kapteenia, joka, pää vääntyneenä taaksepäin ja silmät selkoselällään, kamppaili hengittääkseen, ja häntä karmi ihmissuvun hirveät kärsimykset.
Kun hän palasi patterioille, oli Fiete Krey käynyt siellä ja lähtenyt pois taaskin. Vilhelm Lohmannia taas sidottiin par'aikaa kahdeksi tunniksi teilille, hän kun oli ollut juovuksissa kahdeksantenatoista päivänä. Lohdutukseksi oli hänelle sentään annettu viittauksia rautarististä, hän kun samana päivänä oli, lopulta palohaavaisin käsin, pyyhkinyt kanuunaansa samalla tapaa kuin Loherkankaallakin: yks' — ja — kaks'.
Tämmöinen oli Gravelotten päivä Wentorffin lapsille.
* * * * *
Tuli sitte leiriaika Metzin luona kosteine olkineen ja ilkeine löyhkineen. Syöpäläisiä summattomasti. Moni sairastui ja palasi kotiinsa. Jörn Uhl, hän pysyi terveenä, teki tehtävänsä ja ajatteli Uhlia, jossa par'aikaa tehtiin eloa, ja aura leikkasi peltoa.
Tuli sodan raskain aika: pitkät marssit Ranskan sisässä, ja marssien aikana taistelu taistelun jälkeen, koko talven. Tänään puuttui vettä, huomenna leipää, tänään tulta, huomenna ilmaa hengittääkseen, tänään huonetta, huomenna paitaa.
Ja joka päivä komennettiin seudun talonpoikia: "Tuohon pähkinäpuun alle! Kaiva hauta, paysan! C'est mon bon camarade, cochon!"
Jouduttiin niin pitkälle, että he sanoivat kapteenille: "Herra kapteeni, tästä kamalasta sodasta ei palaa yksikään meistä kotiin." Ja kapteeni astui syrjemmälle, seisoi kauan ja katseli itään päin kaukaisuuteen. "Ja ell'emme pian pääse kotiin, niin eihän meistä enää ole ihmisiin. Emmehän me sitte olla mitään ihmisiäkään enää. Olemme kuin likaisia eläimiä silloin." Hänen hiuksensa olivat harmenneet näinä kuukausina.
Jörn Uhl kulki mukana, piti kanuunaansa kirkkaana, piti miehiään kohtalaisessa kurissa ja ajatteli: "Ensi kynnöksi täytyy minun olla Uhlilla."
Alussa helmikuuta, muutamana sateisena iltana eräässä pienessä kaupungissa, kaivattiin aliupseeri Uhlia iltahuudossa. Yöpatrulli löysi hänet eräältä syrjäkadulta katuojasta. Kun he ottivat hänet keskelleen ja veivät sairashuoneeseen vaikerteli hän kuumesairaitten tapaan kaikista pikkuseikoista, kuten liasta takissaan ja siitä, että oli kadottanut lakkinsa. He toimittivat hänet vuoteelle ja lähtivät pois. Mutta kun sairaanhoitajat eivät vartioinneet häntä, nousi hän samana yönä ylös, varusti itsensä marssivalmiiksi ja palasi kadulle. Aamulla tavattiin hän raskaassa unessa, nojauneena erääseen muuriin. Hän saatettiin takaisin sairaalaan, jossa hän sitte makasi lavantaudissa. Häntä kiusasi se kuvitelma, että kanuunan uushopeainen tähtäin olisi joutunut kadoksiin ja että epäiltiin hänen, Jörn Uhlin pelkuruudesta kätkeneen sen, ett'ei hänen muka tarvitsisi mennä vihollista vastaan sitte enää. Tätä kiusaavaa unta kuletti sairas mukanaan satoja penikulmia. Se jätti hänet vasta kun hän Strassburgissa sairashuoneessa sai osakseen huolellisen hoidon.