KOLMASTOISTA LUKU.
Kaksinverroin yksinäinen oli Jörn Uhl, yhdeltä puolen, koska hänen isänsä ja veljensä, hänen ikä- ja säätytoverinsa kulkivat toisia teitä kuin hän. Toiselta puolen, koska hänellä sisimmässä sielussaan oli ikäänkuin avara siistitty juhlamaja, tai ikäänkuin kirkko. Hän olisi tahtonut sisustaa tämän juhlamajansa tai kirkkonsa, joka vielä oli tyhjänä, ja viettää siinä ihania juhlia. Mutta hän ei ollut selvillä, kuinka hänen oikein pitäisi aloittaa. Eikä ollut ketään ymmärtävää ja hyvää ihmistä, joka olisi neuvonut häntä.
Sattui sitte eräs iltapäivä, kaikki talonväki oli lähtenyt ulos Mehldorffiin markkinoille, ainoastaan Wieten istui kotona tuvassa ja ompeli. Silloin käveli hän, kun jo oli ilta ja hämärsi, väliköllä ja oli semmoisessa mielentilassa, jossa ajatuksillakaan ei ole mitään kärkeä, lepäävät vaan avaroina ja avoiminaan, tasaisina ja rajattomina ikäänkuin avara ja aava, loputon ja hiljainen marski. Se on sentään hedelmällistä maata. Siinä kun hän asteli pitkää ja korkeata välikköä avonaista puol'ovea kohden, lepäsi kuun kulta ja hopea ikäänkuin verhona välikön lattialla. Hän astui ovelle ja katseli kuuta, siinä kun se oli kolmannessa neljänneksessään, kuinka se nousi Ringelshörnin takaa ja kuinka se kultaisessa ihanuudessaan levittäysi maiden ylitse ja lepäsi hämärän tummalla kanervakankaalla Kultahetteen vierellä.
Jörn Uhl seisoi ja katseli sitä ja lepäävät ajatuksensa virkosivat, hiljaa ja hitaasti, ja kärjistyivät. "Mare nubium", puhui hän hiljaa, ja kasvojensa ylitse lensi heikko leikkisyyden väre, ikäänkuin silloin kun pitkän eron jälkeen keksii vanhassa ystävässään entisiä omituisuuksia. Kun hän vielä oli hetken katsellut siinä, kääntyi hän miettivänä ympäri, meni kammariinsa ja kaivoi kirstustaan esiin pitkän lommoisen kaukoputken. Sen oli hän ensimmäisenä sotilas vuotenaan Rendsburgissa ostanut halvalla, mutta ei ollut vielä kertaakaan käyttänyt sitä. Hän seisoi taaskin ovella ja katseli kuuta kohden, ja kaikki ne hyvät henget ja hengettäret, jotka näkivät hänen seisomassa siinä lyhyessä siniliinaisessa takissaan, kaikki Uhlin haltiat, jotka ratsastelevat kurkihirsillä ja kaikki nuo tonttuolennot, jotka kuurottelevat kattojen harjoilla ja keinuvat poppelien oksilla, ja aukealla nummella kaikki nuo hämärät lepäävät olennot, jotka sielultaan ja ruumiiltaan ovat eläimen ja ihmisen välillä, tuommoiset kaukonäkevät, hitaasti liikkuvat, hiljaa uneksuvat olennot, kaikki mitä vaan oli lähellä, ja joista ei tähtitiede eikä mikään muukaan tiede tiedä tuon taivaallista, kaikki joka on luonnon heimoa ja joka elää sen rinnoilla kotkottaen, maiskuttaen, nauraen, humisten ja itkien, kaikki ne iloitsivat Jörn Uhlista: "Onnea, onnea! Nyt on hänelläkin taas rakkaus."
Jörn Uhl tuijoitteli kuuhun ja nimitteli kunkin meren erikseen nimellään ja eroitti vuoretkin ja iloitsi, kun hän vielä muisti niidenkin nimet. Ja yht'äkkiä, kun hän tarkkaan katseli sinne, näki hän kaukoputkensa avulla ensikerran selvästi yksityiset tulivuoren aukot ja kirkahti hiljaa kun hän selvään ja kirkkaasti itse näki sen, josta tuo vanha kirja hänen kirstussaan oli puhunut: siellä ylhäällä sinisen taivaan keskellä näki hän kuinka vuorten kukkulat _mare nektar'_in vierellä kimaltelivat aamuauringossa.
Siten jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa. Ja vähitellen, jotta hän oikein saisi kaikessa rauhassa maistaa iloansa, väistyivät ajatuksensa hiukan ja rupesivat huvikseen harhailemaan, hänelle heräsi mieleen, kuinka hän sentään oli ihan toista maata miestä, kuin nuo toiset nuoret, jotka par'aikaa joivat Mehldorffin markkinoilla ja juoksentelivat tyttöjen perässä. Hän sitä vastoin oli kyntänyt koko päivän ja katseli nyt illalla vielä kuuta ja harrasteli tieteitä.
Sillävälin kun Uhl'in ajatukset lentelivät niin korkeita ja vaarallisia taipaleita, eli kaikki hänen ympärillään, kaikkialla, ilmassa, puissa ja nummen vierteellä oli elämää, mutta hän ei tiennyt eikä nähnyt siitä mitään.
Ylhäällä, lähellä Kultahetettä, jonnekäsin Jörn Uhl tähysteli kaukoputkellaan, lepäsi pienessä vieremässä, kanervikon keskellä, menneenvuotisilla tammenlehdillä, ja suojassa länsituulelta seitsemän kauniinnäköistä olentoa, nummen haltioita, aina nuoria, ruskeaihoisia, tumma-, suora- ja pitkähiuksisia, joilla on selittämättömän syvät silmät, jotka ihmisten mielestä kyllä katsovat vähän tylsästi ja lasisesti ja joilla myöskin on melkein liika pitkät ripset. Se joka on nähnyt heidät, tietää sen. Ne juttelevat tytöstä, joka tänään iltapäivänä miettivin ja iloisin silmin oli astellut nummikkopolkua markkinoille menossa, ja johtuvat siitä puhumaan Elsbe Uhlista. He puhelivat nimittäin mielellään Elsbe Uhlista, tämä kun oli hiukan heidän kaltaisensa ja heitä lähellä, hänkin kun oli heikkotahtoinen, ja antautui nykyhetkeen koko sydämellään ja piti rakkauttaan oikeutenaan. Nuo seitsemän olivat nähneet, että Harro Heinsen muutamana yönä oli ruunallaan ratsastanut viistoon kankaan poikitse, ja että hän oli sitonut ruunansa valkokoivuun, joka kasvoi Aulangolla Thiess Thiessenin ikkunan edessä, ja että Thiess Thiessen oli nukkunut eikä kuullut mitään, ei yhtään mitään, ja tiesivät, että pikku-Elsben tänä iltana pitäisi kohdata Harro Heinsen markkinoilla; ja he sanoivat: Tänä yönä tulee hän tänne ja tänä yönä lankeaa hän tässä Kultahetteen rannalla hänen omakseen. Siksi olivat he kokoontuneet. Ja kun he ajattelivat sitä ja puhelivat siitä, eivät heidän kasvonsa yhtään muuttuneet, ne pysyivät yhä pitkäripsisinä ja unisina, väliäpitämättöminä ja suruisan velttoina, kuin aina muutenkin. He lepäsivät siis ja odottelivat, sillä he, luonnon puhtaat lapset iloitsivat, kun näkivät ihmisessäkin luonnon puhtaiden voimien heräävän.
He kuluttivat aikaansa kertomalla vanhoja ja uusia juttuja: siitä vanhasta ja likaisesta ja itarasta talonpojasta, joka kolmekymmentä vuotta sitte kerran oli tullut lapioineen ja kankineen ja raaoilla valheellisilla puheilla yrittänyt riistää Kultahetteeltä sen aarteita. Sen olivat he säikähdyttäneet. Olivat ilmestyneet laakson reunalle ruskeat käsivartensa hurjistuneesti kurotettuina ja silmänsä hehkuvina kuin sammuva hiili, niin että ukko pahasti parahtaen ja hiukset pystyssä oli syöksynyt pakoon sieltä, ja kolme päivää jälkeenpäin kuumehoureissa kuollut. Juttelivat siitä kauniista pojasta, joka kuus' vuotta sitten eräänä koleana kevätiltana oli astunut hetteeseen ja sitte lähtenyt ulos maailmalle vuorien taakse. Ja he tuumivat nytkin, että he tänäiltana taaskin tapansa mukaan lumoaisivat ihmisen, joka tulisi tietä, että hänkin jättäisi kaiken arvelemisen ja varovaisuuden ja kaiken muun semmoisen teeskentelyn, ja antaisi luonnon paljaanaan vaikuttaa itsessään, niinkuin silloin kerran oli antanut Fiete Krey ja samana yönä se tyttö, joka kyllä oli osannut rakastaa, mutta ei naida.
Ja kun ilta oli kulunut ja yö tullut ja he yhä neuvottelivat, kuinka kaikki oli tapahtuva — nuo olennot ovat nimittäin tahdoltaan horjuvia ja hitaita, ja toiminnassaan raskaita ja aikaan tulemattomia, uneksuminen on heidän vahva puolensa, ja kärsiminen heidän nautintonsa — silloin lähestyi tietä kaksi nuorta, ne käyskelivät käsi kädessä jalkapolkua alas Kultahetteelle, joka välkkyi valkeana kuun valossa. Heidän nuorilla kasvoillaan lepäsi se pyhä vakava iloisuus, joka kaunistaa ihmiskasvoja, kun sielussa kaikki sisällisin hyvyys on herännyt ja tullut liikkeeseen. Heidän nuoret viattomat kasvonsa loistivat pyhintä ja ihaninta, mitä heissä oli, luottamusta ja rakkautta ja onnellista hyväntahtoisuutta, ja heidän silmissään välähteli kuin kultaisia aseita, joilla taistella kaikkea pahaa vastaan.
* * * * *
Noin kolmekymmentä vuotta sitte, kohdakkoin senjälkeen kun kotimainen sotajoukko oli hajoitettu, oli eräs perhe Wentorffilaisia Kreijejä siirtynyt Etelä-Afrikaan ja oli sittemmin muutamain siirtyväin buurien kanssa, joiden joukossa oli saksalaisiakin, joutunut ylös Krokodiilivirralle asti, oli siellä peittänyt matalan kivitalonsa pitkillä oljilla ja buurien tapaan koonnut kohtalaisen omaisuuden ja päässyt mukavaan varakkuuteen. Lapsia oli ollut Wentorffista saakka mukana, mutta ainoastaan yksi poika ja tytär jäi eloon niistä. Tytär oli joutunut naimisiin erään nuoren hollantilaisen kanssa; poika oli naimaton vielä. Hän oli luonteeltaan jonkunverran mietiskeliäs, kuten Kreiji ainakin, eikä ollut tullut siihenkään toimeen että olisi mennyt naimisiin jonkun hollantilaisnaisen kanssa. Hänen oli tapana vastata vanhemmilleen, kun nämä kiirehtivät häntä naimisiin: "Olin kai liika vanha, kun jätin kotiseudun, olin jo kymmenvuotias silloin. Nyt en enää osaa tottua näihin outoihin tyttöihin. Saisinpa jonkun saksattaren, niin uskaltaisinpa ehkä."
Silloin ehdoittivat he eräänä päivänä, ensin sentään salaa keskenään huolellisesti neuvoteltuaan tätä pulmallista asiaa, että hän matkustaisi Holsteiniin, ja katselisi sukulaistyttöjä siellä, ja sitte, ell'ei kukaan niistä miellyttäisi häntä, toisiakin kotiseudun neitoja, ja ottaisi löytämänsä sitte kohta vaimokseen ja toisi mukanaan sinne. Hän suostui ehdoitukseen, ensin sentään hymyillen uhattuaan sormellaan äitiään, tämä nimittäin oli keksinyt sotajuonen. Niinpä matkusti hän lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua kotimaahansa takaisin, kuten ennen muinoin patriarkka Jakob, joka hänkin lähti vaimoa hakemaan.
Hän tulikin Sankt Mariendonniin, kulki perheestä perheeseen ja toimitti terveiset perille, hänelle tehtiin kysymyksiä ja hän kertoikin mielellään ja avomielisesti oudosta maasta siellä kaukana ja vanhempainsa tilasta, eikä hän lopulta salannut sitäkään, missä tarkoituksessa hän oli matkalleen lähtenyt. Mutta tämä teki hänen asemansa kieräksi ja aikeensa kävi vaikeaksi toteuttaa, hän kun nyt kävi jokaisen silmissä kosijamiehestä. Toiset vanhemmat, jotka pelkäsivät, että hänen kaunis ulkonäkönsä voisi viekoitella heidän naimaikäisen tyttärensä lähtemään hänen mukanaan, kohtelivat epäystävällisesti häntä. Parempi varaiset sukulaiset johtuivat epäilemään, että vieras oli valinnut juuri heidän lapsensa uhrikseen, ja aikoi heidän omaisuudellaan parantaa hämmentyneitä ja huonoja varallisuussuhteitaan. Muutamat, uskalikommat, joilla oli suurempi luottamus häneen, tai joilla oli naimattomia tyttäriä talossaan tekivät kömpelöitä yrityksiä, toimittaakseen tyttärensä tälle nuorelle miehelle, yrityksiä, jotka olivat kummallekin epämukavia. Lopulta tuli pari vanhaa ukkoakin, jotka tahtoivat saada hiukan ansiota, ja ilmoittivat itsensä halullisiksi ja kykeneviksi toimittamaan hänelle tytön, jolla oli vissi määrä omaisuutta. Kaikki tämä vaikutti nuorukaiseen niin vastenmielisesti, että hän toivottomana jo päätti heittää sikseen koko aikeensa, ja matkustaa pois jo seuraavassa laivassa, jonka kuuden päivän kuluttua piti lähteä Kapkaupunkiin.
Silloin neuvoi häntä eräs veitikka, joka sydämestään toivoi hänen aikeittensa menestyvän menemään markkinoille, jommoiset seuraavana päivänä piti olla Mehldorffissa, ja joilla paikkakunnan kaikkien neitojen oli tapana käydä. Tämä ihmisystävä oli eräs jumaluusopin ylioppilas, kotoisin läheisiltä marskeilta, käsityöläisen poika, joka reipasmielisenä rahvaanlapsena, ja antauneena alalle, jossa hän yhä tulisi toimimaan kansan keskuudessa, yhä seurusteli ja oli ystävyydessä kansakoulunaikaisten toveriensa kanssa ja heidän kanssaan kulki niitä samoja tuttuja teitä, joita nuoret ovat niin mielistyneet käymään. Vaikka hän tässä seurassa viettikin monta hauskaa yötä, ja vaikka hän monta kertaa ratsasti lainatulla talonpoikaishevosella öitse tansseihin, ja vaikka hän katselikin monen tytön iloisiin silmiin, ei hänestä sentään — ihme ja kumma kyllä — ole lähtenyt sen pahempaa häpeää ammatilleen.
Vaikka jo kaiken toivonsa menettäneenä ja melkein arkana jo — oli nimittäin tullut yhä tunnetummaksi, mitä hän haki, hän oli saanut nimettömiä kirjeitäkin jo, — päätti hän sentään vielä yrittää tämän viimeisen kerran, vaikkapa pitikin sen ihan turhana. Sillä kuinka saattaisi joku nuori tyttö tuskin viikkoa kestäneen tuttavuuden jälkeen uskaltaa lähteä hänen, tuiki oudon kanssa maahan, joka yhtä paljon peloitti etäisyydellään kuin viileydellään? Mutta hän olisi sentään niin mielellään suonut vanhemmilleen sen ilon, että matka olisi onnistunut, itsekin hän myöskin kaipasi vaimoa itselleen.
Nyt oli sinne tansseihin tullut nuori tyttö, hän on kookas ja vaaleatukkainen ja koruttoman kaunis, hän oli friesiläistä sukua ja ijältään vähän yli kahdenkymmenen. Hän oli lähistöltä erään koulunopettajan tytär, jolla oli monta lasta, ja oli hän nyt jo monta vuotta ollut erään rikkaan marskitalonpojan perheessä Sankt Mariendonnissa perheenemännän apulaisen monitöisessä ja ilottomassa toimessa. Hän oli luonteeltaan syvämielinen ja tunteellinen, ja mielessään liikkui kaikellaisia ajatuksia, jotka olivat sitä omituisempia ja hennompia ja arempia, kun hänellä ei koskaan ollut tilaisuutta puhua niistä toisille ihmisille.
Ei hän ollut aikonut tullakaan markkinoille. Mutta kun hänen emäntänsä hiukan noin halpeilevasti oli sanonut hänelle, että hänen sopii kyllä jäädä kotiinkin, sillä tuskinpa kukaan häntä tanssiin pyytää, hän kun ei ollut mikään talokkaan tytär, niin heräsi hänessä uhka; virvotti emännän ylpeys hänen sielussaan monellaisia kirjavia ihmeellisiä toiveitakin. Niinpä päätti kuin päättikin hän lähteä markkinoille, ja tulikin sinne ja tuli tanssisaliin, ja oli hänestä kuin olisi unta kaikki. Mutta hän ei tietänyt mistään.
Ensi aluksi ei kukaan pyytänyt häntä tanssimaan ja hän istui hiljaisena ikäänkuin yön taivas, jota sumeen harso peittää, ainoastaan siellä täällä häämöttää valkeita pilkkuja esiin, ne paaltavat heikosti ja sammuvasti harson lävitse ja antavat ikäänkuin aavistaa salaisesta tulesta takana. Kun hän nosti silmänsä, näki hän salin toisella puolella lähellä ovea seisomassa erään nuoren miehen, joka tumman ihonsa ja sinisen, merimiesmäisen pukunsa vuoksi näytti oudolta toisten rinnalla. Hänellä oli kauniit, vakavat ja hiukan synkeät kasvot.
Kohta jälkeenpäin huomasi hän, että nuorukainen katseli häntä. Ja, ikäänkuin jonkun voiman pakoittamana, jota hän ei tuntenut — hän luuli että se oli halua tanssimaan — katseli hän häntä takaisin levollisin hiljaisin silmin ja tunsi mieltymystä häntä kohtaan. Silloin läheni nuorukainen salin läpi häntä kohden, kumarsi hänen edessään ja asettui tanssijain jonoon, joka hiljaa liikkui eteenpäin, ja sanoi katsellen hänen korkeata vartaloansa ja hänen käyntiänsä, hiukan neuvotonna: "En luullutkaan, kun näin teidät istualta että olette niin pitkä ja komea. Kun mies istuu hevosella, arvaa kohta hänen pituutensa, mutta sitä ei näy naisen päältä, kun hän istuu." Tyttö kummasteli hänen puhettaan, ei vastannut mitään, katseli häntä vaan ja nyökäytti päätään. Sitte kun heidän piti alkaa tanssia, sanoi nuorukainen: "Pyydän anteeksi, että olen pyytänyt teitä tanssiin, en ole oppinut tanssimaan, enkä ole koskaan opetellutkaan. Pidän sentähden, ettemme mene tanssimaan ja saata itsiämme naurunalaisiksi huonolla tanssillamme. Minulla on sen sijaan eräs toinen pyyntö teille. Ensin sentään täytyy minun kysyä, tiedättekö, kuka minä olen."
Tyttö pudisti päätään, niin että valkeat kiharat tanssivat ohimoillaan ja sanoi, tuntien hänen suoran vakavuutensa ikäänkuin vetävän häntä puoleensa: "Ei teidän tarvitse sanoa, kuka te olette. Sanokaa vaan, mitä tahdotte minulta. Ellei se ole mitään pahaa, niin teen sen mielelläni." Silloin vastasi nuorukainen: "Huomasitte kai kuinka jo pitemmän aikaa katselin teitä äsken, ja tekin katselitte minua. Moni arvelisi, ettei semmoinen merkitse mitään. Mutta minäpä luulen: meille molemmille merkitsee se jotakin, nimittäin, että olemme mieltyneet toisiimme. Onko niin?"
Tyttö huomasi, että kaikkien silmät olivat kiinnitetyt häneen ja nuorukaiseen, ja takanaan kuuli hän jonkun sanovan äänen: "Kuule, sinä! etkö sinä häntä tunne? Hänhän on se afrikalainen." Samassa tuli juosten hänen luokseen pieni, tummahiuksinen kaunotar jonka sydän oli aivan tulvillaan ja silmät kuumat, laski käsivartensa hänen uumalleen ja sanoi hiljaa ja nopeasti hänelle: "Kuule! Jos sinä hänestä pidät, niin älä sitte valita muusta maailmasta mitään! Mene hänen kanssaan, minne hän vaan sinut vie. Etkö tunne minua? Minä olen Elsbe Uhl."
Nuorukainen nyökäytti päätään pienelle Elsbelle vilkkaasti ja ystävällisesti, astui kumppaninsa kanssa pois jonosta ja meni niin että hän voi puhella tytön kanssa ilman että toiset kuulivat. Siellä kertoi hän lyhyesti ja avonaisesti, peittelemättä mitään, matkastaan hänelle, sen tarkoituksesta ja tuloksettomuudesta ja jo varmaksi määrätystä lähtöpäivästään ja lopuksi sanoi hän: jos hän nyt, kun hän oli ilmoittanut tämän, vielä tahtoi puhua hänen kanssaan tai vieläpä ehkä läksisi ulos hänen kanssaan, niin pitäisi hän tätä varmana ja selvänä todistuksena siitä, että hän luotti häneen, ja olisi hän silloin valmis vastaamaan hänelle kaikkeen.
Tuskinpa on kukaan tyttö meidän päivinämme ollut näin omituisessa asemassa. Sillä asia, josta he neuvottelivat — sen huomasivat he kohta — oli tuttu jokaiselle koko salissa. Ainoastaan yksi tai kaksi paria oli tanssimassa, toiset kaikki puhelivat keskenään ja katselivat näitä kahta, niin että koko sali oli yhtenä äänten surinana. Kukin otti asian luonteensa mukaan. Muutamat kevytmieliset heittivät kompia toisilleen, toiset vakavammat tunsivat, että tuossa ratkaistiin kaksi ihmiskohtaloa; muutamat tytöt näyttivät tyytymättömiltä. Jos hän nyt lähti ulos tuon vieraan kanssa ja sitte jälkeenpäin antaisi rukkaset sille tai se jättäisi hänet, silloin olisi hän kotiseudullaan koko elämäkseen naurunalainen. Hän muisti kunnianarvoiset hurskaat vanhempansa, ja hänen teki mieli vitkastella; kaikki hänen sisaruksensa, kaikki valkeahiuksisia ja sinisilmäisiä, tulivat hänelle mieleen. Mutta hyvä sai voiton hänessä, ja väärä kainous haihtui. Hän sanoi: "Minä luotan teihin. Olen valmis puhumaan enemmän teidän kanssanne."
He kulkivat ihmisten ja heidän katseittensa välitse kuin jotakin kujannetta poikki salin. Heidän takanaan kuohahti läsnäolijain korkeimmilleen kohonnut jännitys ikäänkuin yhteen syöksähtävät aallot. Päästyään ulos hiljaiseen yksinäiseen yöhön, huoahti tyttö syvään ja raskaasti, ja kun nuorukainen kysyi, minne he lähtisivät, ei hän vastannut mitään, asteli eteenpäin vaan. Nuorukainen asteli sanattomana hänen rinnallaan, ja he tulivat kaupungista tielle Sankt Marieniin päin, kumpikin oli niin syvissä ajatuksissa ja kumpikin oli niin hetken vakavuuden ja omituisuuden valtaama, että he kulkivat ihan tahdottomina, ikäänkuin vetäisi heitä joku voima.
Lopuksi, kun talot jo olivat jääneet heille taakse, ja he jonkun matkaa olivat vaieten astuneet toisensa rinnalla tasaista harmaata tietä ja, kun hetken liikutus ei enää ollut niin pakottava, ja asiaan kuulumattomain läsnäolo ei enää häirinnyt mieltä, rupesivat he arkailevasti ja pelonalaisesti kumpikin juttelemaan oloistaan toiselleen. Kiihtynyt mielentila ja sydämen liikutus vaikutti sentään, etteivät he voineet antaa mitään selvää ja asiallista esitystä oloistaan, he puhuivat ainoastaan semmoisesta, joka tuntui suloiselta heistä tai joka sai heidät suremaan. He puhelivat asioista, jotka hetken tärkeyteen nähden olivat naurettavan mitättömiä, siten he sentään pääsivät parhaimpaan tulokseen He pääsivät nimittäin tilaisuuteen näkemään toisiaan, ei rahalippaaseen eikä päähänkään, vaan sydämeen, ja tulivat täten nopeasti omaisiksi toisilleen, ikäänkuin vieraat lapset, jotka sattuvat leikeissä yhteen.
Kun tyttö ensin kyllä jonkinlaisella tehdyllä tylyydellä oli sanonut, että omaisuutta hänellä ei ole, ja että ne seitsemänsataa markkaa, jotka hän oli ansainnut, oli hän määrännyt veljelleen, jonka piti opettajaksi, ja kun nuorukainen oli vastannut siihen, ettei hän semmoisista halunnut tietoja, rupesi tyttö kertomaan vanhemmistaan; että isänsä oli pehmeämielisempi kuin äitinsä, mutta että äiti taas osasi paremmin käsitellä rahoja, ja hoiti taloutta hyvin taitavasti. Sitte rupesi hän puhumaan sisaruksistaan, vanhempien lasten tulevaisuussuunnitelmista ja pikku tyttöjen tavoista, että toiseksi nuorin piti niin kissasta, että hän eräänä päivänä oli ottanut sen mukaansa kouluunkin ja että isä vasta myöhään, kun hän sattumalta oli mennyt tytön istuimen ohitse, oli nähnyt sen siinä kun se istui ja viisaan toimeliaana tähysteli pöydälle, ja kuinka kaikkein nuorimman oli tapana sanoa, että hän rupeaa kuningattareksi. Hän oikein innostui ja kertoi hehkuvin poskin ja rakenteli ilmalinnojaan, mitä kaikkea lapsista joskus tulisi. Hän kävi ihan puheliaaksi, sillä ensi kertaa pitkistä ajoista tuntui hänestä, kuin olisi hänen rinnallaan joku, joka ymmärsi häntä. Hänen sydämensä ihan aukeni ja kielensä siteet heltesivät. Lopulta säikähti hän ja sanoi: "Mutta kerro sinä nyt. Kummoinen sinun äitisi on?"
Silloin kertoi nuorukainen, että hänen äitinsä on heikonpuolinen, ehkä liikakin hento yksinäiseen ja hieman kovakouraiseen elämään siellä, hän sopisi hänen mielestään ehkä paremmin jonnekin rauhaisaan ja ystävälliseen holsteiniläiseen kaupunkiin, kuin Veldtiin Krokodiilivirran rannalla. Onneton hän ei siitä sentään ollut; hänen ja hänen isänsä sanaton sopimus kun oli parhaimman jälkeen hemmoitella ja huvittaa äitiä, ja ylialaan kohdella häntä kuin lasta, joka väliin näytti erinomaisen hullunkuriselta. Niinpä he esimerkiksi eivät koskaan nimittäneet äitiä muuksi kuin "meidän typykäksemme", eivätkä koskaan antaneet hänelle lepoa ennenkuin olivat saaneet hänet kolmasti päivässä nauramaan; ellei se ollut onnistunut, ja ellei vanha kafferikaan, heidän paimenensa, ollut saanut naurua toimeen, silloin lähti hän lauantaina ratsain sisarensa luokse ja toi sunnuntaina hänet miehensä ja viiden poikansa kanssa isän farmille, kaikki ratsain, ja kaikilla seitsemällä hiukset otsalla, ja silloin täytyi äidin nauraa.
Tyttö naurahti iloisesti ja sanoi: "Tuopa mukavaa on. Tuommoisesta minä pidän. Minä olen nimittäin ollut jo monta vuotta eräässä suuressa talonpoikaisperheessä, jossa kyllä on terveyttä ja leipää tarpeeksi. Mutta ystävällisyyttä ja iloisuutta halveksintaan siellä ja pidetään melkein rikollisena. Mutta minusta on vaan parasta maailmassa, kun kaikki ovat ystävällisiä ja hyviä toisilleen ja kaikille maailmassa."
Nuorukainen nyökäytti päätään ja myönsi vilkkaasti että hän oli oikeassa ja sanoi: "Sinä sovit erinomaisen hyvin omaisteni kanssa. Sinun pitää tulla kanssani."
Nyt tuli tyttö taas hiljaiseksi.
Jonkun hetken päästä rupesi hän taas hiljaisella ujolla äänellä juttelemaan isovanhemmistaan, jotka olivat olleet maanviljelijöitä, ja siitä arvosta, jossa isänsä oli kyläläisten kesken ja veljiensä järkevästä vakavuudesta, hän jutteli sitä kaikkea siinä hiljaisessa ja viattomassa toivossa että saattajalleen selvenisi, että hän oli hyvästä perheestä, ja ettei hän luulisi, että hän oli löytänyt hänet kadulta näin vaan.
Silloin sanoi nuorukainen hänelle, että hänen ulkonäkönsä ja olentonsa oli häneen tehnyt sen vaikutuksen, kuin kävisi hänen rinnallaan tässä yksi paikkakunnan parhaimpia tyttöjä ja että hän sydämestään iloitsi, että hän oli voittanut hänen luottamuksensa ja nyt sai käydä hänen rinnallaan. Hän ei ollut pettynyt hänessä, päinvastoin, hän miellytti häntä yhä enemmän, hän tuntui hänestä jo kuin hyvältä toverilta, ja mielellään kävisi hän yhä edelleen näin hänen rinnallaan, jos hän vaan sallisi.
Tyttö ei vastannut mitään. Mutta kun he astelivat edelleen ja tyttö pimeässä ei nähnyt polkua edessään, otti nuorukainen hänen kätensä ja laski sen käsivarrelleen, ja piti kädestä yhä, ja tyttö salli sen. Niin kävivät he vielä hetken vaieten rinnakkain, sillävälin kun nuorukainen tuontuostakin hiljaa silitti neidon kättä, ja heidän sydämensä lähenivät yhä syvemmässä luottamuksessa, vähitellen ja sanattomasti toisiansa.
Niin kulkivat he jonkun matkaa kangastietä ja lähenivät Kultahetettä. Kuun epäselvässä valossa näkivät he laakson painanteen ja pienen pyöreän lähteen peilin. He tulivat käsikädessä hetteelle. He pysähtivät seisomaan lammin eteen ja katselivat veteen. Kun pilvet hälvenivät kuulta, näkivät he kirkkaassa sinervässä valossa hämärän kuvastuksen edessään. He katsahtivat taaskin ylös ja katsahtivat toisiinsa. "Minun on jano", sanoi neito ja naurahti hiljaa. Nuorukainen kumartui, ammensi yhteenliitetyin käsin vettä ja tarjosi hänelle, tyttö sypisti huulensa ja joi hänen kädestään ja nyökäytti kiitokseksi päätään hänelle. Silloin käytti nuorukainen tilaisuutta hyväkseen, laski märjät kätensä hänen kummallekin poskelleen ja suuteli varovasti häntä. Ja kun hän huomasi, että hän ojensi huulensa hänelle ja antoi kätensä tahdottomasti vajota hänen käsivarsilleen, kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi: "Nyt tiedän minä, että sinä lähdet kanssani ."
Nyt antoikin hän hänelle varman ja vakavan vastauksen. "Niinpä, minä lähden mukanasi, minä pidän sinusta niin, ja tunnen sinut niin hyvin, kuin olisit jo kymmenen vuotta ollut minun armaani. Isä ja äiti antavat kyllä minun muuttaa, niin raskaalta kuin se onkin tuntuva heistä; heillä on nimittäin aina ollut aavistus, että minulle tapahtuisi jotain erikoista; ja voinpa kertoa sinulle että nytkin lähdin tänne markkinoille aivan erityisissä aavistuksissa ja odotuksissa, ikäänkuin saisin minä kokea tai ainakin nähdä jotain aivan erinomaista."
Niin pitkälle oli hän ennättänyt puheessaan, kun hän yht'äkkiä kirkahti: "Oih", sanoi hän, "tuolla ylhäällä kanervikossa valahti ikäänkuin verta."
Hän rauhoitti häntä ja sanoi: "Sehän on kuun valoa vaan, näkeehän sen selvästi."
"Tai oliko se sinun suusi?" sanoi tyttö ja nauroi. "Sehän on ihan punainen."
Nuorukainen suuteli häntä useampaan kertaan, jonka hän hiljaa salli ja kysyi, joko hän nyt oli saanut niitä kyllikseen.
"En likimainkaan", vastasi tyttö nauraen. "Minä olen saanut nähdä niin kauan nälkää niistä."
Silloin suuteli nuorukainen häntä taaskin.
Sitte otti hän hänen käsivartensa taas ja astui hänen kanssaan alas marskeille ja rauhoitti häntä ja saatti hänet aina talon ovelle asti, jossa hän palveli.
Seuraavana päivänä meni tyttö kihloihin nuorukaisen kanssa vanhempainsa kotona, ja vanhemmat ja valkohiuksiset siskokset katselivat vakavina, mutta ystävällisinä häntä, ja kaksi pojista väitti samana päivänä vielä, että he joskus siirtyvät Etelä-Afrikaan. Toinen heistä onkin muuttanut sinne, toinen vaipui nuorena hautaan.
Kuusi päivää myöhemmin astui nuoripari laivaan. Kapkaupungissa tuli heistä mies ja vaimo. Heidän avioliittonsa tuli onnelliseksi. Hän ei kertaakaan ole katunut sitä, että hän vieraan miehen kanssa lähti vieraaseen maahan. Silloinkaan ei hän sitä katunut, kun kolmekymmentä vuotta jälkeenpäin hänelle tuotiin sanoma, että hänen kolmas poikansa oli kaatunut rynnätessä Colenson luona. Hän ei silloin muistanut sitä vertakaan, jota kotomaan keijuhaltiat silloin kerran olivat näyttäneet hänelle Kultahetteen ääressä.
* * * * *
Samana iltana, kohdakkoin jälkeen kun afrikalainen armaineen oli jättänyt vieremän, pysähtivät ylhäällä kangastiellä muutamat rattaat, ja Harro Heinsen sanoi: "Tule, käydäänpäs alhaalla Kultahetteellä hiukan. Kaikki, jotka kantavat Uhl-nimeä, tai jotka ovat jotakin sukua heille, tarvitsisivat kultaa nyt; ehkäpä satumme me löytämään jotakin." "Kuten tahdot", vastasi Elsbe. Hän hypähti rattailta hänen käsivarsilleen, ja hän piti tuota pientä notkeata vartaloa varmasti sylissään ja kantoi hänet jalkapolkua alas. Ja Kultahetteellä, harmaassa ruohostossa, tuli hän hänen omakseen.
* * * * *
Jörn Uhl seisoi siniliinaisessa takissaan ja tähysteli ylös kuuhun, tuohon vanhaan, ikäkuluun kuivuneeseen ja hedelmättömään vanhaanpoikaan, eikä ollenkaan kääntänyt huomiotansa siihen, mikä eli ja rakasteli hänen ympärillään puissa ja niityillä ja ylhäällä nummella. Hän harrasti korkeita tieteitä. Mutta kun hän yhä vielä katseli sinne loisteleville vuorenkukkuloille, jotka täydessä auringonpaahteessa seisoivat mare nektar'in rannalla, kulki yht'äkkiä kaksi paria ihmiskasvoja, poski poskella kuun editse. Silloin antoi hän ällistyneenä putkensa vaipua ja katseli ja kuunteli ulos yöhön. Sitte sulki hän ovet ja palasi kammariinsa ja ajatteli huomisia töitään.
* * * * *
Niin kului talvi ja kevät ja läheni kesä, ja Jörn Uhl piti huolta töistä ja odotteli sitä kohtaloniskua, joka oli musertava hänen perheensä. Mutta ei tapahtunut mitään. Näytti kuin olisivat Uhlin asiat yhä hyvällä kannalla. Jörn Uhlia kyllä kohtasi isku, mutta se tuli toisaalta.
Oltiin heinäkuussa heinänkorjuun aikana, silloin lensi läpi maan huhu kansojenvälisistä levottomuuksista ja sodasta. Ja maa ja ihmiset tarkistivat aistimensa ja kuuntelivat ahnaina sitä umeata kohinaa ja pauhua. Kansansielu imi tämän hälinän itseensä. Oli ollut nimittäin olemassa vanha, hiljainen, jo kauan nukkunut toive, se saattoi nyt tulla täytetyksi; oli ollut vanha riita-asia, kokonainen sarja vanhoja, pahoja valituksia ja riidanaiheita, ne nyt saattoivat tulla ratkaistuiksi. Yksityinen ihminen ei näitä asioita ajatellut; yksityinen ihminen oli huolissaan ja hädissään, ja katseli kauhulla sitä kohinaa ja kuohuntaa siellä etäisyydessä. Mutta valtaavassa kansansielussa, suuruudessa, joka on avaruuden ja ajan ulko- ja yläpuolella, ja jossa ei ole unohdusta eikä kuolemaa, siinä kaivoivat ja kiehuivat nämä toiveet, jotka ammoisesta muinaisuudesta jo olivat siinä kyteneet, ja joista se jo tuhansia vuosia oli ollut raskaana.
Uhlin nuorin ei paljoa kuullut tämmöisistä, ei olisi semmoinen häntä liikuttanutkaan. Ei ollut hänen aikansa vielä katsoa asioita avarammalta kannalta, hänen silmänsä eivät kantaneet kauemmalle, kuin Uhlin viimeisiin ojiin.
Tuli sitte eräs heinäkuun päivä, jolloin oli tulinen työnteko heinäniityllä. Geert Dose, joka oli ottanut isäntärengin paikan Uhlilla sysäsi tarikkonsa syvälle lappoihin ja sanoi: "Ranskalaisia sanotaan vähän kopeanenäiseksi väeksi. Onkin hyvä, että me hieman saamme kutitella heitä sinne nenän alle. Ja mitäs siitä. Onhan tuo muutteeksi." Pikku renki kysyi, joko hän oli kyllin vanha voidakseen ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Hän oli tasan kahdeksantoista.
Jörn Uhl puisti päätään: "Noh, vaiti nyt", sanoi hän, "ei niistä puheista mitään lähde."
Seuraavana aamuna heräsi hän varhain ja näki kammarinsa kirkkaassa kuun valossa ja ajatteli: "On liika aikaista vielä herättää toisia; mutta minä nousen sentään ja katselen kerran kuutakin taas." Hän oli koko talven ahkerasti lukenut Littrow'ia ja riemastui yhä enemmän tähtiin, mitä enemmän hän oppi tuntemaan niitä. Hän oli laatinut piirustuksia kuusta ja tähtien asennoista ja tuli iloiseksi joka kerta, kun ne kävivät yhteen Littrow'in piirustusten kanssa, ja oli siten täyttänyt monta paperiarkkia huimaavilla etäisyyslaskuilla. Koko tämä askartelu tyydytti hänen tiedonjanoansa ja täytti jollakin tapaa hänen sielunsa ilotonta tyhjyyttä.
Hän otti siis kaukoputkensa, joka nyt oli aina valmiina päällimmäisenä kirstussa ja lähti huoneestaan välikön kautta, aukaisi oven ja oli juuri astumassa ulos, kirkas putki kädessään, kun eräs vanha polisipalvelija sinisessä kiiltonappisessa takissa tuli häntä vastaan, katsahti ensin vähän kummastuneesti häneen ja sanoi sitte: "Arvelinkin, että sinä jo olit noussut ylös, Jörn, tässä on pari kirjelmää, toinen sinulle, toinen Geertille. Teidän pitää huomenaamulla aikaiseen kello kymmenen olla Rendsburgissa, sotajoukko asetetaan liikekannalle. Minun pitää kohta edelleen taas. Palaa terveenä takaisin, Jörn!"
Jörn Uhlin kaukoputki vaipui, ja hän veti henkeänsä syvään. "Vai niin!" sanoi hän ja kääntyi ympäri ja palasi välikön kautta huoneeseensa takaisin, pani kaukoputken paikalleen, ja istui itse kirstulle.
"Se saattaa kestää kauankin", ajatteli hän. "Ne ovat mahtavaa ja urhoollista kansaa, tuleepas luja yhteenotto siitä. Vihamielisyys on vanhaa ja katkeraa… Hannu jää kotiin; Heikin täytyy mukaan. Ken palaamaan pääsee, siitä ei tiedä kukaan… Tuleepa olemaan tepastusta. Hannu ja isä… Elsbe… Siitä kaikesta täytyy minun vielä puhua Thiessin kanssa. Menen Aulangon kautta. Tänään iltapäivällä kello kolme täytyy meidän lähteä… Jasper Krey pitää ottaa vakinaiseksi työntekijäksi taloon. Hän ei kyllä kai liikoja häärää, mutta ei hän sentään anna minkään mennä lumilingollekaan. Missä lienee Fiete Krey nyt?… Tämä teki pahan aukon laskuihini. Mutta se mikä tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Ell'eivät he tahdo jättää meitä rauhaan, täytyy meidän ensin kurittaa heitä, sitte saa taas rauhassa kyntää. Voi kestää vuoden, voi enemmänkin. Jasper Krey on ainoa, johonka jonkin verran voin luottaa, Tahdonpa puhua hänelle pari ystävällistä sanaa, ja luvata hänelle sata markkaa ylimääräistä palkkiotakin, jos tapaan kaikki järjestyksessä. Kurjaa on tämä, minulla on isä ja veli ja sentään täytyy minun mennä naapurin luokse ja pyytää häntä: pidä sinä huolta talostamme."
Sitte nousi hän ylös, katseli ympärilleen huoneessaan ja lähti viimein ja herätti kaikki ja sanoi: "Ylös nyt. Tänään täytyy ennättää paljon. Minä ja Geert Dose olemme kutsutut lipuillemme."
* * * * *
Lähemmä kuutta tulivat hän ja Geert metsätietä alas ja pistäysivät Aulangolle. Silloin näkivät he Thiess Thiessenin raskas säkki selässään pihalta päin menevän kylää kohden ja yhtäpäätä kääntyvän katsomaan taakseen. He rupesivat molemmat huutamaan häntä ja hän seisahti. Kun hän tunsi Jörnin, pudisti hän lohduttomana päätään, kyynelet kihosivat hänelle silmiin ja hän huusi jo kaukaa: "Jörn, Jörn, nyt olen tehnyt kauniin teon! Elsbe ei ole enään neljääntoista päivään ollut täällä, vaan on Harro Heinsenin kanssa Hampurissa. En ole uskaltanut kirjoittaa siitä sinulle. Ja nyt kirjoittaa hän että Harro Hein sen nyt matkustaa hänen kanssaan Ameriikkaan, mutta että hän pelkää Ameriikkaa, ja hän sanoo hyväiset meille kaikille, erittäinkin sinulle."
Jörn katsoi hämmästyneenä Thiessiin. "Anna kirje tänne!" sanoi hän.
Thiess Thiessen heitti säkkinsä, joka hänellä oli olalla, maahan, pyyhkäsi kerran kuumia kasvojansa, rupesi etsimään kirjettä taskustaan, ja kääntyi sitä etsiessään ja katseli taakseen Aulankoa kohden.
"Mitä kaikkia papereita sinulla on? Minne sinä aiot?"
"Älä kysy sitä, Jörn", valitteli hän. "Hampuriin minä menen, ja ell'en löydä häntä sieltä, menen Ameriikkaan."
Geert Dose oli tunnustellut säkkiä, "Siinä on kaksi isosta kinkkua ja kaksi silavakimpaletta", sanoi hän. "Ne kuuluvat sentään pienempään sikaan. Ja yksi sianpää."
"Matkaa varten", vaikerteli Thiess. "Hampuriinko?" kysyi Geert Dose nöyrästi.
"Ameriikkaan", vastasi Thiess nikottaen.
"Se joltakin kuuluu", sanoi Geert.
Jörn oli lukenut kirjeen ja katseli mykkänä Thiessiin. "Ja nyt aiot sinä jäljissä? Kirjeen mukaan pitäisi hänen jo olla lähtenyt Hampurista, ja vaikka hän vielä olisikin siellä, niin ethän sinä voi estää häntä lähtemästä hänen mukanaan Ameriikkaan."
"Hänen pitää erota hänestä ja jäädä minun luokseni, eikä kukaan ihminen saa sanoa hänelle sanaakaan siitä."
Jörn Uhl mietti: "Sinä et kai vielä tiedä, että meillä nyt on sota
Ranskan kanssa, ja että me olemme kutsutut Rendsburgiin?"
"Voi Jumalani!" huudahti hän. "Se nyt vielä. Onnettomuus onnettomuuden päällä."
"Meillä ei nyt ole aikaa pitkiin neuvotteluihin", sanoi Jörn. Hän pudisteli päätään; hän ei voinut käsittää koko uutista vielä, Pieni Elsbe ulos maailmalle tuon isokokoisen raa'an miehen kanssa? Yht'äkkiä heräsi hänessä ajatus: "Onhan mahdollista ett'ei laiva sodan tähden ole voinut vielä lähteäkään. Jos vielä tapaat hänet, niin tee, minkä vaan taidat ja toimita hän takaisin tänne Aulangolle."
"Luuletko sinä", sanoi Thiess, "että se onnistuu?" Hän katseli taakseen taloaan ja nyyhki, ja kyynelet valuivat hänen kapeille poskilleen.
"Noh", sanoi Jörn, "mutta maltahan nyt toki itsesi! Sinähän olet aina niin halunnut matkustaa ainakin nähdä Hampuri kerran eläissäsi. Nythän pääset kerrankin irtautumaan tästä nummestasi."
"Niin, niin", sanoi hän ja jäi taas seisomaan ja katsomaan olkikattoansa. "Se juuri katkeraa onkin."
Silloin rupesi Jörn Uhl aavistamaan. "Thiess", sanoi hän, "mikä sinun on?"
He olivat saapuneet kukkulalle, josta vietä viimeksi näkee Aulangon.
"Enpä tiedä", vastasi hän itkien, "minua ahdistaa niin."
"Thiess! Sinun matkustusvimmasi, kaikki maailmankarttasi, Brasiliasi ja Jaapanisi, kaikki se on ollut vaan lavertelua ja kuvittelua. Sinun on koti-ikävä."
"Ei, ei!… Lähdenhän minä teidän kanssanne." Hän hoiperteli kuin päissään.
"Palaa sinä takaisin, Thiess, et sinä sitä voi tehdä."
"Minä en saa unta enää", valitteli tuo pieni mies, "näin koko yön hänen edessäni kurjuudessa, ja nyt minun täytyy hänen jäljissään. Mutta en voi eroita täältä Aulangoltakaan."
"Ell'ei Thiess Thiessen enää saa unta", sanoi Geert Dose, "niin silloin on huonosti asiat hänen kanssaan, silloin kadottaa hän pian ruokahalunkin Ja mitä tekee hän silloin kinkuillaan?"
"Minun täytyy päästä", vaikerteli Thiess "ei auta mikään. Minä lähden Eckert Wittin kanssa, tiedäthän, turvelaivurin. Jättäkää minut rauhaan, älkääkä kiusatko minua: niin täytyy tehdä."
"Hyvä, no lähde sitte! Ei meilläkään enää ole aikaa."
Tienristeyksessä antoivat he kättä hänelle ja seisahtivat ja katselivat häntä jälkeen.
"Säkki on liika raskas hänelle", sanoi Geert. "Katsos vaan, hän oikein horjuu."
"On niin raskasta hänelle", sanoi Jörn "lähteä pois."
"Kuules sinä, sanosta, mitä lajia maata se Ranska oikein on? Minä tarkoitan, että onkohan sieltä mitään saatavissa. Laittavatko ne sikansa lihaviksi siellä, tai etkö tiedä sitä?… Mutta näetkös? Hän on laskenut säkkinsä maahan. Sehän on ihan kidutus miehelle, Jörn. Säkki on liika raskas hänelle."
"Hän kapuaa vallille", sanoi Jörn Uhl, "hän koettaa, näkisikö hän kerran vielä talonsa. Ja tuo tuntee joka lehmänpolun Takaindiassa!"
"Minäpä käväsen hiukan siellä, Jörn. Luulenpa että vika on säkissä."
Geert juoksi tattarimaan poikki ja palasi kohta takaisin molemmat silavakimpaleet kainalossa. "Miksi olisin ryhtynyt pitkiin puheisiin hänen kanssaan?" sanoi hän. "Hän ei ollenkaan huomannutkaan. Hän seisoo ja tirkistelee taloaan kohden… Kuka tietää, kuinka meidän vielä käy. Nämä kaksi silavakimpaletta ovat ainoat varmat, mitä meillä on; kaikki muu on sekamelskaa."