KAHDESTOISTA LUKU.
Sotapalveluksensa viimeisinä viikkoina heräsi hänessä erinomaisen ankara koti-ikävä, hän ikävöitsi talleja ja peltoja, jokaista juhtaa, olisiko se vielä elossa, ja jokaista työkalua, joka joskuskaan oli ollut hänellä kädessä. Hän hoiti ja vaali itsessään sitä pettävää toivoa, että ajat nyt olivat muuttuneet, että isä oli vanhentunut ja veljet viisastuneet, ja että hänellä itsellään tulisi olemaan suurempi vaikutus talouden pitoon. Hän oli kuvitellut kuinka hän hupaisen rattoisasti istuisi illat Elsben ja Wietenin kanssa. Heistä tulisi soma viheriä kolmiapilas.
Kun hän sitte huomaamatta ja odottamatta oli tullut vanhaan kammariinsa ja avannut kirstunsa ja saanut esiin siniliinaisen työpukunsa ja hiukan kurkistanut Littrowin "Taivaan ihmeisiin", katsahti hän ympärilleen ja jäi kummastuneena katselemaan sisartansa, joka seisoi siinä hänen vieressään. "Katsoppas sinua", sanoi hän, "pieneksi olet sinä jäänytkin, mutta pyöreä ja täyteläinen olet. Sinusta on tullut soma tyttö, niinkuin asiaan kuuluukin."
Mutta Elsbe antoi kasvoilleen ikävystyneen, melkein katkeran ilmeen. Jörn kyseli hänen oloaan ja mitä seuraa hänellä oli. Mutta hän vastasi vähäsanaisesti ja alakuloisesti. Hän näytti kuin nuori, täyteläinen ja hedelmällinen toukokuun aamu, mutta koko hänen olentonsa oli masennuksissa, ikäänkuin ihmisen, joka kauan on kärsinyt ankaraa vääryyttä.
Jörn Uhl, liika viisaana epäilläkseen omaa päätäntökykyään, ja varovasti ja vaatimattomasti tutkiakseen, mitä sisaren rinnassa liikkui, arveli itsetyytyväisyydessään vaan, että kyllähän hän tästä oikealle tolalle saadaan. Hän arveli, että hän on ollut liiaksi yksikseen ja että hänen läsnäolonsa kyliä saisi häneen reippautta taas. Niin sanoi hän Wietenillekin, ja tämä nyökäytti päätään siihen. Mutta kun hän lähti kyökistä, katsoi tämä pitkästi häntä jälkeen katseella, jossa ei juuri voinut sanoa olleen kunnioitusta.
Sattuipa sitte eräänä iltana, — hän oli silloin ollut jo pari viikkoa kotona —, että Heikki ja Hannu olivat kutsuneet nuoria luokseen, ja yht'äkkiä ilmestyi Harro Heinsen takatupaan, jossa nämä kolme kuivakiskoisina istuivat toistensa seurassa. Hän oli palvellut ulaanina Moabitissa ja oli kuluttanut rahaa mahdottomat määrät. Hän tuli, kuten sanoi, Jürgeniä tervehtimään. "Tahdoinpa sentään hyvää päivää sanoa sinulle. Ollaanhan nyt molemmat siitä sotamiesleikistä vapaat. Tuletkohan käväisemään tuolla etuhuoneissa myös?"
Jörn puisti päätään ja jäi istumaan ja kätki itsensä paksuun savupilveen.
Silloin istui Harro Heinsen alas ja rupesi juttelemaan ja kehuskelemaan sotilasajastaan ja Jörn, jolla kaikesta, mitä tuo moabiti puheli, oli eriävä mielipiteensä, ei virkannut sanaakaan. Silloin pyysi hän Elsbeä, jota hän aina tuontuostakin katseli kauniilla silmillään, eikö hän hiukan tulisi sinne etuhuoneihin: hänen pitäisi toki, sillä jos hän tulisi, tulisi muutamia toisiakin tyttöjä, jotka nyt seisoivat naapuritalon pihalla. Elsbe istui kuin olisi hän kivikuva. Silloin katsahti hän veljeensä, mutta tämä purasi huuliinsa ja paljasti liika selvästi neuvottomuutensa tämmöisessä asiainkäänteessä. Silloin kokosi tyttö käsityönsä, huoahti syvään ja lähti hänen kanssaan; kun he astuivat ulos solisi heille vastaan jo meluava tyttöparvi. Oli myöhäinen ilta jo ja synkeä marraskuun yö.
Nyt käveli Jörn tuvassa edes ja takaisin, ja katsahti silloin tällöin Wieteniin. Mutta tämä tuijotti umpimielisenä käsityöhönsä eikä virkannut sanaakaan. Näinä parina tuntina oppi Jörn erään suuren ja uuden asian: tuntemaan syvää huolta toisen ihmisen puolesta.
Lopuksi lähti hän kammariinsa ja käveli sielläkin edestakaisin ja seisoskeli ikkunassa ja katseli ulos pimeään. Hän syytteli Jumalaa ja koko maailmaa siitä, että kaiken, joka kuului tähän taloon, näkyi armotta täytyvän joutua likaan. Häntä kiusasi se, ettei hänellä ollut mitään itsetietoisuuden varmuutta ja ettei hänellä ollut rohkeutta astua keskelle tuota seuraa ja sanoa: "Antakaa sisareni minulle." Hänestä tuntui kuin ei hänestä koskaan voisi tulla miestä. "Olen katseleva vaan kaikkea", sanoi hän, "olen tekevä työni pellolla ja tallissa ja olen koko elämäni ajan pysyvä renkinä, aivan kuten isäni sanoi minusta."
Kun hän yhä raskasmielisenä mietti tuommoisia, aukaistun äkisti takahuoneen ovi, kuului juopuneiden äänien sorinaa, ovi suljettiin taas, ja väliköltä kuului hätäisiä askeleita. Hän aukaisi huoneensa oven, silloin lankesi Elsbe melkein hänen syliinsä, hän hengitti nopeaan ja kuuluvasti: "Minä karasin häneltä", sanoi hän.
"Jos tuommoinen olet", sanoi veljensä, "niin eipä pääty hyvin kanssasi. Noin virma kuin olet."
"Jo sitä riittikin", vastasi Elsbe ja lähti kirstulle ikkunan ääreen ja istahti sille, niin kuin hänellä oli ollut tapana lapsenakin.
"Nytpä sanon sinulle jotakin, Elsbe: eipä kestä moniatakaan vuotta ennenkuin Heinsenit kaikki ovat taloiltaan ja kaupustelevat Hampurissa heiniä ja kahvia. Usko sinä se."
Elsbe juoksi kirstun sivutse ja kurkisti ikkunasta: "Haluaisinpa nähdä, etsiikö hän minua… Miks'et vielä ole levolla? Minä sanoin hänelle, että lähden sinun tykösi, mutta luulin että sinä jo olit nukkumassa ja ovesi lukossa. Silloin olisin juossut latoon. Minä pelkäsin niin."
Jörn seisoi keskellä huonetta: "En voinut mennä nukkumaan. Täytyi yhtämittaa ajatella, mitä sinä mahdoit tehdä."
"Mitäkö minä mahdoin tehdä?"
"Sinä olet ennen aina pitänyt minun kanssani yhtä."
Elsbe katsahti pikaisesti häneen. "Mutta velirakkaani, mitä siitä sitte minulle?" Hän nauroi. Sitte kääntyi hän taas katsomaan ikkunasta ulos. "Kummallista, ettei hän lähde jälestä. Kurkistanpa varovasti kyökin ovesta. Hän luulee ehkä että olen mennyt puutarhan puolelle. Pane nukkumaan nyt. Ja nuku hyvin!"
Hän juoksi ulos, ennenkuin Jörn ennätti sanaa sanoa.
Sade valeli taas yöpimeätä ikkunanruutua vastaan; syvästä yöstä kuului poppelien mahtavaa umeata kohinaa. Hän kuunteli yön ääniä, kuunteli mielellään niitä ja jättäytyi tuokioksi tahdottomana niiden kuuntelemiseen.
Mutta kun hän vielä asteli edestakaisin tuommoisessa hempeässä toimettomassa mietiskelyssä, kuului ulkoa sateesta ääni, ikäänkuin linnun, joka maaliskuussa arkailevana yrittelee ensimmäistä lauluaan. Selvästi tunsi hän sisarensa äänen. Samassa silmänräpäyksessä oli hän ikäänkuin voimakkaalla hyppäyksellä unistaan poissa, hän pusersi kätensä nyrkkeihin. Silmänräpäyksen kamppaili hän nuorukaismaisen päättämättömyytensä kanssa ja arkuuden kanssa, jonka monivuotinen sorronalaisuus kotona oli hänessä synnyttänyt. Tämän silmänräpäyksen kuohahtava vihastus oli miehen syntymähetki hänessä. Niin muuttuu hyvä nuori hevonen, joka pää riipuksissa ja uneliaana seisoo metsänrannassa, ja yht'äkkiä säikähtää kirveen iskua, joka kajahtelee metsissä, silmänräpäyksessä paljaaksi eloksi ja paljaaksi silmäksi.
Hän tempasi oven auki ja riensi kyökkiin ja tähysteli ulos. Silloin näki hän pienen sisarensa seisovan pimeässä piiliäispuun vieressä kiinteässä syleilyssä Harro Heinsenin kanssa. Hän laski kätensä hänen olalleen ja sanoi ankaralla itsetietoisella äänellä: "Sinä tulet sisään. Sinusta olen minä edesvastauksessa."
Elsbe oli ensin kuohahtaa vastaamaan, mutta lähti sitte hänen kanssaan. Harro Heinsen naurahti nolonnäköisenä ja lähti sitte etuhuoneisiin.
Jörn Uhl oli ottanut sisartaan kädestä, niinkuin usein ennen, kun hän vielä oli pieni poika, ja jätti hänet sitte keskelle huonetta. Taaskin rupesi hän käymään edes ja takaisin ja katseli hänen kaunista ja muodokasta ruumiinrakennettaan, joka, vaikka olikin pieni ja täyteläinen, kuitenkin oli norja ja sorea, niin että hän näytti pitemmältä kuin olikaan, ja ettei puuttunut mitään naisesta ensi kukoistuksessaan. Hän näki hänen olennossaan ja hänen ruskeissa silmissään hehkun, jota ei mikään salannut.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Jörn.
"Minun täytyy saada pitää — jostakin", vastasi Elsbe uhmamielellä.
"Sillä ei ole kiirettä vielä. Tulee kerta joku toinen, joka voi antaa sinulle leivänkin."
"Leivän?? Leivänkö perään sinä kysyit, kun aioit lähteä hiekkatytön kanssa. Leivänkö tähden sinä hänen mukaasi ajattelit lähteä?… On niin yksitoikkoista vuodet vuosien perään istua täällä suuressa autiossa talossa, eikä nähdä muuta kuin viherjöitä laitumia ja juopuneita veljiä. Luuletko sinä että minä haluan jäädä tänne happanemaan?"
"Herran tähden", sanoi Jörn. "Mitä tuommoinen tuskaileminen on.
Tuolla tapaa menet sinäkin hukkaan, ja minä jään ihan yksin."
"Mutta kun minä itse tahdon? Kun ihminen saa, mitä hän tahtoo, on hän kuin taivaassa. Enhän minä sinua syytä."
Silloin riehahti Jörnissä semmoinen viha, että hän rupesi kiristelemään hampaitaan. "Mutta minä en kärsi sitä, huomispäivänä vielä toimitan minä sinut pois tästä talosta. Vien sinut Thiess Thiessenin luokse, hän on äitimme ainoa veli. Jälkeenpäin koetan toimittaa että saat jonkun toimen jossakin säädyllisessä vieraassa perheessä, kaukana täältä, että pääset unhottamaan Harro Heinsenin… Kuuletko sinä? Kuule tarkkaan nyt. Minä en salli, että otat mieheksesi jonkun noista juomareista, sinun pitää saada joku minunlaiseni mies, joka osaa ja viitsii tehdä työtä. Sanokoot isä ja veljet, mitä tahtovat, tässä en minä anna perään."
"Mutta minä en tahdo! Minä tahdon hänet! Ennemmin päivä hänen kanssaan, kuin kymmenen vuotta jonkun semmoisen kanssa kuin sinä."
Mutta saatuaan sanotuksi tämän, heittäysi hän tuolille, kätki kasvonsa käsiinsä ja painoi päänsä pöytää vastaan ja puheli ääneen itkien: "Tämä tulee siitä, ettei minulla ole äitiä. Äiti! Äiti! Mitä tekisin minä nyt? Minä pidän hänestä niin paljon, mitä voin minä siihen? Mutta tämä ei koskaan pääty hyvin, minä tiedän sen; ja koko elämäni ajan olen saava maksaa tästä."
Niin itki hän, ja Jörn seisoi vieressä, ja tuijotti synkeänä yöhön eikä osannut sanoa sanaakaan. Hän odotti, kunnes hän hiukan tyyntyi itkemästä, otti sitte taaskin häntä kädestä ja vei hänet hänen omaan huoneeseensa, jossa Älypää Wieten jo nukkui.
Seuraavana aamuna, jo varhain päivän sarastaessa, meni hän asuintupaan, jossa hän muulloin ei juuri koskaan käynyt, ja kirjoitti siellä isänsä kirjoituspöydän ääressä ensimmäisen kirjeen elämässään. Hän kirjoitti sen raskaalla kädellä ja raskaaseen muotoon, mutta sisältö oli oikea.
"Rakas Thiess!
Täten ilmoitan sinulle, että tänään iltapäivällä lähetän Elsben sinun luoksesi, sillä minä en salli että hän joutuu onnettomuuteen täällä; hänen pitää tulla naimisiin kunnollisen miehen kanssa, yhdentekevää muutoin, kummoisen, vaikkapa rengin. Vartioitsisin häntä kyllä kuin paimenkoira, mutta yö on pitkä ja musta, ja minä nukun sitkeästi. Ja hänen aikansa on tullut. Tiedäthän, miltä navetassa näyttää, kun Vapunpäivä rupeaa lähenemään: koko läävä on yhtenä mellakkana. Niinpä toimitan minä hänet ennemmin toisille laitumille, ja sinä saat paimentaa häntä. Pidä silmäsi auki! Anna hänen nukkua viereisessä huoneessa tai omassa huoneessasikin. Voithan sijoittaa hänen vuoteensa Afrikan alle.
Jürgen Uhl."
Hän lähetti palveluspojan hevosella viemään tätä kirjettä Aulangolle. Mutta kun tuli iltapäivä ja toiset kaikki jättivät talon mennäkseen kylään hevosnäyttelyyn, tai oikeammin käyttääkseen hevosnäyttelyä verukkeena saadakseen mennä ravintolaan istumaan, arveli hän itselläänkin olevan aikaa, ja piti myöskin parhaimpana, että itse meni viemään häntä. Hän valjasti siis molemmat laiskahkot ruskeat tanskalaisvalakat vanhanaikuisten korivankkurien eteen, joissa ennen muinoin hänen äitinsä joskus nuorena tyttönä oli ajanut Aulanko-talosta kaupunkiin oppiin, ja lähti ajamaan kylän lävitse Elsben kanssa, joka hyvänsävyisenä ja ystävällisenä mutta hieman ivallisena hymyili hänelle.
Kun he tulivat ravintolan ohitse, istuivat siellä Uhlit ja Heinsenit ja monta muuta, ja ulkopuolella avonaisen ikkunan edessä seisoi vanha opettaja Peters, joka oli tullut puhumaan jostakin säästöpankkia koskevasta asiasta. Katsahtaen korteistaan tunsivat pelaajat ajopelit ja heti sateli kysymyksiä ja naurettiin. "Toden totta! Sehän on Jörn. Sitä miestähän ei muuten näe koko vuoteen. Poika on hieman vanhanaikuinen, Uhl!"
Silloin nousi vanha Uhl pöydästä, kasvot punaisina, eikä keksinyt enää muuta neuvoa: Hän astui avoimeen ikkunaan ja rupesi laskettelemaan kompasanoja omista lapsistaan.
Jörn tunsi ennaltaan sanat, tunsi äänensävyn, tunsi niihin kuuluvan kasvojen ilmeenkin; mutta ei kääntänyt päätänsäkään sinne päin. Hän jäi istumaan hiljaa, hiukan kumaraan, nenä alhaalla ja antoi piiskansa hiljaa heilahdella hevosten leveiden selkien yllä. Hän kuuli vielä, kuinka isä siellä sisällä sanoi jonkun pilkkasanan, ja kuinka kaikki räjähtivät nauramaan siellä. Samassa olivat he pois äänenkantamalta.
"Näitkös Elsbe!" sanoi hän, "tuommoinen mies on meidän isämme. Hän pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi. Siksi teki hän ripeän käänteen asiassa, ja osoitti sormellaan meitä ja haasti ihmiset nauramaan meille, hänen nuorimmille lapsilleen. Näethän selvästi nyt, kummoinen isä meillä on." Ja vihasta kuohuksissaan, laski hän karkean kirouksen. Jos hänen isänsä vielä joskus tulisi kurjuuteen ja tarvitsisi hänen apuaan, niin sormeansakaan hän ei liikuttaisi silloin.
Toisin sentään tuli tapahtumaan.
* * * * *
Kun hän nyt, kuten luuli, oli saanut sisarensa turvaan ja hän taaskin oli isäntärenkinä Uhlilla, niin huomasi hän pian, että asiat olivat huonosti Uhlilla ja useassa muussa talossa, ja ettei enää ollut laulun loppu kaukana. Sattui kaikellaisia enteitä, ja liikkui huhuja, jotka tekivät mielet levottomiksi. Oli jonkinlaista levottomuutta ilmassa, ikäänkuin rajuilmalla: on nähnyt salaman iskevän ja odottaa, milloinka riehahtaa punainen lieska katosta.
Eräs virkapukuun puettu mies kävi kylässä muutamissa taloissa ja kaikki ihmettelivät, mitä hän oli miehiään. Kukaan ei tuntenut miestä eikä ollut nähnyt semmoista univormua. Kun viimein eräs viisaampi tiesi sanoa, ettei mies voinut olla mikään muu kuin oikeudenpalvelija, ja kun ravintolassa kerrottiin, että Junge Siek oli juovuspäissään kertonut, että nyt hänen täytyy jättää hyvä talonsa, ja että hän ainoastaan sääli lapsiansa, silloin seisoili tänä pimeänä pilvekkäänä marraskuun päivänä paljasoksaisten lehmusten alla kaikissa porteissa työväkeä ja käsityöläisiä, ja ikkunat kylässä pysyivät valaistuina myöhään yöhön.
Niihin aikoihin tuli August, vanhin veljistä, vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa kotona käymään. Heillä oli upeat ajoneuvot, ja vaimolla, joka nuoruudessaan oli käynyt korkeampaa tyttökoulua ja sitte ollut Hampurissa pensionaatissa, oli yllään väljä päällysvaate, joka oli reunustettu tummanvärisellä turkiksella. Tämä tervehti Jörniä alentuvasti ja meni sisään; August asteli hiljaa jäljissä. Jörn päästi hevoset valjaista, ja palasi takaisin töihinsä. Jonkun hetken jälkeen täytyi hänen sentään taaskin sisään, pihalle oli tullut nimittäin joku kaupustelija, joka tahtoi puhutella isäntää. Silloin tapasi hän veljensä hirveästi kiihdyksissään keskellä tupaa, lähtövalmiina taaskin, avarassa matkatakissa ja piiska kädessä. Hän huusi isälleen: "Mitä olet sinä opettanut meille? Sano se! Rinta ulkona, näinikään, ja käymään kauniisti, tuhlaamaan rahaa ja juoksemaan tyttöjen jäljissä. Kaikki kyllä hyvää, ainoastaan ettei se sopinut sinun kukkarollesi, se oli liika pieni! Kaikki, kaikki on ollut pelkkää peliä ja huijausta. Sinun ainainen naurusi, sinun suuri rahakukkarosi, hopeaiset valjaat, ja komeat hautajaiset ja äidin ruumisarkku samettipäällyksineen. Kaikki, kaikki: Mennyt yli varojesi. Sinä ja koko se joukkio, joka juo kanssasi, te olette kaikki roistoja ja huijareita, ja me lapset me saamme kärsiä."
Klaus Uhl, isä, istui sohvan nurkassa ja katseli eteensä. Ja ensi kerran näki nyt hänen nuorin poikansa, joka seisoi kuin maahan kasvaneena kynnyksellä, että hänen isälläänkin voi olla vakava, vieläpä tuskallinenkin kasvojen ilme ja että hän oli vanhanpuolinen mies, joka ei ollut terveen näköinen.
"Jos äiti edes eläisi vielä, olisi talossa toki yksikin järkevä ihminen. Mutta me tuhmat lapset, me halveksimme äitimme. Äiti! Ah, hän oli talon hyvä enkeli! Mutta sinä? Kaikki saat sinä likaan. Näenpä jo kuinka tulee käymään: kaikkien meidän täytyy jättää talomme, samalla tapaa kuin Hans Meyer kerran jätti isänsä talon: hänellä oli säkki nisuja käsikärryissä, ja vierellään astui lapsensa leivänpuoliska kädessä. Tämä ei ole oikeaa leikkiä: paholaisella itsellään on kätensä tässä pelissä."
Hän kääntyi ovea kohden lähteäkseen, silloin näki hän takanaan nuorimman veljensä "Sinä?" sanoi hän, "sinä olet kettu", ja löi häntä lujasti olkapäälle. "Sinä olet kahdenkymmenen yhden vuoden vanhana viisaampi jo kuin tuo tuossa kuudenkymmenen vanhana ja kuin me kaikki. Me olemme kätkeneet kaiken silkkiin, ja kostuttaneet viinillä, niin ettemme enää ole tietäneet, mitä meillä todella oli kädessä. Mutta sinä katsot asioita, niinkuin ne ovat. Älä näytä niin hämilliseltä: muista minua, maavouti, kun tulet valtakuntaasi. Sinä olet mies hankkimaan itsellesi sellaisen. Uhl se ei ole oleva, sen on tuo tuossa juonut."
Niin lähti vanhin pojista isänsä upeasta talosta. Se oli talo, joka oli arvokkaampi kuin moni aateliskartano. Kun hän oli tullut vanhemmaksi ja pienillä raihnaisilla rattaillaan ajoi Ringelshörniä alasmatkalla, heinänkorjuulle kaukaiseen Wattiin, istui hän aina siten, ettei hänen sopinut nähdä Uhlia, siellä kun se komeana ja turvallisena seisoi mahtavain poppeliensa varjossa, joiden latvoja iäinen länsituuli taivutteli itää kohden.
Toistenkin onnentähti oli laskussaan.
Katkera suru kolkutti raskaalla kädellään vanhojen, vankkojen talonpoikaistalojen ovia, ja niiden omistajat kävelivät edestakaisin pitkissä pimeissä väliköissä ja eskottelivat aukaisemasta oveansa sille, ja sisällä tuvassa istuivat vaimot ja itkivät, ja lapsissa kyti raskas hätäynyt aavistus.
Eräässä talossa valjasti emäntä itse ruskeat valakat rattaitten eteen, pani niille hopeavaljaat ja ajoi itse kaupunkiin, meni raatihuoneelle ja vaati että miehensä vielä samana päivänä julistettaisiin holhouksen alaiseksi. Tämä ripeä nainen levitti pöydälle paperit, jotka hän oli ottanut mukaansa, ja osoitti kuinka paljon myötäjäisvaroja jo oli mennyt hukkaan. Pienen poikansa, joka hänellä oli mukanaan, nosti hän viheriälle pöydälle, aukaisi hänen housunsa ja näytti juopuneen miehensä kädenjäljet, hän paljasti täyteläisen valkean kaulansa, ja näytti siinä hänen kättensä jäljet, ja vaati holhousta, ja holhoojaa. Tuomari oli nuori mies vielä, ja oli kyllä seisonut monen naisen rinnalla, mutta ei vielä koskaan näin vastapäätä. Hän tarttui kelloon ja sanoi, ett'ei asia ole lain edessä niin yksinkertainen ja selvä, ja rupesi selittämään hänelle, mitä kaikkea sitä ennen oli tarpeen. Ja monta mutkaa siinä kuului olevan.
Silloin laski vaimo varsin rohkean väitteen maamme oikeudenkäytöstä; hän sanoi, että se on kömpelö kuin vanha lehmä, ja naista vihaava kuin vanha kipistynyt vanhanuoripoika. Hänen sanansa kuuluivat aina käytävälle asti. Lopuksi sanoi hän, että löytyi, Jumalan kiitos, vielä toisenkin laatuinen oikeus, ja siihen hän tästä lähtien turvautuisi. Ja hän nosti kätensä ikäänkuin lyödäkseen. Hän tulee kyllä toimeen ilman koko oikeuksia, ja helpommaksikin se tulee. Mutta jos tulevaisuudessa hänen miehensä tulisi tänne, valittamaan häntä vastaan, niin pitäisi tuomarin neuvoa hänkin pois! muutoin saisi hänen miehensä niin, ettei neljääntoista päivään saisi jäsentäkään liikutetuksi.
Niin puhui tämä vuoskausia kestäneen kurjuuden nurjistuttama vaimo ja palasi rauhassa kotiinsa, ja on jälkeenpäin usein ajanut kylän läpi, aina virkeällä hevosparilla. Hopeavaljaat oli hän jo seuraavana päivänä myynyt, hevoset kävivät ja käyvät vielä tänäpäivänä valkeissa hamppuisissa siloissa, ja itse hän ei heitä katsetta oikealle eikä vasemmalle. Hänestä on tullut ankara ja kova vaimo. Palvelijat ja kaupustelijat pelkäävät häntä, hänen lapsistaan on tullut kunnon ihmisiä, pojista jonkunverran arkoja, tytöistä miestensä komentajia; miehensä erosi viimein elämästä, vuosikausia hiivittyään talonsa seinävieruksia. Nyt lepää hän huonostihoidetussa haudassa, vasemmalla keskikäytävältä erään päivätyöläisen, vanhan Peter Back'in vieressä, jonka hauta aina on niin siistitty. Kun kerran eräs pojanvaimo salaa oli siistinyt hänen hautansa, sanottiin että leski, oli sattumalta ajanut ohitse ja ylpeänä katsellut sitä ja oli sitte poiminut ojanreunalta nokkosen siemeniä ja mennyt kylvämään niitä haudalle. Sen ohessa tiesivät vanhemmat ihmiset kertoa, että hän muinoin hääpäivänään oli ollut niin onnellinen ett'ei ollut osannut hillitä itseänsä, vaan oli heti uskollisuuslupauksen kuultuaan kaikkien nähden yhtäaikaa itkien ja hymyillen heittäynyt nuoren aviomiehensä kaulaan. Niin kuuma rakkaus oli muuttunut niin tuliseksi vihaksi.
Tänä talvena teki Wilhelm Isermannkin viimeisen matkansa kylän lävitse; hänen sukunsa asuu poikkitiellä, vastapäätä uutta kirkkotarhaa, upeassa uhkeassa kartanossaan. Kirkonkirjan mukaan ovat Isermannit asuneet siellä jo neljäsataa vuotta. Kolmikulmainen aurankärki, jonka mukaan heillä on nimensä, riippuu vielä tänäpäivänä hänen talonsa oven yllä ja hänen kirkonpenkkinsä korvalla. Eräänä iltana juuri vähän ennen joulua, tuli hänen veljensä, joka on toimelias ja arvossapidetty lääkäri Hampurissa, hänen luokseen. Hänen ystävänsä, maaneuvos, oli kirjoittanut hänelle, että jos hän vielä aikoo saada veljensä muuttamaan tapansa, niin nyt oli aika jo. Pitkien kyselemisten perästä sai hän viimein tiedon asiain todellisesta tilasta, ja huomasi, että hän oli tullut liika myöhään. Hän, joka jokainen vuosi oli kerran aina ilokseen ja virkistykseen tehnyt suuresta ahtaasta kaupungista matkan kotiin, muistellakseen ihanaa vapaata nuoruuttaan ja vielä kerran käydäkseen joka katoksen alla ja jokaisen pellonkipenän ylitse: hän asteli tämän illan viimeistä kertaa pihamaata edes- ja takaisin, katseli joka ojaan ja ylös jokaiseen saarneen, ja laski lopulta päänsä oven pieltä vastaan ja itki.
Ja Stark Behrensinkin, hänen, joka aina oli viisaampi kuin kaikki toiset, hänenkin täytyi vaunuista alas ja jatkaa matkaansa jalan. Hänen lapsensa olivat jo täysikäiset ja hän itse harmaa. Hän oli kolmekymmentäviisi vuotta asunut uhkeassa talossaan, oli aina puhunut viisauksia, ja jaellut neuvoja monelle, ja moitiskellut tuhmuutta, joka niin leveänään rehenteli maassa. "Mitäkö? Pitää taloudestaan huolta? Sen konstin osaa jokainen", sanoi hän, "mutta hoitaa talouttaan niin että siitä kostuu, kas siinä taito on." Koko paikkakunnalla uskottiin hänen kerskumistaan. Ei ollut kolmeakaan koko paikkakunnalla, joka ei olisi uskonut sitä. Oltiin vakuutettuja siitä, että hän oli viekas kettu.
Mutta nytpä ilmeni, ett'ei hän koko niinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena alusta loppuun, ylialaan koskaan ollut tarkalleen tietänyt suuriko omaisuutensa oli ja paljoko hänellä oli velkoja ja ett'ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, olivatko velkansa vähenemään päin vai enenivätkö ne. Hän ei ollutkaan ollut mikään kettu, oli ollut härkä. Hänen asiansa olivat kaikki sekaisin kuin tytön hiukset, johon vallattomat pojat ovat nakelleet takkiaisia. Hänen täytyi jättää talonsa, ja kävi sitte seitsemän lapsensa luona, jotka hän oli saattanut köyhiksi ja naurunalaisiksi, talosta taloon, mutta näistä ei kukaan ottanut vastaan häntä. Lopuksi sai hän sentään kodon ja leposijan vanhan sisarensa luona, jonka miehellä oli kaupungissa joku pieni virka.
Myöskin Jan Wiek, joka monta vuotta oli ollut kunnanesimiehenä ja sulkujen valvojana, jätti talonsa ja lähti Hampuriin kolmen poikansa jäljissä, jotka jo ennen olivat muuttaneet sinne. Siellä istui hän päivät pitkät pienessä likaisessa huoneessa, jonka ikkunat antoivat pihalle, ja jakoi siellä lastensa niukkaa leipää, jotka särpimiksi antoivat hänelle pilkkaa ja tylyjä sanoja; iltasin meni hän heittämään noppaa seppien yhdistyshuoneustoon voittaakseen pari groschenia juodakseen. Maanantaisin puki hän ylleen pitkän keltaisen, repaleisen sadejakun, jonka hän joskus muinoin oli parempina ja onnellisempina päivinään hankkinut itselleen, ja lähti eläintorille puhuttelemaan siellä maalaisia, jotka kotiseuduilta olivat tulleet markkinoille, puheli kovaäänisesti ja viisaasti heidän kanssaan ja naureskeli iloisesti ja sanoi, että hän eleli mielellään Hampurissa ja kertoi mukavasta elämästä, jota hän täällä sai viettää; meni saattamaan kotiseutututtaviaan asemalle asti ja heilutteli hyvästiäkin heille vielä ja palasi takaisin valottomaan, rappeutuneeseen huoneeseensa ja löi päähänsä ja itki: "Jos minä kerrankin vielä saisin istua tuuheiden lehmusten varjossa uhkeassa kauniissa talossani! Yhden ainoan kerrankin vaan vielä! Kuinka pitäisin kaikesta huolta ja tekisin työtä ja säästäisin. En kertaakaan sitte enää nostaisi huulilleni juomapikaria, en kertaakaan."
Klaus Uhlkin ajeli kylän läpi; hänellä ei vielä näkynyt olevan hätää. Eipä hän vielä koskaan ollut osoittanut semmoista kopeutta vähävaraisia kohtaan, kuin näinä viime aikoinaan, jolloin hänelle ei Uhlista enää kuulunut laudan salkoa eikä kiveäkään. Hänellä oli suunsa ympärillä sama pehmeä leikkisä myhä; mutta kun hän ajoi kylän lävitse, jossa lapset ja köyhät ihmetellen katselivat hänen välkkyviä valjaitaan, näytti hän hartaan vakavalta: silloin painoi häntä itseänsäkin oma arvokkuutensa, ikäänkuin hovinarria, joka väkijoukon keskitse ajaa kuninkaansa luokse.
Heikki ja Hannu Uhl ja toisia nuoria miehiä ajoi myöskin kylän lävitse, noin aamupuoleen yötä. Ne palasivat markkinoilta tai tansseista. Levottomat hokiväsyneet hevoset nytkivät rattaita sinne tänne, niin että ne kolahtelivat milloin mihinkin, ajajat nukkuivat tai istua retkottivat.
Iltasin oli käsityöläisillä ja työväellä taaskin puheenainetta tuvissaan. Nuoremmat sanoivat kepeästi vaan: "Maahan pyörii, niinpä kompastuvat ihmiset sillä. Nämä vierähtävät rattailta, toiset kiipeävät sijaan. Miksi elävät kuin hurjat?" Vanhemmat kertoivat sortuvien isistä ja isänisistä, millaisia työteliäitä, koruttomia, luotettavia ja täsmällisiä miehiä ne olivat olleet. Mutta he koettivat keksiä esi-isissäkin jo jotain raskaita rikoksia, joista, kostamatta jääneinä, lapset nyt saivat maksaa. Ja semmoisia löydettiinkin; tiedettiin kertoa julmasta tylyydestä, kavaloista perintöpetoksista ja jostakin pikaisesta, nurjamielisestä teosta. Monella, joka katseli sokeutta, jolla nuo vanhat ylpeät suvut hävittivät itsensä, oli tunne, ikäänkuin täytyisi noiden ihmisten, tahtomattaankin, säälimättömän salliman pakosta, suistua turmiin. Mieliä rupesi painamaan mykkä tuska, ikäänkuin kulkisi teitä ja katuja peloittava yli-inhimillinen voima, joka kosketti ihmisiä ja hämmensi heidän järkensä.
Jörn Uhl oli jo ennen sotapalvelustaan seisonut yksikseen syrjässä ja katsellut koko tuota mieletöntä menoa, samalla tunteella kuin työmies, joka seisoo pellolla mutakuopassa ja katselee rattaita, jotka hurjaa vauhtia kiitävät tiellä ohitsensa, ja taaskin kumartuu lapionsa ylitse. Mutta silloin ei hänellä vielä ollut kokemusta ja arvostelukykyä: välistä hän kyllä oli ankarasti tuominnut tuommoista hurjaa menoa ja oli aavistanut huonoa loppua semmoiselle; mutta välistä hän taas oli epäillyt, oliko hän sentään oikeassa. Hän seisoi nyt itsekseen ja katseli heitä: "Noin ajavat he! Ja nyt ajavat he kumoon!" Ja hän rupesi aavistamaan: "Sinun tiesi, Jörn Uhl, on kohtalon sattumasta tähän asti ollut toinen kuin heidän, ja on oman tahtosi mukaan vastakin pysyvä toisena."
Ei mikään vaikuta kehittävämmin ihmiseen, kuin ihmiskohtalojen katseleminen.